J. K. Rowling: Paikka vapaana

paikka-vapaanaHarry Pottereiden kanssa varttuneena lykkäsin J. K. Rowlingin ensimmäiseen aikustenkirjaan tarttumista – etenkin, kun se oli saanut ristiriitaisia, ja melko huonojakin, arvioita. Muutamien vuosien tauko auttoi, ja nyt pystyin tarttumaan kirjaan ilman pottermaisia ennakko-odotuksia tai muita vaatimuksia. Lukukokemuksesta tuli silti ristiriitainen.

Paikka vapaana kuvaa perienglantilaisen Pagfordin pikkukaupungin valtataisteluita, jotka saavat alkunsa, kun kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee golfklubin pihalle. Taistelua yhtäkkiä avautuneesta valtuustopaikasta käyvät monenlaiset tyypit: konservatiiviset, uudistusmieliset, nuoret ja vanhat. Teos marssittaa näyttämölle koko yhteiskunnan kirjon kaupungin vuokra-asunnoissa asuvista huumeidenkäyttäjistä arvotaloissa asuviin perinteisten, paikallisten sukujen edustajiin.

Hahmoja teokseen mahtuu vaikka muille jakaa, ja kirjava hahmokavalkadi on teoksen selkein heikkous. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että ne eivät yhteen blogitekstiin mahdu. On nuorista miehistä haaveileva, turhautunut perheenäiti Samantha, pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä apulaisrehtori Colin ja huonomaineisella vuokra-asuntoalueella varttunut teinityttö Krystal sekä suuri kasa muita. Yksikään hahmoista ei tiheään vaihtuvien näkökulmien vuoksi nouse päähenkilöksi, ja vaikka politiikan valtapelit pelataan pääsääntöisesti aikuisten pöydissä, ovat kirjan teini-ikäiset hahmot kaikkein vahvimpia ja onnistuneimpia.

Sakealla hahmopuurolla on yksi etu: se todellakin kuvaa yhteiskuntaa pienoiskoossa. Hahmot edustavat eri ammattiryhmiä ja yhteiskuntaluokkia, ja välillä Rowling onnistuu loihtimaan mainiota satiiria valtataisteluista ja nostamaan esille sen, kuinka (kunnallis)politiikassa on yllättävän paljon väliä sillä, kuka tuntee kenetkin ja kuka mitkäkin maat osti. Nautin tästä pikkukaupungin ylle rakennetusta teatterista paljon, ja ajattelin itse miljöön olevan teoksen varsinainen päähenkilö – hahmojoukosta kun sellaista ei nouse.

Shirley kuului niihin pagfordilaisiin, jotka surivat itsekseen sitä, että vanhassa pappilassa, joka oli kauan sitten rakennettu poskipartaisen kokeakirkollisen papin ja hänen tärkätyissä esiliinoissa hääräävän palveluskuntansa kortteeriksi, asui nyt hinduperhe. (Shirley ei ollut koskaan oikein päässyt selville siitä, mitä uskontoa Jawandat edustivat.) Hän otaksui, että jos hän ja Howard menisivät temppeliin tai moskeijaan tai missä lie Jawandat kävivätkin jumalanpalveluksessa, heidän edellytettäisiin peittävän päänsä ja riisuvan kenkänsä ja ties mitä, sillä muuten nousisi äläkkä.

Teoksen keskeisenä jännitteenä on kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä. Se korostuu valtuuston riidellessä huumevieroitusklinikan tarpeellisuudesta, ja vieroitusklinikan ja monen hahmon kohtalot kietoutuvat lopulta vahvasti yhteen.

Parhaimmillaan Paikka vapaana on terävä ja hauska yhteiskunnallinen satiiri. Huonoimmillaan se on pinnallista hahmopuuroa, josta jää irrallinen vaikutelma. Siksi teos on lukukokemuksena korkeintaan keskiverto.

  • J. K. Rowling: Paikka vapaana (The Casual Vacancy), 2012
  • suomentanut Ilkka Rekiaro
  • 543 s.
  • Otava

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli tapaus ilmestyessään, eikä syyttä. Kun vihdoin tartuin siihen, luin sen yhdeltä istumalta. Niin ei ole hetkeen käynyt. Luin niin kauan, että kesäilta pimeni ympäriltä, ja nykyään illat, ne ovat valoisia pitkään. Luin niin kauan, että oli ihan pimeää, lopetin vasta, kun viimeinen sivu kääntyi pois.

Kirjan takakansi kysyy kaksi kysymystä, joiden ympärille kertomus kasvaa: Kuka on Lempi? Mitä on lempi?rytisalo-lempiLempistä on moneksi. Hän on rakastettu, vihattu, kauppiaan tytär, vaimo, äiti, kaksoissisar, kaupunkilainen, josta tuli talon emäntä ja päähenkilö, joka kuitenkin jää sivuhenkilöksi kolmen ihmisen tarinaan. Vaikka jokainen kertoo Lempistä, hän ei tule kokonaiseksi, hänellä itsellään ei ole ääntä, ei, vaikka tarinoiden aikajana ulottuu sota-ajoista nykyisyyteen, ei, vaikka kertojia on kolme.

Miksi Lempi ei ole kertomassa tarinaansa itse?

Kun Lempi vielä oli, hän törmäsi isänsä kaupalla Viljamiin, jolla on oma maatila, eikä paljon muuta. Nuoret menevät naimisiin nopeasti, ja kokematon emäntä saa avukseen piikatytön auttamaan tilan töissä. Lapin sota pyöräyttää seesteiseltä näyttäneen asetelman uusiksi, ja Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Kun hän palaa, Lempiä ei enää ole.

Viljami kertoo osuuttaan äänellä, joka on rakkautta, kaipausta, katkonaisia muistoja, kipua, sitä, kuinka elämän mittakaavassa lyhyet ajanjaksot voivat määrittää kaikkea jäljellä olevaa aikaa.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Viljamin jälkeen jatkaa Elli. Hänen äänensä on kovia kokeneen, emäntäänsä vihaavan piikatytön ääni, joka virtaa myrkkynä eteenpäin. Ellin kertomus on katkeruutta, kuorittuja perunoita, lantaa, jäisessä jokivedessä virutettuja lakanoita ja magneettisuutta, magneettisuutta se on. Ellin vuoro on intensiivinen, sitä ei malta jättää kesken, ja sivu sivulta kiertyy auki Lempin kohtalo.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli.

Hieman etäämmältä kertomuksen lankoja kerii yhteen Sisko, kaksoissisar, jonka kerran niin vahva yhteys Lempiin katkeaa, kun sisarukset ajautuvat erilaisille urille: Lempi syrjäiselle maatilalle, Sisko saksalaisen sotilaan kihlatuksi. Rakkauden sijasta Siskoa odottaa nöyryyttävä kotiinpaluu, ja rakkauden olemus vaivaa Siskoa loppuun asti.

Asiat eivät aina mene niin kuin nuori ihminen toivoo, kaikkea muuta. Sitä voi luulla, että elämässä on jokin kaava tai järjestys, mutta ei sellaista ole, ei minulla ainakaan ole ollut. Aina kun olen kuvitellut jotain tapahtuvaksi, on käynyt toisin. Varsinkin yksityiselämässäni on ollut niin. Työuralla olen onnistunut ihan eri tavalla.

Sen lisäksi, että Lempi kietoo hypnoottisesti yhteen kolme erilaista näkökulmaa, se osoittaa, miten sattuma meitä heittelee. Se antaa äänen saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneille suomalaismorsiamille, se osoittaa, kuinka ihmiset jäävät sotien ja yhteiskunnallisten mullistusten jalkoihin helposti, sinkoavat erilleen kuin hahtuvat jokaisena kesänä.

Samalla teos pohtii kateutta, rakkautta, kaipausta ja katkeruutta vahvalla kielellä ja monelta kantilta. Lempiä ja lempeä, joita aprikoi erityisesti rakkaudessa pettynyt kaksoissisar. Sisko etsii vastauksia kirjoista niitä löytämättä, rakentaa itselleen akateemisen uran, jättää tunteet taka-alalle. Kun vastauksia ei ole, on luotava elämä ilman niitä. Kun toista ei näe kokonaisena, ei edes tiedä, ketä rakasti.

Lempi on yksi upeimpia kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Se pitää otteessaan alusta loppuun ja jättää jälkeensä kysymyksiä, joihin saa miettiä vastauksia pitkään. Juuri näin hyvä kirjallisuus tekee, juuri tällaisten kokemusten takia minä luen.

  • Minna Rytisalo: Lempi, 2016
  • 234 s.
  • Gummerus

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Internet on pilalla

rawpixel-600782-unsplash
Kuva: rawpixel / Unsplash

Olen tässä viime aikoina huomannut sellaisen valitettavan asian, että internet on pilalla. Silloin kun minä olin nuori, internet oli niin suuri ja tärkeä, että se kirjoitettiin Isolla Alkukirjaimella. Internet oli vakava paikka, jossa tehtiin tärkeitä asioita, kuten kirjoitettiin sähköposteja, haettiin hyödyllistä tietoa eikä missään nimessä paljastettu omaa nimeä; vaikka se oli vakava paikka oikeita asioita varten, se oli myös täynnä vaaroja ja epäilyttäviä ihmisiä.

Sen minä vaan sanon, että toista se on nykyään! Nykyään internet on:

  • Pop up -ikkunoita, jotka kertovat sinulle tietosuojastasi ja sivuston evästeiden käytöstä ja täyttävät koko ruudun siten, että joudut tuskasta hikoillen etsimään ruksia, jota ei ole mahdollista löytää.
  • Mainoksia, jotka toimivat yllä kuvatulla tavalla.
  • Sähköpostilaatikko, joka on täynnä ”tietosuojasi on meille tärkeää” -viestejä. En minä sitä sano, etteikö tietosuoja olisi tärkeä asia, mutta kyllä sen tiimoilta on minua spämmätty, ja siitä minä en sitten lainkaan pidä.
  • Facebook-algoritmejä, jotka hautaavat alleen kaiken mielenkiintoisen sisällön ja sen sijaan näyttävät aforismeja, raskaustestimainoksia ja omituisia uutisia.
  • Instagram-algoritmejä, jotka muuttivat kronologisen feedin sellaiseksi, että näet ikivanhoja postauksia, mutta missaat kavereidesi tuoreimmat. Pilalla. Niin pilalla.
  • Videoita, jotka lähtevät pyörimään satunnaisessa välilehdessä äänet täysillä ja saavat etsimään paniikissa oikeaa välilehteä hunnilauman vaientamiseksi.
  • Huonosti toimivia viranomaisten verkkopalveluita ja lomakkeita, jotka kadottavat tiedot juuri, kun olet painamassa ”lähetä” -nappia.
  • Turhautuneita bloggareita, jotka valittavat siitä, että internet on pilalla.
  • Pikaviestinten lukukuittauksia ja somepalveluiden tykkäyslukumääriä, joiden tuijottaminen aiheuttaa vakavaa riippuvuutta suurelle osalle väestöstä.
  • Pilalla. (Pelkkää paskaa tilalla – DJ Ibusal)
  • Täynnä meemejä, mutta niistä minä tykkään ihan yli 9000 prosenttia.

Kertokaa minulle, missä on nykyään se hyvä internet, johon kannattaa mennä! Tai mikä olisi uusi, cooli someappi?

Lue myös:

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-galleriaan

Tekstariskandaali

12 kysymystä kesästä

Näissä neliöissä -blogissa meikkistä odotti vallan ihana kesähaaste! Sen myötä paljastan teille sekä kesämieltymykseni että sen, mitä tapahtui rehtorin autolle erään vesilahtelaisen peruskoulun pihalla 1990-luvulla.

Eli ei muuta kuin KUUMAT KESÄPALJASTUKSET LADIES & GENTLEMENkallvik-kesä1. Lippis vai lierihattu?

Saako valita molemmat?  Uskon näyttäväni lierihatussa paremmalta, mutta lippiksen käyttäminen on helpompaa. Lippis ei esim. lennä päästä yhtä helposti.

2. Pehmis vai jäätelöpallo?

Jäätelöpallo! Pehmis sulaa aivan liian äkkiä, siksi syön niitä talvisin. Aina on oikea vuodenaika jäätelölle.

3. Herneet vai mansikat?

Mansikat. En juuri välitä herneistä.

4. Palju vai järvivesi?

Olen varttunut kahden järven välissä, joten järveä luontevampaa lillumispaikkaa ei ole.

5. Grilliherkut vai kesäkeitto?

Grilliherkut! Kesäkeitosta muuten sen verran, että ala-asteella sitä sattui olemaan kerran ruokana koulussa. Rohkeimmat kippasivat keitot ikkunasta ulos, ja ne laskeutuivat sulavasti ikkunan alla parkissa olleen rehtorin auton tuulilasille.

6. Mökki vai teltta?

Teltta! Meikäläisen vaellusinnosta on muuten kirjoitettu pari postaustakin (esim. 1, esim. 2).syreenit-kesä7. Varjo vai auringonpaiste?

Auringonpaiste. Kärsin niin paljon pimeästä talvesta, että otan vahinkoa takaisin kesällä kaikin voimin.

8. Kesäsade vai kesätuuli?

Kesäsade. Ei ole parempaa kuin maan tuoksu sateen jälkeen.

9. Lavatanssit vai festarit?

Festarit.

10. Roadtrip vai riippukeinu?

Riippukeinu. Kymmenen vuotta sitten olisin vastannut toisin.

11. Hiirenkorvat vai syreenintuoksu?

Tämä on paha! Hiirenkorvat edustavat minulle kevättä ja toivoa, mutta syreenintuoksu on älyttömän kaunis ja kertoo siitä, että kesä on kohta täysi. Valitsen silti hiirenkorvat, koska ilman toivoa olisi vaikea elää.

12. Mato-onki vai golfmaila?

Apua ei kumpikaan! Pelkään matoja ja kaloja enkä ole erityisen hyvä golfaamaan. Valitsen Kanadan.kukkakimppu-kesä

Haastan Sarkasmia ja shampanjaa -blogin Riinan sekä La La Liljan Piian, ja oikeastaan kaikki muutkin kesähaastetta janoavat ❤

Ps. jes, kesä on ihan parhautta!

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin palkittu ja monen rakastama esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää jätti minulle ristiriitaisen fiiliksen: se on kirja, joka ahdistaa silloin kun sen pitäisi naurattaa, kirja, joka vetää nopeasti mukanaan ja kirja, jota ei mukaansatempaavuudestaan huolimatta aina haluaisi jatkaa.eleanorille-kuuluu-ihan-hyvääTeoksen sankaritar, 29-vuotias Eleanor, elää säntillistä elämää. Hän on ollut samassa toimistossa töissä lähes vuosikymmenen. Lounastauolla hän täyttää ristikon, syö kotona yksinkertaista ruokaa ja hakee joka perjantai lähikaupastaan vodkaa koko viikonlopun tarpeisiin. Työnsä Eleanor hoitaa hyvin, mutta ystäviä, sosiaalista elämää tai harrastuksia hänellä ei ole.

By Designin omistaja Bob palkkasi minut pian sen jälkeen kun oli perustanut yrityksensä. Kaipa hänen kävi minua sääliksi. Olin valmistunut klassillisen filologian laitokselta eikä minulla ollut mainitsemisen arvoista työkokemusta, ja tullessani haastatteluun minulla oli musta silmä, murtuma käsivarressa ja pari aukkoa hammasrivissä. Kenties Bob vaistosi silloin, etten pyrkisi milloinkaan pois huonosti palkatuista toimistotehtävistä vaan jäisin suosiolla By Designiin ja säästäisin hänet siltä vaivalta, että hän joutuisi värväämään jossakin vaiheessa minulle seuraajan. Kenties hän myös näki, etten tarvitsisi koskaan lomaa häämatkaa varten enkä jäisi äitiyslomalle.

Teoksen asetelman pitäisi olla huvittava; nuori nainen, joka ei osaa irrotella tai tunnistaa sosiaalisia normeja, opettelee elämään erinäisten kommellusten saattelemana. Opettelun  ohessa Eleanorin surullinen menneisyys keritään auki vähä vähältä – ja tämä jännite on rakennettu sangen taitavasti: liikaa ei kerrota liian aikaisin.

Huvittavaa teoksen asetelmassa on se, kun eristäytynyttä elämää viettänyt Eleanor tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja ympäröivästä kulttuurista teräviä ja sangen kirjaimellisia havaintoja. Vähemmän huvittavaa on Eleanorin surullinen menneisyys ja pohjaton yksinäisyys, asiat, jotka ovat ajaneet Eleanorin viettämään niin eristäytynyttä elämää.

Kirjan edetessä Eleanor rakastuu, ystävystyy, ostaa ensimmäistä kertaa muodikkaita vaatteita ja käy baarissa. Monet näistä aiheuttavat sattumuksia, jotka välillä viihdyttävät mutta usein saavat olon epämukavaksi. Tulee olo, että ei voi nauraa Eleanorille, eikä voi oikein nauraa hänen kanssaankaan. En vain osannut nauraa kolmekymppiselle ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa sallii itsensä ostaa kauniin vaatekappaleen ja käyttäytyy hassusti sitä ostaessaan, ihmiselle, joka on tottunut siihen, että ansaitsee niin vähän.

Olen aiemmin kiitellyt Jojo Moyesia (esim. 1, esim. 2) siitä, kuinka hän käsittelee chick lit -kirjoissa myös rankkoja aiheita, kuten kuolemaa tai köyhyyttä. Erona tähän Moyesin hahmot pystyvät kantamaan taakkansa eri lailla kuin Eleanor pystyy. Lukija tietää Moyesin elämäniloisen Louisan selviävän, mutta jo tarpeeksi kovia kokeneelle Eleanorille kolhuja ja kommelluksia ei toivoisi yhtään lisää.

Siksi teos jätti minut ihmeelliseen, genrerajojen välissä olevaan limboon: siinä oli chick litille tyypillisiä elementtejä, kuten onnellinen loppuratkaisu, kliseisiä ihmissuhdekuvioita sekä koheltava ja rakastettava sankaritar. Sankaritar vain sattui koheltamaan tavalla, joka ei naurattanut minua, tavalla, joka sisälsi elementtejä jostakin ahdistavammasta kuin siitä, mikä huulipunansävy on imartelevin.

Että mitä tästä voisi sanoa loppukaneettina? Hyvin rakennettu ja vetävä, ajoittain hauska, mutta liian vakava chick litiksi ja liian kepeä ja kaavamainen muuksi. Onneksi loppu sentään antoi toivoa, koska sitä tässä tarinassa todella tarvittiin.

  • Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is completely fine), 2017
  • 431 s.
  • Suomentanut Sari Karhulahti
  • WSOY

Sittenkin ainutkertainen kevät

Vielä hetki sitten ajattelin, että nyt alan olla siinä iässä, jossa kaikki asiat ovat uusintoja. Että keväät, työpäivät, kesälomat, ilot, surut, ihan kaikki asiat elämässä kieppuisivat vuodesta toiseen vastaan samanlaisina, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja aina hieman entistä laimeampina.IMG_0963Kun kevät vihdoin tuli, ymmärsin, että ainutkertainen se jälleen on. Ja valoisampi, valoisampi kuin koko huikea viime kesä yhteensä oli. Välillä on ollut lähes vaikeaa kestää kaikkea heräävää elämää, yökaudet laulavia lintuja ja yhtäkkiä joka puolelle kukkaan puhjennutta maailmaa, jota olen ihastellut maleksimalla puistoissa ja metsissä ihan loputtomiin.

Maleksinta, kävellyt työmatkat, ulkonasyödyt lounaat ja uimarannoilla notkutut vapaahetket ovat onnistuneet huijaamaan aivoni täyteen kesälomafiilikseen – vaikka on jumankekka vasta toukokuu. Miettikää, toukokuu!alppiruusupuisto_kesäToukokuuta on kevätvyöryn lisäksi leimannut valmistautuminen kuoromme konserttiin Musiikkitalolla. Vaikka talvi ei tuntunut kuluvan, äkkiä konserttipäivä ja sen huikea lataus olivatkin jo käsillä, ympärillään Musiikkitalon pehmeänkirkas akustiikka. Musiikkitalo todella on musiikin koti, ja jos saisin valita, en missään muualla laulaisikaan.

Kevättä, konsertin puitteita tai musiikkia enemmän vaikutuin kuitenkin upeasta yleisöstä. Tuskin enää koskaan saan kokea, kuinka loppuunmyyty Musiikkitalo taputtaa seisten. Vaikka yleensä löydän sanoja helposti, tätä kokemusta en osaa sanoittaa. Viimeiset nuotit lauloin kyyneleet poskilla ja tunsin syvää kiitollisuutta yleisöstä, kuorosta, siitä, että sain kokea tuon hetken. Siitä, että niitä ainutkertaisia kokemuksia on silti olemassa ja edessä, vaikka ehdin jo uskoa elämän tarjoavan vain laimeita uusintoja.

Mitä teille kuuluu? ❤