Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂

Kasvit, jotka eivät vaatineet mitään

Viime viikonloppuna minulla oli vihdoin aikaa huonekasveilleni. Vaihdoin niille mullat, suihkuttelin niitä, nypin pois kuolleita lehtiä. Ihmettelin, kuinka sitkeitä ne ovat, vaikka ne ovat sinnitelleet viileällä ikkunalaudalla koko vuoden ja sietäneet monta auringonvalotonta kuukautta.

Ennen projektiani olin hieman huolissani. Ajattelin, että kaikki kasvini ovat todella huonossa kunnossa ja että tekisin turhaa työtä.

Olin väärässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rönsylilja, jonka sain vuosia sitten opiskelukaveriltani, on viihtynyt ja kasvattanut vuoden aikana viisi uutta pistokasta. Orkidea, jonka luulin vetelevän viimeisiään, versoikin uutta kukkavanaa. Se ei ole kukkinut kertaakaan sen jälkeen, kun palautin graduni. Siitä on kolme vuotta.

Olin ällistynyt ja häkeltynyt. Siinä ne ovat kasvaneet ja pärjänneet, vaikka minä en ole suorittanut niiden hoitamista. Siinä ne olivat ja kertoivat minulle, että vähempikin riittää.

Asiat ovatkin joskus melko simppeleitä. Auringolla, vedellä ja ravinnolla pääsee pitkälle. Joskus näistä helpoista perusasioista muistuttavat huonekasvit, joskus metsäretki.

Ja niiden muistutusten jälkeen asiat ovatkin jälleen oikeassa mittakaavassa, uomissaan.

 

Näin kirjoitat gradun

Yliopisto-opiskelu on prosessi, jolla on alku ja loppu. Kaksi juttua tässä prosessissa ovat merkittäviä, ja myös kaikkein vaikeimpia: alku ja loppu. Pääsykoe ja gradu. Asiat niiden välissä rullaavat suhteellisen mukavasti, tai ainakin vain miedosti kompuroiden.

Opintojen ensimmäisinä vuosina gradu on se juttu, joka häilyy kaukaisessa tulevaisuudessa. Gradu on se, jota ne aikuisilta näyttävät ännännen vuoden opiskelijat vääntävät yön pimeinä tunteina. Gradu on se, joka päättää yhden aikakauden ja kulkee käsikkäin identiteettikriisin kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus neljännen opiskeluvuoden aikoihin havahduin siihen, että gradu on oikea ja konkreettinen juttu, joka siintääkin lähitulevaisuudessa. Marssin professorin luo kysymään, pitääkö mun nyt todella ilmoittautua gradusemmaan. Professori siihen, että kyllähän nämä opinnot ovat siinä vaiheessa, että joo.

Sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Minusta tuli hetkessä sellainen vanhempi opiskelijatyyppi, joka tajusi gradun koskevan myös minua. En välttyisi siltä, en voisi vedota siihen, että vastahan mä aloitin nää opinnot, miten niin pitäis valmistuakin.

Hain graduseminaariin. Juttelin ohjaajani kanssa. Valitsin aiheen. Keräsin aineiston.

Helpot jutut loppuivat siihen. Tein vähän töitä, tein kaikkea muuta. Opiskelin uuden sivuaineen. Pohdin, että aloittaisin gradun taas huomenna. Ja huomenna. Ja huomenna. Gradu oli ahdistava möykky, joka kehitti valtavan määrän hauskoja sijaistoimintoja, kuten:

  • ikkunoiden peseminen
  • lumihiutaleiden putoamisen tarkkaileminen
  • lenkkeily
  • orkidean ostaminen
  • orkidean kasvun seuraaminen
  • romaanien lukeminen sängyssä
  • alan vaihtamisen pohtiminen
  • tietokoneeni työpöydällä olevan gradu.doc -kuvakkeen vihamielinen tuijottaminen
  • työpöydän taustakuvan vaihteleminen

Lopulta totesin, että minulla ei ole oikotietä. Ahdistus ei lopu kuin tekemällä. Aloin tehdä.

Pakotin itseni joka päivä yliopiston kirjastolle litteroimaan. Kuukauden kuluttua olin litteroinut tutkimusaineiston. Sitten sain muutamia oivalluksia, osin Gradutakuun, osin ihmisenä kasvun johdosta. Totesin, että:

  • paras gradu on valmis gradu
  • ei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa
    • muokata ja parantaa voi aina myöhemmin, mutta prosessia ei ole järkeä tukkia sillä, että vaatii heti täydellistä tulosta
  • rutiini on avain
  • deadline on toinen avain

Niinpä kirjoitin itselleni kalenterin väliin kannustuslapun, jossa luki paras gradu on valmis gradu. Marraskuu pimeni ympärillä. Tein gradua, töitä, gradua, töitä. Nick Cave lauloi iltaisilla kotimatkoilla, että push the sky away, märkä asfaltti imi kaiken valon.

Elämä tuntui videopeliltä, siltä, että liikuttelee itseään jossain maailmassa, joka ei ole todellisuus.

Kuukausi videopeliä, ja esitarkastusversio oli valmis. Printtasin sitä joulunalusviikolla yliopistolla pöllämystyneenä. Siinä se nyt oli. Minä olin tehnyt sen. Minä olin yksi niistä aikuisista opiskelijatyypeistä, jotka tekevät tärkeitä asioita.

Lopulta gradussa ei ollut hienointa arvosana tai itse tuotos, vaan prosessi. Kokonaisuus, jonka pystyikin hallitsemaan. Ahdistus, jonka pystyikin selättämään. Onnistumisen kokemus, kokemus siitä, että mitä riitin – ja niin riität sinäkin.

Minun kaupunkini

Muutama päivä sitten kävelin Sturenkatua pitkin, ilta-aurinko laski ja taivas oli korkea. Kaupunki oli minun, kaikki siinä oli omaa. Mäkelänkatu, Brahenkenttä, Diakoniapuiston bussipysäkki, jolla aikoinaan odotin vaihtobussia viikon jokaisena arkiaamuna.

ihminen kevätillassa

Bussipysäkki, jonka kupeeseen nousivat viime kevään ensimmäiset kukat kuin yllättäen, bussipysäkki, jolla vuosi sitten ihmettelin, miltä maa tuoksuukaan ensimmäisen kevätsateen jälkeen.

dsc_06351Sellaisina hetkinä tämä on minun maailmani ja minun kaupunkini. Hetkinä, joina rapistuneet julkisivut kohtaavat versovan kevään, joina aurinko laskee horisontin taa ja me katselemme sitä tuuletusparvekkeelta, joina ajattelen, että tänne minä päädyin, vaikka ei koskaan pitänyt.

Päätymiset, ne ovat välillä hyviä, välillä vielä parempia. Onnekkaita. Ehkä päädyn seuraavaksikin johonkin hyvään.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

That’s not me

Olen viime aikoina kuronut kiinni aukkoa sivistyksessäni katsomalla Game of Thronesia. Yksi hahmo sarjassa on minulle ylitse muiden: Starkien nuorempi tytär Arya, joka taistelee perinteistä tytön roolia vastaan raivolla. Arya haluaa mieluummin miekkailla kuin istua sisarensa kanssa tekemässä käsitöitä.

Ensimmäisellä tuotantokaudella Arya ilmoittaa pontevasti isälleen No, that’s not me kun isä juttelee Aryalle tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka sisältäisi avioliiton, lapsia, sen perinteisen kaavan, kyllä te tiedätte.

arya stark

Pitkin tuotantokausia Arya elää itsensä näköistä elämää. Opettelee miekkailemaan, matkustaa meren yli. Hän on niitä, jotka kyseenalaistavat, niitä, jotka raivaavat itselleen oman polun. Aryan tokaisun myötä mietin omia that’s not me -hetkiäni.

Niitä on ollut aika paljon:

  • rättikässä peruskoulussa: that’s not me
  • ponileikit päiväkerhossa? that’s not me
  • naimisiin 20-vuotiaana? that’s not me
  • opettajakoulutus? that’s not me (kesken opintojen todettuna, tietenkin)
  • aikuinen elämä ja oikea koti vähän myöhemmin parikymppisenä? that’s not me

Moni that’s not me -hetkistäni liittyy sukupuolirooleihin, kuten Aryallakin. Osa liittyy ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Niitä on aina, rooleja, odotuksia ja muotteja. Niitä on, oli sitten muunsukupuolinen, poika tai tyttö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

That’s me

Roolien ja muottien takana on kuitenkin yksi asia, joka yhdistää meitä kaikkia. Sydän. Se on osoittamassa meille tietä. Sydän on ollut kantava voima kaikissa that’s not me -hetkissäni. Se on kertonut, mikä tuntuu minältä, se on osoittanut, mihin suuntaan mennä. Mikään ulkopuolelta asetettu rooli tai odotus ei ikinä saisi mennä sen edelle.

Ehkä minä ja Arya olemme etuoikeutettuja. Me voimme sanoa that’s not me ja vaihtaa suuntaa. Entä he, jotka eivät voi? Voimmeko me vaihtaa heihin kohdistuneet roolit ja odotukset? Voimmeko antaa muidenkin tehdä valintansa siitä samasta rakkaudesta, josta olemme ne itse tehneet?

Meidän pitäisi.

Jotta jäljellä olisi sydämiä ja ihmisiä, ei rooleja ja odotuksia.

Lue myös: Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Irti

Talvella tein Susannah Conwayn Unravel your Year 2017 -työkirjaa. Vastasin siinä oleviin kysymyksiin viime vuoden opeista, tulevan vuoden toiveista, minusta itsestäni. Mietin kulunutta vuotta, väritin ja kirjoitin. Mietin hieman lisää.

Vuodelta 2016 jäi käteen paljon muutoksia, ehkä opetuksiakin. Vuodesta 2017 toivoin rauhallisempaa.

Vaikka työkirjaan kirjaamani asiat jäivätkin resonoimaan mieleen, piilotin sen täyttämisen jälkeen laatikkoon. En kiinnittänyt jääkaapin oveen itselleni muistilappuja tai laittanut seinälle motivaatiokuvaa. Pidän siitä, että voin unohtaa asiat hetkeksi ja sitten kun otan ne uudelleen esiin, muistaa ne jälleen. En halunnnut tehdä vuodesta suorittamista, vaikka olinkin listannut tavoitteita. Ajattelin, että ne tulevat luonnostaan, jos ne todella kumpuavat sisältä ja ovat minulle tärkeitä.

unravel your year

Joten viime yönä kaivoin työkirjan esille ja pidin välivuosikatsauksen. Kirjoittamani asiat tuntuivat samaan aikaan tutuilta ja kaukaisilta. Kummallista kyllä, osa niistä oli toteutunut, vaikka mielestäni en ole aktiivisesti pyrkinyt mitään kohti.

Siinä se taika olikin. Kirjoittamani asiat ovat olleet minussa jo, ja vuoden alussa minä sanoitin ne. Ne tulivat sisältä, kuten olin ajatellutkin.

Toivoin tältä vuodelta rauhaa, kirjoittamista, musiikkia ja liikuntaa. Tämän vuoden sanaksi valitsin sanan irtipäästäminen – kyllä, minä olen juuri niin ahne, että käytin yhdyssanaa. Mutta se on hyvä sana. Se toimii moneen: huonoihin tapoihin, ylitöihin, työhuoliin, täydellisyyden tavoitteluun. Se toimii pieniin asioihin, se toimii isoihin.

Pieniä asioita, niitä on jo kertynyt: juon nykyään paljon vähemmän kahvia. En käytä siinä enää maitoa. Peruin Netflix-tilaukseni. Luovuin kasasta vaatteita. Olen laulanut ja soittanut ihmisten kuullen, vaikka en mielestäni ihan täydellisesti osaisikaan.

Ne isot asiat, niissä on vielä työtä. Erityisesti kohdassa sano ei.

huhtikuun viimeinen ilta

Mutta en olettanutkaan olevani vielä valmis. Vuosi ei ole vielä edes puolessa, tämä tarina ei ole lopussa. Ja näissä epätäydellisissä kohdissa kehiin hyppäävät tukisanani, joita sain valita neljä. Ne sanat ovat rohkeus, rauha, itsearvostus ja hyväksyntä.

Jos minä en jotain saavuta, minä hyväksyn sen. Ja sitten päästän siitä irti.