Näin käyt festareilla, aikuisuus-edition

festarivinkit-2
Kuva: freestock.org / Unsplash

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikenkattavan festarioppaan, johon valutin tietämykseni leirintäalueella selviytymisestä, ämpäreistä ja muista olennaisista festarikokemusta parantavista lifehackeista.

Ajan kuluessa sitä kuitenkin huomaa, että aikuisuus saattaa vaikuttaa festarihommiin merkittävästi. Ainakin näin:

  • Maksat festariliput kulttuuriseteleillä kesätyöpalkan tai kuukausirahan sijasta.
  • Harkitset myös muita majoitusvaihtoehtoja kuin leirintäaluetta (tai ainakin osa kaveriporukastasi harkitsee).
  • Aiot ostaa alkoholia anniskelualueelta sen sijaan, että tekisit suunnitelmia sen salakuljettamiseksi tai että ostaisit hanapakkauksen Magyaria leirintäalueella nautittavaksi.
  • Varmistat, että käsidesi, aurinkorasva ja korvatulpat ovat varmasti mukana.
  • Pidät tärkeänä mahdollisuutta lepäämiseen neljän päivän raivokkaan leirintäaluejuhlimisen sijasta.
  • Huomaat, että sopivan festarin valitseminen edellyttää kaveriporukan kesälomien, lastenhoitovuorojen, kesähäiden ja muiden aikataulujen synkronointia, vaikka ennen löysitte helposti festarin, jonka aika kävi kaikille.
  • Kinaat ystäviesi kanssa siitä, onko tärkeämpää mennä hieman ironisesti Suurlähettiläiden paluukeikalle vai Sideways-festareille, jotka ovat samana viikonloppuna.
    • Huomaat, että kina ei pääty.
  • Festareiden jälkeen podet krapulaa kolme päivää, vaikka olisit juonut maltillisesti
  • Harkitset vyölaukun käyttämistä sen käytännöllisyyden vuoksi sen sijaan, että käyttäisit sitä ironisena statementina.
festarit-vyölaukku
Kuva liittyy

Hauskaa festarikautta!

Lue myös ❤

Näin käyt festareilla

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kootut eksistentiaaliset kysymykset ja muut ongelmat

fabien-butazzi-267659-unsplash
Kuva: Fabien Butazzi / Unsplash

Viime aikoina olen kyseenalaistanut paljon, kysynyt loputtomia miksi-kysymyksiä ja lakannut pitkästä aikaa kynteni. Siitä kynsilakasta se ajatus sitten oikeastaan lähtikin, kaiken katoavaisuuden pohtiminen ja se, että

miksi

  • kynsilakka pysyy hyvänä niin vähän aikaa
  • keskustelufoorumit koukuttavat
  • kaupassa ajattelee selviävänsä ilman herkkuja
  • ja kotona kiroaa päätöksensä.
  • Keväät ovat nykyään niin kylmiä
  • Game of Thronesin uuteen kauteen on ikuisuus
  • teen jatkuvasti montaa asiaa
  • enkä sittenkään ole mielestäni saavuttanut mitään.
  • Nuorempana kaikki oli tosi noloa,
  • vaikka oikeastaan mikään ei ole
  • joskus on valtavan vaikea kirjoittaa,
  • kun se joskus on helpompaa kuin hengittää.
  • Laadukkaat vaatteet ovat kadonneet
  • asunnot maksavat enemmän kuin omaisuus
  • tulee parempi olo kun hylkää uutiset
  • vaikka siitä seuraakin turhautunut syyllisyys.
  • Hiukset ovat liian lyhyet tai liian pitkät
  • aikaa ei saa kiinni vaikka koko ajan tuntuu
  • että sitä on pian enemmän takana kuin edessä
  • ja että aamulla sateessa kastuneet lenkkarit ovat vielä iltapäivälläkin
    • ihan läpimärät.

Mikä sinua mietityttää? Jaa murheesi kommenttiboksissa!

I, Tonya pyytää tasavertaista mahdollisuutta

ITonya-posterMaailma on monella tapaa epäreilu paikka. Siitä meitä muistuttaa Tonya Hardingista ja taitoluistelun tunnetuimmasta skandaalista kertova palkittu I, Tonya -elokuva. Köyhistä oloista ponnistanut Harding joutui tekemään hartiavoimin töitä päästäkseen lajin huipulle. Hetken kaikki näyttikin olevan avoinna, kun hänestä tuli ensimmäinen kolmoisakselin hypännyt amerikkalaisnainen. Temppu on sen verran kova, että tälläkin hetkellä Hardingin lisäksi vain 7 naista on onnistunut samassa hypyssä.

Hardingin ura päättyi vuonna 1994 pahoinpitelyskandaaliin, kun hänen ex-miehensä Jeff Gillooly kumppaneineen palkkasi Shane Stantin hyökkäämään Hardingin pahimman kilpakumppanin Nancy Kerriganin kimppuun.  Tarkoituksena oli estää Kerriganin pääsy olympialaisiin. Kerrigan toipui ja voitti muutaman viikon kuluttua Lillehammerin olympialaisissa hopeaa Hardingin jäädessä kahdeksanneksi. Myöhemmin syyttömyyttään vakuuttanut Harding tuomittiin osalliseksi iskuun, ja hän sai elinikäisen kilpailukiellon.

Totuutta Hardingin todellisesta osallisuudesta saadaan tuskin koskaan tietää. I, Tonyassa ei olekaan kyse absoluuttisesta totuudesta, ja sitä tukee elokuvan kerrontaratkaisu, jossa Harding (Margot Robbie), Gillooly (Sebastian Stan) ja Hardingin äiti LaVona Golden (Allison Janney) kommentoivat elokuvan tapahtumia mockumentary-tyyliin. Jokainen kertoja kertoo omaa totuuttaan, eikä kukaan ole toista luotettavampi.

There’s no such thing as truth. It’s bullshit. Everyone has their own truth, and life just does whatever the fuck it wants. – Tonya Harding

I, Tonya hakee vastausta siihen, kuinka Tonya Hardingista tuli Tonya Harding – se Tonya Harding, josta tuli hyökkäyksen jälkeen yleinen vitsi, punchline ja persona non grata. Mistä kaikki sitten alkoi?

I-Tonya_2
Tonya (Margot Robbie) ja Jeff (Sebastian Stan)

Palataan 1970-luvulle, aikaan, jolloin Hardingin väkivaltainen äiti LaVona vie lahjakkaan tyttärensä luisteluvalmennukseen ja läpi vuosien sättii tytärtään laidalla tai pahoinpitelee tätä kotona. Hardingin isä lähtee ja perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Tupakoivat ja kiroilevat Hardingit ovat valkoisen roskaväen perikuvia ja istuvat huonosti elitistisen arvostelulajin kulttuuriin. Jäähallilla Tonya tapaa tulevan miehensä Jeff Gilloolyn, joka pahoinpitelee tätä toistuvasti.

Tonyan väkivaltainen ja köyhä tausta näyttelee isoa osaa elokuvassa ja todennäköisesti myös Hardingin oikeassa elämässä, mutta välillä elokuvan väkivaltakohtaukset ja niistä viljelty musta huumori menevät jo yli. Väkivallan lisäksi isossa roolissa ovat luokkaerot. Vaikka Tonya osaa luistella, hän ei saa ansaitsemiaan pisteitä – ehkä asenteensa, taustansa, itsetehtyjen pukujensa tai musiikkivalintojensa, tai niiden kaikkien yhdistelmän, vuoksi.

How do I get a fair shot here? Harding kysyykin tuomareilta raivoissaan.

Tasavertaisuuteen kiteytyykin elokuvan sanoma. Tonya starttaa kilpailuun takamatkalta eväinään rikkinäinen koti ja uhmakkuus. Siksi I, Tonya ei ole vain elokuva pahoinpitelyskandaalista, Hardingista tai taitoluistelusta. Se on elokuva yhteiskunnasta, luokkaeroista ja naisen asemasta.

Autoista ja metsästyksestä pitänyt atleettinen Tonya ei sopinut eteerisen jääprinsessan rooliin. Lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ollut hyvä vientituote Yhdysvalloille tai helposti markkinoitavissa tuomareille. Hardingin kohtalo osoittaa, että voittaakseen ei tarvitse olla paras vaan oikeanlainen, että urheilussakin naisen parhaaksi valtiksi voi nousta ulkonäkö ja hyvä käytös varsinaisen tekemisen sijasta.

I, Tonya on myös elokuva yleisöstä ja mediasta. America. They want someone to love, they want someone to hate, sanoo Harding. Hardingia rakastettiin kolmoisakselin vuoksi hetken, mutta sen jälkeen hänet revittiin mediassa kappaleiksi siten, että hän on edelleen yleinen vitsi. Se kertoo enemmän meistä kuin hänestä, siitä, kuinka innokkaita me olemme tuomitsemaan ja heittämään kiviä vielä pitkään senkin jälkeen, kun pöly on jo laskeutunut ja tuomiot kärsitty.

I, Tonya on kokonaisuutena vaikuttava elokuva, joka jättää ilmoille kysymyksen siitä, mitä Tonya Hardingin olisi pitänyt tehdä tai olla saadakseen tasavertaisen mahdollisuuden?

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, jota ei kannata missata

LadyBird2017Näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnettu Greta Gerwig on nyt kunnostautunut myös ohjaajana. Muistan Gerwigin erityisesti Frances Ha:sta, jossa hän näytteli nimiroolia. Muistattehan tekin elämäänsä eksyneen Francesin? Sen, joka eroaa vähän vahingossa, etsii paikkaansa elämässä ja juoksee pitkin New Yorkin katuja David Bowien Modern loven tahtiin.

Minäkin satuin juoksemaan tänään pitkin katuja, koska myöhästyin ratikasta ja halusin todella ehtiä Maximiin Gerwigin esikoisohjausta Lady Birdiä katsomaan. Juokseminen kannatti.

Elokuvan päähenkilö, Lady Birdiksi itsensä nimennyt Christine (Saoirse Ronan) odottaa, että elämä alkaisi. Mieluiten elämä saisi alkaa jossain muualla kuin pienessä Sacramentossa, josta 17-vuotias päähenkilö haluaa kiihkeästi pois. Samalla hän etsii itseään ja ottaa toistuvasti yhteen äitinsä kanssa.

Tavallaan elokuva ja sen tapahtumat ovat pieniä: Lady Bird kipuilee ensirakkauden, ystävyyssuhteiden, katolisen lukion ja perhesuhteiden ristipaineessa. Tyypilliset teini-iän huolet onnistutaan kuitenkin kuvaamaan lämmöllä ja pilkkeellä, joka tekee elokuvasta suuren kokonaisuuden – ei vähiten siksi, että Lady Birdin hahmo on riemastuttavan epäsovinnainen ja Ronanin roolityö valovoimaista.

Erityisen hienosti Gerwig käsittelee Lady Birdin ja tämän äidin (Laurie Metcalf) vaikeaa suhdetta. Kun kaksi itsepäistä naista kohtaa, yhteentörmäyksiä syntyy jatkuvasti, ja välittäminen näyttäytyy kehujen sijaan kritisointina ja pikkuasioihin tarttumisena. Lady Birdin ja äidin yhteenotot ovat hauskoja, tunnistettavia, välillä jopa itkettäviä.LadyBird2Perhe-elämä on elokuvassa ilahduttavalla tavalla paljasta: rahahuolien parissa kamppaileva perhe nahistelee ruokapöydässä, laskee rahojaan ja epäonnistuu välillä kiintymyksen osoittamisessa. Lopulta lämpö ja välittäminen läikkyvät kuitenkin yli ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa.

Elokuva sijoittuu 2000-luvun alkuun, jolloin itsekin vietin teini-ikääni. Siksi siinä oli paljon tunnistettavaa niin estetiikan, musiikin kuin yleisen fiiliksenkin puolesta. (Kotibileet, joissa soi taustalla Justin Timberlake, soittaako kenenkään muun kelloja?)

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, joka kasvaa pienestä budjetistaan ja ympäristöstään huolimatta suureksi kertomukseksi. Lämmin suositus.

Mitä hyvää sinä olet nähnyt viime aikoina?

BLOGLOVIN   ❤    INSTAGRAM   ❤   FACEBOOK

Silja Kejonen: Vihkilumen talo

Eräänä lauantaina minä marssin kirjakauppaan ja ostin runokirjan. Se oli ensimmäinen ostamani runokirja vuosiin. Se tuntui samaan aikaan sekä nololta että lohdulliselta, se, että minä korjaan vahingon vasta nyt. (Mutta onneksi asioita voi korjata niin kauan kun on elämää.)

Silja-kejonen-vihkilumen-taloOlen aina ollut sitä runotyttöjen lajia. Siitä huolimatta runous oli jäänyt viime aikoina sekä lukemistossani että muutenkin paitsioon. Lisäksi runoutta kustannetaan nykyään melko vähän, ja paitsion kierre, se vain voimistuu. Koska olen paasannut yksittäisen kuluttajan vaikutusmahdollisuuksista ja omien valintojen tärkeydestä ennenkin, (esim. 1, esim. 2) ajattelin jälleen tehdä valintoja ja alkaa uudelleen sekä lukea että ostaa runoutta.

Kirjakaupassa käteeni tarttui Silja Kejosen esikoisrunokokoelma Vihkilumen talo (2017). Luin sen junassa matkalla Tampereelle sellaisena päivänä, johon sisältyi paljon tunteita, meitä seuraavan sukupolven juhlimista ja orastava kevät. Kaikki nuo teemat sopivat myös Kejosen runoihin, joissa vuodenajat, apilat, ruoho ja tulppaanit kulkevat sukupolvien, oviaukkoon jäätyneen avioparin, pienten lasten ja omien vanhempien hautaamisen rinnalla. Sukupolvet ja luonto yhdistyvät runoissa ilmavasti ja kekseliäin metaforin, ja keskeiseksi teemaksi nousee se kohta ihmisen ajasta, jossa luodaan uutta elämää ja samalla hyvästellään vanhaa.

Kertaalleen kerrotusta

kuin omasta päästä

auennut tukka.

Lapsi katsoo ikkunasta sadetta ja sanoo ääni.

Kokonaisuutena Vihkilumen talo on tyylikäs ja hallittu, se hengittää ja elää kuin keväällä maasta puskeva krookus. Ehkä tyylikkyys ja ilmavuus jättävät kokoelman myös hieman etäiseksi: se on hyvä mutta ei erinomainen, ihan kuin se vähän luisuisi sormien välistä juuri, kun olen saamassa siitä otteen.

Silti siitä tulee minulle henkilökohtainen klassikko, joka johdatti minut takaisin minulle kaikkein tärkeimmän kirjallisuudenlajin pariin. Ja lisäksi sen kansikuva on hiton hieno – voin myöntää, että vaikutti ostopäätökseen. Se on muuten Kejosen itsensä maalaama. Todella toivon, että Kejoselta tulee näitä kirjoja ja upeita kansia vielä lisää.

  • Silja Kejonen: Vihkilumen talo (2017)
  • Otava
  • 74 s.

Tampereelta moro

tampereelta-moroKäväisin viikonloppuna Tampereella, ja löysin itsestäni lisää tamperelaisuutta – siis sen lisäksi, että se on painettu syntymätodistukseeni kaupungiksi, ja sen lisäksi, että siellä on minun ihmisiäni ja minun kieleni.

Heti saavuttuani menin rautatieaseman k-kauppaan ostamaan evästä – kassamyyjä tervehti moro.

Kävelin nuoruuteni katuja, nautin Helsinkiä hitaammasta rytmistä ja pysähdyin kioskille ostamaan kortin – myyjä tervehti moro.

Sitten huomasin sanovani bussikuskille moro.

Bussin ikkunasta katsoin tuttuja kaupunginosia ja mietin, kuinka 10 vuotta sitten oli ihan normaalia kävellä keskustan baareista Nekalaan tai vaikka Hervantaankin, jotta ei tarvitsisi maksaa bussissa yölisää.

(Silloin ylipäätään oli normaalia juhlia koko yö, käyttää matalavyötäröisiä farkkuja ja liittymäpakettina tekstariliittymää.)

Paluumatkalla kohti rautatieasemaa minua 10 vuotta nuorempi haalarikansa soitti kaiuttimistaan Eppu Normaalia ja minä lauloin heidän mukanaan

missä oletkaan ollut kaikki nämä vuodet

oletko muistanut kuinka silloin rakastin sua

Aurinko paistoi viistosti. Oli melkein kevät.

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava