Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kaikki elämäni vuodenajat

Elämässäni on ollut monta vuodenaikaa, tapahtumia niitäkin enemmän

ensilumen pudottua syksyn ja talven reunalle, minä aloin miettiä siirtymiä

kun tämä syksy alkoi, en osannut arvata, mihin se päättyisi.orkideatTästä tuli se syksy, jona vaihdoin työpaikkaa. Tilaisuus tuli yllättäen, mutta päätin sanoa sille kyllä, enkä ollut sitä ennen tiennyt, millaista on olla samaan aikaan haikea, iloinen ja jännittynyt.

Sitten mietin, mitä muita asioita elämäni vuodenaikoina on tapahtunut, ja onhan niitä

kun oli syksyjä, minä synnyin, muutin Helsinkiin, aloitin kaikki koulut, joita olen ikinä käynyt.

Talvista muistan vähemmän käänteitä,

paitsi sen yhden muuton, jota edeltävänä yönä oli satanut toistakymmentä senttiä lunta, muuttokuorman, joka piti ajaa uuteen kotiin pitkin auraamattomia katuja

ja sen talvisen yön, jona kävelin silloisen kämppikseni kanssa kotiin baarista ja jona pysähdyimme keinumaan ja laulamaan Ultra Brata,

siitäkin on kohta kymmenen vuotta.alppiruusupuisto_kesäKun oli keväitä, rakastuin

ehkä joskus maalis-huhtikuussa, ne ovat julmia kuukausia, pakkasella öisin, päivisin krookuksilla päällystettyjä

ja valoisia,

sitten, kuten aina keväisin, kaivoin polkupyörän esiin ja kuuntelin rahinaa sen renkaiden alla, vain keväisin se kuulostaa erityisen hyvältä.

Lopulta koittavat aina kesät, joina olen juhlinut, ihastunut, kiertänyt festareita,

kuullut pääseväni yliopistoon, koska viime vuosikymmenellä ne vielä lähettivät siitä kirjeen joskus heinäkuussa,

ja heti, kun näki paksun kirjekuoren postilaatikossa, sen tiesi.

Kesäisin olen kulkenut luonnossa, valvonut valoisina ja pimenevinäkin öinä, ajatellut,

miten poikkeuksellisen kaunis maailma on

ja miten se joskus lepää yössä lähes vaiti, kuin odottaisi jo seuraavaa vuodenaikaa, uutta kesää.alppiruusupuisto

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Onko pakko olla aina onnellinen?

Kuulin eilen sellaisen ajatuksen, että heikkous vaatii melkoisesti vahvuutta. Hetken pyörittelin ja totesin, että niinhän se vaatii. Pitää olla vahva pystyäkseen käsittelemään heikkouttaan ja surujaan, etenkin, kun suruja näkyy harvoin vaikkapa täällä somessa. Etenkin, kun kaiken onnellisuuden tavoittelun keskellä voi tuntua, että surullisuus olisi jotenkin virheellinen olotila.

Ei se ole. Se on osa ihmisyyttä.

onnellisuus2
Ei zen

Olen kuullut sellaisenkin, että onnellisuuteensa voi vaikuttaa itse – ja ihan tottahan sekin on. Onhan minullakin luontokävelyt, joogat, kiitollisuuslistat ja illanvietot näin esimerkiksi, ja ne ovat hyviä juttuja ne. Voimavaroja, valontuojia.

Mutta vaikka aina tekisi vain hyviä valintoja, välillä niitä kuitenkin tulee, suruja. Odottamattomuuksia. Heikkoja hetkiä. Koska sellaista elämä on, kokonaista, ei vain puolikasta. Myötä- ja vastamäkiä. Suruja ja iloja.

onnellisuus1
Ihan zen

Onneksi suruissa ja huonoissa hetkissä on sellainenkin ominaisuus, että ne lopulta väistyvät, vaikka sitä ennen ne vaativatkin meiltä vahvuutta, sopeutumista ja kasvamista.

Niiden jälkeen onnenhetket tuntuvat entistä onnellisemmilta, paremmilta. Ihan kuin silloin, kun pystyy talven jälkeen ensimmäistä kertaa nukkumaan niin, että ikkuna on auki.

Ihan kuin silloin, kun linnut laulavat läpi kokonaisen yön.

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Kiitollisuuspuhetta & arvontavoittaja

Aina välillä tekee hyvää havahtua siihen, mistä kaikesta voi olla kiitollinen. Joskus ne havahdukset tulevat ihan spontaanisti – vaikka silloin, kun kävelee kotiin ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että elämä on oikeastaan aika siistiä.

Joskus kiitollisuudenaiheita kannattaa miettiä myös tietoisesti: mitä enemmän niitä itse ajattelee, sitä enemmän mieli niihin automaattisesti havahtuu.

Minulla on paljon peruskiitollisuudenaiheita, kuten kiva koti, kiinnostavia työkuvioita ja mahtava kaveripiiri. Sitten on niitä hassumpia ja triviaalimpia juttuja, kuten:

  • Löysin vihdoin istuvat ja kaikilla muillakin tavoilla sopivat mustat farkut! Tähän voisi sanoa, että HALLELUJA. Simppeli vaatekaappilistani täydentyi puuttuneilla pöyksyillä, simppeli mieleni ilahtui päällepantavasta.
  • Auringonlaskut ja -nousut ovat olleet aikas makeita.

kiitollisuuspuhetta

  • Asuntoni patterit alkoivat viimein lämmetä – nyt kaikki on lämmintä, mukavaa, pörröistä ja sanoinko jo, että lämmintä? ❤
  • Olen löytänyt uunilohelle täydellisen paistolämpötilan ja -ajan.
  • Pyykinpesuaineeni tuoksuu hyvältä – ei liian voimakkaalta tai muuten ärsyttävältä, ainoastaan miedolta ja hyvältä.
  • En ole pitkään aikaan kompuroinut portaissa.

Kiitos myös kaikille viime viikolla pyörineeseen kirjaintauluarvontaan osallistuneille – teitä oli ihan mahtava määrä! Arpaonni suosi tällä kertaa nimimerkkiä tyttis – saat pian sähköpostia!

Mistä sinä olet kiitollinen?

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Syysarvonta

Alkukesän valoisina iltoina olen aina valmis seikkailuihin ja kaikkeen uuteen, syksyllä hiljennyn kotiin rakentamaan itselleni viihtyisää hyvän fiiliksen syysluolaa.

Syysluolassa haluan tehdä vain rentoja juttuja, kuten torkkua ja sisustaa kodista mukavan, kasata sinne hyviä kirjoja, jotain piristystä lokakuun syvenevää hämärää vastaan.

syysarvonta

siksi minä muuten juon aamukahvin sängyssä ja poltan tuoksukynttilää, syön suklaata ja laulelen viherkasveilleni

tai sitten minä kirjoittelen seinille, koska kirjoittaminen, se on minun juttuni

Eikä kirjoittamisen tarvitse olla aina kaunokirjallista, se voi olla puhtaasti sisustuselementti tai vaikka muistilista.

Sitä varten on kirjaintaulu, ja sellaisen saan ilokseni myös arpoa teille.

syysarvonta2

Miten sitten voit voittaa kirjaintaulun itsellesi?

Helposti: jätä kommentti tähän postaukseen ja kerro vaikka, mihin kirjaintaulua käyttäisit. Arvon yhden kirjaintaulun kaikkien kommentoineiden kesken.

Sovitaan vaikka niin, että osallistumisaika päättyy tämän viikon lopussa: aikaa osallistumiseen on siis 22.10. klo 23.59 asti!

Julkaisen voittajan blogissani ja otan yhteyttä voittajaan henkilökohtaisesti – jätäthän siis kommentin yhteyteen toimivan sähköpostiosoitteen: älä huoli, sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Ei muuta kuin onnea arvontaan ❤

Kirjaintaulu on saatu CoolStuffilta, ja arvonta toteutetaan yhteistyössä CoolStuffin kanssa.

Seuraa blogia:

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ronja Salmi – Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta (2017), joka sisältää nimensä mukaisesti 12 keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. 12 erilaista kirjoittajaa poliitikosta kirjailijaan, tubettajista journalistiin. Vaikka genret ja ilmaisukanavat vaihtelevat, kaikkia haastateltuja yhdistää sama työväline, kirjoittaminen.

Tavoitteena on pikemminkin muuttaa kirjoittamisella omaa elämäänsä ja mahdollisesti tehdä samalla muiden elämästä parempaa.Samuli Putro

12 tarinaa kirjoittamisesta

En ole hetkeen lukenut mitään kirjaa tällaisella intohimolla. Ahmin siitä puolet eräänä varhaisena aamuna ennen töitä, puolet seuraavana päivänä. Teksti soljuu, käy syvällä, tarjoaa oivalluksia ja vertaistukea: joku muukin painiskelee joskus häpeän tai blokin kanssa, kävelee päämäärättä ja kärsii tylsyydestä.

Että joku muukin.

Vaikka jokaisen persoona, tyylilaji ja kanava vaikuttavat työtapoihin ja ajatuksiin siitä, mitä kirjoittaminen on, löysin kaikista jotakin samaistuttavaa. Samalla sain paljon uutta. Uusia tapoja ajatella, järjestelmällisyyttä, jota ihmetellä (itse kirjoitan kyllä säännöllisesti, mutta en mitenkään järjestelmällisesti).

Sitten nousi esiin teemoja, jotka erityisesti resonoivat. Ulkopuolisuuden tunteesta kertoivat monet, kuten räppäri Paperi T ja kirjailija Emmi Itäranta. Ulkopuolinen tarkkailija löytää paljon havaittavaa, paljon kirjoitettavaa.

Ulkopuolisuudesta huolimatta teksti on myös kädenojennus muille. Stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström ajatteli kirjoittamisen juuri kommunikaationa – niin minäkin sen koen; tapana jäsentää maailmaa, tapana kommunikoida ja luoda yhteyksiä, tapana olla.

Sitten on vielä uteliaisuus. Journalisti Reetta Räty puhui uteliaisuudestaan ja suuresta tarpeestaan ymmärtää, miten maailma toimii. Se minuakin on aina vaivannut, pelko siitä, että en vaan ehdi ymmärtää tätä kaikkea.

Kirjoittaminen on minulle tapa hallita ymmärtämättömyyteen liittyvää pelkoa ja silloin kun kirjoitan, minulla on olo, että tulen ymmärretyksi. – bloggaaja Eeva Kolu

12 tarinaa kirjoittamisesta 2
Laura Mendelin kuvasi kirjoittajat. Kuvassa teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Milja Sarkola.

Minä haluan vielä sanoa: tarinat ovat voimakkaita, formaatista riippumatta. Tarinoita on ollut aina, kertominen on osa ihmisyyttä. Me tarinallistamme itseämme, elämäämme, sukuhistoriaamme. Kirjoittamisella ja kerronnalla vaikutetaan, kosketetaan, ilahdutetaan, synnytetään merkityksiä ja rakennetaan siltoja – tai poltetaan niitä. Kynä on vahva, tämä kirja on vahva, tämä kirja on lohdullinen, innostava ja mielenkiintoinen.

Tartu siihen.

Myös Helmi Kekkonen, Bookishteapartyn Katri ja Kirjat kertovat -blogin Satu ovat kirjoittaneet kahdestatoista tarinasta.

Ps. meikkis scoretti tämän myötä vihdoin Lukuhaasteen ”tietokirja” -kohdan! Jes!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Korkealta näkee enemmän

Olen kävellyt samaa työmatkaa 1,5 vuotta. Silti vasta muutamia päiviä sitten oivalsin vaihtaa hieman reittiä, kulkea sellaista polkua, jota pitkin pääsee korkealle ja näkee kauas.

Sieltä katsottuna kaikki ne arkiset asiat, kuten moottoritie, katuvalot tai toimistotalot jäävät pienemmiksi, osaksi kokonaisuutta, jossa on paljon muutakin. Puita, taivaanranta, maailma.

Joskus etäisyys auttaa näkemään itsensä ja muut paremmin. Asiat asettuvat mittakaavaan. Mäen kiipeäminen väsyttää, mutta huipulla ymmärtää, miksi kannatti ponnistella. Huipulla ymmärtää oman voimansa.

polut

Kipuamiselta ei voi välttyä opinnoissa, työelämässä, unelmien tavoittelussa, minkä tahansa uuden edessä. Joskus se on raskasta, joskus tuntuu siltä, että haluaisi kääntyä takaisin.

Silloin auttaa, jos on hyvät kengät, tiheä tukiverkko, uskoa omiin voimiinsa tai vaikka kiire sinne töihin.

Kiivetessä se sitten kirkastuu. Meissä on yllättävän paljon voimia ja rohkeutta. Pystymme aika hienoihin juttuihin. Olemme elämämme aikana kiivenneet jo paljon mäkiä. Jälkikäteen ne näyttävät pieniltä, koska niille kiipeäminen vaati kasvamista.

Ja jokaisen mäen laelta on nähnyt asiat hieman uudella tavalla, hivenen kauempaa. Jokaisen mäen laella sitä on ollut hieman voimakkaampi, tai ainakin hieman lähempänä töihin ehtimistä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM