Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli tapaus ilmestyessään, eikä syyttä. Kun vihdoin tartuin siihen, luin sen yhdeltä istumalta. Niin ei ole hetkeen käynyt. Luin niin kauan, että kesäilta pimeni ympäriltä, ja nykyään illat, ne ovat valoisia pitkään. Luin niin kauan, että oli ihan pimeää, lopetin vasta, kun viimeinen sivu kääntyi pois.

Kirjan takakansi kysyy kaksi kysymystä, joiden ympärille kertomus kasvaa: Kuka on Lempi? Mitä on lempi?rytisalo-lempiLempistä on moneksi. Hän on rakastettu, vihattu, kauppiaan tytär, vaimo, äiti, kaksoissisar, kaupunkilainen, josta tuli talon emäntä ja päähenkilö, joka kuitenkin jää sivuhenkilöksi kolmen ihmisen tarinaan. Vaikka jokainen kertoo Lempistä, hän ei tule kokonaiseksi, hänellä itsellään ei ole ääntä, ei, vaikka tarinoiden aikajana ulottuu sota-ajoista nykyisyyteen, ei, vaikka kertojia on kolme.

Miksi Lempi ei ole kertomassa tarinaansa itse?

Kun Lempi vielä oli, hän törmäsi isänsä kaupalla Viljamiin, jolla on oma maatila, eikä paljon muuta. Nuoret menevät naimisiin nopeasti, ja kokematon emäntä saa avukseen piikatytön auttamaan tilan töissä. Lapin sota pyöräyttää seesteiseltä näyttäneen asetelman uusiksi, ja Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Kun hän palaa, Lempiä ei enää ole.

Viljami kertoo osuuttaan äänellä, joka on rakkautta, kaipausta, katkonaisia muistoja, kipua, sitä, kuinka elämän mittakaavassa lyhyet ajanjaksot voivat määrittää kaikkea jäljellä olevaa aikaa.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Viljamin jälkeen jatkaa Elli. Hänen äänensä on kovia kokeneen, emäntäänsä vihaavan piikatytön ääni, joka virtaa myrkkynä eteenpäin. Ellin kertomus on katkeruutta, kuorittuja perunoita, lantaa, jäisessä jokivedessä virutettuja lakanoita ja magneettisuutta, magneettisuutta se on. Ellin vuoro on intensiivinen, sitä ei malta jättää kesken, ja sivu sivulta kiertyy auki Lempin kohtalo.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli.

Hieman etäämmältä kertomuksen lankoja kerii yhteen Sisko, kaksoissisar, jonka kerran niin vahva yhteys Lempiin katkeaa, kun sisarukset ajautuvat erilaisille urille: Lempi syrjäiselle maatilalle, Sisko saksalaisen sotilaan kihlatuksi. Rakkauden sijasta Siskoa odottaa nöyryyttävä kotiinpaluu, ja rakkauden olemus vaivaa Siskoa loppuun asti.

Asiat eivät aina mene niin kuin nuori ihminen toivoo, kaikkea muuta. Sitä voi luulla, että elämässä on jokin kaava tai järjestys, mutta ei sellaista ole, ei minulla ainakaan ole ollut. Aina kun olen kuvitellut jotain tapahtuvaksi, on käynyt toisin. Varsinkin yksityiselämässäni on ollut niin. Työuralla olen onnistunut ihan eri tavalla.

Sen lisäksi, että Lempi kietoo hypnoottisesti yhteen kolme erilaista näkökulmaa, se osoittaa, miten sattuma meitä heittelee. Se antaa äänen saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneille suomalaismorsiamille, se osoittaa, kuinka ihmiset jäävät sotien ja yhteiskunnallisten mullistusten jalkoihin helposti, sinkoavat erilleen kuin hahtuvat jokaisena kesänä.

Samalla teos pohtii kateutta, rakkautta, kaipausta ja katkeruutta vahvalla kielellä ja monelta kantilta. Lempiä ja lempeä, joita aprikoi erityisesti rakkaudessa pettynyt kaksoissisar. Sisko etsii vastauksia kirjoista niitä löytämättä, rakentaa itselleen akateemisen uran, jättää tunteet taka-alalle. Kun vastauksia ei ole, on luotava elämä ilman niitä. Kun toista ei näe kokonaisena, ei edes tiedä, ketä rakasti.

Lempi on yksi upeimpia kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Se pitää otteessaan alusta loppuun ja jättää jälkeensä kysymyksiä, joihin saa miettiä vastauksia pitkään. Juuri näin hyvä kirjallisuus tekee, juuri tällaisten kokemusten takia minä luen.

  • Minna Rytisalo: Lempi, 2016
  • 234 s.
  • Gummerus

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Gail Honeymanin palkittu ja monen rakastama esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää jätti minulle ristiriitaisen fiiliksen: se on kirja, joka ahdistaa silloin kun sen pitäisi naurattaa, kirja, joka vetää nopeasti mukanaan ja kirja, jota ei mukaansatempaavuudestaan huolimatta aina haluaisi jatkaa.eleanorille-kuuluu-ihan-hyvääTeoksen sankaritar, 29-vuotias Eleanor, elää säntillistä elämää. Hän on ollut samassa toimistossa töissä lähes vuosikymmenen. Lounastauolla hän täyttää ristikon, syö kotona yksinkertaista ruokaa ja hakee joka perjantai lähikaupastaan vodkaa koko viikonlopun tarpeisiin. Työnsä Eleanor hoitaa hyvin, mutta ystäviä, sosiaalista elämää tai harrastuksia hänellä ei ole.

By Designin omistaja Bob palkkasi minut pian sen jälkeen kun oli perustanut yrityksensä. Kaipa hänen kävi minua sääliksi. Olin valmistunut klassillisen filologian laitokselta eikä minulla ollut mainitsemisen arvoista työkokemusta, ja tullessani haastatteluun minulla oli musta silmä, murtuma käsivarressa ja pari aukkoa hammasrivissä. Kenties Bob vaistosi silloin, etten pyrkisi milloinkaan pois huonosti palkatuista toimistotehtävistä vaan jäisin suosiolla By Designiin ja säästäisin hänet siltä vaivalta, että hän joutuisi värväämään jossakin vaiheessa minulle seuraajan. Kenties hän myös näki, etten tarvitsisi koskaan lomaa häämatkaa varten enkä jäisi äitiyslomalle.

Teoksen asetelman pitäisi olla huvittava; nuori nainen, joka ei osaa irrotella tai tunnistaa sosiaalisia normeja, opettelee elämään erinäisten kommellusten saattelemana. Opettelun  ohessa Eleanorin surullinen menneisyys keritään auki vähä vähältä – ja tämä jännite on rakennettu sangen taitavasti: liikaa ei kerrota liian aikaisin.

Huvittavaa teoksen asetelmassa on se, kun eristäytynyttä elämää viettänyt Eleanor tekee ihmisten välisestä kanssakäymisestä ja ympäröivästä kulttuurista teräviä ja sangen kirjaimellisia havaintoja. Vähemmän huvittavaa on Eleanorin surullinen menneisyys ja pohjaton yksinäisyys, asiat, jotka ovat ajaneet Eleanorin viettämään niin eristäytynyttä elämää.

Kirjan edetessä Eleanor rakastuu, ystävystyy, ostaa ensimmäistä kertaa muodikkaita vaatteita ja käy baarissa. Monet näistä aiheuttavat sattumuksia, jotka välillä viihdyttävät mutta usein saavat olon epämukavaksi. Tulee olo, että ei voi nauraa Eleanorille, eikä voi oikein nauraa hänen kanssaankaan. En vain osannut nauraa kolmekymppiselle ihmiselle, joka ensimmäistä kertaa sallii itsensä ostaa kauniin vaatekappaleen ja käyttäytyy hassusti sitä ostaessaan, ihmiselle, joka on tottunut siihen, että ansaitsee niin vähän.

Olen aiemmin kiitellyt Jojo Moyesia (esim. 1, esim. 2) siitä, kuinka hän käsittelee chick lit -kirjoissa myös rankkoja aiheita, kuten kuolemaa tai köyhyyttä. Erona tähän Moyesin hahmot pystyvät kantamaan taakkansa eri lailla kuin Eleanor pystyy. Lukija tietää Moyesin elämäniloisen Louisan selviävän, mutta jo tarpeeksi kovia kokeneelle Eleanorille kolhuja ja kommelluksia ei toivoisi yhtään lisää.

Siksi teos jätti minut ihmeelliseen, genrerajojen välissä olevaan limboon: siinä oli chick litille tyypillisiä elementtejä, kuten onnellinen loppuratkaisu, kliseisiä ihmissuhdekuvioita sekä koheltava ja rakastettava sankaritar. Sankaritar vain sattui koheltamaan tavalla, joka ei naurattanut minua, tavalla, joka sisälsi elementtejä jostakin ahdistavammasta kuin siitä, mikä huulipunansävy on imartelevin.

Että mitä tästä voisi sanoa loppukaneettina? Hyvin rakennettu ja vetävä, ajoittain hauska, mutta liian vakava chick litiksi ja liian kepeä ja kaavamainen muuksi. Onneksi loppu sentään antoi toivoa, koska sitä tässä tarinassa todella tarvittiin.

  • Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Eleanor Oliphant is completely fine), 2017
  • 431 s.
  • Suomentanut Sari Karhulahti
  • WSOY

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Ulla Donner: Spleenish

Sarjakuvat ja sarjakuvaromaanit ovat minulle melko vieras genre. Ehkä juuri siitä syystä vuoden 2015 (hehheh) lukuhaasteessa on vielä sarjakuva-albumin tai -romaanin kohta täyttämättä – vaan eipä ole enää!

Bongasin Ulla Donnerin Spleenish -sarjakuvaromaanin (2017) Lauran blogista, ja kun Laura vielä mainitsi tekstissään sanat sukupolvikokemus, itseironia ja y-sukupolvi, ajattelin tässä olevan se sarjakuvaromaani, johon kannattaa tarttua. Ja niinhän tässä olikin.ulla-donner-spleenishSpleenishin päähenkilö ymmärtää muiden nuorten ja lupaavien keskellä, että oma parasta ennen -päivämäärä on mennyttä. Hänellä ei ole työn alla poikkitaiteellisia prokkiksia, pikku videoduunia, ruokablogia, seuraavaa sukupolviromaania eikä mitään muutakaan. Taidenäyttelyt ja kotibileet alkavat vaikuttaa kaoottisilta ja tyhjänpäiväisiltä, sosiaaliset tilanteet välteltäviltä. Päähenkilö menettää drivensä ja vetäytyy kotiin ja yrittää ymmärtää ongelmaansa.

Miten y-sukupolven edustaja sitten ratkaisee ongelmansa? Menemällä Googleen. Niinpä hän menee Googleen – ja tekee sen monesti. Alkaa matka kohti hyvää elämää, tai ainakin yrittämistä, vaikka oikeasti huvittaisi vain maata kotona ja selata internetiä.ulla-donner-spleenish-2Spleenish on ironinen tutkielma y-sukupolven ongelmista: mitä tehdä, kun ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin? Miten jatkaa suorittamista, jos sai burnoutin tiistaina, miten sulattaa se, että uniikista lumihiutaleesta tulikin aikuisena ihan tavallinen hiutale? Mikä estää tulemasta mahdollisuuksien ihmiseksi? Mukana pyörivät kaikki tämän vuosikymmenen klassikot: Tinder, Fafa’s, gluteeni, dinnerit, vasemmiston haasteet, älypuhelimella roikkuminen, 10 000 tunnin sääntö ja fitness.

Naurattaa.

Teoksen voimakas puna-valkoinen visuaalinen ilme jakaa varmasti mielipiteitä, mutta minuun se iski. Samoin kuvakerronta onnistuu hyvin: bileistä ja näyttelyistä kertovat sivut ovat kaoottisen täynnä tekstiä ja kuvaa, kun taas välillä lähes tyhjät sivut ja aukeamat kertovat pysähtyneisyydestä ja ahdistuksesta. Teoksen rytmi ja rakenne ovatkin varsin onnistuneita, ja kuvakerronnasta ja tekstistä tulee eheä kokonaisuus, joka samalla naurattaa että vetää vakavaksi.

Olen Donnerin kanssa samaa ikäluokkaa ja varmasti myös saman koulutetun kaupunkilaisen punaviherkuplan sisällä. Siksi teos puhuttelee, osuu lähelle. Kohderyhmän ulkopuolisia se tuskin ravistelee samalla tavalla.

Mutta tiedoksi y-sukupolven edustajille: tässä olisi teille tällainen sukupolvikokemus tutustuttavaksi.

  • Ulla Donner: Spleenish (2017)
  • Suomentanut: Sinna Virtanen
  • Schildts & Söderströms

 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

5 x kotimaiset kirjasuosikit

Välillä uusien kirjojen lukemisen sijaan tekee hyvää muistella vanhoja. Moni kirja kestää useamman lukukerran ja herättää eläviä muistoja mieleen – muistan vieläkin, kuinka intensiivisesti luin Täällä Pohjantähden alla -sarjan kakkososaa ja samalla menetin sen sisällissota- ja vankileirikuvausten takia yöuneni.

Oliko se vaikuttavaa kirjallisuutta? Kyllä vain. Joten, Täällä Pohjantähden alla ja muut vaikuttavat kotimaiset, olkaatten hyvät:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on aina ollut minulle se suurin suomalainen teos, jonka pariin myös palaan säännöllisesti. Se on sekä laadukas historiallinen romaani että tarkka ihmiskuvaus. Samalla se kertoo minulle omasta taustastani. Olen varttunut hämäläisellä maaseudulla, ja niin vaan moni asia romaanisarjan maailmassa tuntuu vieläkin kovin tutulta.5 kotimaista kirjaaLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Säädyllinen ainesosa oli parhaita vuonna 2016 lukemiani kirjoja. Se kuvaa vivahteikkaasti ja hienopiirteisesti sotien jälkeistä Suomea ja naisia sukupuoliroolien puristuksessa. Säädyllinen ainesosa jatkaa töölöläisten perhedraamojen kaanonia. Niiden äiti on Helvi Hämäläisen romaani Säädyllinen murhenäytelmä – ei huono kirja sekään.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

Ei minulta mitään puutu käsittelee jatkuvan kasvun mahdottomuutta massiivisiksi paisuvien suviseurojen kautta. Kaikkien aikojen suurimpien suviseurojen keskelle rakentuu paitsi jättisuuri teltta, myös kokonainen pienoisyhteiskunta erilaisine ihmiskohtaloineen. Ironiastaan ja vedenpaisumuskertomuksestaan huolimatta teoksessa on myös lempeyttä.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Monika Fagerholm taitaa sekä mystisen ja kiehtovan kielen että tarkkanäköisen naiskuvauksen. Amerikkalainen tyttö on kerroksellinen romaani paitsi eräältä  pikkupaikkakunnalta kuolleena löytyneestä amerikkalaisesta tytöstä että seudun muista tytöistä ja naisista kohtaloineen ja kasvukipuineen. Kirjan arvoituksellinen tunnelma jää resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa.

Tove Jansson: Mikä tahansa Muumikirja

Minä olen monen ysärilapsen tavoin kasvanut Muumien parissa. Ensin oli tv-sarjat, elokuva ja sitten lopulta vähän vanhempana itse kirjat. Muumikirjat jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen, ja ne tarjoavat ajateltavaa isommalle ja pienemmälle lukijalle.  Taikatalvesta voit lukea kirjoituksen täältä.

Mitä kotimaisia suosikkeja sinulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM