Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Ulla Donner: Spleenish

Sarjakuvat ja sarjakuvaromaanit ovat minulle melko vieras genre. Ehkä juuri siitä syystä vuoden 2015 (hehheh) lukuhaasteessa on vielä sarjakuva-albumin tai -romaanin kohta täyttämättä – vaan eipä ole enää!

Bongasin Ulla Donnerin Spleenish -sarjakuvaromaanin (2017) Lauran blogista, ja kun Laura vielä mainitsi tekstissään sanat sukupolvikokemus, itseironia ja y-sukupolvi, ajattelin tässä olevan se sarjakuvaromaani, johon kannattaa tarttua. Ja niinhän tässä olikin.ulla-donner-spleenishSpleenishin päähenkilö ymmärtää muiden nuorten ja lupaavien keskellä, että oma parasta ennen -päivämäärä on mennyttä. Hänellä ei ole työn alla poikkitaiteellisia prokkiksia, pikku videoduunia, ruokablogia, seuraavaa sukupolviromaania eikä mitään muutakaan. Taidenäyttelyt ja kotibileet alkavat vaikuttaa kaoottisilta ja tyhjänpäiväisiltä, sosiaaliset tilanteet välteltäviltä. Päähenkilö menettää drivensä ja vetäytyy kotiin ja yrittää ymmärtää ongelmaansa.

Miten y-sukupolven edustaja sitten ratkaisee ongelmansa? Menemällä Googleen. Niinpä hän menee Googleen – ja tekee sen monesti. Alkaa matka kohti hyvää elämää, tai ainakin yrittämistä, vaikka oikeasti huvittaisi vain maata kotona ja selata internetiä.ulla-donner-spleenish-2Spleenish on ironinen tutkielma y-sukupolven ongelmista: mitä tehdä, kun ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin? Miten jatkaa suorittamista, jos sai burnoutin tiistaina, miten sulattaa se, että uniikista lumihiutaleesta tulikin aikuisena ihan tavallinen hiutale? Mikä estää tulemasta mahdollisuuksien ihmiseksi? Mukana pyörivät kaikki tämän vuosikymmenen klassikot: Tinder, Fafa’s, gluteeni, dinnerit, vasemmiston haasteet, älypuhelimella roikkuminen, 10 000 tunnin sääntö ja fitness.

Naurattaa.

Teoksen voimakas puna-valkoinen visuaalinen ilme jakaa varmasti mielipiteitä, mutta minuun se iski. Samoin kuvakerronta onnistuu hyvin: bileistä ja näyttelyistä kertovat sivut ovat kaoottisen täynnä tekstiä ja kuvaa, kun taas välillä lähes tyhjät sivut ja aukeamat kertovat pysähtyneisyydestä ja ahdistuksesta. Teoksen rytmi ja rakenne ovatkin varsin onnistuneita, ja kuvakerronnasta ja tekstistä tulee eheä kokonaisuus, joka samalla naurattaa että vetää vakavaksi.

Olen Donnerin kanssa samaa ikäluokkaa ja varmasti myös saman koulutetun kaupunkilaisen punaviherkuplan sisällä. Siksi teos puhuttelee, osuu lähelle. Kohderyhmän ulkopuolisia se tuskin ravistelee samalla tavalla.

Mutta tiedoksi y-sukupolven edustajille: tässä olisi teille tällainen sukupolvikokemus tutustuttavaksi.

  • Ulla Donner: Spleenish (2017)
  • Suomentanut: Sinna Virtanen
  • Schildts & Söderströms

 

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

5 x kotimaiset kirjasuosikit

Välillä uusien kirjojen lukemisen sijaan tekee hyvää muistella vanhoja. Moni kirja kestää useamman lukukerran ja herättää eläviä muistoja mieleen – muistan vieläkin, kuinka intensiivisesti luin Täällä Pohjantähden alla -sarjan kakkososaa ja samalla menetin sen sisällissota- ja vankileirikuvausten takia yöuneni.

Oliko se vaikuttavaa kirjallisuutta? Kyllä vain. Joten, Täällä Pohjantähden alla ja muut vaikuttavat kotimaiset, olkaatten hyvät:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on aina ollut minulle se suurin suomalainen teos, jonka pariin myös palaan säännöllisesti. Se on sekä laadukas historiallinen romaani että tarkka ihmiskuvaus. Samalla se kertoo minulle omasta taustastani. Olen varttunut hämäläisellä maaseudulla, ja niin vaan moni asia romaanisarjan maailmassa tuntuu vieläkin kovin tutulta.5 kotimaista kirjaaLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Säädyllinen ainesosa oli parhaita vuonna 2016 lukemiani kirjoja. Se kuvaa vivahteikkaasti ja hienopiirteisesti sotien jälkeistä Suomea ja naisia sukupuoliroolien puristuksessa. Säädyllinen ainesosa jatkaa töölöläisten perhedraamojen kaanonia. Niiden äiti on Helvi Hämäläisen romaani Säädyllinen murhenäytelmä – ei huono kirja sekään.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

Ei minulta mitään puutu käsittelee jatkuvan kasvun mahdottomuutta massiivisiksi paisuvien suviseurojen kautta. Kaikkien aikojen suurimpien suviseurojen keskelle rakentuu paitsi jättisuuri teltta, myös kokonainen pienoisyhteiskunta erilaisine ihmiskohtaloineen. Ironiastaan ja vedenpaisumuskertomuksestaan huolimatta teoksessa on myös lempeyttä.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Monika Fagerholm taitaa sekä mystisen ja kiehtovan kielen että tarkkanäköisen naiskuvauksen. Amerikkalainen tyttö on kerroksellinen romaani paitsi eräältä  pikkupaikkakunnalta kuolleena löytyneestä amerikkalaisesta tytöstä että seudun muista tytöistä ja naisista kohtaloineen ja kasvukipuineen. Kirjan arvoituksellinen tunnelma jää resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa.

Tove Jansson: Mikä tahansa Muumikirja

Minä olen monen ysärilapsen tavoin kasvanut Muumien parissa. Ensin oli tv-sarjat, elokuva ja sitten lopulta vähän vanhempana itse kirjat. Muumikirjat jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen, ja ne tarjoavat ajateltavaa isommalle ja pienemmälle lukijalle.  Taikatalvesta voit lukea kirjoituksen täältä.

Mitä kotimaisia suosikkeja sinulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa

Kun olin koulussa, minulla ei ollut unelmahommaa. Tunsin sen takia suurta tuskaa ja epävarmuutta. Moni asia kiinnosti ja pärjäsin kaikissa aineissa yhtä hyvin – paitsi kuvaamataidossa, koska no, jotkut eivät vain opi piirtämään. En koskaan tiennyt, mitä minusta tulisi isona. Joka kerta, kun joku kysyi haaveammattia tai tulevaisuudensuunnitelmia, ahdistuin. En minä tiedä, vastasin, vaikka oikeastaan tiesinkin. Minä halusin kirjoittaa, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Se ei tuntunut oikealta työltä.unelmahommissaKunnes sitten kävi niin, että kirjoittamisestakin tuli oikea työ. Kukaan ei vain ollut keksinyt sisältömarkkinointia silloin, kun tuskailin ammatinvalintaa 9. luokalla. Bloggaamistakaan ei oikeastaan ollut silloin olemassa nykymuodossaan, eikä montaa muutakaan viimeisen 10 vuoden aikana syntynyttä työtä.

Työtehtävät ja -tavat ovatkin muuttuneet valtavasti. Harrastuksestaan voi tehdä työn ja töitä voi tehdä samalla, kun kiertää ympäri maailmaa. Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat tästä paljon esimerkkejä kirjassaan Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017).

Teos käsittelee nimensä mukaisesti unelmahommia ja sitä, miten niihin pääsee. Rämö on toimittaja, designkaupan pitäjä, matkailuyrittäjä ja ammattibloggaaja. Valtari on ammattibloggaaja, toimittaja ja tuottaja. Molemmat ovat onnistuneet kokoamaan erilaisista palasista itselleen unelmauran, ja unelmahommat joustavat siten, että niitä voi tehdä vaikka Balilta.

Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia: yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni, ja neljäs kortti esittelee minut designkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.

Miten unelmahommiin pääsee?

Unelmahommiin ei pääse tuosta vain. Uran alussa joutuu tekemään kompromisseja kartuttaakseen kokemustaan. Pitää tunnistaa omat erityistaitonsa ja vahvuutensa ja olla sitkeä. Vahvuuksien ja itselle merkityksellisten asioiden miettimistä varten kirjassa on pohdintatehtäviä.

Rämön ja Valtarin teksti on helppolukuista, ja se onnistuu tekemään yksityisestä yleistä.  Erityisesti minulle jäi mieleen Valtarin kuvaus epätoivostaan työvoimatoimiston tiskillä ja siitä, kuinka kirjoittamistyöt lähtivät sen jälkeen hiljalleen luistamaan. Unelmahommissa todella on inspiroiva ja valaa uskoa lukijaansa.

Teoksessa on kiitettävästi käytännön esimerkkejä oman työn hinnoittelusta, aikatauluttamisesta ja suunnittelusta. Ne ovat tervetulleita aikana, jona yrittäjyys ja projektityö lisääntyvät, mutta konkreettiset esimerkit vaikkapa siitä laskutuksesta puuttuvat.

Rämön ja Valtarin kuvaama työnteon tapa on elämäntapa, ja työn ja vapaa-ajan rajat häilyvät. Jos on unelmahommassaan ja kokee tekemisensä merkitykselliseksi, se ei haittaa. Unelmaduunarinkin pitää silti muistaa huolehtia jaksamisestaan.

Onko ok, jos ei ole unelmatyötä?

Haluan kehittää merkityksellisyyden ajatusta hieman pidemmälle. Merkityksellisyyden ei ole pakko löytyä työstä, eikä kaikilla ole uraan liittyviä tavoitteita tai unelmia. Kaikilla ei ole sellaisia unelmia, joita toteuttamalla voisi tulla taloudellisesti toimeen. (Omat tällaiset sivu-unelmat: runojen kirjoittaminen, opiskelu, metsässä hengailu ja kissanpentujen paijaaminen päivittäin.)

Jos työ on sinulle vain työtä ja unelmasi ovat jossain työn ulkopuolella, se on ihan ok. Siksi kannattaa pyrkiä löytämään hyvä kompromissi, jossa omalle unelmatekemiselle, kuten perheen kanssa ajan viettämiselle tai puutarhanhoidolle, on tarpeeksi aikaa.

Tärkeintä on, että oman tekemisensä kokee mielekkääksi ja merkitykselliseksi ja että elämässä on tilaa tekemiselle, jolla on väliä – oli se sitten työtä tai jotain muuta.

Hyvä kiertämään

Lopuksi haluan kertoa tarinan siitä, miten päädyin lukemaan Unelmahommissa-kirjaa. Sarkasmia ja shampanjaa -blogin Riina oli kirjoittanut teoksesta, ja minä syöksyin kommentoimaan postausta kiinnostuneena. Riina tarjoutui pistämään hyvän kiertämään ja lähetti kirjan minulle postissa. Samalla hän toisti kirjassakin esitettyä oppia verkostojen ja jakamisen tärkeydestä.

Muiden auttaminen auttaa itseäkin ja kaveria kannattaa aina jeesata, eikä verkoston vaikutusta voi vähätellä. Siksi minäkin pistän kirjan nyt kiertämään kaveriporukkaani.

Mikä sinun unelmahommasi on?

Oman elämänsä chick lit -sankaritar

Chick litissä on usein sekoileva sankaritar, joka kompuroi portaissa, hankkii itselleen mustan silmän, aiheuttaa katastrofin jos toisenkin ja valitsee ensin väärän miehen valitakseen lopulta sen oikean.

Viime aikoina olen jaksanut lukea vain kahta asiaa: toinen niistä on Google AdWordsin tukimateriaali, toinen Lindsey Kelkin romaani Ikuinen morsiusneito (Always the Bridesmaid: 2015), jossa oikeastaan tapahtuu kaikkea yllä mainittua. Tosin portaissa kompuroinnista ei taidettu erikseen kirjoittaa, sen sijaan mansikkamargaritasuihkulähteen (!!!) tuleen syttymisestä kylläkin.ikuinen_morsiusneitoAloin sitten miettiä, että on tässä tullut itsekin oltua melkoinen chick litin sankaritar viime aikoina. Olen esimerkiksi

  • Hukannut kurkun ja muitakin eväiksi tarkoitettuja hedelmiä ja vihanneksia. Jossakin kaupan, kodin, työpaikan ja joukkoliikennevälineiden välimaastossa ne vain katosivat, oletettavasti johonkin toiseen ulottuvuuteen.
  • Lähtenyt juhliin korvisparissa, tullut kotiin vain yhden kanssa. Kyseisestä korviksesta tuli nyt ainakin neljäs omistamani pariton hieno korvis.
  • Hukannut ranneketjuni, jonka onneksi löysin myöhemmin kirjan välistä.
  • Näyttänyt supertyylikkäältä ranskattarelta sotkuisessa nutturassa, huulipunassa ja valkoisessa silkkipuserossa siihen asti, kunnes puserosta lähti nappi irti. Supertyylikkyys kesti about 5 h 24 min.
  • Leikannut tukkani itse ja todennut, että se taipuu sen jälkeen jotenkin hassusti. Mutta TEIN ITSE JA SÄÄSTIN.
  • Miettinyt, miksi en jälleen lukisi jotain vähän älykkäämpää kirjallisuutta. Aloitin Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososan. Uskon olevani valmis.

Mutta siitä kirjasta vielä: Ikuinen morsiusneito -nimestä voi päätellä jo aika paljon: 31-vuotiaan Maddien paras ystävä on menossa naimisiin, ja Maddie saa tasapainoilla hääjärjestelyiden, omien työpaineiden ja epämääräisten miesasioidensa kanssa. Seuraa kommelluksia, ristiriitoja ja noloja tilanteita, sitä tyypillistä.

En oikeastaan saanut kirjasta mitään uutta. Uusien ajatusten saaminen on yksi syy, miksi minä ylipäätään luen. Yleensä jokainen kirja, köykäinenkin, on tarjoillut minulle jonkin pienen murun uutta: erilaisen tavan katsoa maailmaa, uuden näkökulman, ajatuksen, jota en ole ennen ajatellut.

Mutta ei. Nyt en tainnut saada yhtään mitään uutta paitsi muutamat naurut. Ne liittyivät siihen absurdiin mansikkamargaritatulipaloon. Sellaista en ole vielä aiheuttanut.

*Kirja saatu kustantamolta.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM