Oman elämänsä chick lit -sankaritar

Chick litissä on usein sekoileva sankaritar, joka kompuroi portaissa, hankkii itselleen mustan silmän, aiheuttaa katastrofin jos toisenkin ja valitsee ensin väärän miehen valitakseen lopulta sen oikean.

Viime aikoina olen jaksanut lukea vain kahta asiaa: toinen niistä on Google AdWordsin tukimateriaali, toinen Lindsey Kelkin romaani Ikuinen morsiusneito (Always the Bridesmaid: 2015), jossa oikeastaan tapahtuu kaikkea yllä mainittua. Tosin portaissa kompuroinnista ei taidettu erikseen kirjoittaa, sen sijaan mansikkamargaritasuihkulähteen (!!!) tuleen syttymisestä kylläkin.ikuinen_morsiusneitoAloin sitten miettiä, että on tässä tullut itsekin oltua melkoinen chick litin sankaritar viime aikoina. Olen esimerkiksi

  • Hukannut kurkun ja muitakin eväiksi tarkoitettuja hedelmiä ja vihanneksia. Jossakin kaupan, kodin, työpaikan ja joukkoliikennevälineiden välimaastossa ne vain katosivat, oletettavasti johonkin toiseen ulottuvuuteen.
  • Lähtenyt juhliin korvisparissa, tullut kotiin vain yhden kanssa. Kyseisestä korviksesta tuli nyt ainakin neljäs omistamani pariton hieno korvis.
  • Hukannut ranneketjuni, jonka onneksi löysin myöhemmin kirjan välistä.
  • Näyttänyt supertyylikkäältä ranskattarelta sotkuisessa nutturassa, huulipunassa ja valkoisessa silkkipuserossa siihen asti, kunnes puserosta lähti nappi irti. Supertyylikkyys kesti about 5 h 24 min.
  • Leikannut tukkani itse ja todennut, että se taipuu sen jälkeen jotenkin hassusti. Mutta TEIN ITSE JA SÄÄSTIN.
  • Miettinyt, miksi en jälleen lukisi jotain vähän älykkäämpää kirjallisuutta. Aloitin Knausgårdin Taisteluni-sarjan kakkososan. Uskon olevani valmis.

Mutta siitä kirjasta vielä: Ikuinen morsiusneito -nimestä voi päätellä jo aika paljon: 31-vuotiaan Maddien paras ystävä on menossa naimisiin, ja Maddie saa tasapainoilla hääjärjestelyiden, omien työpaineiden ja epämääräisten miesasioidensa kanssa. Seuraa kommelluksia, ristiriitoja ja noloja tilanteita, sitä tyypillistä.

En oikeastaan saanut kirjasta mitään uutta. Uusien ajatusten saaminen on yksi syy, miksi minä ylipäätään luen. Yleensä jokainen kirja, köykäinenkin, on tarjoillut minulle jonkin pienen murun uutta: erilaisen tavan katsoa maailmaa, uuden näkökulman, ajatuksen, jota en ole ennen ajatellut.

Mutta ei. Nyt en tainnut saada yhtään mitään uutta paitsi muutamat naurut. Ne liittyivät siihen absurdiin mansikkamargaritatulipaloon. Sellaista en ole vielä aiheuttanut.

*Kirja saatu kustantamolta.

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ronja Salmi – Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta (2017), joka sisältää nimensä mukaisesti 12 keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. 12 erilaista kirjoittajaa poliitikosta kirjailijaan, tubettajista journalistiin. Vaikka genret ja ilmaisukanavat vaihtelevat, kaikkia haastateltuja yhdistää sama työväline, kirjoittaminen.

Tavoitteena on pikemminkin muuttaa kirjoittamisella omaa elämäänsä ja mahdollisesti tehdä samalla muiden elämästä parempaa.Samuli Putro

12 tarinaa kirjoittamisesta

En ole hetkeen lukenut mitään kirjaa tällaisella intohimolla. Ahmin siitä puolet eräänä varhaisena aamuna ennen töitä, puolet seuraavana päivänä. Teksti soljuu, käy syvällä, tarjoaa oivalluksia ja vertaistukea: joku muukin painiskelee joskus häpeän tai blokin kanssa, kävelee päämäärättä ja kärsii tylsyydestä.

Että joku muukin.

Vaikka jokaisen persoona, tyylilaji ja kanava vaikuttavat työtapoihin ja ajatuksiin siitä, mitä kirjoittaminen on, löysin kaikista jotakin samaistuttavaa. Samalla sain paljon uutta. Uusia tapoja ajatella, järjestelmällisyyttä, jota ihmetellä (itse kirjoitan kyllä säännöllisesti, mutta en mitenkään järjestelmällisesti).

Sitten nousi esiin teemoja, jotka erityisesti resonoivat. Ulkopuolisuuden tunteesta kertoivat monet, kuten räppäri Paperi T ja kirjailija Emmi Itäranta. Ulkopuolinen tarkkailija löytää paljon havaittavaa, paljon kirjoitettavaa.

Ulkopuolisuudesta huolimatta teksti on myös kädenojennus muille. Stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström ajatteli kirjoittamisen juuri kommunikaationa – niin minäkin sen koen; tapana jäsentää maailmaa, tapana kommunikoida ja luoda yhteyksiä, tapana olla.

Sitten on vielä uteliaisuus. Journalisti Reetta Räty puhui uteliaisuudestaan ja suuresta tarpeestaan ymmärtää, miten maailma toimii. Se minuakin on aina vaivannut, pelko siitä, että en vaan ehdi ymmärtää tätä kaikkea.

Kirjoittaminen on minulle tapa hallita ymmärtämättömyyteen liittyvää pelkoa ja silloin kun kirjoitan, minulla on olo, että tulen ymmärretyksi. – bloggaaja Eeva Kolu

12 tarinaa kirjoittamisesta 2
Laura Mendelin kuvasi kirjoittajat. Kuvassa teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Milja Sarkola.

Minä haluan vielä sanoa: tarinat ovat voimakkaita, formaatista riippumatta. Tarinoita on ollut aina, kertominen on osa ihmisyyttä. Me tarinallistamme itseämme, elämäämme, sukuhistoriaamme. Kirjoittamisella ja kerronnalla vaikutetaan, kosketetaan, ilahdutetaan, synnytetään merkityksiä ja rakennetaan siltoja – tai poltetaan niitä. Kynä on vahva, tämä kirja on vahva, tämä kirja on lohdullinen, innostava ja mielenkiintoinen.

Tartu siihen.

Myös Helmi Kekkonen, Bookishteapartyn Katri ja Kirjat kertovat -blogin Satu ovat kirjoittaneet kahdestatoista tarinasta.

Ps. meikkis scoretti tämän myötä vihdoin Lukuhaasteen ”tietokirja” -kohdan! Jes!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Elokuun loppupuoli huokuu päättymistä: kesä päättyy, Game of Thronesin tuotantokausi päättyy, hömppäkirjaputki päättyy. Elokuun viimeisinä lämpiminä päivinä notkuin puistonpenkillä ja luin loppuun Jojo Moyesin romaanin Parillisia ja parittomia (The One Plus One, 2014). Hömppäkirjojen asteikolla Moyesin tuotanto on pelkkää timanttia. Paitsi että Moyesillä on taito kuvata tavallista arkea mukaansatempaavasti, hänellä on myös ihastuttava tapa ottaa päähenkilöiksi tavallisia ihmisiä. Sellaisia, jotka taistelevat rahan riittämisen, yksinäisyyden, läheisen kuoleman tai yksinhuoltajuuden kanssa.

Parillisia ja parittomia kertoo yksinhuoltajaäiti Jessistä, jolla on kaksi lasta ja monta työtä ja jonka rahat eivät silti riitä. Se kertoo myös menestyneestä it-alan yrittäjästä Edistä, joka joutuu hyllytetyksi erinäisten kämmien takia. Samalla se tekee näkyväksi brittiläisen luokkayhteiskunnan: Jessille matemaattisesti lahjakkaan Tanzie-tyttären ilmoittautumismaksu yksityiskouluun on liian iso summa, kun taas Ed ei joudu ikinä laskemaan rahojaan.

jojo moyes parillisia ja parittomia

Vaikka Jess tyypillisesti nouseekin heti ylös kompastuttuaan, myös hänellä on vaikeita hetkiä:

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

Kun Tanzien matematiikanopettaja kertoo matematiikkakilpailusta, jossa on rahapalkinto, päättää Jess perheineen tarttua oljenkorteen. Erinäisten kommellusten ja sattumien kautta Ed päätyy kuskaamaan Jessiä ja tämän perhettä Skotlantiin kohti kilpailua. Siitä seuraa hullunkurinen roadtrip ja tietenkin odottamaton rakkaustarina.

Mutta eihän rakkaustarina tietenkään helposti käynnisty tai etene. Jessillä ja hänen perheellään on omat ongelmansa. Ediä odottaa oikeudenkäynti sisäpiirikaupoista. Pariskunta on täysin eri maailmoista, mutta genretietoinen lukija osaa odottaa onnellista loppua ja kaikkien kommellusten selviämistä.

”Ai että haaveilinko jo pienenä siivoojan urasta?” Jess kohotti kulmiaan kuin tarkastaakseen, oliko Ed tosissaan.

”No en. Tahdoin ammattisukeltajaksi. Mutta sitten sain Tanzen enkä löytänyt mistään kelluvia lastenvaunuja.”

Parillisia ja parittomia on laatuviihdettä, joka antaa ajateltavaa ja jättää hyvän mielen. Sen myötä on hyvä jättää hyvästit kesälle, hömppäputkelle ja kaiken maailman lorvailulle. Tervetuloa syksy!

Lue myös:

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Muut somet ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM