Ulla Donnerin Sontaa kiteyttää loistavasti sen, mikä kaikki on sitä itseään

Ulla-Donner-Sontaa

Kehuin taannoin Ulla Donnerin Spleenish-esikoisteosta, joka kuvaili ironisesti nuorten ihmisten uupumusta. Se oli tarkka ja viihdyttävä ajankuva, jota säesti mustaakin mustempi huumori. Spleenishin jälkeen jäin janoamaan lisää, ja nyt odotus on palkittu Sontaa-sarjakuvaromaanilla.

Sontaa analysoi Spleenishin tavoin turmeltuneen nykyaikamme ilmiöitä. Ruodittavina ovat kapitalismi ja näennäisesti vapaat valinnat, sukupuolten väliset palkkaerot, seksuaalinen häirintä, parisuhdeväkivalta ja oikeastaan kaikki se, mikä maailmassa on sontaa ja saa olon tuntumaan siltä, että tekisi mieli vetää itsensä vessasta alas. Kuvituksessa pyörivät iloisessa sekamelskassa Marimekon kangaskassit, unikkokuosi, toimistokoirat, ”innovatiivisten” työpaikkojen sisustuskliseet, Instagramiin avokadoaan kuvaava nuori nainen sekä älypuhelimensa ruutua tuijottavat jalankulkijat.

Sontaa kertoo tarinan työkaveriporukasta, joka saa kuulla saavansa potkut Dream Hackers Disruption Agency -mainostoimistosta. Siellä työn alla on perunaproteiinimakkara Pekkaran lanseerauskampanja, ja työnteko kuorrutetaan sloganeilla ja uskomuksilla siitä, että asiat, joiden parissa työskennellään, ovat aidosti merkityksellisiä. Ovatko ne? Onko työnsä voinut itse valita vai onko se vain samaa vanhaa paskaa uudessa kääreessä?

Ei me saada potkuja. Sitä paitsi itse en niinkään näe tätä ”työnä”, mähän teen sitä mitä rakastan. Voin tehdä sitä missä vain – työsuhteessa tai ilman. 4000 € kuussa on lähinnä kiva bonus. (Simon)

Saatko sä 4000 € kuussa? (Miriam)

Joo mut siis mähän tein sen 6 kuukauden palkattoman harjoittelun.

Niin mäkin.

Työelämän merkityksellisyys pursuaa nykyään jokaisessa somefeedissäni. Aika usein se on hattaraa: työpaikkoja, jotka kuvittelevat työhyvinvoinnin  ja merkityksen tulevan siitä, että toimiston nurkkaan tuodaan pingispöytä tai että toimistolla voi hengailla joogahousuissa. Merkityksellisyys löytyy kuitenkin muualta – ihmisistä, aikaansaamisen tunteesta, uuden oppimisesta tai maailman pelastamisesta. Näillä työelämän kliseillä Sontaa pelaa oivaltavasti, sillä Dream Hackersissakin tehdään eettisiä asioita, joilla on oikeasti väliä – vaikka Pekkaran proteiini onkin kehitetty sangen arveluttavin keinoin ja vaikka työntekijöistä osa työskentelee palkatta.

Toinen teoksessa vahvasti esiin nouseva teema on feminismi. Osansa saavat miehet, jotka esittävät somessa tiedostavia mutta lääppivät oikeassa elämässä työkavereitaan, feministisillä iskulauseilla koristellut printtipaidat sekä kaikki se kosmetiikka, jolla naiset ohjataan käymään sotaa kehoaan vastaan.

Nauroin ääneen aukeamalle, jolla kaikille ihanille tytöille toivotettiin hyvää naistenpäivää rasvattoman jogurtin, intiimialueiden vahaliuskojen ja vaginaalisen yrttihöyrykylvyn muodossa. Se ei ollut pelkästään riemastunutta naurua. Se oli raivostunutta naurua, koska elämme maailmassa, jossa naiset todella kannustetaan täyttämään, nyppimään, vahaamaan, puunaamaan, meikkaamaan, laihduttamaan ja sotimaan vartaloaan vastaan.

Nauru on monesti tämän teoksen äärellä tunnistamisesta kumpuavaa naurua. Sellaista, että ymmärtää kuvatun ilmiön olevan osa omaa arkeaan, vaikka sen ei haluaisi olevan. Naurun lisäksi Sontaa vetää monta kertaa ihan vakavaksi. Sanan ja kuvan liitto on vahva, ja tarina läväyttää verkkokalvoille katukuvan, jossa on sulassa sovussa kerjäläisiä ja Perussuomalaisten puoluetunnuksia. Vakavaksi vetää myös lähisuhdeväkivalta ja sen lakoninen kuvaus: niin vain kävi, koska uhri oli ilmeisesti jotenkin vääränlainen. Juuri tuollainenhan väkivaltaisen suhteen dynamiikka yleensä on.

Vaikka Dream Hackersin työntekijät eittämättä kärsivät tilanteestaan, ovat siivoojat vielä näitä luovan työn sankareita pahemmassa ahdingossa. Sama siivooja näyttääkin siivoavan sekä Dream Hackersin toimiston että baarin, johon työntekijät lähtevät aftereille. Ratkaisu tekee näkyväksi kahden kerroksen työmarkkinat, joilla kenelläkään ei ole hauskaa.

Sontaa on mainio. Se on tarkkanäköinen, se on hauska, se on vakava. Se kiteyttää sanoin ja erityisesti kuvin jotakin valitettavan todellista nuorten aikuisten kokemusmaailmasta sekä piiskaa yhteiskuntaamme monitasoisesti. Taitava ja tiiviisti kiteytetty yhteiskuntakritiikki lämmittää erityisesti tällaisen vanhan kyynisen valtiotieteilijän mieltä.

  • Ulla Donner: Sontaa, 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Skiten.
  • Suomentanut Sinna Virtanen
  • Kustantamo S & S
  • Teos saatu arvostelukappaleena kustantamolta. Kiitos!

Lue myös:

Endometrioosi on kiinnostavin asia Keskusteluja ystävien kanssa -romaanissa

keskusteluja-ystävien-kanssa

Tartuin Sally Rooneyn esikoisteokseen Keskusteluja ystävien kanssa innoissani. Innostukseen oli kolme syytä:

  1. Kansi on tosi freesi (yksityiskohta Alex Katzin maalauksesta)
  2. Se on 1990-luvulla syntyneen kirjoittajan teos, ja kerännyt paljon ylisanoja
  3. Kirja oli ensimmäinen, johon tartuin kesälomallani.

Innostukseni vaihtui nopeasti mitä ihmettä minä nyt olen lukemassa -hämmennykseksi, joka sai minut miettimään, pidänkö teoksesta lainkaan. Kirjan nimen ja ennakko-olettamieni perusteella odotin hauskaa akateemista sanailua ja terävää ympäröivän maailman kuvaamista, mutta sen sijaan eksyin chick litin ja korkeamman kulttuurin välillä tasapainoilevaan ihmissuhdesoppaan.

Tarinan keskiössä ovat parikymppiset entiset rakastavaiset ja nykyiset ystävykset Frances ja Bobbi, jotka pyörivät paikallisissa yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä. Siellä he tutustuvat lähempänä neljääkymppiä olevaan taiteilijapariskuntaan, ja niin sitä kolistellaan kohti maailman tutuimpia kolmio- ja neliödraamoja, joita koitetaan hoidella liberaalin analyyttis-teoreettisesti.

21-vuotiaan Francesin ja kypsän mutta ah-niin-epäkypsän näyttelijän Nickin suhde on tietenkin tuomittu epäonnistumaan, ja joskus ainoastaan akateeminen viitekehys ja sivistyssanojen viljely erottavat teoksen kevyemmän lajityypin edustajista. Tavallaan vatvominen on sympaattista. Tuollaista se elämä taisi parikymppisenä humanistina olla, kun maailman jokainen asia piti pyöräyttää viiden teoreettisen viitekehyksen läpi.

Tunkkaisesta ihmissuhdeasetelmastaan huolimatta kirjalla on kaksi vahvuutta: toinen on nuoruusiän jatkuvan hämmennyksen ja häilymisen kuvaus, toinen on endometrioosi.  Francesin rajuja kuukautiskipuja, niistä seuraavaa sairaalareissua ja menkkavaivojen kanssa selviämistä kuvataan realistisesti, terävästi ja välillä sotkuisesti. En ole ennen lukenut kirjaa, jossa kuukautisista kirjoitetaan noin totuudenmukaisesti, ja tervehdin tätä kuvausta ilolla.

Kipu ei ollut poissa aamullakaan, mutta päätin silti lähteä luennoille. Otin pienen yliannoksen parasetamolia ja kietouduin takkiin ennen kuin lähdin liikkeelle. Koko matkan yliopistolle satoi. Istuin luentosalin perällä täristen ja asetin läppärin kelloon ajastuksen ilmoittamaan, milloin voisin ottaa seuraavan lääkkeen. Moni kurssikaveri kysyi, olinko sairas, ja luennon jälkeen luennoitsijakin kysyi.

Ilmeisesti aika vihdoinkin on kypsä sille, että kuukautisia käsitellään avoimesti. Tätä samaa virtausta ovat pitkään kaipaamani julkinen keskustelu tamponiveron poistamisesta sekä kuukautisille omistettu oma emoji. Ne ovat huimaa kehitystä verrattuna vaikka omaan nuoruuteeni, jolloin pääviesti kuukautisiin liittyen oli se, että ne ovat nolot ja että niiden olemassaolo pitää kaikin tavoin piilottaa – koska kyllähän kohdullisten ruumiintoiminnot ovat niin kovin häpeällisiä, meille viestittiin mediassa, mainoksissa ja hajustettujen kuukautissuojien avulla.

Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisteos, ja odotan, että tulevat teokset nousevat vielä korkealle tasolle.

  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Conversations with Friends), 2017
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • 298 s.
  • Otava

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Ultra Bra – Sokeana hetkenä paneutuu ainutlaatuiseen musiikki-ilmiöön antaumuksella

ultra-bra

Ultra Bra on ilmiö, jonka veroista suomalaisessa kulttuurissa ei ole toiste nähty. Omituisia kontrasteja sisältänyt bändi nousi kuin vahingossa kotimaisen musiikkitaivaan huipulle ja ilmoitti kesken nousujohteisen uran lopettavansa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, ja se on tallennettu Ultra Bra – sokeana hetkenä -nimiseen historiikkiin. Se käsittelee Ultra Bran tarinan alusta loppuun, valottaa kaveripiiriä, johon bändi sattumalta syntyi, avaa levyntekoprosesseja ja toimii 1990-luvun laman jälkeisen opiskelijaelämän ja suomalaisen kulttuurin kuvauksena.

Minun ja Ultra Bran historia leikkaa monella tavalla. Olin bongannut bändin ala-asteikäisenä Jyrkistä, oppinut suurimmat hitit ulkoa radiosta ja pettynyt karvaasti, kun bändi ilmoitti lopettavansa. Olin silloin hädin tuskin 13, ja ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta päästä ikinä bändin keikalle. Kunnes kesällä 2017 pakkasin rinkkani, matkustin Joensuuhun ja lauloin antaumuksella mukana yhdellä Ultra Bran paluukeikoista. Siksi tartuin myös kirjaan innolla.

Bändin syntyä ja varsinkin sävellyksistä vastanneen Kerkko Koskisen lapsuutta ja nuoruuden kaveriporukkaa käsitellään teoksen alussa runsaasti. Ultra Bra kun sai alkunsa kaveriporukan vitsistä, siitä, kun Koskisen lukiokaveri Olli Virtaperko bongasi ilmoituksen SDNL:n laulukilpailusta, johon porukka alkoi kuin alkoikin kynäillä kappaletta kaljanhuuruisessa sanoitussessiossa. Samantyyppisissä sessioissa syntyi Ultra Bralle sanoituksia myöhemminkin. Laulajat ja muusikot hankittiin  ystäväpiiristä, ja kun kokoonpano pokkasi ensimmäisen palkinnon, sai Ultra Bra alkusysäyksen.

Tämänkaltaisten sattumien ja oluentäyteisten iltojen jatkumona syntyi ensin yksi levy, sitten toinen. Kirjassa kuvatut biisien tekotavat ja ympärillä pyörineen ihmismäärän runsaus avasivat minulle konkreettisesti sen, miksi en fanituksestani huolimatta koskaan saanut täysillä kiinni Ultra Brasta: Ultra Bra kun on täynnä sisäpiirivitsejä, ajatuksia, joita ei aina kehitetty loppuun asti, porvarillisista lähtökohdista olevaa poliittiseksi leimautunutta jengiä ja muita outoja kontrasteja sekä biisejä, joiden päätymisestä levylle eivät kaikki bändin jäsenet edes tienneet ennen kuin levy oli valmis.

Vuokko Hovatta muistaa vieläkin, kuinka hän ensimmäistä kertaa laittoi Vesireiteistä saamansa masterin cd-soittimeen ja kuunteli sen yksin kotona.

”Mietin, että ai jaahas, tällainenkin biisi kuin Kuiskaus on tehty. Tuollaisista jutuista ei tietenkään tule hirveän yhteisöllinen fiilis, että oma bändi julkaisee juttuja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. En varsinaisesti pahoittanut siitä mieltäni, mutta tunsin kyllä jonkinlaista ulkopuolisuutta.”

Teos on myös sukupolvikertomus siitä, millaista oli viettää opiskelijaelämää 1990-luvun Helsingissä: siitä, kuinka opiskelijana pystyi vetelehtimään kaljaa kitaten ja taidetta tehden, kun leikkurit eivät olleet vielä iskeneet tukiin ja opiskeluaikoihin – se on hyvin erilainen nuoruus, jonka minä ja ikätoverini vietimme 2000-luvun Helsingissä.

Ehkä Ultra Bra osuikin kaikin puolin sopivaan aikaan kulttuurikentälle. Lama oli loppumassa, ovet Eurooppaan olivat auki ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa vallitsi jonkinlainen kulttuurinen tyhjiö, johon tuo omituinen ja monella tapaa epäcooli bändi sattui osumaan. Samaan aikaan nuorten aikuisten kulttuuri varsinkin pääkaupunkiseudulla otti harppauksia eteenpäin: Hesari perusti Nyt-liitteen ja Punavuori täyttyi trendibaareista. Lienee sanomattakin selvää, että Hesarista ja Nytistä tuli Ultra Bran pää-äänenkannattajia ja Punavuoren baareista hengailupaikkoja. Kaikki siinä ajassa oli suotuisaa, ja tuon ajanjakson kuvaus on teoksessa kiehtovinta.

Mutta entäs se loppu sitten? Minulle ja monelle muulle Ultra Bran lopettaminen tuli shokkina: miksi uransa huipulla oleva, suhteellisen lyhyen aikaa kasassa ollut bändi päätti vain lopettaa?

Kun asiaa miettii hetken, miksi ei?

Ultra Bra oli iso kokoonpano. Soittajat ja sanoittajat mukaan lukien bändin ympärillä vaikutti toistakymmentä ihmistä, eikä sellaisen kokoonpanon kommunikaatiota tai visiota ole helppo pitää kasassa. Väkisinkin tulee konflikteja, väkisinkin osa tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja väkisinkin vähän niin kuin vitsinä alkanut projekti tulee lopulta valmiiksi.

”Totta kai me oltiin siinä vaiheessa ehditty. myös käydä läpi aika monta riitaa”, Melasniemi sanoo. ”Moni bändi olisi voitu laittaa päreiksi niiden riitojen takia. Mutta mielestäni hajoamisen syy oli lopulta nuoruuden hybris. Eli se, ettei me oltu vielä ehditty olla niin pitkään kasassa, että homma olisi muuttunut rutiiniksi.”

Teos on mielenkiintoinen läpileikkaus paitsi yhdestä bändistä, myös Suomesta ja kulttuurista. Se sisältää anekdootteja, sukeltaa bändin jäsenten taustoihin ja ajatuksiin ja muistuttaa sellaisista kommunikaatiotavoista, jotka ovat jo kadonneet historiankirjoihin (soittorinki, anyone?).

Ansioistaan huolimatta teoksessa on myös moitittavaa. Tekstiä vaivaa viimeistelemättömyys, kieliasu olisi vaatinut huolittelemista ja metatekstin heikkoudesta ja poukkoilusta johtuen on välillä vaikea pysyä kärryillä siitä, kenen sitaatista on kyse. Alkuvaiheessa jaariteltiin ehkä turhankin kauan lapsuudenperheistä ja -ystävistä, vaikka tällä varmasti pyrittiin luomaan pohjaa sille, että kaikki lähti todellakin kaveriporukan läpändeeruksesta.

Harva läpändeerus johtaa useisiin kultalevyihin.

  • Mervi Vuorela & Ville Similä: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
  • WSOY
  • 339 s.
  • Kirjastosta (palautus myöhässä, sakkoja ropisee)

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Thurénin Kaikki rahasta on jokaisen talouskirja

thuren-kaikki-rahasta

Satuin kerran baarissa mainitsemaan, että pitäisikö minun kirjoittaa blogiini jotain rahasta tai vaikka palkastani, koska molemmista pitäisi puhua enemmän ääneen, varsinkin, jos sattuu kuulumaan siihen pienituloisempaan sukupuoleen. Riina oli jälleen kerran minua askeleen edellä, vastasi kyllä ja lupasi kiikuttaa minulle hankkimansa Julia Thurénin Kaikki rahasta -kirjan.

Kirjan nimen mukaisesti Thurén käsittelee käytännönläheisesti ja hauskasti raha-asioita, ja käy läpi budjetoinnin, säästämisen, taloudellisesta ahdingosta selviytymisen,  palkkakehityksen, rahankäytön ihmissuhteissa, asunnon ostamisen, lainat ja sijoittamisen.

Teoksen esimerkit ovat selkeitä, ja siinä väännetään rautalangasta, miksi kannattaa tehdä avioehto tai testamentti, miten vertailla asuntolainoja ja miksi pikavippiä ei kannata ottaa (sekä mitä tehdä sitten, jos pikavippien kanssa joutuu pulaan).

Thurén on haastatellut teokseen monia julkisuuden henkilöitä ja kerännyt siihen myös verkkokeskustelijoiden kommentteja rahasta. Minulle muiden kokemukset olivat parasta antia, kuten myös ajatus siitä, että asenne rahaan ja siitä puhumiseen periytyy lapsuudenkodista.

Siksi pohdin ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani suhdettani rahaan ja sitä, mikä on tehnyt minusta sellaisen rahankäyttäjän kuin olen. Hahmotin kaksi johtoajatusta:

  1. Taloudellinen itsenäisyys on minulle tärkeää. Muutama vuosi sitten tajusin, että saatan asua loppuikäni yksin, jolloin maksan asumiskuluni, vakuutukseni, ruokani, vapaa-ajan hupsutukseni, sähkölaskuni ja kummalliset ylimääräiset kulut itse hamaan tappiin saakka. Siksi niitä varten on varauduttava, ja siksi olen opetellut suunnittelemaan talouttani ja hankintojani suhteellisen järkevästi. Jossain vaiheessa excelöin maanisella kiihkeydellä tulojani ja menojani, mutta sittemmin olen luopunut tavasta. Jos excelöinti kiinnostaa, niin Marttojen budjettiexcel on sangen mainio.
  2. Minulla on pienituloisen identiteetti. Tarinani on hyvin samankaltainen kuin monen ikäluokkani ihmisen: lapsuutta varjosti 90-luvun lama, nuorta aikuisuutta ja työmarkkinoille sijoittumista 2000-luvun lama. Vaikka olen päässyt keskituloisiin hommiin, kaihdan riskejä, varaudun aina pahimpaan ja teen kulutusvalintoja harkiten, enkä ilmeisesti ole vielä onnistunut kertomaan rahankäytölleni, että en ole enää opiskelija. Minusta ei koskaan tullut taloudellista riskinottajaa, koska nurkan takana vaanii aina pelko työttömyydestä, kaiken menettämisestä tai siitä, että joutuu syömään kaurapuuroa kolmen kvartaalin ajan. Siitä tulee maha aivan julmetun kipeäksi.

Kirjan luettuani ymmärsin, että rahasuhteessani olisi korjattavaa, ja että minun olisi aiheellista vihdoin opetella sijoittamaan sen sijaan, että hamstraan rahojani maanisesti pahan päivän varalle. Mielikuvani sijoittamisesta on ollut jokseenkin samankaltainen kuin Thurénilla aikoinaan:

Lapsena sain sellaisen käsityksen, että osakkeisiin sijoittaminen on yhtä viisasta kuin huumehuuruinen reissu Las Vegasiin. Mielikuvissani sijoittaminen sekoittui uhkapeleihin, joissa yritetään voittaa onnellisuutta koko loppuelämäksi ja pahimmassa tapauksessa hävitään kaikki aina lasten pehmoleluja myöten. Vanhempani eivät siis harrastaneet sijoittamista.

Elin tässä käsityksessä 20-vuotiaaksi saakka. Ajattelin, että kunnon kansalainen siirtää rahansa visusti säästötilille ja ostaa niillä aikanaan sopivan asunnon. En halunnut hävitä vaivalla tienaamiani euroja mystiseen mustaan aukkoon, jota kutsutaan pörssiksi.

Sijoittamisen ajatteleminen toisin olkoon siis projektini tälle vuodelle. Siitä huolimatta, että pienituloisen identiteetti huutelee välillä olallani, että miksi heittäisit eurosi mustaan aukkoon? Entä jos jotain sattuu? Entä jos sinusta tulee juuri sitä omistavaa luokkaa, joka on KAIKEN PAHAN ALKU JA JUURI ja aiheuttaa yt-neuvottelut, ympäristötuhot ja kaiken pahan (esim. reggae-musiikki, loska, halpamuoti ja mikromuovi) maailmassa?

Sitten minä ja identiteettini juttelemme siitä, että ehkä rahastosijoittaminen ja eettiset sijoituskohteet voivat kuitenkin olla ihan järkeviä.

Mikä on sinun suhteesi rahaan?

  • Julia Thurén: Kaikki rahasta. Näin säästin kymppitonnin vuodessa. (2018)
  • 325 s.
  • Gummerus
  • Sain Riinalta

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

You will not have my hate loistaa kirkkaasti surun ja pimeän keskellä

you-will-not-have-my-hate

Marraskuun 13. päivänä vuonna 2015 Antoine Leiris menettää Hélène-puolisonsa Pariisin terrori-iskussa. Mikään rauhallisessa koti-illassa ei viittaa siihen, että Antoinen ja 1,5-vuotiaan Melvilin elämä mullistuisi peruuttamattomasti. Mutta sitten Antoine alkaa saada puhelimeensa viestejä, joissa varmistellaan, onko hän kunnossa. Antoine ei tiedä, mistä viestit johtuvat ja ärsyyntyy häiriöistä. Vasta television avaaminen paljastaa, että Pariisissa on ollut useita terrori-iskuja, joista yksi on tehty Bataclaniin, teatteriin, johon Hélène oli lähtenyt konserttiin.

Antoine yrittää soittaa Hélènelle. Tämä ei vastaa eikä soita takaisin. Hélèneä ei löydy sairaaloista, joihin uhreja on tuotu. Antoine ei saa häneen yhteyttä ja alkaa aavistaa pahimman. Sen hänelle vahvistaa Hélènen sisko: Hélène on yksi niistä 89 ihmisestä, jotka kuolivat Bataclanin iskussa.

Sellaiseen ei voi kukaan varautua. Sellaisesta selviämiseen ei ole ohjekirjaa, valmiita vastauksia tai läpipeluuopasta. Jäljelle jäävät vain Antoine ja Melvil, jolle Antoinen pitää jotenkin selittää, että äiti ei enää tule kotiin, joka Antoinen pitää kasvattaa yksin.

Muutamia päiviä iskun jälkeen Antoine kirjoittaa Facebookiin avoimen kirjeen hyökkääjille. Hänen viestinsä on kirkas ja rakkaudentäyteinen. Hän ei suostu vihaamaan, ei suostu vastaamaan väkivaltaan epäilyksellä, raivolla, millään muulla kuin sillä, että aikoo jatkaa elämäänsä vaalien pientä poikaansa ja puolisonsa muistoa. Samalla Antoine alkaa työstää muistelmia, joista myöhemmin tulee You will not have my hate -kirja.

On Friday night, you stole the life of an exceptional being, the love of my life, the mother of my son, but you will not have my hate.

… So, no, I will not give you the satisfaction of hating you. That is what you want, but to respond to your hate with anger would be to yield to the same ignorance that made you what you are. You want e to be scared, to see my fellow citizens through suspicious eyes, to sacrifice my freedom for security. You have failed. I will not change.

… and all his life this little boy will defy you by being happy and free. Because you will not have his hate either.

You will not have my hate on kirkas, rehellinen ja vähäeleinen kuvaus elämästä puolison menettämisen jälkeen. Siitä, miten Melvilin syöttäminen, kylvettäminen ja tarhaan vieminen rytmittivät tyhjyyttä kumisevia päiviä, siitä, miten joka puolelta tulvinut myötätunto oli välillä vaikea ottaa vastaan, siitä, miten elämä jatkui vaikka suru ja järkytys olivat kaiken kuviteltavissa olevan yläpuolella ja siitä, kuinka ihmiset pitivät Antoinea rohkeana, vaikka hänestä tuntui kaikelta muulta.

You will not have my hate loistaa järkyttävästä aiheestaan ja suuresta surustaan huolimatta rakkautta ja toivoa. Se on rakkauskirje Hélènelle ja Melvilille, rakkauskirje vapaudelle ja elämälle ja muistutus siitä, että pimeimpinäkin hetkinä me voimme valita rakkauden vihan sijasta. You will not have my hate on vaikuttava ja valoisa teos suuresta surusta. Lue se.

  • Antoine Leiris: Vous n’aurez pas ma haine (You will not have my hate), 2016
  • Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
  • Vintage / Penguin Random house
  • 129 s.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Ennen kuin kaikki muuttuu on viehättävä novellikokoelma elämän taitekohdista

ennen-kuin-kaikki-muuttuu

Joskus on vaikea kirjoittaa kirjasta, joka sanoo jo kaiken. Taina Latvalan novellikokoelma Ennen kuin kaikki muuttuu on juuri sellainen. Se kertoo paikkaansa etsivistä nuorista aikuisista niin kirkkaasti ja tiiviisti, että mitään ei jää puuttumaan.

Novellit tavoittavat aiheiltaan ja tunnelmaltaan elämän käännekohdat: ne hetket, joina rakastuu, muuttaa, menettää vanhempansa, katsoo, kun ystävä saa lapsen ja tai kun itse saa. Ne hetket, jotka ovat juuri ennen isoa muutosta tai ne hetket, joina tulevan muutoksen ensimmäisen kerran ymmärtää, hetket, joiden jälkeen kaikki on toisin.

Latvalan tekstissä on se hienous, että hän onnistuu upottamaan arkisiin tilanteisiin tarkkaa ihmiskuvausta ja teräviä havaintoja. Niiden ansiosta tekstit kasvavat arkitilanteita suuremmiksi, ne kasvavat välähdyksiksi ihmisyydestä ja varttumisesta.

Heillä oli nokkela kieli ja ironinen suhde elämään; mistään ei saanut innostua liikaa eikä ketään kehua erityisen lahjakkaaksi. He nauroivat samoissa kohdissa ja vakavoituivat yhtä aikaa, he olivat käyneet samaa taidelukiota Helsingissä ja kasvaneet kulttuurikotien kiihkeissä juhlissa. Hän oli muuttanut pääkaupunkiin vasta ylioppilaana ja oli siksi tavallaan jäljessä kaikesta.

Novellit sivuavat kipeitäkin teemoja. Yhtäkkiä vanhemman kuolema tai uusi ihmissuhde pakottavat kasvamaan, vaikka arki olisi edelleen ympärillä, vaikka maailma taustalla pyörisi aivan samoin kuin ennenkin.

Kokoelmana Ennen kuin kaikki muuttuu on melko yhtenäinen kokonaisuus, ja tekstit toimivat sekä itsenäisinä että osana kokonaisuutta. Mutta sitten kissan yksityisyydensuojan loukkaamisesta kertova novelli rikkoo harmonian. Yksittäisenä tarinana se on hieno ja varsin kafkamainen, mutta tyyliltään eroaa kokoelman muista teksteistä niin paljon, että se ei tunnu uppoavan niiden sekaan, se tekee kokonaisuuteen särön, joka jää mieleen.

Ennen kuin kaikki muuttuu on mainio kaveri pimeään loppuvuoden iltaan. Se kulkee keveästi ja kirkkaasti ja jättää jälkeensä ajatuksia. Suosittelen!

  • Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (2015)
  • 191 s.
  • Otava