Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Joskus törmää sellaiseen kirjaan, joka on kepeä ja idealtaan simppeli mutta herättää silti ajatuksia ja jää resonoimaan mieleen. Michael Zadoorianin roadtrip-romaani Viimeinen loma (The Leisure Seeker, 2009) on sellainen. Teoksessa on kolme kolme hallitsevaa elementtiä: tie, asuntoauto sekä Ella ja John, vanha aviopari. Ella sairastaa syöpää, John Alzhaimeria; Ella on kehonsa vanki, John mielensä. Yhdessä he ovat tiimi.

Ella on sairauksista huolimatta tehnyt vakaan päätöksen. Vielä kun hänellä on voimia ja vielä kun John ei ole täysin järjiltään, he lähtevät vanhalla asuntoautollaan viimeiselle lomamatkalleen. Reitiksi Ella valitsee rapistuneen ja osittain käytöstä poistetun Route 66:n, joka kulkee Pohjois-Amerikan halki. Lääkärit kieltävät, aikuiset lapset soittelevat hädissään ja koittavat saada Ellan järkiinsä.

Ella ei taivu. He lähtevät ajamaan.

Michael Zadoorian Viimeinen loma

Ella ja John aloittavat matkansa Michiganista ja suuntaavat kohti Kaliforniaa. Matkallaan he ajavat läpi aavikoiden, tasankojen, rapistuneiden kaupunkien, läpi käytöstä poistettujen tieosuuksien. Iltaisin he katselevat dioilta kuvia menneistä perhelomistaan, ystävistään, kaikesta siitä elämästä, jota vuosikymmeniin on mahtunut.

Nykyisyys ja historia kulkevat rinnakkain sekä Ellan muistoissa että Route 66:lla konkreettisesti. Käytöstä poistetun tieosuuden varrella on aavekaupunkeja, hylättyjä liikekiinteistöjä, murtunutta pinnoitetta ja nostalgisia kuppiloita, jotka eivät tietenkään tavoita sitä 50-lukua, jonka Ella on elänyt:

Kuppilan sisätilojen on tarkoitus tuoda mieleen viisikymmentäluku, mutta ei siellä näytä yhtään sellaiselta kuin minä aikakauden muistan. Jossain vaiheessa ihmiset ovat alkaneet uskoa, että se vuosikymmen oli pelkkää sock hopia, kellohameita, rock’n’rollia, kiiltävänpunaisia Thunderbirdejä, James Deania, Marilyn Monroeta ja Elvistä. Hassua, miten kokonainen vuosikymmen typistetään muutamaan näennäisen sattumanvaraiseen kuvaan. Minulle se vuosikymmen oli vaipparallia ja apupyöriä ja keskenmenoja ja sitä, että yritti ylläpitää kotia ja ruokkia kolme ihmistä 47 dollarilla viikossa.

Zadoorian on rakentanut teoksen taitavasti: parhaat päivänsä nähnyt Route 66 toimii allegoriana Ellan ja Johnin elämänkululle. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ja on täynnä pientä, lempeää huumoria, joka keventää teoksen raskaita teemoja: vanhenemista, sairastumista ja luopumista.

Viimeinen loma on lämmin, liikuttava ja suhahtaa liian nopeasti ohi – aivan kuten elämäkin. Vahva tykkääminen!

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Jatkoin kesän hömppäkirjaputkea Mhairi McFarlanen esikoisteoksella Sinuun minä jäin (You Had Me At Hello, 2012). Kirja reissasi mukanani puistoihin, Ilosaarirockiin ja Tampereelle. Kepeytensä vuoksi se olikin oivallinen reissukirja, johon oli helppo keskittyä niin leirintäalueella kuin junan leikkivaunussakin kymmenen leikkivän lapsen keskellä.

Sinuun minä jäin muistuttaa asetelmaltaan David Nichollsin Sinä päivänä -hittiä: kaksi ihmistä tapaa yliopistossa ja tuntee vetoa toisiinsa, mutta erilaisten kommellusten ja väärinymmärrysten takia he kuitenkin päätyvät eri teille. Kun he kohtaavat toisensa uudelleen aikuisina ja vakiintuneina, heidän on punnittava elämänvalintojaan uudelleen. Siitä seuraa tietenkin kasa noloja tilanteita, sydänsuruja ja ajelehtimista. Taustalla säestää omituinen kaveripiiri omine sotkuineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinuun minä jäin starttaa lupaavasti, ja ajattelin, että tässä on uusi lempiviidekirjani. Kielenkäyttö on hauskaa ja kekseliästä ja kirjoittajan draamantaju hyvä: suuri osa kohtauksista on rakennettu ja ajoitettu juuri sopiviksi; aluiksi, keskikohdiksi ja huipuiksi. Teoksen pääpari, Rachel ja Ben, on tyypillinen pääpari tällaiselle kirjalle: komea naistenmies ja älykäs kirjallisuusnörtti: molemmat omalla tavallaan viehättäviä, molemmat omalla tavallaan epävarmoja.

Ben, Etelä-Lontoosta, oli varttunut äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa, kun hänen isänsä oli häipynyt hänen ollessaan kymmenvuotias. Siihen mennessä, kun kävelimme ohi rakennuksen, joka näytti jättimäiseltä, betoniselta paahtoleipätelineeltä, minä tiesin jo hänen murtaneen jalkansa, kun hän putosi muurilta kaksitoistavuotiaana. Hän oli viettänyt niin paljon aikaa sängyssä, että oli saanut tarpeekseen television päiväohjelmista ja oli lukenut kaikki kirjat kotonaan, myös kaikki Folio Societyn julkaisemat klassikot ja epätoivossaan jopa äitinsä Catherine Cooksonit ennen kuin lahjoi sisarensa käymään kirjastossa puolestaan. Sääriluun pirstalemurtumasta tuli hänen kirjallisuusinnostuksensa peruskallio. Minä en kertonut hänelle, että minun innostukseni oli peruja siitä, ettei minua pyydetty kovin usein ulos hölmöilemään muurien päällä.

Lupaavan alun jälkeen tunnelma hieman lässähtää sekä tarinallisesti että kielellisesti, ja pettymyksekseni teos ei tuokaan mitään uutta viihdekirjallisuuden kentälle: ei mitään poikkeuksellisen kekseliästä tai ei mitään erikoisempaa aihetta – toisin kuin vaikka Jojo Moyes, joka käsitteli Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä -romaaneissaan halvaantumista ja eutanasiaa.

Lukiessani mietinkin, kuinka paljon entisten kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoittamia yliopistorakkaustarinoita maailmaan mahtuukaan – sekä McFarlane että Nicholls kun ovat entisiä kirjallisuudenopiskelijoita. Voiko tästä aiheesta ylipäätään sanoa enää mitään uutta? Ehkä loppuunkalutun aiheen valitseminen kahlitsee McFarlanea liikaa, koska hän on selvästi taitava sanailija ja kirjoittaja. Mitään yllättävää hän ei kuitenkaan pysty tässä tarinassa tarjoamaan.

Sinuun minä jäin on kirjana puhdas suoritus, josta saa kaiken tarvittavan: sujuvan lukukokemuksen, uskollisen kaverin kesäreissulle tai puistoon ja muutamat naurut. Mitään yllätyksiä tai uusia näkökulmia se ei kuitenkaan tarjoa.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jostain syystä kesät ovat minulle aina hömppäkirjallisuuden aikaa. Ehkä kepeämpi kirjallisuus istuu hyvin viimeisiin työviikkoihin tai aurinkoisiin iltapäiviin puistoissa. Lajityypillä on sitä paitsi paljon hyviä edustajia, ja parhaimmillaan viihdekirjallisuus viihdyttää ja koskettaa. Huonoimmillaan viihdekirjallisuus on kuin sivukaupalla jatkuva mainos – yhdessä lajityypin edustajassa mainittiin jopa päähenkilön käyttämän meikkivoiteen tuotemerkki. (En lukenut sitä loppuun.)

Nyt painitaan kuitenkin hieman eri sarjassa, nimittäin Jojo Moyes -sarjassa. Moyes ihastutti massoja Kerro minulle jotain hyvää -romaanilla (Me Before You, 2012), jossa pikkukaupungin tyttö Louisa palkataan rikkaan, neliraajahalvaantuneen Willin avustajaksi. Rakkaus roihahtaa, mutta loppu on onneton. Jos olisit tässä (After you, 2015) jatkaa Louisan tarinaa.

jos olisit tässä

Willin kuoleman jälkeen Louisa on asettunut Lontooseen, ja hän työskentelee lentokentän baarissa. Pomo on ikävä, asunto ei tunnu kodilta ja päivittäin Lou saa seurata, kuinka muut ihmiset lentävät pois, kohti jotain uutta. Ja sitten on vielä suru Willin kuolemasta, joka vaikuttaa arkeen, uusien ihmissuhteiden solmimiseen, kaikkeen.

Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vain mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille.

Pelkkää surua Jos olisit tässä ei kuitenkaan ole, vaan tarinaan marssitetaan mukaan Louisan omalaatuinen perhe, muutamia yllätyksellisiä henkilöitä ja lopulta orastava uusi ihmissuhdekin. Ihmissuhde- ja työkuvioiden lisäksi yhdeksi juonteeksi nousee hieman yllättävästikin naisen asema, jota käsitellään kahdesta näkökulmasta. Vakavampana tarinalinjana on seksuaalinen hyväksikäyttö, kepeämpänä linjana Loun äidin feministinen herääminen ja siitä seuraava vanhempien parisuhdekriisi.

Tiesitkö, että siskosi on lukenut kirjaa nimeltä Haluan olla nainen? Ja jotain vanhaa soopaa nimeltä Naisten makuuhuone tai jotain. Treena väittää, että äitisi on klassinen esimerkki alistetusta naiseudesta. Äitisi kieltää sen, mutta se kuulemma vain osoittaa, kuinka alistettu hän on. Treena hokee äidillesi, että minun pitäisi hoitaa ruuanlaitto ja siivous, ja antaa ymmärtää, että minä olen joku perhanan luolamies. Jos uskallan sanoa jotain vastaan, hän käskee minun ’miettiä etuoikeuksiani’. Miettiä etuoikeuksiani! Sanoin hänelle, että miettisin niitä ilomielin, jos vain tietäisin, mihin hittoon äitisi on piilottanut ne.

Jos olisit tässä on tarinavetoinen ja nopealukuinen, ja sen lähes 500 sivua kääntyvät nopeasti. Lajityypille uskollisesti päähenkilö on hieman hölmö ja taipuvainen sähläämään, mutta kuitenkin kovin rakastettava ja hyväntahtoinen.

Moyesillä on taito käsitellä arkea lempeän humorisesti ja lämminsydämisesti ja upottaa viihdekirjaan myös vakavia aiheita ja ahdistavia ongelmia. Tietenkin ongelmat ratkeavat helpohkosti ja loput ovat onnellisia, mutta juuri sitähän minä kesäkirjalta toivoinkin.

Maailmankirjallisuuden klassikko? Ei. Laatuviihdettä? Todellakin.

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Juhannuskirjani oli Linn Ullmannin romaani Siunattu lapsi (Et velsignet barn, 2005). Teos on kuin pohjoismainen kesä: viileä ja kaunis, rehevä ja karu, täynnä julmia pohjavirtoja. Siunattu lapsi on romaani muistamisesta ja unohtamisesta, lapsuudesta ja varttumisesta. Samalla se piirtää muotokuvan eräästä isästä ja hänen tyttäristään.

Niin, ne tyttäret: Isak Lövenstadilla on niitä kolme. Erika, Laura ja Molly. Erikan hän sai norjalaisen Elisabetin kanssa, mutta erosi tästä, kun Rosan, joka myöhemmin synnytti Lauran, raskaus oli jo liian pitkällä peiteltäväksi. Myöhemmin syntyi vielä Molly, väärinkäsitys, sanoi Isak laukkujaan pakkaavalle Rosalle. Rosa jäi, ja niin kolme sisarpuolta viettivät lapsuudenkesänsä karunkauniilla Hammarsön saarella yhdessä Rosan ja Isakin kanssa. Talvet Erika ja Molly asuivat omien äitiensä kanssa.

siunattu lapsi

Siunattu lapsi

Romaanin 2000-luvulle sijoittuva kehyskertomus saa alkunsa, kun Erika päättää lähteä Hammarsölle tapaamaan vanhentunutta isäänsä. Mukaan lähtevät myös Laura ja Molly, ja niin sisarpuolet ovat matkalla Hammarsölle ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun lapsuudenkesien.

Kun Laura oli pienempi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänellä olisi ollut sisaruksia, sen enempää puolikkaita kuin kokonaisiakaan, pieniä tai isoja, siskoja tai veljiä, mutta sitten Erika tuli Hammarsölle ja kutsui hänen isäänsä isäksi.

Ensin tuli Erika, sitten tuli Molly.

Hammarsö näyttäytyy tyttärille erilaisena: Erika varttuu kesien aikana teini-ikäiseksi ja solmii ystävyyssuhteita saaren muiden nuorten kanssa. Nuorten väliset suhteet ovat julmia ja ailahtelevaisia: aina joku jätetään ulos porukasta, aina jotakuta rangaistaan. Keskimmäinen Laura on välillä mukana isosiskon kanssa, välillä tarkkailijana ja pieni Molly hahmottaa saarta lähinnä meren, metsäpolkujen, pelottavien karhujen ja lintujen kautta.

Isän oleminen rytmittää sisarten kesiä: päivästä on oltava tietyt hetket ulkona, jotta isä saa työrauhan. Pelottavasta isästä läíkkyy välillä odottamatonta hellyyttä, välillä tämän jyrähdyksiä saa säikkyä. Isak on persoonaltaan vahva ja työssään arvostettu mies, joka kuitenkin tarvitsee läpi elämänsä naisen järjestelemään kotia, laittamaan ruokaa, hoitamaan käytännön asioita, jolle kuitenkin sattuu mitä erikoisimpia vahinkoja ja väärinkäsityksiä naisten kanssa.

Sinä olet rakkauslapsi, hän sanoi Lauralle, sinä olet erityinen, ja vähitellen sanat alkoivat kuulostaa Lauran korvissa syytökseltä. Hän ei halunnut olla kaikkein rakastetuin lapsi. Hän ei ollut pieni ja suloinen ja hellyyttävä kuin Molly eikä pitkä ja kaunis ja koulunero kuin Erika. Hän ei osannut sanoa mielenkiinteoisia asioita, kun he istuivat sillä tavalla kahdestaan, kuoleva lintu välissään, eikä hänellä ollut minkäänlaista visiota, siitä hän oli melko varma, ei ainakaan sellaista, jolle Isak nyökkäisi hyväksyvästi ja sanoisi avian, Laura! Niin! Juuri niin! Olet fiksu tyttö, Laura!

Romaanin rakenne on pirstaleinen: tytärten nykyhetki kietoutuu menneisyyteen, lapsuusmuistoihin sekä niihin asioihin ja ihmisiin, jotka on tarkoituksella unohdettu. Kukaan sisarista ei halua sanoittaa sitä, miksi he eivät enää yhden kesän jälkeen palanneet Hammarsölle. Mielen reunoille painetut asiat liikkuvat kuitenkin pohjavirtoina nykyhetkessä, ja lapsuuden kokemukset tulevat pintaan tytärten nykyisissä ihmissuhteissa.

Siunattu lapsi on kerronnaltaan tarkkanäköinen, episodimainen ja monikulmainen. Se ei päästä lukijaansa helpolla, koska sen havainnot ihmisistä ja ihmisyydestä, luonnosta ja tunteista ovat niin tarkkanäköisiä ja ihon alle meneviä. Teoksen juonikaan ei ole selväpiirteinen tai helposti lähestyttävä, eikä lukukokemusta voi millään tavalla kuvailla helpoksi. Vaikuttavaksi kyllä, karuksi ja kauniiksi.

Siunattu lapsi jääkin resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan sulkemisen jälkeen.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂