Sally Rooneyn Kaunis maailma, missä olet sulatti jopa minun sydämeni

kaunis maailma, missä olet

En ole aiemmin ollut Sally Rooneyn suurin ihailija – en, vaikka koko maailma ympärilläni lukee haltioituneena Rooneytä, en, vaikka hänet on nimetty yhdeksi sukupolvensa (tai kai minä kuulun samaan sukupolveen) ääneksi, en, vaikka hänen teksteissään sanotaan olevan jotain erityistä.

Aiemmin Rooneytä lukiessani olen ajatellut olevani liian vanha tai liian kyyninen, kun en jaksa viehättyä ihmissuhdekiemuroista, siitä soutamisesta ja huopaamisesta, mitä Rooneyn romaaneissa monesti on.

Ja sitten yhtäkkiä huomaan viehättyväni. En tiedä, johtuuko se keväästä vai toiveesta siitä, että maailmassa olisi joskus jotain muutakin kuin katastrofeja, mutta uusimmasta Rooneyn teoksesta minäkin pidin. Ajattelin, että nyt minä tavoitan nämä ajatukset, ja nyt tämä teksti tavoittaa minut ja ympäröivän todellisuuteni, sen hataruuden, jossa sukupolveni kahlaa.

Sortuvia rakenteita, haparoivia aikuisia

Kaunis maailma, missä olet esittelee lukijalle nuoria aikuisia eri sosiaaliluokista. On menestynyt kirjailija Alice, joka löytää Tinderistä varastossa työskentelevän Felixin. On Alicen paras ystävä Eileen, joka kituuttaa kirjallisuuslehden toimituksessa, ja Eileenin lapsuudenystävä, menestynyt Simon, joka työskentelee politiikan parissa.

Heidän ympärillään on maailma, jossa on vaikea löytää paikkaansa tai sitoutua, jossa ihmissuhteet tulevat ja menevät, jossa vanhoihin rakenteisiin ei ole enää luottamista. Maailma, jossa he kulkevat toistensa ohi, ristiin ja käsikkäin.

Meidän ikäisemme ihmiset menivät ennen naimisiin ja saivat lapsia ja pitivät yllä rakkaussuhteita, kun taas nykyään kaikki ovat vielä kolmekymmentävuotiaina sinkkuja ja asuvat kimppakämpissä ihmisten kanssa, joita eivät koskaan näe. Perinteinen avioliitto ei selvästikään ollut tarkoitukseensa sopiva ja päättyi melkein poikkeuksetta jonkinlaiseen epäonnistumiseen, mutta ainakin se oli pyrkimys johonkin eikä vain mahdollisen elämän surullista ja steriiliä ulosmittausta.

Rooney onnistuu kuvaamaan uskottavasti, lempeästi ja kipeästi sen ristiaallokon, jossa moni nuori aikuinen seilaa: Halun vapauteen ja uusiin mahdollisuuksiin, ja samalla tarpeen jollekin pysyvälle, johon kiinnittyä. Epätoivon raadollisista työmarkkinoista ja kalliista asumisesta, haaveet jostakin suuremmasta. Halun rakastaa ja saada vastarakkautta, pelon sitoutua ja haavoittua.

Kipeää ja kirkasta vuorovaikutusta

Rakenteellisen epävarmuuden kuvaamisen lisäksi Rooneyn valtti on vuorovaikutuksen kuvaaminen. Hän tavoittaa haparoinnin, pelon ja rakastamisen, juuri ne soutamiset ja huopaamiset, joita olen aiemmissa Rooneyn teoksissa moittinut.

Ehkä Kaunis maailma, missä olet on edeltäjiään kypsempi ja pystyy tavoittamaan paremmin todellisuutemme haurauden. Ehkä juuri siksi Eileenin ja Simonin pitkä tuttavuus ja vuosia kestävä aaltoilu ystävyyden ja suhteen välimaastossa tuntuikin ärsyttävyyden sijaan ymmärrettävältä.

Sillä tässä maailmassa meitä vievät työt, toiset maat, opiskelut, erilaiset intohimot, ja ne repivät meitä eri suuntiin sen sijaan, että osaisimme asettua paikoilleen ja mennä naimisiin naapurinpojan kanssa.

Tiedätkö, siitä on melkein kymmenen vuotta, kun menin ensimmäistä kertaa sänkyyn Simonin kanssa? Joskus minä ajattelen, että elämästäni olisi voinut tulla oikein mukavaa, jos hän olisi silloin käyttäytynyt kuin kunnon kristitty ja pyytänyt minua vaimokseen. Meillä voisi olla jo monta lasta, ja he varmaan istuisivat nyt junassa meidän kanssamme kuuntelemassa isänsä keskustelua lintuharrastajan kanssa.

Kaunis maailma, missä olet ei ole mikään juonivetoinen romaani. Se vain kuvaa terävästi neljän nuoren aikuisen rimpuilua maailmassa, joka väistää heidän perustuksiaan. Samalla teksti on niin tuoretta, että se ehtii kuvata myös maailmanlaajuista pandemiaa ja sen lineaarisuuden sekoittavaa vaikutusta meihin. Suhtauduin kuvaukseen hellyydellä ja tuttuudella.

Tällaista se on ollut, tällaista se on. Tällaiseksi meidän elämämme on nyt tullut.

En minäkään kuvitellut itselleni tällaista elämää. Mutta tämä on minun elämäni, ainut.

  • Sally Rooney: Kaunis maailma, missä olet, 2021 (Beautiful World, Where Are You)
  • Suomentanut: Cristina Sandu
  • 319 sivua
  • Otava
  • Ostin, kun houkutteli

Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa saa absurdit tapahtumat tuntumaan täysin järkeviltä

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakamin romaani Maailmanloppu ja ihmemaa sekoittaa arkiseen maailmaan absurdeja elementtejä ja liikkuu kahdessa tarinalinjassaan tietoisuuden ja identiteetin eri tasoilla. Keitos on erikoinen, mutta niin realistisesti ja yksityiskohtaisesti kuvattu, että sen melkein uskoo osaksi maailmaa, jossa elämme.

Yksi tarinalinja sijoittuu Maailmanloppuun – suljettuun, yksinkertaiseen kaupunkiin, jossa Untenlukija lukee illasta toiseen vanhoja unia; mistäpä muustakaan kuin yksisarvisten kalloista. Pysähtyneisyydestään ja viattomuudestaan huolimatta Maailmanloppu on myös paikka, jossa ensin menettää varjonsa, lopulta sielunsa ja muistonsa.

Toinen tarinalinja sijoittuu Tokioon, jossa liikenne, musiikki, ruokakaupat, kirjastot, kaikki arkinen kulkee meille tuttuja latuja. Tunnistettavassa ympäristössä kuitenkin tapahtuu kummia: Nimetön päähenkilö saa tehtäväkseen laskea ja käsitellä kummallisen vanhan tiedemiehen dataa, ja tempautuu samalla pyörteeseen, jossa Laskijat ja Merkitsijät taistelevat tiedosta, jossa maan alla kuhisee vaarallisia sysiäisiä ja jossa päähenkilön oma tietoisuus on kohtaamassa loppunsa.

Luvassa on jälleen sangen murakamimainen sekoitus, jossa realismi ja absurdit tapahtumat limittyvät yhteen siten, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Teoksen juonta on turha avata enempää, sillä se ei ole varsinaisessa mielessä juoniromaani. Sitä voisi ajatella enemmänkin tunnetilana, tai ehkä vain paikkana, jossa ajatukset ja aistimukset tapahtuvat.

Mitä tarkoitan tunnetilalla ja paikalla? Sitä, että kaaoksesta ja absurdiudesta huolimatta meille merkityksellisiä ovat teot ja perustarpeemme. Meille merkityksellistä on se, mitä syömme, se, missä nukumme. Puhtaus. Turvallisuus. Musiikki. Toiset ihmiset. Koemme ja tarvitsemme näitä asioita ajasta ja paikasta huolimatta, maailmanlopussa ja ihmemaassa, Helsingissä ja Tokiossa. Ehkä juuri siksi perustarpeita, kuten ruokaa ja ruuanvalmistusta, nukkumista, kylpemistä tai läheisyyttä kuvataan teoksessa niin tarkasti.

Eniten minuun vetosi teoksen äänimaailma. Ihmemaassa äänet katoavat välillä kokonaan, niin puheääni kuin ympäristön äänet. Välillä kuunnellaan rock-musiikkia taksissa tai ostetaan kasetteja. Maailmanlopussa puolestaan ei ole musiikkia, mutta Untenlukija yrittää tavoittaa sitä epätoivoisesti. Lopulta kaupungin voimalaitokselta löytyy vanhoja soittimia.

Suljin silmäni ja soitin eteenpäin. Laulun nimen muistettuani melodian jatko ja soinnut virtasivat luonnostaan sormistani. Melodian levitessä sieluuni saatoin selvästi tuntea, miten kehon joka kolkkaan pesiytynyt jännitys lievittyi. Kuultuani laulun pitkästä aikaa koin voimallisesti, kuinka olinkaan sitä sieluni pohjalla kaivannut. Olin menettänyt laulut aivan liian pitkäksi aikaa, ja siksi olin lakannut tuntemasta laulujen nälkää.

Nautin tämän teoksen lukemisesta todella paljon. Sillä oli hypnoottisen rauhoittava vaikutus, ja absurdit, mielettömät asiat tuntuivat yhtäkkiä täysin tavallisilta. Teksti vain soljui. Ruokaa valmistettiin. Taksissa istuttiin. Suljetussa kaupungissa kuljeskeltiin. Joki virtasi. Shakkia pelattiin. Arkisia asioita oli, vaikka todellisuus olisi kuinka kummallinen.

Annetaan myös yksi ”Suomi mainittu” -piste. Täällä on kuulemma rauhallista. Ja onhan täällä.

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, 1985
  • Suomennettu 2015, suomentaja: Raisa Porrasmaa
  • 552 s.
  • Tammi
  • Ostettu

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Naiset joita ajattelen öisin inspiroi ja ärsyttää

naiset joita ajattelen öisin

Olen usein vähän jäljessä trendeistä, tälläkin kertaa. Mia Kankimäen teokset vilisivät blogeissa ja kirjasomeissa joitakin vuosia sitten, mutta kirjoina ne eivät sattuneet kohdalleni.

Sitten kesälomalla, niiden ihanien helleviikkojen aikana, Munkkiniemen kirjaston palautettujen hyllyssä tuli vastaan Naiset joita ajattelen öisin.

Tartuin kirjaan, ja luin sitä Munkkiniemen uimarannan lämpimillä kallioilla. Ne ovat muuten ihanat, etenkin silloin, kun ne hohkaavat lämpöä vielä auringonlaskun jälkeenkin.

No sitten siitä kirjasta.

Edelläkävijöitä, seikkailijoita, taiteilijoita

Kirjan idea on pöyristyttävän hyvä: jäljittää naisia, jotka ovat eläneet toisin kuin heiltä odotettiin. Kirjoittaa heidät ylös, koska historiankirjoissa he ovat sivurooleissa, jos esiintyvät ollenkaan.

Nämä naiset ovat matkailijoita, taiteilijoita, rohkeita edelläkävijöitä. He inspiroivat, tarjoavat esikuvia ja ovat kirjan kertojan, nelikymppisen sinkkunaisen, M:n, seurana unettomina öinä.

Niinpä M matkustaa kymmenen yönaisensa perässä ympäri maailmaa, tutkii heidän maisemiaan, tarinoitaan ja ajatuksiaan Keniassa, Tansaniassa, Italiassa ja Japanissa sekä vihtiläisellä ullakolla.

Näiden inspiroivien yönaisten elämä ei ole kulkenut perinteistä reittiä. He ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Monet heistä ovat taiteilijoita ja kirjailijoita, niitä, joiden työ on itsenäistä ja sisäänpäin kääntynyttä. Useimmilla ei ole ollut perhettä tai lapsia, ja heidän miessuhteensa ovat olleet epäsovinnaisia. Monet ovat matkustelleet tai muuttaneet uuteen kulttuuriin, ja tehneet suuria elämänmuutoksia vielä kypsällä iällä.

Kirja on viehättävä sekoitus tietokirjaa ja fiktiota, matkakertomusta ja päiväkirjaa. Siinä on paljon hyvää ja koukuttavaa, ja mikä parasta, se nostaa esiin naisia, joista emme ole kuulleetkaan (tai ainakaan minä en ollut kuullut heistä kaikista).

Sitten tulee pari muttaa.

Etuoikeutettua väninää ja epätasapainoa

Hyvästä ideastaan ja viehättävästä toteutuksestaan huolimatta kirjassa on häiritseviä piirteitä. Häiritsevin on etuoikeutetun länsimaisen ihmisen väninä: kun on resursseja irtisanoutua työstään ja lennellä ympäri maailmaa pyörien samalla oman napansa ympärillä, kuuluu hyvin etuoikeutettuun prosenttiin – vaikka kuinka ahdistaisi tai olisi hukassa, kuuluu silti.

Esimerkiksi Karen Blixenin (kyllä, se Minun Afrikkani -tyyppi) jalanjäljissä matkatessaan Kankimäki sortuu kirjoittamaan geneerisesti Afrikasta – ei siis Keniasta tai Tansaniasta, vaan Afrikasta, ihan kuin kokonainen maanosa mahtuisi yhteen sanaan. 

Se ärsyttää, koska nautin suunnattomasti Karen Blixen -osion luontokuvauksista.

Aamu valkenee sumuisena ja uskomattoman kauniina. Olemme niin lähellä Intian valtamerta, että kosteus tiivistyy mereltä öisin runsaaksi kasteeksi ja aamusumuksi. Teltat ja kaikki tavarat ovat litimärkiä, kuin kaatosateen jäljiltä. Aamun viisto valo paljastaa myös sadat kaikkialla keltaisessa heinikossa levittäytyvät hämähäkinverkot. Ne huojuvat hiljaa tuulenvireessä kuin heinänkorsiin kuivumaan ripustetut pienet, pyöreät pitsiliinat.

Tähän osioon kiteytyy myös kirjan rakenteellinen epätasapainoisuus: Karen Blixen vie sivuista yhden kolmasosan.

Hänen jälkeensä on jäljellä vielä 9 muuta naista, joiden perässä joutuukin vähän juoksemaan. Muut matkailijat, kuten  Isabella Bird ja Mary Kingsley, saavat tyytyä lyhyempiin esittelyihin ja suppeampiin matkakertomuksiin.

Matkailijoiden jälkeen on taiteilijoiden, kuten Sofonisba Anguissolan, Lavinia Fontanan ja Yayoi Kusaman vuoro. Heidän maailmoistaan nautin, erityisesti ensin mainittujen renessanssitaiteilijoiden osuudesta.  He ovat naisia, joiden teoksia joutuu metsästämään museoista ja niiden arkistoista, naisia, jotka ovat onnistuneet valitsemaan uran, jonka ei pitänyt olla naisten ulottuvilla, naisia, jotka ovat maalanneet taitavasti, voimakkaasti, koskettavasti ja omilla ehdoillaan.

Omien osioidensa arvoisia naisia, todella.

Inspiraatiota ja nojatuolimatkailua

Parhaimmillaan Naiset joita ajattelen öisin on koukuttava matkakertomus. Välillä ympäristön kuvaus onnistuu niin hyvin, että lukija pääsee sille kuuluisalle nojatuolimatkalle.

Huonoimmillaan se on lähes pitkästyttävää länsimaisen ihmisen oman navan kaivelua, joka ei tuo mitään uutta sen meille jo entuudestaan tutun oman navan kaivelun sekaan.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että luin tämän – se avasi minulle maailmoja ja naisia, joita en vielä tuntenut ja inspiroi lukemaan heistä lisää.

  • Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, 2018
  • 447 s.
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kirjastosta

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Maa ja taivas on upea romaani tieteestä, rakkaudesta ja kärsimyksen ongelmasta

maa-ja-taivas

Yaa Gyasin romaani Maa ja taivas on sanalla sanoen upea.

Upea.

Se on nuoren naisen kasvukertomus, maahanmuuttajaperheen tarina, riippuvuuskertomus sekä eksistentiaalinen pohdiskelu tieteestä, uskosta ja kärsimyksestä. Teos onnistuu tavoittamaan monta ulottuvuutta vaivattomasti ja samalla tunteikkaasti.

Rakastan kirjoja, jotka käsittelevät olemassaolon ja maailman mysteereitä monilta kanteilta. Löysin teoksesta yhtymäkohtia Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (The Marriage Plot) -romaaniin, jossa kolme yliopiston päättänyttä nuorta etsii tarkoitusta elämälle ja rakkaudelle: yksi biologiasta, yksi uskonnosta, yksi kirjallisuudesta.

Samoin yhtymäkohtia on aiemmin kehumaani Ghana, ikuisesti -romaaniin, jossa maahanmuuttajaperheen lapset kipuilevat etsiessään paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Ulkopuolisena kaikkialla

Romaanin päähenkilö Gifty on nuori neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tekee tiliä nuoruutensa, perheensä ja maailmankatsomuksensa kanssa. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Ghanasta Alabamaan, eikä elämä uudessa maassa ollutkaan niin ruusuista kuin olisi voinut kuvitella.

Rahasta on tiukkaa. Ihmisten tavat ja lähtökohdat ovat erilaisia. Kirkonmenot ovat erilaisia.

Giftyn ulkonäkö muistuttaa aina siitä, että hän ei sovi joukkoon Alabamassa – mutta toisaalta Gifty ei koe kuuluvansa joukkoon Ghanassakaan, jossa vajaa kielitaito ja amerikkalainen kasvuympäristö muistuttavat ulkopuolisuudesta.

Perheen selviytymiskeinot juurettomuuden käsittelyyn ovat erilaisia. Giftyn keinona on ylisuorittaminen. Hänen äidillään se on uskonto. Hänen isälleen se on kotimaa, johon hän lähtee eikä enää palaa. Giftyn veljelle Nanalle se on huumeet, jotka lopulta vievät veljen hengen.

Giftystä tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet.

Perhe on pettänyt.

Maa on pettänyt.

Jumala on pettänyt.

Tiedekin pettää.

Yksin yhteisöjen keskellä

Lapsuudessa ja nuoruudessa Gifty ja Nana erottuivat aina joukosta. Nana koki nousun ja tuhon urheilulahjakkuutena, joka sortui huumeisiin. Gifty etsi lohtua paitsi Jumalasta, myös akateemisesta ylivertaisuudesta.

Kahdeksannen syntymäpäiväni jälkeisenä kesänä luin Raamatun kannesta kanteen, ja jopa äiti tunnusti jättäneensä moisen uroteon tekemättä. Halusin ennen kaikkea olla hyvä. Ja halusin selvän polun hyvyyteen. Taisin olla niin etevä matematiikassa ja luonnontieteissä juuri siksi, että niissä säännöt ladotaan pöytään yksitellen, ja jos tekee jotain juuri sillä tavalla kuin se kuuluu tehdä, tulos on täsmälleen odotetunlainen.

Säntillisestä rukoilusta ja aktiivisesta hyvään pyrkimisestä huolimatta Gifty ei löydä rauhaa. Ei hänen äitinsäkään löydä, vaan sairastuu lopulta vakavaan masennukseen.

Nanan kuoleman ja äidin masennuksen hetkellä tuntuu, että kirkko ja yhteisökin pettävät. Että lähimmäisenrakkauteen ja hyvyyteen on helppo uskoa ja että niitä saa osakseen silloin, kun kaikki on hyvin.

Sitten, kun ei ole, ne katoavat. Yhteisö kääntää selän.

Uskonnon lisäksi Gifty etsii vastauksia tieteestä, joka on ennakoitavaa ja eksaktia. Mutta myös tieteen ympärillä on yhteisö, joka jättää ulkopuoliseksi.

Opiskelutoverit Harvardissa ovat keskiluokkaisia ja rentoja, heille on helppoa olla olemassa. Heille uskonto on vitsi ja itsensä ilmaiseminen vaivatonta. Heille ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen ei liity kieltojen ja häpeän kerroksia, jotka Giftyyn ovat iskostuneet.

En ollut tarpeeksi cool, tarpeeksi valkoinen, tarpeeksi. Collegessa olin ollut ujo ja kömpelö, koska nahanluontini oli vielä kesken ja halusin eroon sellaisesta kristillisyydestä, jonka mukaan minun tuli säästää itseäni avioliittoon ja joka sai minut pelkäämään miehiä ja omaa kehoani.

Maa vai taivas vai molemmat?

Aikuinen Gifty on valinnut tieteen, ja tutkii sitä, mikä on vaikeinta: aivoja ja palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyviä hermoratoja. Sitä, miten riippuvuus kehittyy hiirien aivoissa. Sitä, miten voisi ratkaista kärsimyksen.

Ja vaikka Gifty on nähnyt useat aivot, tutkinut ja tutkinut, eivät aivot koskaan paljasta kaikkea. Niitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Vaikka aivoalueen aktivoitumisen näkisi, ajatusta tai tunnetta ei tavoita.

Tiedekään ei pysty kertomaan, mitä Nana ajatteli tai tunsi. Se ei kerro, miksi juuri Nana kuoli heroiiniin, eikä se ratkaise äidin masennusta.

En tiedä, miksi Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, mutta en tiedä sitäkään, miksi jotkut hiiret lakkaavat painamasta vipua ja toiset eivät. Voi olla, että nämä kaksi kysymystä eivät ole yhteismitallisia, mutta koska ne ovat nousseet omaan ainutlaatuiseen mieleeni jossain kohtaa elämääni, niillä on arvoa minulle.

Tematiikan lisäksi hienointa teoksessa on se hienovireinen tarkkuus, jolla Gyasi kuvaa ajattelua, elämää ja perhesuhteita. Sitä, millaisia kehiä mieli kiertää kun se yrittää jäsentää elettyä ja löytää ratkaisuja. Sitä, millaista on varttua aikuiseksi juurettomana, ristiriitojen keskellä.

Eikä teos ole niin synkkä, miltä se voisi kuulostaa. Vaikka pelastus tuntuu olevan kaukana, rivien väleistä loistaa valo.

  • Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Transcendent Kingdom), 2020
  • Suomentanut Arto Schroderus
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kuunneltu äänikirjana

Saara Turusen Järjettömiä asioita on järjetön romaani rakkaudesta

saara-turunen-järjettömiä-asioita

Olen suuri Saara Turusen fani. Pidin sekä Rakkaudenhirviöstä että Sivuhenkilöstä, erityisesti siitä, kuinka teräviä havaintoja niissä tehdään sekä yhteiskunnasta että ihmisistä. Siksi tartuin innolla Turusen uusimpaan teokseen. Kuuntelin sen äänikirjana, ja se virtasi keväisten metsien ja jokien seurana kevyenä, mutta osittain aika järjettömänä seuralaisena.

Järjetöntä ambivalenssia

Järjettömiä asioita on rakkausromaani. Se kertoo Barcelonaan vaihtoon lähtevästä nuoresta naisesta, joka tapaa vaihtovuoden aikana miehensä ja venyttää siksi aikaansa maassa mahdollisimman pitkäksi. Kun paluun hetki vihdoin koittaa, alkaa vuosia kestävä, järjetön etäsuhde.

Hetkittäin tuntuu, ettei kumpikaan osapuolista halua olla suhteessa. Välimatka on pitkä, elämät omissa maissa erillisiä. Mies ei viihdy Suomessa. Nainen ei mielellään puhu miehestään kotimaassaan tai esittele häntä tuttavilleen.

Silti he jatkavat.

Koko asetelma, koko suhde vaikuttaa järjettömältä. Oleminen on alusta asti ambivalenttia, ja ambivalenssi värittää myös lukijan suhtautumista kirjaan: välillä teos on ihana ja terävä, välillä miettii, kauanko tämä tuskastuttava vellominen jatkuu.

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana poikkeava. Se ei ole samankaltainen suurten tunteiden rakkaustarina kuin ne, joihin olemme populaarikulttuurissa tottuneet. Teoksessa ei ole Titanicin, Romeon ja Julian tai teoksessakin mainittujen Cherbourgin sateenvarjojen kaltaista hullaantumista, tragediaa tai draaman kaarta.

Se on vain kokoelma hetkiä kaukosuhteesta ja havaintoja ihmisistä. Arkisuus ja suurten kertomusten kiertäminen tekee teoksesta jopa anarkistisen arkisen.

Järjetöntä norminvastaisuutta

Vuosia jatkuva etäsuhde haastaa ympäristönsä ja sen normit. Suhde, jossa ei asuta yhdessä, olla naimisissa tai hankita lapsia, hämmentää muita, ja no, vaikuttaa järjettömältä.

Normien tarkastelu ja haastaminen on ehdoton suosikkiasiani teoksessa.

Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään. No, missä te nyt olette ajatelleet sitten asua, kyselevät kanssaeläjät ja näyttävät epäluuloisilta, kun vastaan, että minä täällä ja mieheni omassa kaupungissaan. Seuraavaksi kysytään, aikoisimmeko mennä naimisiin ja entä sitten, jos saisimme lapsia, mitä silloin tekisimme, enkä osaa vastata. Ja niinpä kyselijät tarjoavat erilaisia ratkaisuja, joiden on kai tarkoitus olla avuksi.

Eri maissa asuminen ja vuosien etäsuhde haastaa normien lisäksi myös suhteen osapuolet. He ovat aina väärissä paikoissa, kaukana toistensa arjesta. Kun toisen perheessä tapahtuu tragedia, toinen on muualla, pätkivien whatsapp-puheluiden päässä.

Muoto ja merkitys haastavat lukijan

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana vaikea. Jos sen merkitys haastaa perinteiset rakkaustarinat, ei sen muotokaan päästä helpolla.

Välillä tuntuu, että teoksessa ei ole selkeää juonta ollenkaan. On vain pätkä tapahtumia, ja siksi itse tarinasta on vaikea saada otetta ja siksi se hetkittäin tuskastuttaa.

Mutta hajanainen muoto vahvistaa tarinan merkitystä: mitä muuta elämä ja rakkaus oikeastaan ovat kuin kasauma arkisia tapahtumia ja tavallista elämää kauppakuitteineen, opintoineen ja perhesuhteineen?

Järjettömiä asioita ei päästä helpolla eikä siitä välttämättä ole helppo varauksetta tykätä. Mutta se on silti täynnä hienoja havaintoja ja hyvää kerrontaa sekä huumoria.

Mutta minä sanon, että ehkäpä kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Sillä kotimaassani olen tottunut sellaiseen, että ihmiset pyrkivät alttarille, vaikka eivät osaisi lausua edes Isä meidän -rukousta, he tärväävät rahansa valkoiseen morsiuspukuun ja tuovat seremoniaan mukanaan omat lempikappaleensa, joita he soittavat cd-mankastaan, eikä papin ilme värähdäkään, vaikka kyseessä olisi teknoversio edellisvuoden kesähitistä ja sanoitukset käsittelisivät tissejä ja perseitä. Suurin osa avioitujista eroaa muutaman vuoden päästä, ja kohta he ovat taas kolkuttamassa kirkon ovea uuden puolisonsa kanssa.

Ehkä rakkauteen ja romaaneihin ei tarvitsekaan suhtautua niin vakavasti.

  • Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021)
  • 337 s.
  • Tammi
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta

korkeintaan vähän väsynyt

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa millenniaalien uupumusta hyvin henkilökohtaisesta lähtökohdasta: omasta uupumuksesta käsin. Tuloksena on pohdiskeleva ja poukkoileva teos: sellainen, joka välillä tuntuu vertaistuelta mutta kuitenkin välttelee kohtaamista, sellainen, jossa on välillä terävä oivallus mutta välillä keveää höttöä, sellainen, jota välillä ymmärtää ja välillä ei.

Mikä saa millenniaalit uupumaan?

Korkeintaan vähän väsynyt esittelee pitkän listan millenniaalisukupolvelle arkisia ja väsyttäviä kokemuksia. (Sivumennen sanoen, olen kirjoittanut niistä itsekin.) Niitä ovat ainakin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus, suorittaminen nuoresta asti, se jatkuva mikä sinusta tulee isona -kysymys. Taloudellisten huolien lisäksi on erilaista digistressiä, sosiaalisen median tuomia paineita ja tunne siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Taustalla jyskyttää kärkäs poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos, koronaviruspandemia tai jokin muu hauska globaali kriisi.

On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. On oltava tiedostava kuluttaja, ilmastovegaani ja feministi, muttei saa olla paasaaja. On löydettävä oma intohimo, mutta tienattava paljon. Ei saa näprätä kännykkää jatkuvasti, mutta viesteihin on vastattava heti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla.

Kolu kuvaa ristiriitaisia odotuksia ja naisille kasattuja paineita sekä henkilökohtaisia kokemuksiaan: perfektionismia, pyrkimystä kelvata ja yrittää aina vain enemmän, jotta olisi tarpeeksi. Ulkonäköpaineita, sitä jatkuvaa naisvihamielistä mediatulvaa, jossa kerrotaan, mitä kaikkea on nypittävä, trimmattava, treenattava ja siloteltava.

Teoksen teksti on ilmavaa, keskustelevaa. Kuuntelin sen äänikirjana, ja sellaisena se toimi hyvin: kuin kuuntelisi jonkun jutustelua.

Sitten tulee se mutta: keskustelevan, blogitekstimäisen tyylin kääntöpuolena on pinnallisuus ja epämääräisyys, se, että uupumusta käsitellään vain omasta viiteryhmästä käsin, se, että välillä teos jää kritisoimansa selfhelpin tasolle.

Millaiset uupumustarinat saavat palstatilaa?

Yksi asia minua on viime vuosien uupumuspuheessa häirinnyt: se, että uupumuksesta tulee tarina, narratiivi, joka piirtää rajat Hyväksyttävälle Uupumukselle, sellaiselle, josta kehtaa kirjoittaa somessa ilman pelkoa leimautumisesta tai negatiivisista seurauksista.

Moni Hyväksyttävä Uupumuskertomus on koulutetun, vaativia töitä tehneen ja suhteellisen hyvässä asemassa olevan naisen. Sellaisen, joka tietää, ettei uupumuksesta kertominen ole sosiaalinen tai ammatillinen itsemurha. Kun Kolu kirjoittaa, että suurin osa hänen tuntemistaan nuorista naisista on jossain vaiheessa palanut loppuun, se on varmasti ihan totta. Mutta se on vain yhden segmentin kokemus.

Tarkkasilmäisimmät hoksaavat, että kuulun itsekin akateemisten, vaativia töitä ja harrastuksia suorittaneiden naisten ryhmään. Tiedostan, että tämä ryhmä on vain yhdenlainen ja etuoikeutettu, se on ryhmä, jonka ääni pääsee helposti kuuluviin. Vaikka kuulun Kolun kanssa samaan viiteryhmään, en silti onnistunut aina tavoittamaan hänen kuvaamaansa fiilistä tai ilmiötä. Kun minä, selvä kohderyhmän edustaja, jäin välillä ulkopuolelle, ehkä moni muukin jäi; teksti ei aina onnistunut kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Vastaamattomia kysymyksiä

Ketkä pääsevät uupumuspuheessa keskiöön ja ketkä jäävät marginaaliin? Kuinka paljon akateemisten kaupunkilaisten naisten paineet ovat heidän itsensä ja oman viiteryhmänsä asettamia, kuinka paljon ne tulevat ulkopuolelta? Millaista on toisenlaisten ryhmien uupumus? Olisiko teokseen voinut hakea muita näkökulmia?

Näiden kysymysten avonaisuus on teoksen suurin heikkous tietokirjana. Uupumusilmiön käsittely jää yksiulotteiseksi ja epämääräiseksi. Fiilistekstinä ja tilityksenä kirja varmasti toimii – Kolu kirjoittaa hyvin, ja mikä minä olen hänen kokemuksiaan kiistämään.

  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (2020)
  • 380 s.
  • Gummerus
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi antaa äänen lapsettomille

vauvattomuusbuumi

Viime vuosina yksi aihe on noussut säännöllisesti otsikoihin: matala syntyvyys ja siitä aiheutuva moraalipaniikki. Keskustelu velloo jotenkin näin: miksi nuoret eivät lisäänny, miksi ne elävät väärin, kuka on pelotellut nuoria ilmastonmuutoksella?

Aika usein paniikki saa taloudellisen ulottuvuuden: huoltosuhde heikkenee, mistä löydämme lisää veronmaksajia, tehkää nyt niitä lapsia, koska talous! Kirjoittelu on yleensä hyvin asenteellisesti värittynyttä ja ahdistavaakin, ja lapsettomille lätkitään leimoja kolumneissa, pääkirjoituksissa ja somekeskusteluissa. Tähän lätkintään vastaa Heini Maksimaisen teos Vauvattomuusbuumi, joka antaa puheenvuoron heille, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole.

Ihan aluksi: kieli heijastaa maailmaamme

Aluksi vähän kielestä, koska kieli ja sanamme kertovat maailmastamme ja yhteiskunnastamme, siitä, mitä pidämme normina. Muutamia esimerkkejä:

  • ei-vanhemmuudesta käytetään yleisesti termiä lapseton
  • ei-naimisissa olevasta käytetään termiä naimaton
  • lapsiakin vain hankitaan (mikä saa sen kuulostamaan siltä, että homma on yhtä helppoa kuin supermarketissa käyminen).

Tietyt elämänvalinnat tai -tilanteet määritellään kielessämme puutteen kautta. Se kertoo meistä ja maailmastamme, ja ehkä myös siitä, miksi lapsikeskustelu saa helposti kerroksen paksua väriliitua osakseen.

Lapseton on siitä erikoinen määre, ettei lapsettomaksi tullakseen tarvitse tehdä mitään. Riittää, että muut tekevät. –– Samalla, kun ystävistäni oli tullut äitejä, minusta oli tullut ei-äiti (s. 7).

Syntyvyyskeskustelu kautta lähihistorian

Maksimainen aloittaa teoksen historiakatsauksella, ja referoin sitä tässä hieman: paniikki liian matalasta syntyvyydestä ei ole uusi keksintö.

Pelkästään 1900-luvun aikana tapahtui paljon asioita: ehkäisytietämys lisääntyi ja perhekoot pienentyivät. Jo 1940-luvulla ilmiölle esitettiin osittain samoja syitä kuin nykyäänkin: individualismi, vapaa-aika ja epävarmuus (s. 24–25). Samoin jo 1800-1900-lukujen vaiheessa oli naisia, jotka olivat valinneet äitiyden ja vaimouden sijaan elämäntyylikseen työssäkäynnin ja taloudellisen itsenäisyyden.

Vaikka sotien jälkeinen aika ja kehittyneet perhe-etuudet aiheuttivat vauvabuumin, syntyvyys laski nopeasti. 1960-luvulla Suomessa markkinoille tulleet e-pillerit muuttivat viimeistään suhdetta ehkäisyyn. Vaikka vielä 60-luvulla naimisiin mentiin parikymppisinä ja lapsia vain alettiin tehdä saman tien, 70-luvulla syntyvyys romahti ja ensisynnyttäjien keski-ikä alkoi nousta: lisääntymisestä oli tullut valinta, ei avioliittoa seuraava välttämättömyys, ja koska siitä oli tullut tietoinen valinta, siihen suhtaudutaan vakavammin.

Luokkaeroja ja elämäntilanteita eli miksi kylmän, lapsettoman uranaisen stereotypia on väärä

Yksi julkisen keskustelun ongelmista on lapsettomien niputtaminen ja leimaaminen, vaikka näin iso ihmisjoukko on mahdotonta niputtaa. Lapsettomuuttakin on erilaista: osa on sitä vapaaehtoisesti, osa tahattomasti ja osan elämäntilanne ei vain ole mahdollistanut perheen perustamista.

Kun lapsettomuudesta puhuttaessa keskitytään lapsettomuuteen itseensä, siis siihen, että lapsia ei ole, ei oikeastaan kerrota mitään lapsettoman elämästä. Se tekee lapsettoman elämälle suunnilleen yhtä paljon oikeutta kuin vaikkapa se, että työstä puhuttaisiin ensisijaisesti vapauden menettämisenä. – – Se, että lapsetonta elämää ei voi panna muottiin, voi selittää osittain myös sitä, miksi niin monet puolueet ajavat lapsiperheiden asioita, mutta lapsettomien tai yksineläjien oikeudet ovat jääneet vähälle huomiolle. (s. 287.)

Teoksen haastatteluista hahmottuu heterogeeninen ihmisjoukko. Joillekin lapsettomuus on kipeä ja surullinen asia. Toisille se on kiinteästi omaan identiteettiin kuuluva asia ja itsestäänselvä valinta. Osalle lapsettomuus on vain tapahtunut: jos kolmekymppisenä eroaa tai sairastuu, lisääntymisjuna saattaa mennä ohi ilman, että kyytiin hyppäämistä on edes ehtinyt ajatella.

Julkisessa keskustelussa kylmä uranainen on usein stereotyyppinen lapsettoman elämäntavan edustaja. Maksimaisen haastatteluissa uraihmiset olivat vähemmistö, eikä kukaan heistä maininnut valinneensa lapsettomuutta uran takia. Itse asiassa tällä hetkellä näyttää, että lapsettomia on eniten alemmissa tuloluokissa. Näin lapsen hankinnasta on tulossa yhä useammin luokka- ja tasa-arvokysymys (s. 70).

Laadukkaampaa syntyvyyskeskustelua, kiitos

Maksimaisen teos olisi hyödyllistä luettavaa jokaiselle syntyvyydestä meuhkaajalle. Se laajentaa keskustelun kontekstia ja murtaa lapsettomuuteen liittyviä stereotyyppejä. Kun faktat ovat paremmin hallussa, olisi keskustelukin laadukkaampaa, ja se voisi jopa pureutua mahdollisten ongelmien ratkomiseen: jos alhaisissa tuloluokissa jäädään lapsettomiksi, voisiko se johtua taloudellisista seikoista? Onko opiskelun, työn ja perheen yhdistäminen niin vaikeaa, että lopulta lisääntymisjuna menee ohi? Voisiko olla ihan ok, että kaikki eivät halua lapsia, eivätkä ole koskaan halunneetkaan? Saako pelätä ilmastonmuutosta ja sitä, mitä tuleville sukupolville jää? Olisiko mahdollista, että myös lapseton elämä voi olla hyvä elämä?

TL;DR: Vauvattomuusbuumi on hyvä ja avartava kirja.

  • Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi (2019)
  • 318 s.
  • Atena

Aikaisemmat syntyvyys- ja naisen paikka -purkaukset blogissa:

Ps. perustin vihdoin blogille oman instatilin. Se on todennäköisesti Kohtisuoran aktiivisin somekanava, eli jos kiinnostelee, laita seurantaan Kohtisuora-ig 🧡

Candice Carty-Williamsin Queenie on ilahduttavan hyvä romaani

queenieKorona-ajan olen elänyt some- ja uutistyhjiössä, koska viestejä ja digitaalisia ärsykkeitä tulee etätöissä niin sanotusti riittävä määrä. Siksi olen ollut autuaassa pimennossa kaiken suhteen – sen, mistä puhutaan, sen, mitä luetaan ja sen, millaisissa maljakoissa tulppaanit tänä vuonna kuvataan Instagramiin.

Siksi olen ilahtunut, että tulin törmänneeksi Candice Carty-Williamsin esikoisteokseen Queenieen (2019). Ilmeisesti Queenie on ollut jonkinlainen tapaus, jonka olen vain, no, missanut. Mutta sitten se tuijotti minua St. Georgen Bakeryssä, ja minä tuijotin takaisin. Ostin kirjan hetken mielijohteesta ja luin siitä saman tien hotellihuoneessani ensimmäiset sata sivua.

Mitä Queenie sitten on? Se on tarkkanäköinen ja raastava parikymppisen naisen kasvukertomus, joka saa alkusysäyksensä ongelmien kasautumisesta: poikaystävä Tom haluaa pitää taukoa (eli erota), Queenien pitäisi löytää uusi asunto, jonka vuokra on lähes mahdoton maksaa aloittelevan toimittajan tuloilla, perhe ja ystäväpiiri ovat enemmän tai vähemmän sekaisin eivätkä työtkään suju kuten ennen.

Karibialaistaustaisella Queeniella ei ole tukenaan keskiluokkaista brittiläistä perhettä, jolla olisi kontakteja, ylimääräistä asunnon käsirahaa varten tai rennon itsevarmaa otetta elämään. Sen sijaan Queenie on kasvatettu pärjäämään, tekemään aina enemmän kuin muut, olemaan saattamatta perhettään häpeään.

”Jos olisin antanut itseni surra silloin kun aloin odottaa Maggieta neljäntoista vanhana niin mitä siitäkin olisi tullut?” Kaikki isoäidin vastaukset sovitettiin aina karibialaiseen kontekstiin, mikä pakotti minut hyväksymään sen, että omat ongelmani olivat yhdentekeviä (s. 34).

Queenien arki on täynnä tilanteita, joissa hän tulee joko sivuutetuksi tai rodullistetuksi. Hänen argumenttejaan ei kuunnella, vaikka hän yrittää ja yrittää. Hänelle Black Lives Matter on todellisuutta, muille hashtag. Miehille hän on seksiobjekti, iso takapuoli tai hiukset, poikaystävän sukulaisille vitsailun aihe, työpaikalla poikkeus.

Kun espanjalainen henkilöstösihteeri sanoi minulle ihan oikeasti töihin perehdyttämisen yhteydessä: ”Sinulla on käynyt onni, kun olet päässyt tänne töihin! On täällä muitakin sinunlaisia, mutta ei samanvärisiä”, en ollut varma, kuulinko oikein, joten pyysin häntä toistamaan. ”Tiedäthän sinä! Tummaihoisempiakin on, mutta ne ovat IT-puolella.”

Olin avannut suuni vastatakseni (en tosin vieläkään tiedä, mitä olin aikeissa sanoa), mutta hän keskeytti toteamalla: ”Älä huoli, mieheni on musta, joten minä tunnen teidät kyllä.” (S. 218.)

Romaanin maailma on tarkkanäköinen ja uskottava parikymppisen maailma. Carty-Williams piirtää sivuille epävarmuuden, harhailun ja pahan olon. Itseään etsivä ja itsearvostuksensa kadottanut Queenie ajautuu huonoihin ja alistaviin seksisuhteisiin, ei jaksa keskittyä töissä, alkaa kärsiä paniikkikohtauksista ja joutuu lopulta kerimään ongelmansa auki terapiassa pohjia myöten.

Queenieta markkinoidaan hauskana, mutta minusta se oli pikemminkin raastava kuin hauska. Ei ole ensimmäinen kerta, kun en pidä nuoren naisen ongelmista kertovaa kirjaa hauskana – sama fiilis jäi aikoinaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanista. Queenien takakanteen on nostettu katkelma, jossa hänen gynekologinsa epäilee hänen olevan parituksen uhri. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa, mutta ei se ole. Se on surullista, ja kirjan edetessä Queenie joutuu kohtaaman sen, miksi arvostaa itseään niin vähän.

Kuten Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kanssa, myös Queeniessa keskeisessä osassa on ruumiillisuus. Se, että gynekologikäynnit, keskenmenot, kivuliaat kuukautiset ja naiseus ylipäätään kirjoitetaan nykyään niin taitavasti näkyväksi, ilahduttaa. Se on toista kuin nuoruudessani, jolloin kuukautissuojia mainostettiin kliinisellä sinisellä nesteellä.

Tarkkanäköinen teos lässähtää hieman loppua kohti: lankoja keritään liiankin nätisti yhteen ja moni asia selviää tavalla, jolla se ei oikeassa elämässä selviäisi. Siitä huolimatta Queenie on koukuttava romaani, jota en halunnut laskea käsistäni.

  • Candice Carty-Williams: Queenie (2019)
  • Suomentanut Natasha Vilokkinen (2020)
  • 462 s.
  • WSOY

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Hyvin eletty on lifestylekirja, joka vastuullisuudestaan huolimatta ei kyseenalaista kuluttamista

HYVIN ELETTY

Karita Sainion muutaman vuoden takainen tietokirja Hyvin eletty on takakansitekstinsä mukaan jokaisen nykynaisen must-have-käsikirja kestävään elämäntapaan. Kirja käsittelee kosmetiikan, ruoka- ja vaatetuotannon sekä kodin materiaalien ongelmia ja tarjoaa niihin ekologisia ja eettisiä ratkaisuja. Kuulostaa hyvältä, eikö?

Hyvän fiiliksen kuorruttavat Ida Hanhiniemen kauniit kuvat, jotka tekevät teoksesta harmonisen kokonaisuuden. Kirja on kuin karkki tai lifestyleblogin postaussarja.

Sitten tulee se mutta. Hyvin eletty ei ole ongelmaton teos, enkä aio silitellä sitä vain siksi, että se on ulkokuoreltaan sievä ja sisällöltään hyvällä asialla.

Eettinen ja ekologinen kuluttaminen on myös kuluttamista

Hyvin eletty on yllättävän kulutuskeskeinen. Omassa filosofiassani kuluttamisen vähentäminen on ainoa keino pienentää hiilijalanjälkeään ja jätevuortaan. Se, että korvaa ostamansa turhan krääsän ekologisemmalla vastaavalla, ei poista kuluttamisen ongelmaa. 

Siksi olin yllättynyt, että Hyvin eletty jatkoi kosmetiikan tarpeellisuuden julistamista ja tarjosi kosmetiikkatuotteiden vaihtoehtoina korvaavia tuotteita käytön vähentämisen sijaan. Kauneudesta kertovan luvun otsikkona on Luonnonkaunis ja ingressinä On kivempi hehkua kauniina, kun tietää meikkipussinsa sisällön. Siinä missä ruokalautaselle haluaa puhtaita ja luonnollisia raaka-aineita, on luontevaa valita niitä myös omaan kosmetiikkakaappiin.

Miksi ei voi olla luonnonkaunis ilman meikkiä? Miksi teoksessa ei pohdittu lainkaan sitä, tarvitsevatko naiset todella hiusvärejä, kynsilakkoja ja hajuvesiä, jotka ovat paitsi myrkyllisiä, usein myös allergisoivia ja kalliita. Miksi ei pohdittu sitä, miksi naisille syötetään mielikuvaa siitä, että ulkonäköä on jatkuvasti paranneltava?

Lue myös: 8 kertaa tuuheampi statement-teksti kosteusköyhästä ihosta ja muista kosmetiikan kukkasista

Kosmetiikka- ja vaatelukujen perässä olleet shopping listit ovat varmasti avuksi korvaavien tuotteiden etsinnässä, mutta ne tuntuivat tuote- ja brändimainoksilta. Niitä ne ehkä olivatkin.

Kuka on se kohderyhmään kuuluva nainen?

Teoksen kohderyhmää vaikuttavat olevan korkeakoulutetut, vähintään keskituloiset naiset. Sellaiset, joilla on varaa maksaa pesuaineista, vaatteista, meikeistä ja ruuasta vähän enemmän, sellaiset, jotka asuvat ihanien ja inspiroivien kivijalkaliikkeiden ja luomupuotien lähellä ja sellaiset, joilla on kosmetiikalle kokonainen kaappi pelkän pussin sijaan.

Kirjaa lukiessani tunsin oloni monta kertaa epämukavaksi. Pohdin, pitäisikö minun olla tuollainen, että olisin oikea nainen ja inspiroiva boho chick? Siis sen lisäksi, että käyn töissä, pitäisin myös kotini harmonisena, käyttäisin järkyttävän määrän aikaa inspiroivien smoothie bowlien värkkäämiseen, itseni kunnossa pitämiseen, meikkaamiseen ja vaatteiden valintaan? Että olisin yhtä aikaa sekä 1950-luvun kotirouva että melko haastavaa asiantuntijatyötä tekevä ihminen? Onko tämä todella se naiskuva, jota fiksut ja ajattelevat naiset haluavat välittää eteenpäin? 

Kerron teille salaisuuden: inspiroivan boho chick -lookin luonnonkauneuden, instafeedin ja kodin takana on valtava määrä työtä. Se, että näytät muka juuri sängystä heränneeltä ja huolettoman tyylikkäältä, vaatii todella paljon kuvankäsittelyä ja aikaa, joka valitettavasti on rajallinen resurssi.

Lähteet ja kielenhuolto unohtuivat kesälomareissulle

Odotan tietokirjalta päteviä lähteitä siinä esitettyjen väitteiden tueksi. Nyt lähdeluettelo jäi melko ohueksi. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tekstissä vilisi Maria Nordinin ja Olli Postin kaltaisten itseoppineiden tieteenharjoittajien nimiä, teki mieli lopettaa hetkeksi lukeminen.

Teos on kategorialtaan tietokirja, mutta puutteelliset lähteet saavat sen pahimmillaan vaikuttamaan inspiroivalta mielipidekirjalta. Anglismeja ja huolimattomuuksia vilissyt kieliasu ei varsinaisesti parantanut vaikutelmaa.

Se, mikä oli hyvää

Hyvin eletty pursuaa myös aidosti hyviä asioita, kuten vinkkejä kasvispainotteiseen ruokavalioon ja vastuullisempaan vaateshoppailuun. Erityisesti kiitän vaateteollisuutta käsitellyttä lukua siksi, että vaatteet ovat ruuan ohella meille välttämättömyys, ja viimeistään nyt jokaisen tulisi vakavasti pohtia vaatehankintojaan. Jos pelkkä luonnonsuojelu ei herätä intohimoja, vaateteollisuus on myös valtava ihmisoikeusrikos, joka pahimmillaan riistää vaatteiden tekijöiltä terveyden ja hengen. Tämänkin Hyvin eletty toi ansiokkaasti esille.

Lue myös: Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma & Kootut ekokokeiluni

Kiitän myös teoksessa olleita käytännön vinkkejä energiansäästöön, myrkyttömään siivoamiseen ja ruokavalioon.

Lue myös: Näin pelastat maailman syömällä

  • Karita Sainio: Hyvin eletty. Vastuullinen koti, ruoka, kauneus & muoti. Valokuvat: Ida Hanhiniemi
  • WSOY 2017
  • 191 s.
  • Löysin kirpparilta

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Ulla Donnerin Sontaa kiteyttää loistavasti sen, mikä kaikki on sitä itseään

Ulla-Donner-Sontaa

Kehuin taannoin Ulla Donnerin Spleenish-esikoisteosta, joka kuvaili ironisesti nuorten ihmisten uupumusta. Se oli tarkka ja viihdyttävä ajankuva, jota säesti mustaakin mustempi huumori. Spleenishin jälkeen jäin janoamaan lisää, ja nyt odotus on palkittu Sontaa-sarjakuvaromaanilla.

Sontaa analysoi Spleenishin tavoin turmeltuneen nykyaikamme ilmiöitä. Ruodittavina ovat kapitalismi ja näennäisesti vapaat valinnat, sukupuolten väliset palkkaerot, seksuaalinen häirintä, parisuhdeväkivalta ja oikeastaan kaikki se, mikä maailmassa on sontaa ja saa olon tuntumaan siltä, että tekisi mieli vetää itsensä vessasta alas. Kuvituksessa pyörivät iloisessa sekamelskassa Marimekon kangaskassit, unikkokuosi, toimistokoirat, ”innovatiivisten” työpaikkojen sisustuskliseet, Instagramiin avokadoaan kuvaava nuori nainen sekä älypuhelimensa ruutua tuijottavat jalankulkijat.

Sontaa kertoo tarinan työkaveriporukasta, joka saa kuulla saavansa potkut Dream Hackers Disruption Agency -mainostoimistosta. Siellä työn alla on perunaproteiinimakkara Pekkaran lanseerauskampanja, ja työnteko kuorrutetaan sloganeilla ja uskomuksilla siitä, että asiat, joiden parissa työskennellään, ovat aidosti merkityksellisiä. Ovatko ne? Onko työnsä voinut itse valita vai onko se vain samaa vanhaa paskaa uudessa kääreessä?

Ei me saada potkuja. Sitä paitsi itse en niinkään näe tätä ”työnä”, mähän teen sitä mitä rakastan. Voin tehdä sitä missä vain – työsuhteessa tai ilman. 4000 € kuussa on lähinnä kiva bonus. (Simon)

Saatko sä 4000 € kuussa? (Miriam)

Joo mut siis mähän tein sen 6 kuukauden palkattoman harjoittelun.

Niin mäkin.

Työelämän merkityksellisyys pursuaa nykyään jokaisessa somefeedissäni. Aika usein se on hattaraa: työpaikkoja, jotka kuvittelevat työhyvinvoinnin  ja merkityksen tulevan siitä, että toimiston nurkkaan tuodaan pingispöytä tai että toimistolla voi hengailla joogahousuissa. Merkityksellisyys löytyy kuitenkin muualta – ihmisistä, aikaansaamisen tunteesta, uuden oppimisesta tai maailman pelastamisesta. Näillä työelämän kliseillä Sontaa pelaa oivaltavasti, sillä Dream Hackersissakin tehdään eettisiä asioita, joilla on oikeasti väliä – vaikka Pekkaran proteiini onkin kehitetty sangen arveluttavin keinoin ja vaikka työntekijöistä osa työskentelee palkatta.

Toinen teoksessa vahvasti esiin nouseva teema on feminismi. Osansa saavat miehet, jotka esittävät somessa tiedostavia mutta lääppivät oikeassa elämässä työkavereitaan, feministisillä iskulauseilla koristellut printtipaidat sekä kaikki se kosmetiikka, jolla naiset ohjataan käymään sotaa kehoaan vastaan.

Nauroin ääneen aukeamalle, jolla kaikille ihanille tytöille toivotettiin hyvää naistenpäivää rasvattoman jogurtin, intiimialueiden vahaliuskojen ja vaginaalisen yrttihöyrykylvyn muodossa. Se ei ollut pelkästään riemastunutta naurua. Se oli raivostunutta naurua, koska elämme maailmassa, jossa naiset todella kannustetaan täyttämään, nyppimään, vahaamaan, puunaamaan, meikkaamaan, laihduttamaan ja sotimaan vartaloaan vastaan.

Nauru on monesti tämän teoksen äärellä tunnistamisesta kumpuavaa naurua. Sellaista, että ymmärtää kuvatun ilmiön olevan osa omaa arkeaan, vaikka sen ei haluaisi olevan. Naurun lisäksi Sontaa vetää monta kertaa ihan vakavaksi. Sanan ja kuvan liitto on vahva, ja tarina läväyttää verkkokalvoille katukuvan, jossa on sulassa sovussa kerjäläisiä ja Perussuomalaisten puoluetunnuksia. Vakavaksi vetää myös lähisuhdeväkivalta ja sen lakoninen kuvaus: niin vain kävi, koska uhri oli ilmeisesti jotenkin vääränlainen. Juuri tuollainenhan väkivaltaisen suhteen dynamiikka yleensä on.

Vaikka Dream Hackersin työntekijät eittämättä kärsivät tilanteestaan, ovat siivoojat vielä näitä luovan työn sankareita pahemmassa ahdingossa. Sama siivooja näyttääkin siivoavan sekä Dream Hackersin toimiston että baarin, johon työntekijät lähtevät aftereille. Ratkaisu tekee näkyväksi kahden kerroksen työmarkkinat, joilla kenelläkään ei ole hauskaa.

Sontaa on mainio. Se on tarkkanäköinen, se on hauska, se on vakava. Se kiteyttää sanoin ja erityisesti kuvin jotakin valitettavan todellista nuorten aikuisten kokemusmaailmasta sekä piiskaa yhteiskuntaamme monitasoisesti. Taitava ja tiiviisti kiteytetty yhteiskuntakritiikki lämmittää erityisesti tällaisen vanhan kyynisen valtiotieteilijän mieltä.

  • Ulla Donner: Sontaa, 2019. Ruotsinkielinen alkuteos Skiten.
  • Suomentanut Sinna Virtanen
  • Kustantamo S & S
  • Teos saatu arvostelukappaleena kustantamolta. Kiitos!

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM