Ronja Salmi – Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta (2017), joka sisältää nimensä mukaisesti 12 keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. 12 erilaista kirjoittajaa poliitikosta kirjailijaan, tubettajista journalistiin. Vaikka genret ja ilmaisukanavat vaihtelevat, kaikkia haastateltuja yhdistää sama työväline, kirjoittaminen.

Tavoitteena on pikemminkin muuttaa kirjoittamisella omaa elämäänsä ja mahdollisesti tehdä samalla muiden elämästä parempaa.Samuli Putro

12 tarinaa kirjoittamisesta

En ole hetkeen lukenut mitään kirjaa tällaisella intohimolla. Ahmin siitä puolet eräänä varhaisena aamuna ennen töitä, puolet seuraavana päivänä. Teksti soljuu, käy syvällä, tarjoaa oivalluksia ja vertaistukea: joku muukin painiskelee joskus häpeän tai blokin kanssa, kävelee päämäärättä ja kärsii tylsyydestä.

Että joku muukin.

Vaikka jokaisen persoona, tyylilaji ja kanava vaikuttavat työtapoihin ja ajatuksiin siitä, mitä kirjoittaminen on, löysin kaikista jotakin samaistuttavaa. Samalla sain paljon uutta. Uusia tapoja ajatella, järjestelmällisyyttä, jota ihmetellä (itse kirjoitan kyllä säännöllisesti, mutta en mitenkään järjestelmällisesti).

Sitten nousi esiin teemoja, jotka erityisesti resonoivat. Ulkopuolisuuden tunteesta kertoivat monet, kuten räppäri Paperi T ja kirjailija Emmi Itäranta. Ulkopuolinen tarkkailija löytää paljon havaittavaa, paljon kirjoitettavaa.

Ulkopuolisuudesta huolimatta teksti on myös kädenojennus muille. Stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström ajatteli kirjoittamisen juuri kommunikaationa – niin minäkin sen koen; tapana jäsentää maailmaa, tapana kommunikoida ja luoda yhteyksiä, tapana olla.

Sitten on vielä uteliaisuus. Journalisti Reetta Räty puhui uteliaisuudestaan ja suuresta tarpeestaan ymmärtää, miten maailma toimii. Se minuakin on aina vaivannut, pelko siitä, että en vaan ehdi ymmärtää tätä kaikkea.

Kirjoittaminen on minulle tapa hallita ymmärtämättömyyteen liittyvää pelkoa ja silloin kun kirjoitan, minulla on olo, että tulen ymmärretyksi. – bloggaaja Eeva Kolu

12 tarinaa kirjoittamisesta 2

Laura Mendelin kuvasi kirjoittajat. Kuvassa teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Milja Sarkola.

Minä haluan vielä sanoa: tarinat ovat voimakkaita, formaatista riippumatta. Tarinoita on ollut aina, kertominen on osa ihmisyyttä. Me tarinallistamme itseämme, elämäämme, sukuhistoriaamme. Kirjoittamisella ja kerronnalla vaikutetaan, kosketetaan, ilahdutetaan, synnytetään merkityksiä ja rakennetaan siltoja – tai poltetaan niitä. Kynä on vahva, tämä kirja on vahva, tämä kirja on lohdullinen, innostava ja mielenkiintoinen.

Tartu siihen.

Myös Helmi Kekkonen, Bookishteapartyn Katri ja Kirjat kertovat -blogin Satu ovat kirjoittaneet kahdestatoista tarinasta.

Ps. meikkis scoretti tämän myötä vihdoin Lukuhaasteen ”tietokirja” -kohdan! Jes!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Jojo Moyes: Parillisia ja parittomia

Elokuun loppupuoli huokuu päättymistä: kesä päättyy, Game of Thronesin tuotantokausi päättyy, hömppäkirjaputki päättyy. Elokuun viimeisinä lämpiminä päivinä notkuin puistonpenkillä ja luin loppuun Jojo Moyesin romaanin Parillisia ja parittomia (The One Plus One, 2014). Hömppäkirjojen asteikolla Moyesin tuotanto on pelkkää timanttia. Paitsi että Moyesillä on taito kuvata tavallista arkea mukaansatempaavasti, hänellä on myös ihastuttava tapa ottaa päähenkilöiksi tavallisia ihmisiä. Sellaisia, jotka taistelevat rahan riittämisen, yksinäisyyden, läheisen kuoleman tai yksinhuoltajuuden kanssa.

Parillisia ja parittomia kertoo yksinhuoltajaäiti Jessistä, jolla on kaksi lasta ja monta työtä ja jonka rahat eivät silti riitä. Se kertoo myös menestyneestä it-alan yrittäjästä Edistä, joka joutuu hyllytetyksi erinäisten kämmien takia. Samalla se tekee näkyväksi brittiläisen luokkayhteiskunnan: Jessille matemaattisesti lahjakkaan Tanzie-tyttären ilmoittautumismaksu yksityiskouluun on liian iso summa, kun taas Ed ei joudu ikinä laskemaan rahojaan.

jojo moyes parillisia ja parittomia

Vaikka Jess tyypillisesti nouseekin heti ylös kompastuttuaan, myös hänellä on vaikeita hetkiä:

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

Kun Tanzien matematiikanopettaja kertoo matematiikkakilpailusta, jossa on rahapalkinto, päättää Jess perheineen tarttua oljenkorteen. Erinäisten kommellusten ja sattumien kautta Ed päätyy kuskaamaan Jessiä ja tämän perhettä Skotlantiin kohti kilpailua. Siitä seuraa hullunkurinen roadtrip ja tietenkin odottamaton rakkaustarina.

Mutta eihän rakkaustarina tietenkään helposti käynnisty tai etene. Jessillä ja hänen perheellään on omat ongelmansa. Ediä odottaa oikeudenkäynti sisäpiirikaupoista. Pariskunta on täysin eri maailmoista, mutta genretietoinen lukija osaa odottaa onnellista loppua ja kaikkien kommellusten selviämistä.

”Ai että haaveilinko jo pienenä siivoojan urasta?” Jess kohotti kulmiaan kuin tarkastaakseen, oliko Ed tosissaan.

”No en. Tahdoin ammattisukeltajaksi. Mutta sitten sain Tanzen enkä löytänyt mistään kelluvia lastenvaunuja.”

Parillisia ja parittomia on laatuviihdettä, joka antaa ajateltavaa ja jättää hyvän mielen. Sen myötä on hyvä jättää hyvästit kesälle, hömppäputkelle ja kaiken maailman lorvailulle. Tervetuloa syksy!

Lue myös:

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Muut somet ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Michael Zadoorian: Viimeinen loma

Joskus törmää sellaiseen kirjaan, joka on kepeä ja idealtaan simppeli mutta herättää silti ajatuksia ja jää resonoimaan mieleen. Michael Zadoorianin roadtrip-romaani Viimeinen loma (The Leisure Seeker, 2009) on sellainen. Teoksessa on kolme kolme hallitsevaa elementtiä: tie, asuntoauto sekä Ella ja John, vanha aviopari. Ella sairastaa syöpää, John Alzhaimeria; Ella on kehonsa vanki, John mielensä. Yhdessä he ovat tiimi.

Ella on sairauksista huolimatta tehnyt vakaan päätöksen. Vielä kun hänellä on voimia ja vielä kun John ei ole täysin järjiltään, he lähtevät vanhalla asuntoautollaan viimeiselle lomamatkalleen. Reitiksi Ella valitsee rapistuneen ja osittain käytöstä poistetun Route 66:n, joka kulkee Pohjois-Amerikan halki. Lääkärit kieltävät, aikuiset lapset soittelevat hädissään ja koittavat saada Ellan järkiinsä.

Ella ei taivu. He lähtevät ajamaan.

Michael Zadoorian Viimeinen loma

Ella ja John aloittavat matkansa Michiganista ja suuntaavat kohti Kaliforniaa. Matkallaan he ajavat läpi aavikoiden, tasankojen, rapistuneiden kaupunkien, läpi käytöstä poistettujen tieosuuksien. Iltaisin he katselevat dioilta kuvia menneistä perhelomistaan, ystävistään, kaikesta siitä elämästä, jota vuosikymmeniin on mahtunut.

Nykyisyys ja historia kulkevat rinnakkain sekä Ellan muistoissa että Route 66:lla konkreettisesti. Käytöstä poistetun tieosuuden varrella on aavekaupunkeja, hylättyjä liikekiinteistöjä, murtunutta pinnoitetta ja nostalgisia kuppiloita, jotka eivät tietenkään tavoita sitä 50-lukua, jonka Ella on elänyt:

Kuppilan sisätilojen on tarkoitus tuoda mieleen viisikymmentäluku, mutta ei siellä näytä yhtään sellaiselta kuin minä aikakauden muistan. Jossain vaiheessa ihmiset ovat alkaneet uskoa, että se vuosikymmen oli pelkkää sock hopia, kellohameita, rock’n’rollia, kiiltävänpunaisia Thunderbirdejä, James Deania, Marilyn Monroeta ja Elvistä. Hassua, miten kokonainen vuosikymmen typistetään muutamaan näennäisen sattumanvaraiseen kuvaan. Minulle se vuosikymmen oli vaipparallia ja apupyöriä ja keskenmenoja ja sitä, että yritti ylläpitää kotia ja ruokkia kolme ihmistä 47 dollarilla viikossa.

Zadoorian on rakentanut teoksen taitavasti: parhaat päivänsä nähnyt Route 66 toimii allegoriana Ellan ja Johnin elämänkululle. Teksti soljuu eteenpäin vaivattomasti ja on täynnä pientä, lempeää huumoria, joka keventää teoksen raskaita teemoja: vanhenemista, sairastumista ja luopumista.

Viimeinen loma on lämmin, liikuttava ja suhahtaa liian nopeasti ohi – aivan kuten elämäkin. Vahva tykkääminen!

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Jatkoin kesän hömppäkirjaputkea Mhairi McFarlanen esikoisteoksella Sinuun minä jäin (You Had Me At Hello, 2012). Kirja reissasi mukanani puistoihin, Ilosaarirockiin ja Tampereelle. Kepeytensä vuoksi se olikin oivallinen reissukirja, johon oli helppo keskittyä niin leirintäalueella kuin junan leikkivaunussakin kymmenen leikkivän lapsen keskellä.

Sinuun minä jäin muistuttaa asetelmaltaan David Nichollsin Sinä päivänä -hittiä: kaksi ihmistä tapaa yliopistossa ja tuntee vetoa toisiinsa, mutta erilaisten kommellusten ja väärinymmärrysten takia he kuitenkin päätyvät eri teille. Kun he kohtaavat toisensa uudelleen aikuisina ja vakiintuneina, heidän on punnittava elämänvalintojaan uudelleen. Siitä seuraa tietenkin kasa noloja tilanteita, sydänsuruja ja ajelehtimista. Taustalla säestää omituinen kaveripiiri omine sotkuineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinuun minä jäin starttaa lupaavasti, ja ajattelin, että tässä on uusi lempiviidekirjani. Kielenkäyttö on hauskaa ja kekseliästä ja kirjoittajan draamantaju hyvä: suuri osa kohtauksista on rakennettu ja ajoitettu juuri sopiviksi; aluiksi, keskikohdiksi ja huipuiksi. Teoksen pääpari, Rachel ja Ben, on tyypillinen pääpari tällaiselle kirjalle: komea naistenmies ja älykäs kirjallisuusnörtti: molemmat omalla tavallaan viehättäviä, molemmat omalla tavallaan epävarmoja.

Ben, Etelä-Lontoosta, oli varttunut äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa, kun hänen isänsä oli häipynyt hänen ollessaan kymmenvuotias. Siihen mennessä, kun kävelimme ohi rakennuksen, joka näytti jättimäiseltä, betoniselta paahtoleipätelineeltä, minä tiesin jo hänen murtaneen jalkansa, kun hän putosi muurilta kaksitoistavuotiaana. Hän oli viettänyt niin paljon aikaa sängyssä, että oli saanut tarpeekseen television päiväohjelmista ja oli lukenut kaikki kirjat kotonaan, myös kaikki Folio Societyn julkaisemat klassikot ja epätoivossaan jopa äitinsä Catherine Cooksonit ennen kuin lahjoi sisarensa käymään kirjastossa puolestaan. Sääriluun pirstalemurtumasta tuli hänen kirjallisuusinnostuksensa peruskallio. Minä en kertonut hänelle, että minun innostukseni oli peruja siitä, ettei minua pyydetty kovin usein ulos hölmöilemään muurien päällä.

Lupaavan alun jälkeen tunnelma hieman lässähtää sekä tarinallisesti että kielellisesti, ja pettymyksekseni teos ei tuokaan mitään uutta viihdekirjallisuuden kentälle: ei mitään poikkeuksellisen kekseliästä tai ei mitään erikoisempaa aihetta – toisin kuin vaikka Jojo Moyes, joka käsitteli Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä -romaaneissaan halvaantumista ja eutanasiaa.

Lukiessani mietinkin, kuinka paljon entisten kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoittamia yliopistorakkaustarinoita maailmaan mahtuukaan – sekä McFarlane että Nicholls kun ovat entisiä kirjallisuudenopiskelijoita. Voiko tästä aiheesta ylipäätään sanoa enää mitään uutta? Ehkä loppuunkalutun aiheen valitseminen kahlitsee McFarlanea liikaa, koska hän on selvästi taitava sanailija ja kirjoittaja. Mitään yllättävää hän ei kuitenkaan pysty tässä tarinassa tarjoamaan.

Sinuun minä jäin on kirjana puhdas suoritus, josta saa kaiken tarvittavan: sujuvan lukukokemuksen, uskollisen kaverin kesäreissulle tai puistoon ja muutamat naurut. Mitään yllätyksiä tai uusia näkökulmia se ei kuitenkaan tarjoa.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM