Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa millenniaalien uupumusta hyvin henkilökohtaisesta lähtökohdasta: omasta uupumuksesta käsin. Tuloksena on pohdiskeleva ja poukkoileva teos: sellainen, joka välillä tuntuu vertaistuelta mutta kuitenkin välttelee kohtaamista, sellainen, jossa on välillä terävä oivallus mutta välillä keveää höttöä, sellainen, jota välillä ymmärtää ja välillä ei.

Mikä saa millenniaalit uupumaan?

Korkeintaan vähän väsynyt esittelee pitkän listan millenniaalisukupolvelle arkisia ja väsyttäviä kokemuksia. (Sivumennen sanoen, olen kirjoittanut niistä itsekin.) Niitä ovat ainakin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus, suorittaminen nuoresta asti, se jatkuva mikä sinusta tulee isona -kysymys. Taloudellisten huolien lisäksi on erilaista digistressiä, sosiaalisen median tuomia paineita ja tunne siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Taustalla jyskyttää kärkäs poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos, koronaviruspandemia tai jokin muu hauska globaali kriisi.

On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. On oltava tiedostava kuluttaja, ilmastovegaani ja feministi, muttei saa olla paasaaja. On löydettävä oma intohimo, mutta tienattava paljon. Ei saa näprätä kännykkää jatkuvasti, mutta viesteihin on vastattava heti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla.

Kolu kuvaa ristiriitaisia odotuksia ja naisille kasattuja paineita sekä henkilökohtaisia kokemuksiaan: perfektionismia, pyrkimystä kelvata ja yrittää aina vain enemmän, jotta olisi tarpeeksi. Ulkonäköpaineita, sitä jatkuvaa naisvihamielistä mediatulvaa, jossa kerrotaan, mitä kaikkea on nypittävä, trimmattava, treenattava ja siloteltava.

Teoksen teksti on ilmavaa, keskustelevaa. Kuuntelin sen äänikirjana, ja sellaisena se toimi hyvin: kuin kuuntelisi jonkun jutustelua.

Sitten tulee se mutta: keskustelevan, blogitekstimäisen tyylin kääntöpuolena on pinnallisuus ja epämääräisyys, se, että uupumusta käsitellään vain omasta viiteryhmästä käsin, se, että välillä teos jää kritisoimansa selfhelpin tasolle.

Millaiset uupumustarinat saavat palstatilaa?

Yksi asia minua on viime vuosien uupumuspuheessa häirinnyt: se, että uupumuksesta tulee tarina, narratiivi, joka piirtää rajat Hyväksyttävälle Uupumukselle, sellaiselle, josta kehtaa kirjoittaa somessa ilman pelkoa leimautumisesta tai negatiivisista seurauksista.

Moni Hyväksyttävä Uupumuskertomus on koulutetun, vaativia töitä tehneen ja suhteellisen hyvässä asemassa olevan naisen. Sellaisen, joka tietää, ettei uupumuksesta kertominen ole sosiaalinen tai ammatillinen itsemurha. Kun Kolu kirjoittaa, että suurin osa hänen tuntemistaan nuorista naisista on jossain vaiheessa palanut loppuun, se on varmasti ihan totta. Mutta se on vain yhden segmentin kokemus.

Tarkkasilmäisimmät hoksaavat, että kuulun itsekin akateemisten, vaativia töitä ja harrastuksia suorittaneiden naisten ryhmään. Tiedostan, että tämä ryhmä on vain yhdenlainen ja etuoikeutettu, se on ryhmä, jonka ääni pääsee helposti kuuluviin. Vaikka kuulun Kolun kanssa samaan viiteryhmään, en silti onnistunut aina tavoittamaan hänen kuvaamaansa fiilistä tai ilmiötä. Kun minä, selvä kohderyhmän edustaja, jäin välillä ulkopuolelle, ehkä moni muukin jäi; teksti ei aina onnistunut kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Vastaamattomia kysymyksiä

Ketkä pääsevät uupumuspuheessa keskiöön ja ketkä jäävät marginaaliin? Kuinka paljon akateemisten kaupunkilaisten naisten paineet ovat heidän itsensä ja oman viiteryhmänsä asettamia, kuinka paljon ne tulevat ulkopuolelta? Millaista on toisenlaisten ryhmien uupumus? Olisiko teokseen voinut hakea muita näkökulmia?

Näiden kysymysten avonaisuus on teoksen suurin heikkous tietokirjana. Uupumusilmiön käsittely jää yksiulotteiseksi ja epämääräiseksi. Fiilistekstinä ja tilityksenä kirja varmasti toimii – Kolu kirjoittaa hyvin, ja mikä minä olen hänen kokemuksiaan kiistämään.

  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (2020)
  • 380 s.
  • Gummerus
  • Kuunneltu äänikirjana

3 vastausta artikkeliin “Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta”

  1. smagardi avatar

    Luin tämän kesällä ja tykkäsin tosi paljon, löysin paljon yhtymäkohtia (ylläri!), samoja fiiliksiä ja juurisyitä väsymykseen. Nautin myös Kolun kirjoittamasta tekstistä, niin kuin yleensä aina, mutta kirjassa oli välillä sellainen souda/huopaa elementti läsnä, joka oli välillä kertomassa jotain, mutta sitten ei kuitenkaan. Nyt ois hei tällainen, muuuutta emmä nyt sit ehkä kerrokkaan – avattiin näennäisesti paljon, mutta ei sitten lopulta kuitenkaan tarpeeksi. Eli just sitä ilmaan leijumaan jäänyttä avonaisuutta yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla.

    Kirjoitin tähän myös pitkän ränttäyksen siitä yhden ja aina samanlaisen Uupuneen Ihmisen narratiivista jota lehdistö toistaa, mutta ehkä delete oli sen kohdalla tällä kertaa parempi valita – alkoi mennä jo omiinkin tunteisiin. :’D

    Liked by 1 henkilö

    1. Saila avatar

      Olihan siinä tosi paljon tunnistettavia juttuja. Ja sitten oli paljon kehän kiertämistä, välttelyä ja semmoista epämääräisyyttä.

      Mutta se Uupuneen Ihmisen narratiivi kaipais todella tuulettamista. Tää nykyinen on vähän semmoinen LinkedIn-narratiivi, vaikka ihan varmasti kaikenlaisilla aloilla ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa uuvutaan.

      Liked by 1 henkilö

  2. Ida avatar

    Mä olen tosiaan ajatellut tarttua tähän jossain kohtaa, mutta kyseinen teos ei kuitenkaan ole lukulistani kärkipäässä. Eli ehkä joskus kun on aikaa ja riittävästi kiinnostusta. 😀

    Liked by 1 henkilö

Jätä kommentti