Kohtisuora

Tunsin pitkästä aikaa aitoa halua kirjoittaa jotakin, jotakin muuta kuin asioita, joita kirjoitan työkseni. Joten palasin tänne, ja ajattelin palata uudestaan, mutta hieman eri tyylillä kuin ennen.

Tämä blogi on ollut olemassa lähes 10 vuotta, ja siinä ajassa tapahtuu paljon – internetille, ajatuksille, elämässä, maailmassa. Mietin pitkään, mitä tekisin tälle, mutta kun en tiennyt vastausta, jätin blogin säilöön, odottamaan toisia aikoja.

Ajattelin, että vielä joskus saatan haluta kirjoittaa. Sitten kun minulla on jälleen aikaa ja sitten kun minulla olisi jotakin sanottavaa. Jotakin uutta. Tällainen hidas media olkoon minun vastaiskuni tekoälyn generoimalle muoviselle kielelle, joka perustuu sille, mitä joku on jo joskus kirjoittanut. Se olkoon myös vastaisku nopeaan reagointiin perustuvalle somelle ja sisällölle, jonka algoritmi on valinnut minulle puolestani. Tämä kaikki on minun aikaani ja minun tilaani, eikä tämän tarvitse mahtua 24 tunnissa katoavaan Instagram-tarinaan.

Viime vuosina aika on näyttäytynyt minulle eri tavalla kuin ennen. Välillä se ei kulu ollenkaan, ja sitten toisaalta viikot, kuukaudet ja vuodet vain ohittavat toisiaan, niin nopeasti, että se välillä säikäyttää ja saa miettimään, kuinka paljon niitä on vielä jäljellä, onko niitä edelleen enemmän edessä kuin niitä on jo takana.

Jos onkin vuosia, jotka menevät keskenään oudoksi sekamelskaksi, on myös minuutteja, jotka ovat tavallista pidempiä ja merkityksellisempiä. Laskuvarjohypyssä minuutti, joka kuluu hyppyovelta varjon avauskorkeuteen, on erityinen minuutti. Aamukiireessä minuutin myöhästyminen kumuloituu useiksi minuuteiksi, joina joutuu odottamaan seuraavaa ratikkaa.

Samalla kun olen alkanut käsittää aikaa eri tavalla, olen tullut myös tarkemmaksi aikani käyttämisestä. Jätän huonot kirjat ja tv-sarjat kesken heti sen sijaan, että yrittäisin niiden kanssa kauemmin. En juuri vietä aikaa somessa, en mitenkään tietoisesti, vaan siksi, etten oikeastaan tunnu ehtivän sinne. En tunnu löytävän aikaa siivoamiselle, käytän ajan muuhun.

Olen viettänyt monta vapaahetkeä metsässä. Siellä ei ole niin väliä minuuteilla, sekunneilla tai tunneillakaan. Vedellä, suojalla ja valon määrällä on väliä, mutta monella muulla asialla ei.

Olen ajatellut, että voisin jatkossa kirjoittaa niistä, retkistäni. Ehkä myös kirjoista, jotka luen loppuun saakka. Varmaan siitäkin, mitä nykyään ajattelen musiikista, urheilusta tai itsensä haastamisesta, koska ne ovat kaikki muuttaneet muotoaan ajan kanssa. Jotkut asiat ja minuutit merkitsevät nykyään, mutta toiset eivät enää lainkaan.