Haruki Murakamin Maailmanloppu ja ihmemaa saa absurdit tapahtumat tuntumaan täysin järkeviltä

Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakamin romaani Maailmanloppu ja ihmemaa sekoittaa arkiseen maailmaan absurdeja elementtejä ja liikkuu kahdessa tarinalinjassaan tietoisuuden ja identiteetin eri tasoilla. Keitos on erikoinen, mutta niin realistisesti ja yksityiskohtaisesti kuvattu, että sen melkein uskoo osaksi maailmaa, jossa elämme.

Yksi tarinalinja sijoittuu Maailmanloppuun – suljettuun, yksinkertaiseen kaupunkiin, jossa Untenlukija lukee illasta toiseen vanhoja unia; mistäpä muustakaan kuin yksisarvisten kalloista. Pysähtyneisyydestään ja viattomuudestaan huolimatta Maailmanloppu on myös paikka, jossa ensin menettää varjonsa, lopulta sielunsa ja muistonsa.

Toinen tarinalinja sijoittuu Tokioon, jossa liikenne, musiikki, ruokakaupat, kirjastot, kaikki arkinen kulkee meille tuttuja latuja. Tunnistettavassa ympäristössä kuitenkin tapahtuu kummia: Nimetön päähenkilö saa tehtäväkseen laskea ja käsitellä kummallisen vanhan tiedemiehen dataa, ja tempautuu samalla pyörteeseen, jossa Laskijat ja Merkitsijät taistelevat tiedosta, jossa maan alla kuhisee vaarallisia sysiäisiä ja jossa päähenkilön oma tietoisuus on kohtaamassa loppunsa.

Luvassa on jälleen sangen murakamimainen sekoitus, jossa realismi ja absurdit tapahtumat limittyvät yhteen siten, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Teoksen juonta on turha avata enempää, sillä se ei ole varsinaisessa mielessä juoniromaani. Sitä voisi ajatella enemmänkin tunnetilana, tai ehkä vain paikkana, jossa ajatukset ja aistimukset tapahtuvat.

Mitä tarkoitan tunnetilalla ja paikalla? Sitä, että kaaoksesta ja absurdiudesta huolimatta meille merkityksellisiä ovat teot ja perustarpeemme. Meille merkityksellistä on se, mitä syömme, se, missä nukumme. Puhtaus. Turvallisuus. Musiikki. Toiset ihmiset. Koemme ja tarvitsemme näitä asioita ajasta ja paikasta huolimatta, maailmanlopussa ja ihmemaassa, Helsingissä ja Tokiossa. Ehkä juuri siksi perustarpeita, kuten ruokaa ja ruuanvalmistusta, nukkumista, kylpemistä tai läheisyyttä kuvataan teoksessa niin tarkasti.

Eniten minuun vetosi teoksen äänimaailma. Ihmemaassa äänet katoavat välillä kokonaan, niin puheääni kuin ympäristön äänet. Välillä kuunnellaan rock-musiikkia taksissa tai ostetaan kasetteja. Maailmanlopussa puolestaan ei ole musiikkia, mutta Untenlukija yrittää tavoittaa sitä epätoivoisesti. Lopulta kaupungin voimalaitokselta löytyy vanhoja soittimia.

Suljin silmäni ja soitin eteenpäin. Laulun nimen muistettuani melodian jatko ja soinnut virtasivat luonnostaan sormistani. Melodian levitessä sieluuni saatoin selvästi tuntea, miten kehon joka kolkkaan pesiytynyt jännitys lievittyi. Kuultuani laulun pitkästä aikaa koin voimallisesti, kuinka olinkaan sitä sieluni pohjalla kaivannut. Olin menettänyt laulut aivan liian pitkäksi aikaa, ja siksi olin lakannut tuntemasta laulujen nälkää.

Nautin tämän teoksen lukemisesta todella paljon. Sillä oli hypnoottisen rauhoittava vaikutus, ja absurdit, mielettömät asiat tuntuivat yhtäkkiä täysin tavallisilta. Teksti vain soljui. Ruokaa valmistettiin. Taksissa istuttiin. Suljetussa kaupungissa kuljeskeltiin. Joki virtasi. Shakkia pelattiin. Arkisia asioita oli, vaikka todellisuus olisi kuinka kummallinen.

Annetaan myös yksi ”Suomi mainittu” -piste. Täällä on kuulemma rauhallista. Ja onhan täällä.

  • Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa, 1985
  • Suomennettu 2015, suomentaja: Raisa Porrasmaa
  • 552 s.
  • Tammi
  • Ostettu

Seuraa blogia:

BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s