Aihearkisto: ajatelmat

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Posted on by

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Posted on by

Nuorena ei jaksa odottaa sitä, että tulee aikuiseksi. Että voisi muuttaa omaan kotiin, käydä baareissa ja olla muutenkin no, aikuinen. Parikymppisenä maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, kunnes aikuisen elämän aloittaminen ja omilleen muuttaminen lyö kasvoille erinäisten rasitteiden muodossa.

Esimerkkejä aikuisuuden mukanaan tuomista rasitteista:

  • Koti: asunnossasi on aina jotain rempallaan. Saat olla jatkuvasti vaihtamassa suodattimia tai tiivisteitä tai lamppuja tai pattereita tai sulakkeita, kiristelemässä ruuveja, availemassa tukkeutuneita viemäreitä ja tyhjentämässä lattiakaivoja.
  • Paperityöt: veroilmoituksen lisäksi joudut täyttämään hakemuksia ja lomakkeita, selvittelemään vakuutus- ja pankkiasioita, kilpailuttamaan asuntolainoja ja lukemaan vuokrasopimuksen ehtoja suurennuslasin kanssa.

aikuisuus uhka vai mahdollisuus

  • Lyhyet kesälomat: yhtäkkiä kolmen viikon yhtenäinen kesäloma tuntuu luksukselta, vaikka eihän siitä voi olla niin montaa vuotta, kun kesäloma kesti kuukausia.
  • Ura: kohtaat sellaisia juttuja kuin työnhaku, urakehitys, ammatillinen itsetunto ja kouluttautuminen. Peruskoulussa uraa varten valmennetaan sillä tavalla, että mennään internetiin tekemään se mollin avotesti, joka sitten kertoo, mikä sinusta tulee isona.
  • Perheen perustaminen: joudut miettimään sellaisia asioita kuin että onko nyt oikea hetki, olenko minä ihmisenä valmis, meneekö minulla taloudellisesti tarpeeksi hyvin ja mikä on paras synnytystapa. Näiden asioiden pohtimisesta et välttämättä tule yhtään viisaammaksi.
  • Odottamattomuus: joudut sopeutumaan siihen, että kaikesta suunnittelusta huolimatta asiat tapahtuvat joskus yllättäen, joskus eivät sitten millään.
  • Perheen perustamisen jälkeiset rasitteet: ensin jälkikasvusi valvottaa sinua, ja teini-ikään ehdittyään kuluttaa kaiken lämpimän veden käydessään suihkussa.
  • Oppiminen: opit, että elämässä on paljon harmaan sävyjä, ei pelkkää mustaa tai valkoista. Opit valitsemaan taistelusi ja hyväksymään kompromisseja ja epätäydellisyyttä.

Rasitteistaan huolimatta aikuisuus on silti melko ok elämänvaihe. Aikuisuuden myötä ihmisestä tulee melko näppärä korjaamaan asuntonsa pikkuvikoja tai vaihtoehtoisesti näppärä soittamaan jollekulle, joka osaa ne korjata.

Sitä aikuisuus kiteytettynä onkin: jatkuvaa vikojen korjaamista tai vaihtoehtoisesti niiden hyväksymistä ja jättämistä taa.

Kasvit, jotka eivät vaatineet mitään

Posted on by

Viime viikonloppuna minulla oli vihdoin aikaa huonekasveilleni. Vaihdoin niille mullat, suihkuttelin niitä, nypin pois kuolleita lehtiä. Ihmettelin, kuinka sitkeitä ne ovat, vaikka ne ovat sinnitelleet viileällä ikkunalaudalla koko vuoden ja sietäneet monta auringonvalotonta kuukautta.

Ennen projektiani olin hieman huolissani. Ajattelin, että kaikki kasvini ovat todella huonossa kunnossa ja että tekisin turhaa työtä.

Olin väärässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rönsylilja, jonka sain vuosia sitten opiskelukaveriltani, on viihtynyt ja kasvattanut vuoden aikana viisi uutta pistokasta. Orkidea, jonka luulin vetelevän viimeisiään, versoikin uutta kukkavanaa. Se ei ole kukkinut kertaakaan sen jälkeen, kun palautin graduni. Siitä on kolme vuotta.

Olin ällistynyt ja häkeltynyt. Siinä ne ovat kasvaneet ja pärjänneet, vaikka minä en ole suorittanut niiden hoitamista. Siinä ne olivat ja kertoivat minulle, että vähempikin riittää.

Asiat ovatkin joskus melko simppeleitä. Auringolla, vedellä ja ravinnolla pääsee pitkälle. Joskus näistä helpoista perusasioista muistuttavat huonekasvit, joskus metsäretki.

Ja niiden muistutusten jälkeen asiat ovatkin jälleen oikeassa mittakaavassa, uomissaan.

 

Näin kirjoitat gradun

Posted on by

Yliopisto-opiskelu on prosessi, jolla on alku ja loppu. Kaksi juttua tässä prosessissa ovat merkittäviä, ja myös kaikkein vaikeimpia: alku ja loppu. Pääsykoe ja gradu. Asiat niiden välissä rullaavat suhteellisen mukavasti, tai ainakin vain miedosti kompuroiden.

Opintojen ensimmäisinä vuosina gradu on se juttu, joka häilyy kaukaisessa tulevaisuudessa. Gradu on se, jota ne aikuisilta näyttävät ännännen vuoden opiskelijat vääntävät yön pimeinä tunteina. Gradu on se, joka päättää yhden aikakauden ja kulkee käsikkäin identiteettikriisin kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus neljännen opiskeluvuoden aikoihin havahduin siihen, että gradu on oikea ja konkreettinen juttu, joka siintääkin lähitulevaisuudessa. Marssin professorin luo kysymään, pitääkö mun nyt todella ilmoittautua gradusemmaan. Professori siihen, että kyllähän nämä opinnot ovat siinä vaiheessa, että joo.

Sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Minusta tuli hetkessä sellainen vanhempi opiskelijatyyppi, joka tajusi gradun koskevan myös minua. En välttyisi siltä, en voisi vedota siihen, että vastahan mä aloitin nää opinnot, miten niin pitäis valmistuakin.

Hain graduseminaariin. Juttelin ohjaajani kanssa. Valitsin aiheen. Keräsin aineiston.

Helpot jutut loppuivat siihen. Tein vähän töitä, tein kaikkea muuta. Opiskelin uuden sivuaineen. Pohdin, että aloittaisin gradun taas huomenna. Ja huomenna. Ja huomenna. Gradu oli ahdistava möykky, joka kehitti valtavan määrän hauskoja sijaistoimintoja, kuten:

  • ikkunoiden peseminen
  • lumihiutaleiden putoamisen tarkkaileminen
  • lenkkeily
  • orkidean ostaminen
  • orkidean kasvun seuraaminen
  • romaanien lukeminen sängyssä
  • alan vaihtamisen pohtiminen
  • tietokoneeni työpöydällä olevan gradu.doc -kuvakkeen vihamielinen tuijottaminen
  • työpöydän taustakuvan vaihteleminen

Lopulta totesin, että minulla ei ole oikotietä. Ahdistus ei lopu kuin tekemällä. Aloin tehdä.

Pakotin itseni joka päivä yliopiston kirjastolle litteroimaan. Kuukauden kuluttua olin litteroinut tutkimusaineiston. Sitten sain muutamia oivalluksia, osin Gradutakuun, osin ihmisenä kasvun johdosta. Totesin, että:

  • paras gradu on valmis gradu
  • ei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa
    • muokata ja parantaa voi aina myöhemmin, mutta prosessia ei ole järkeä tukkia sillä, että vaatii heti täydellistä tulosta
  • rutiini on avain
  • deadline on toinen avain

Niinpä kirjoitin itselleni kalenterin väliin kannustuslapun, jossa luki paras gradu on valmis gradu. Marraskuu pimeni ympärillä. Tein gradua, töitä, gradua, töitä. Nick Cave lauloi iltaisilla kotimatkoilla, että push the sky away, märkä asfaltti imi kaiken valon.

Elämä tuntui videopeliltä, siltä, että liikuttelee itseään jossain maailmassa, joka ei ole todellisuus.

Kuukausi videopeliä, ja esitarkastusversio oli valmis. Printtasin sitä joulunalusviikolla yliopistolla pöllämystyneenä. Siinä se nyt oli. Minä olin tehnyt sen. Minä olin yksi niistä aikuisista opiskelijatyypeistä, jotka tekevät tärkeitä asioita.

Lopulta gradussa ei ollut hienointa arvosana tai itse tuotos, vaan prosessi. Kokonaisuus, jonka pystyikin hallitsemaan. Ahdistus, jonka pystyikin selättämään. Onnistumisen kokemus, kokemus siitä, että mitä riitin – ja niin riität sinäkin.

That’s not me

Posted on by

Olen viime aikoina kuronut kiinni aukkoa sivistyksessäni katsomalla Game of Thronesia. Yksi hahmo sarjassa on minulle ylitse muiden: Starkien nuorempi tytär Arya, joka taistelee perinteistä tytön roolia vastaan raivolla. Arya haluaa mieluummin miekkailla kuin istua sisarensa kanssa tekemässä käsitöitä.

Ensimmäisellä tuotantokaudella Arya ilmoittaa pontevasti isälleen No, that’s not me kun isä juttelee Aryalle tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, joka sisältäisi avioliiton, lapsia, sen perinteisen kaavan, kyllä te tiedätte.

arya stark

Pitkin tuotantokausia Arya elää itsensä näköistä elämää. Opettelee miekkailemaan, matkustaa meren yli. Hän on niitä, jotka kyseenalaistavat, niitä, jotka raivaavat itselleen oman polun. Aryan tokaisun myötä mietin omia that’s not me -hetkiäni.

Niitä on ollut aika paljon:

  • rättikässä peruskoulussa: that’s not me
  • ponileikit päiväkerhossa? that’s not me
  • naimisiin 20-vuotiaana? that’s not me
  • opettajakoulutus? that’s not me (kesken opintojen todettuna, tietenkin)
  • aikuinen elämä ja oikea koti vähän myöhemmin parikymppisenä? that’s not me

Moni that’s not me -hetkistäni liittyy sukupuolirooleihin, kuten Aryallakin. Osa liittyy ulkopuolelta tuleviin odotuksiin. Niitä on aina, rooleja, odotuksia ja muotteja. Niitä on, oli sitten muunsukupuolinen, poika tai tyttö.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

That’s me

Roolien ja muottien takana on kuitenkin yksi asia, joka yhdistää meitä kaikkia. Sydän. Se on osoittamassa meille tietä. Sydän on ollut kantava voima kaikissa that’s not me -hetkissäni. Se on kertonut, mikä tuntuu minältä, se on osoittanut, mihin suuntaan mennä. Mikään ulkopuolelta asetettu rooli tai odotus ei ikinä saisi mennä sen edelle.

Ehkä minä ja Arya olemme etuoikeutettuja. Me voimme sanoa that’s not me ja vaihtaa suuntaa. Entä he, jotka eivät voi? Voimmeko me vaihtaa heihin kohdistuneet roolit ja odotukset? Voimmeko antaa muidenkin tehdä valintansa siitä samasta rakkaudesta, josta olemme ne itse tehneet?

Meidän pitäisi.

Jotta jäljellä olisi sydämiä ja ihmisiä, ei rooleja ja odotuksia.

Lue myös: Kirje hypoteettiselle tyttärelleni

Sammutuspeite

Posted on by

Kiva sammutuspeite, sanoi kaverini kun lähetin hänelle kuvan uusista verhoistani. Kuva nauratti minuakin, koska se kuvasti todellisuutta. Tässä asunnossa sammutuspeitettä ei pääse pakoon. Se varastaa huomion ja kirkuu punaisuuttaan ikkunan vieressä, keittokomeron oviaukon yllä. Peite näkyy joka suunnasta.

Ripustin sen paikalleen ensimmäisenä iltana tässä kodissa, vaikka moni muu tavara oli vielä laatikossa, hukassa tai matkalla. Sellainen minä kai olen: järjestelmällinen ja turvallisuushakuinen, mutta silti jokseenkin leikkisä.

sammutuspeite (2)

Sammutuspeitteeni suurin ansio tähän mennessä ei olekaan ollut sen mainio sijainti tai se huolellisuus, jolla asettelin sen järkevälle paikalle. Sen suurin anti on ollut siitä revitty huumori. Ystäväni kun ovat kommentoineet sen sijaintia ja olemusta useita kertoja:

Ehkä se on kätevä, jos käyttää ruuanlaitossa bensaa, sanoi yksi huomattuaan peitteen keskeisen sijainnin.

Onpas hyvällä paikalla, naureskeli toinen.

Eihän tuohon lyhyempi ihminen edes yletä, kritisoi kolmas.

Minä yletän.

Minä olen varautunut katastrofiin, tehnyt sen sisustuksen ja visuaalisuuden kustannuksella. Minä olen varautunut kaikkeen. Sellainen minä olen, käytännöllinen.

Ps. tämä ei ole yhteistyöpostaus, mutta minua ei todellakaan haittaa, jos joku haluaa sponssata palovaroittimeeni uudet paristot. Unohdin jälleen kerran ostaa.

Ja tulipa huonolaatuinen kuva, sori siit! 😦

Näin muutat sinkkuboksiin

Posted on by

En ole viime aikoina ehtinyt juurikaan lukea. Sen sijaan minä ehdin aina jakaa neuvoja. Tällä kertaa minulla on painavaa asiaa muuttamisesta, erityisesti sinkkuboksiin muuttamisesta – siinä kun on muutamia erityispiirteitä verrattuna ihan tavallisiin muuttoihin. Kuten se, että sitä saattaa yhtäkkiä olla ihminen, jolla ei ole huonekaluja.

Näin voi käydä vaikka siksi, että on oikeaan kotiin muuttaessaan ajatellut, että tämä on nyt tässä. Loppuelämän valinta. Luopunut monesta omasta asiasta, koska mitä me kahdella samanlaisella tehdään.

sinkkuboksi

Sinkkuboksiin muuttaminen on prosessi. Kun asunto on enemmän tai vähemmmän vahingossa vuokrattu, alkaa se muu ruljanssi. Siinä on esimerkiksi tällaisia vaiheita:

  • Pakkaa muuttolaatikot ja totea, että sinulla on suhteettoman paljon jotain todella hassua, kuten kirjoja ja viinilaseja.
  • Totea samalla, että sinulta puuttuu jotain tärkeitä ja järkeviä asioita, kuten kahvinkeitin ja mikro. Ja sänky. Ja ruokapöytä.
  • Päätä olla hankkimatta mikroa.
  • Ala jäljittää tavaroitasi: onkohan vanha kirjahyllyni vielä vanhempieni varastossa? Entä mummolasta peritty nojatuoli?
  • Pakota vastahakoiset kaverisi muuttoavuksi.
  • Vie ensimmäisen muuttokuorman mukana vain vaihtovaatteita, hieman keittiövälineitä ja jotain nukkumiseen liittyvää. Ja kitara. Käy koko viikko töissä hirveästä selkäjumista kärsien.
  • Aseta sammutuspeite heti hyvälle ja käytännölliselle paikalle. Vastaanota kehuja sen sijainnista (tai mahdollisesti myös pään aukomista, ystävät, miksi minä olen valinnut teidät?!)
  • Osta uusia tavaroita, mutta älä ihan heti: on ihan ok nukkua retkipatjalla lattialla ensimmäinen viikko
  • Ihaile uutta sisäpihaasi ja näkymää ikkunastasi. Tunne olosi hämmentävän seesteiseksi, vaikka et muista, mitä pakkasit mihinkin laatikkoon.
  • Löydä silmääsi miellyttävä järjestys noin puoli vuotta sen jälkeen, kun olet muuttanut asuntoon.
  • Hae loput tavarasi entisestä kodistasi lähes vuosi poismuuton jälkeen.
  • Aseta hakemasi Aalto-maljakko kirjahyllyn päälle ja laita sinne viinipullonkorkkeja, jotta et vaikuttaisi liian keskiluokkaiselta (tai keski-ikäiseltä).
  • Ala ajatella, ettet oikeastaan haluaisi ikinä muuttaa pois.
  • Osta sinkkuboksiisi piano ja kotiudu lopullisesti.