Internet on pilalla

rawpixel-600782-unsplash
Kuva: rawpixel / Unsplash

Olen tässä viime aikoina huomannut sellaisen valitettavan asian, että internet on pilalla. Silloin kun minä olin nuori, internet oli niin suuri ja tärkeä, että se kirjoitettiin Isolla Alkukirjaimella. Internet oli vakava paikka, jossa tehtiin tärkeitä asioita, kuten kirjoitettiin sähköposteja, haettiin hyödyllistä tietoa eikä missään nimessä paljastettu omaa nimeä; vaikka se oli vakava paikka oikeita asioita varten, se oli myös täynnä vaaroja ja epäilyttäviä ihmisiä.

Sen minä vaan sanon, että toista se on nykyään! Nykyään internet on:

  • Pop up -ikkunoita, jotka kertovat sinulle tietosuojastasi ja sivuston evästeiden käytöstä ja täyttävät koko ruudun siten, että joudut tuskasta hikoillen etsimään ruksia, jota ei ole mahdollista löytää.
  • Mainoksia, jotka toimivat yllä kuvatulla tavalla.
  • Sähköpostilaatikko, joka on täynnä ”tietosuojasi on meille tärkeää” -viestejä. En minä sitä sano, etteikö tietosuoja olisi tärkeä asia, mutta kyllä sen tiimoilta on minua spämmätty, ja siitä minä en sitten lainkaan pidä.
  • Facebook-algoritmejä, jotka hautaavat alleen kaiken mielenkiintoisen sisällön ja sen sijaan näyttävät aforismeja, raskaustestimainoksia ja omituisia uutisia.
  • Instagram-algoritmejä, jotka muuttivat kronologisen feedin sellaiseksi, että näet ikivanhoja postauksia, mutta missaat kavereidesi tuoreimmat. Pilalla. Niin pilalla.
  • Videoita, jotka lähtevät pyörimään satunnaisessa välilehdessä äänet täysillä ja saavat etsimään paniikissa oikeaa välilehteä hunnilauman vaientamiseksi.
  • Huonosti toimivia viranomaisten verkkopalveluita ja lomakkeita, jotka kadottavat tiedot juuri, kun olet painamassa ”lähetä” -nappia.
  • Turhautuneita bloggareita, jotka valittavat siitä, että internet on pilalla.
  • Pikaviestinten lukukuittauksia ja somepalveluiden tykkäyslukumääriä, joiden tuijottaminen aiheuttaa vakavaa riippuvuutta suurelle osalle väestöstä.
  • Pilalla. (Pelkkää paskaa tilalla – DJ Ibusal)
  • Täynnä meemejä, mutta niistä minä tykkään ihan yli 9000 prosenttia.

Kertokaa minulle, missä on nykyään se hyvä internet, johon kannattaa mennä! Tai mikä olisi uusi, cooli someappi?

Lue myös:

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-galleriaan

Tekstariskandaali

Kootut eksistentiaaliset kysymykset ja muut ongelmat

fabien-butazzi-267659-unsplash
Kuva: Fabien Butazzi / Unsplash

Viime aikoina olen kyseenalaistanut paljon, kysynyt loputtomia miksi-kysymyksiä ja lakannut pitkästä aikaa kynteni. Siitä kynsilakasta se ajatus sitten oikeastaan lähtikin, kaiken katoavaisuuden pohtiminen ja se, että

miksi

  • kynsilakka pysyy hyvänä niin vähän aikaa
  • keskustelufoorumit koukuttavat
  • kaupassa ajattelee selviävänsä ilman herkkuja
  • ja kotona kiroaa päätöksensä.
  • Keväät ovat nykyään niin kylmiä
  • Game of Thronesin uuteen kauteen on ikuisuus
  • teen jatkuvasti montaa asiaa
  • enkä sittenkään ole mielestäni saavuttanut mitään.
  • Nuorempana kaikki oli tosi noloa,
  • vaikka oikeastaan mikään ei ole
  • joskus on valtavan vaikea kirjoittaa,
  • kun se joskus on helpompaa kuin hengittää.
  • Laadukkaat vaatteet ovat kadonneet
  • asunnot maksavat enemmän kuin omaisuus
  • tulee parempi olo kun hylkää uutiset
  • vaikka siitä seuraakin turhautunut syyllisyys.
  • Hiukset ovat liian lyhyet tai liian pitkät
  • aikaa ei saa kiinni vaikka koko ajan tuntuu
  • että sitä on pian enemmän takana kuin edessä
  • ja että aamulla sateessa kastuneet lenkkarit ovat vielä iltapäivälläkin
    • ihan läpimärät.

Mikä sinua mietityttää? Jaa murheesi kommenttiboksissa!

Esikuvat esiin

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on kiistatta yksi suurimmista esikuvistani, ja hän teki arvokasta työtä paitsi kirjailijana myös tyttöjen koulutusmahdollisuuksien edistäjänä ja suomenkielisen koulutuksen pioneerina. Canthista on kuitenkin vaikea kirjoittaa mitään, mitä ei olisi jo kirjoitettu. Siksi ajattelin nostaa esiin kaksi muuta esikuvaani, jotka ovat molemmat paitsi huippuja alallaan, pyrkivät myös synnyttämään keskustelua ja tekemään hyvää.bruce-christianson-558273-unsplashKuva: Bruce Christianson – Unsplash

Ashley Wagner – taitoluistelija, joka ei pyytele anteeksi

”Not enough girls are encouraged to unabashedly be themselves. You’re raised to always apologize for being wild. It’s time for young women to be taught that you can be yourself and not have to make any apologies for it.” – Ashley Wagner

Taitoluistelija Ashley Wagner on kolminkertainen USA:n mestari ja mm-hopeamitalisti. Näistä saavutuksista huolimatta olen pitkään ihaillut Wagneria aivan muista syistä: päättäväisyyden, sinnikkyyden, esiintymistaidon ja suorapuheisuuden vuoksi. Wagner ei pelkää esittää mielipiteitään ja on puhunut avoimesti urheilun aiheuttamista vammoista ja suhteesta kehoonsa.

Wagner osallistuu aktiivisesti keskusteluun mediassa ja on ahkera twiittaaja. Sotshin olympialaisten alla Wagner otti voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta, eikä hän ole myöskään peitellyt mielipiteitään tuomaroinnista, jos on kokenut sen epäoikeudenmukaiseksi. Se on ihan tervetullutta tuulettamista elitistisessä arvostelulajissa, jossa liika kriittisyys saattaa kääntyä jopa haitaksi urheilijalle. Elitistisyydestä puheen ollen: Wagner on myös tehnyt hyväntekeväisyystyötä vähävaraisten luistelijoiden parissa.

Linda Fredriksson – ihan hiton kova saksofonisti

”Lapsena ajattelin, etten voi osata jotakin juttua sen takia, että olen tyttö, koska ei ollut esikuvia. Siinä mielessä sukupuolella on väliä. Mutta jos kuunnellaan musiikkia, sillä ei ole merkitystä, soittaako mies vai nainen. Tärkeintä on, miltä kuulostaa.”Linda Fredriksson

Olen fanittanut Mopo-yhtyettä siitä asti, kun eksyin trion keikalle Flow-festivaaleilla. Vuosi taisi olla 2012, ja meno keikalla oli sopivassa suhteessa sekopäistä ja virtuoosimaista. Suurimman vaikutuksen minuun teki yhtyeen taitava ja karismaattinen saksofonisti Linda Fredriksson.

Soittamisen lisäksi Fredriksson on puhunut esikuvien merkityksestä ja käynyt opettamassa saksofonin soittoa tytöille Beninissä. Fredriksson haluaa edistää musiikkimaailman tasa-arvoa, ja hänen mukaansa musiikki kuuluu kaikille ja kaikkien soitettavaksi. Mitäpä siihen lisäämään.

Kuka on sinun esikuvasi? ❤

Kaikki parittomat koruni

Eräänä lauantaina lähdin juhliin, ja molemmissa korvissani oli roikkuvat korut. Kun tulin kotiin, toista korua ei enää ollut.

Minua harmitti vietävästi. Korut olivat uudet ja käytin niitä ensimmäistä kertaa. Mutta korun kadottaminen, se ei ollut mitenkään ainutkertaista.kaikki-parittomat-koruniLaukkujeni pohjalla pyörii koruja ilman paria tai taustoja ilman korua. Parittomia koruja on laatikoissa ja taskunpohjalla. Yhden löysin juuri sänkyni alta.

Korvikset eivät vain pysy mukanani. Niitä tarttuu kaulahuiviini ja katoaa. Lentelee ympäriinsä, kun vedän paidan pääni yli, katoaa kilisten imuriin. Parittomuudesta on tullut normaali olotila.

Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen olento, ja minä, minä olen sopeutunut näihin parittomiin. Korvissani on nimittäin viisi reikää. Niiden ansiosta ryhmästä parittomia koruja tulee korvissani ihan kelvollinen kokonaisuus.

Ihan kuin niin olisi tarkoitettukin.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Elämän tarkoitus on mehu

Kun kokee suuria elämänmullistuksia tai muita käänteentekeviä hetkiä, usein oivaltaa elämästä jotakin uutta ja katsoo sen jälkeen kaikkea toisin. Oivallusten jälkeen tajuaa, mikä on oikeasti tärkeää, ja tekee sen vuoksi muutoksia – esimerkiksi downshiftaa, lopettaa exänsä stalkkaamisen Facebookissa, lähtee kiertämään maailmaa tai hankkii lapsen.

Tällä viikolla minäkin ymmärsin, mikä elämässä on tärkeää. Mehu.kyllä-se-siitäOivallus kumpusi influenssan muodossa saapuneesta mullistuksesta. Mullistus alkoi maanantaina rajulla yskällä ja muuttui nopeasti korkeaksi kuumeeksi. Arki meni ympäri, ja työjuttujen sijasta päivien ykkösprioriteetiksi nousi se, että saisin juotua ja syötyä jotain.

Uudessa elämäntilanteessa mehu nousi yhtäkkiä valtavan suureen arvoon, ja elämä alkoi pyöriä sen ympärillä. Mehu oli ainoa asia, joka meni alas. Vesi ei maittanut ollenkaan. Lähetin kiikuttamaa ruokaa pystyin vain närppimään. Mutta mehu, se maistui.

Ja sitten se loppui.

Mehuvarastojen ehtyessä elämäni kiinnekohta katosi kokonaan, ja jouduin totta tosiaan taistelemaan Buranat alas vedellä. (Oli siinä hyötynsäkin: erittäin rankaksi osoittautunut jääkaapille ja vessaan raahautuminen vähentyi. Se säästi voimia. Minulla on sentään 25 neliön yksiö, jossa on valtavat välimatkat.)

Joko kuumelukemien tai mehuttomuuden vuoksi en muista keskiviikosta juuri mitään. Mutta torstai! Ne ovat aina toivoa täynnä! Ensinnäkin pystyin rykäisemään itseni laboratorioon (tulos: influenssa A, yllättyneitä olivat = ), toiseksi ostin samalla reissulla hurjasti mehua: karpaloa, appelsiinia, omenaa, ja kolmanneksi kuume alkoi vihdoin osoittaa laskemisen merkkejä.

Tarinan opetus: vastedes minulla on aina jääkaapissa mehua.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

#MuhkuraManifesti eli hei 14-vuotias minä: reitesi ovat ihan normaalit!

Taisin olla 14 kun kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota reisiini. Yhtäkkiä ne olivatkin leveät ja niihin oli ilmestynyt selluliittia. Tunsin itseni valtavan isoksi ja epänormaaliksi. Siihen ei auttanut liikunta, jota harrastin silloin paljon. Siihen ei auttanut kuorinta, kuivaharjaus tai kiinteyttävä vartalovoide. Siihen ei auttanut yhtään mikään.

Mielestäni reiteni näyttivät perunapellolta ja totaalisen epänormaaleilta.

Parikymppiseen mennessä olin kokeillut jumppaa, kuorintaa, montaa erilaista selluliittigeeliä, mutta minkäänlaista muutosta ei ollut näkyvissä. Reisien selluliitti oli ja pysyi. Vuosien varrella painoni ja rasvaprosenttini on vaihdellut, mutta selluliittia minulla on aina ollut enemmän tai vähemmän. Sitä on suurimmalla osalla meistä.

Siksi ajattelin nuorempana, että en ikinä käyttäisi mikroshortseja. Enkä käyttänyt.

Vuosia kului, ja ajattelin uudelleen. Aloin käyttää mikroshortseja. En tiedä, mitä tapahtui. Ainakin vanhenin, muutuin vähemmän itsekriittiseksi ja lopetin häpeämästä, enkä sitten enää välittänyt. Enhän minä luoja paratkoon kyttää ulkona muiden reisiä – miksi kukaan sitten kyttäisi minun?muhkuramanifestiNyt kun katson taaksepäin, tuntuu älyttömän typerältä. Että nuori, hoikka ja urheilullinen ihminen on voinut käyttää tuntikausia reisiensä murehtimiseen. Samalla se ei tunnu typerältä. Jos tuntee noin vahvasti vartalostaan, ei tunnetta pitäisi vain kuitata typeräksi. Se on ollut ihan oikea tunne, ja voimakas sellainen.

Mistä se tunne sitten kumpusi? Häpeästä se taisi kummuta.

Häpeässä se vitsi muuten onkin. Kosmetiikkaa ja selluliittigeelejä myydään häpeällä ja epävarmuudella. Kun minä olin nuori, televisiossa pyöri mainos jostain roll on -selluliittivoiteesta. Siinä oli sitrusta ja kofeiinia ja jotain sellaista virkistävää ja aktivoivaa, selluliittia sulattavaa. Ostin sitäkin. Ei se auttanut. Yllättyneitä olivat: –

Nyt haluaisin sanoa 14-vuotiaalle itselleni, että käytä hyvä ihminen aikasi ja rahasi kaikkeen muuhun kuin reisiisi. Ne ovat ihan normaalit, eivätkä yhtään nolot,

ja itse sinä olet itsesi pahin kriitikko.

#MuhkuraManifesti on Trendin ja Lilyn kampanja, jolla halutaan kumota selluliittiin liittyvä stigma.

Muita kirjoituksia aiheesta:

 

Pelotta

Mietin tuossa yhtenä päivänä pelkoa ja pelkoja. Olen pelännyt elämässäni montaa asiaa, kuten varmasti moni muukin on. Pelko on välillä ihan hyödyllistä. Se esimerkiksi estää paijaamasta vastaan luikertelevaa myrkkykäärmettä tai hyppäämästä liian korkealta.

Välillä pelosta on vain haittaa. Sen takia moni uusi juttu jää kokeilematta, moni riski ottamatta – kuten vaikka ulkomaille muuttaminen tai työpaikan vaihtaminen.sans peurOlen viime aikoina tajunnut, että pelon kanssa voi opetella tasapainoilemaan. Kun ei pysty ihan täysin ilman pelkoa elämään, niin ainakin sitä voi sietää, sen kanssa voi olla. Eihän rohkeuskaan ole sitä, että ei pelkää mitään, vaan sitä, että tekee asioita peloista huolimatta.

Ajattelin pelkoa myös viimeisenä työpäivänäni, kun kävelin töihin sitä samaa, tuttua metsäreittiä,

oli kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, sade oli tauonnut ensimmäistä kertaa moneen päivään ja maisema oli tyyni

minä ajattelin ainakin, että apua mitä olen tekemässä kiitos anteeksi onpa täällä kuitenkin seesteistä ja kaunista

ja kuinka kaikki on kuitenkin jotenkin oudosti kohdallaan.

Sinä päivänäkin vähän pelotti, mutta siitä huolimatta minä kävelin eteenpäin.pelottaKollegoilta sain läksijäislahjaksi korun, jossa lukee sans peur – se tarkoittaa, että ilman pelkoa. Se on minulla ranteessa lähes joka päivä muistuttamassa sekä rakkaista ihmisistä että pelottomuudesta ja pelon sietämisestä.

Koska niin täällä pitää olla, pelotta – tai ainakin melko lailla pelotta ja aika rohkeasti.

Ainiin, mitä minä sitten olen pelännyt? Ainakin pimeää, korkeita paikkoja, ja silmien laserleikkauksessa sitä hetkeä, kun sarveiskalvoon leikattiin läppä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM