Olipa kerran arki, joka koostui raivokkaasta torkuttamisesta, bussipysäkille juoksemisesta, bussista myöhästymisestä, töiden teosta työpaikalla, työpaikkalounaista, afterworkeista, harrastuksista, kahviloista, museoista, konserteista, taidenäyttelyistä, vierailuista ja juhlista.
Sitten luonto toimi kuten luonto joskus toimii, ja meidän hauras, globalisaatiolle ja halvoille lennoille perustunut järjestelmämme joutui arvioimaan itsensä uudelleen. Sen vuoksi asioista, joita minulla on ollut tapana tehdä, on tullut asioita, joita en nyt tee.
En käytä kirjastokorttia, Museokorttia, uimahallin kausikorttia, matkakorttia enkä virikekorttia (no okei, se on nykyään appi, mutta en pääse sitäkään käyttämään).
En käy harrastuksissa, en käy työpaikalla, en käy kylässä, en käy aftereilla muualla kuin läppärini edessä.
En esiinny tänä keväänä millään kokoonpanolla missään, emmekä lähde kuoron kanssa heinäkuussa World Choir Gamesiin. En todennäköisesti käy festareilla, vaikka en muista yhtäkään kesää 17. ikävuoteni jälkeen, jona en olisi niillä ollut.
En osallistu ympäristötieteen pääsykokeisiin, vaikka olin haaveillut, että ehtisin kevättalven aikana lukea niihin tarpeeksi hyvin. En ehtinyt, enkä viitsi kiusata itseäni sillä, että kasaisin poikkeustilannearjen päälle vielä pääsykoepaineita.
Voisi ajatella, että kaikelta tältä tekemättömyydeltä ehtisi tehdä vaikka mitä: palata keskeneräisten tekstien äärelle, lukea pääsykokeisiin, tehdä lattiaremontin tai luoda itsestään vihdoinkin sen itsensä parhaan version.
Todellisuus on, että ei ehdi. Päivät täyttyvät ruuanlaitosta, töistä, ruuanlaitosta, metsäkävelyistä, töistä, uutisista ja taas siitä perkuleen ruuanlaitosta. Sellaiset päivät eivät ole minulle luovia tai keskittymistä huokuvia tiloja eivätkä sellaisia, että jaksaisin keskittyä ylimääräiseen aivotyöhön.
Kaikkien näiden tekemättömien päivien jälkeen ajattelen iltaisin, että jälleen yksi päivä tätä poikkeustilaa on takana. Joskus se on ohi, ja sitten minäkin pääsen taas tekemään kaikkea sitä, mitä nyt en voi. Ylevästi voisin ajatella tekeväni heti jotain suurta ja merkittävää, mutta todennäköisesti palaan vain aiemmin inhoamaani hälyiseen avokonttoriin ja totean, kuinka kiva on olla jälleen siellä.
