Puolen vuoden aikana olen
tehnyt töitä sohvalla, tehnyt töitä ruokapöydällä, tehnyt töitä lattialla, tehnyt töitä sängyllä,
ja muutaman kerran tehnyt töitä työpöydällä, mutta vain harvoin, se on sievä mutta liian matala.
Minulle töiden tekeminen on läppärin tuijottamista, joten olen tuijottanut sitä asuntoni jokaisessa nurkassa,
vastaillut viesteihin, joita tulee
Teamsissa, Slackissa, Telegramissa, sähköpostissa, joskus Whatsappissa,
käynyt yllä mainituissa kanavissa metakeskustelua siitä, missä näistä kanavista materiaali, josta pitäisi keskustella, on jaettu, ja ovatko kaikki saaneet tai lukeneet sen ja katsellut sitä tanssia, jota etäpalavereiden ympärillä käydään
Kuuluuko ääni
Hei nyt pätkii
Ei me kuulla sua
Kuva katos
Näkyykö tää näyttö eikö se taaskaan näy
Sori tää verkkoyhteys täällä pätkii nyt ihan sairaasti
Tän presen fontit näyttää ihan paskalta (tämä olen jostain syystä aina minä, ja ne preset ovat minun tekemiäni).
Kaiken kiertyminen tietokoneen ruudun ympärille väsyttää uudenlaisella tavalla, ja ehkä juuri siksi en ole viihtynyt vapaa-ajalla blogissa tai somessa ylipäätään.
Moni on tauon aikana kysynyt, kirjoitanko vielä, koska kirjoitan (kiitos, kun olette kysyneet). Olen miettinyt sitä. Siksihän minä aikoinaan aloitin, että olisi kanava, jossa kirjoitella sellaisia tekstejä, joita en kirjoita töissä.
Se oli joskus hauskaa, kirjoittaminen.
Silloin, kun se ei hautautunut etäpalaverien ja pikaviestikaaoksen jalkoihin, silloin, kun se tuntui harrastukselta, joka kuului kotisohvalle. Mutta kun työt muuttivat satunnaisten etäpäivien sijasta kokonaan sohvalle, tarve erilaiselle vapaa-ajalle korostui.
Puolen vuoden aikana olen yrittänyt harrastaa erilaista vapaa-aikaa, jotta se toimisi vastapainona sohvalle muuttaneelle työlle. En tiedä, olenko onnistunut.
Olen neulonut. En ole mikään käsityöihminen, vaan oikeastaan jokaisen käsityönopettajan kauhu. Nyt neuloin kuitenkin, että tekisin jotain erilaista.
Aloitin ryijyn. Se oli hauskaa, mutta niska-hartiaseudun ongelmat pakottivat sen tauolle – jos tiedossasi on ei-kyyhöttävä työasento ryijyn tekemiseen, ota yhteyttä!
Olen siivonnut, tuijottanut kattoa, soittanut pianoa, keittänyt loputtomia määriä riisiä, kiertänyt puistot ja muut lähireitit kyllästyttävän monta kertaa.
Olen halunnut heittää tietokoneen seinään, lukuisia kertoja.
Luovuus kuolee, kun ei saa uusia virikkeitä, ja mitä vähemmän on virikkeitä ja uusia ajatuksia, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. Tältä vuodelta jäivät pois festarit, keikat, näyttelyt, museokäynnit, kaikki ne asiat, joilla normaalisti lataan itseäni.
Välillä on tuntunut, että jäljellä ei ole yhtäkään laturia, ainoastaan kotona olemista, pikaviestimiin kertyviä uusia tekstirivejä, huonoja uutisia, tiskejä ja ikkunan takana vaihtuva auringon asema.
Ei poikkeusaikaa ja poikkeusvapaa-aikaa ilman jotain kummallisuuksia tai oivalluksia, kuten:
- Aikoinaan etäpäivä oli positiivinen juttu kerran viikossa, nykyään toimistopäivä silloin tällöin on valonpilkahdus.
- Aikoinaan keikka piti kokea eturivissä ja mieluiten sopivassa nousuhumalassa, nyt jopa streamattu keikka riittää.
- Aikoinaan sai osallistua hautajaisiin, mutta keväällä niihin ei päässytkään.
- Aikoinaan vatsatauti ei vaatinut sen suurempia tutkimuksia, mutta nykyään työterveys lähettää koronatestiin sen vuoksi. (Odottakaa vain käsitetaideteostani ”näin kävin pahassa vatsataudissa koronatestissä ja jäin henkiin kertomaan siitä”)
- Aikoinaan oli ihan normaalia matkustaa ruuhkabussilla töihin, nykyään yrittää ajoittaa kulkemisensa muihin aikoihin
- Aikoinaan oli myös normaalia käydä kaljalla töiden jälkeen, halata jotakuta tai juoda toisen lasista.
En tiedä, mikä nykyään on normaalia, mutta jotenkin tämä elämä kuitenkin menee eteenpäin. Ihan kuin tämä blogikin. Siihen huvittaa jälleen kirjoittaa. Kiitos kun olette kysyneet sen perään, ja kiitos jos luitte tänne asti.
