Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.
Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.
Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.
Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.
Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.
Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.
Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?
Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?
Arkeani värittää kevyen liikenteen harjoittaminen Helsingin kantakaupungissa. Välillä se on suorastaan liian jännittävää, koska kadun ylittäminen tuntuu vaarallisemmalta kuin zombieinvaasion, asteroidin ja manipuloidun influenssaviruksen yhteisvaikutus.
Miksi? Siksi, että autoja suhahtelee suojatien yli täydellä vauhdilla, vaikka viereisellä kaistalla olisi pysähdytty suojatien eteen. Joskus näitä oman elämänsä tähtikuskeja ajaa peräkkäin monta putkeen, mikä saa päättelemään, että sanonta joukossa tyhmyys tiivistyy on keksitty juuri tällaisten autoilijoiden vuoksi.
Itse kohtasin tähtikuskeja viimeksi muutama päivä sitten lähtiessäni ylittämään suojatietä, kun jalkakäytävän puoleisella kaistalla ollut autoilija pysähtyi sen eteen. Suojatiellä tuijotin, kuinka viereisellä kaistalla ensin yksi autoilija paineli hidastamatta suojatien yli. Perään toinen. Sitten kolmas. Vasta neljäs pysähtyi.
Jokainen noista kolmesta rikkoi liikennesääntöjä törkeästi ja osoitti, että ei joko osaa niitä tai välitä niistä. Tässä siis säännöt kahdella erilaisella rautalangalla:
Et saa ohittaa suojatien eteen pysähtynyttä autoa pysähtymättä, koska laki sanoo niin.
”Jos suojatien eteen pysähtyneen auton ohittaa pysähtymättä, kyse on liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja vakavasta piittaamattomuudesta. Asia voidaan tutkia myös törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena, jos suojatiellä on jo ollut joku kävelemässä. Poliisin mukaan tällainen teko johtaa ajokortin menettämiseen eli ajokieltoon. Lisäksi seurauksena on useimmiten sakot.” Lähde (klik).
En ole niinkään huolissani omasta hengestäni. Olen huolissani muiden. Homma on nimittäin niin, että tuon samaisen kadun varrella on peruskoulu. Peruskoululaiset ovat pieniä ihmisiä, joita meidän aikuisten pitää erityisesti varoa liikenteessä.
Liikenteessä on myös hyvä muistaa, että sinun kiireesi tai typeryytesi ei ole koskaan arvokkaampaa kuin toisen ihmisen henki. Jos mielestäsi kuitenkin on, voit ottaa menolipun jollekin asumattomalle saarelle ja kaivella siellä napaasi uniikin ja mielenkiintoisen elämäsi loppuun asti.
Olen kuluneena keväänä seurannut innolla Game of Thronesin huipennusta. Olkoonkin, että tarinankerronnasta on tullut suoraviivaisempaa ja yksinkertaisempaa ja että dialogille ja hahmonkehitykselle ei ole enää samoin aikaa kuin joskus ennen.
Ei se välttämättä huono asia ole. Sarja pitää viedä päätökseen, koska kaikella on aikansa ja paikkansa: vinyylilevyillä, hiusdonitseilla ja valtakausilla.
Epäilen, että Game of Thrones päättyy ensi maanantaina jokseenkin alkutilanteeseen. Pohjoisessa ja etelässä vaikuttavat samat suvut kuin alussakin, ja sotiminen ja useita kirjoja ja tuotantokausia kestänyt kiihkeä politikointi osoittautuvat turhiksi.
Sillä tavalla elämä monesti menee. Asiat kiertävät kehää, samat virheet toistuvat, ja lopulta ollaan jälleen lähtötilanteessa.
Tänä keväänä ollaan oltu lähtötilanteessa myös kotimaisessa politiikassa. Viime kierroksen pääministeripuolue Keskusta veti hallituskaudellaan oikealta Kokoomuksen ohi, kärsi vaaleissa odotetun rökäletappion, mutta päätynee silti hallitukseen.
No ei se mitään. Hallitusneuvottelut saadaan aikanaan päätökseen, ja neljän vuoden päästä hallituspuolueita rangaistaan jälleen vaaleissa. Niin se pyörä pyörii, vaikka Game of Thronesissakin yksi yritti rikkoa vallan pyörän.
Vaalit eivät muuten lopu tähän. Tänä keväänä saamme äänestää myös europarlamenttivaaleissa. Niissä jengi äänestää vieläkin laiskemmin kuin muissa vaaleissa (poislukien seurakuntavaalit). Vaikka kirjoitinkin aiemmin vaalipettymyksestäni, eurovaaleissa kannattaa silti äänestää.
Miksi?
Koska muuten eurooppalaisen vallan linnake on kohta täynnä aborttikielteisiä polttomoottorikonservatiivikiihkoilijoita ja muita huru-ukkoja, ja sitten heräät yhtenä aamuna keskeltä Handmaid’s Talea. Sen kiihkokristillinen, naiset synnytyskoneiksi alistava yhteiskuntajärjestelmä ei kuulosta hirveän houkuttelevalta, vaikka sitä miten paljon yritetään kuorruttaa perinteisillä perhearvoilla.
Myös Handmaid’s Talea voi muuten ihailla HBO:lta. (Ei maksettu mainos, vaan ihan rehellinen suositus.) Eipä sitten muuta kuin telkkarin ääreen ja vaaliuurnille, ja sitten onkin jo kesä. Niin se elämä pyörii.
Viime viikon lauantaina, huhtikuun lopulla, se iski todella, kevät. Jalassani oli sandaalit, luin Musiikkitalon portailla kirjaa ja söin jäätelöä. Aurinko paistoi, elohopea kipusi lähelle kahtakymmentä, kaikkialla oli kukkia ja hiirenkorvia.
Sitten kävi niin, kuten käy aina vapun tai juhannuksen lähettyvillä: riemu katkesi takatalveen. Lumisateesta huolimatta kevään merkkejä, niitä on roikkunut ilmassa niin paljon kuin nyt ilmassa ylipäätään voi roikkua.
Jos pelkkä ikkunasta katsominen ei riitä muodostamaan käsitystä vallitsevasta vuodenajasta, kokosin kymmenen kuumaa kevättrendiä tähän. Joten, jos et muuten tunnista kevättä, tunnistat sen näistä merkeistä:
Koivu yrittää murhata puolet suomalaisista tukehduttamalla heidät omaan räkäänsä.
Työmatkapyöräilijöiden silmät vuotavat viimasta ja kyyneleet jäätyvät poskille pitkässä alamäessä.
Kevätmuoti vyöryy kauppoihin, ja kaikkien yllätykseksi sävyt ovat pastellisävyjä ja kuosit kukkia.
Iltapäivälehtien säälööpit kirkuvat joka toinen päivä seksihellettä ja joka toinen päivä valkoista kurittajaa ja arktista kriisiä.
Jengin pukeutumisesta tulee täysin bipolaarista, ja osa kulkee kadulla t-paidassa ja mikroshortseissa, osa toppatakissa ja tuulihousuissa.
Lumisade iskee juuri, kun olet pessyt ja varastoinut kaikki talvivaatteesi.
Revit hermosi, kun auringonvalo paljastaa, että et pessyt ikkunoitasi viime vuonna. (Et sitä edellisenäkään.)
Jokavuotinen koirankakkakeskustelu kärjistyy ja ihmiset pudottelevat pökäleitä toistensa postiluukuista.
Teineillä on paljaat nilkat. Niin oli muuten talvellakin.
Fiilistelet lintujen laulua, vaikka et ole ihan varma, onko kyseessä lokki vai mustarastas.
Hyvää kevättä! Mitä varmoja kevään merkkejä missasin?
Olen saattanut joskus tuoda esille, että tykkään tieteestä. Tiederakkauteni vuoksi olen omaksunut maailmankuvan, jossa kaikki on vähän harmaata ja jossa totuuksia ei ole. Vanhat totuudet korvautuvat uusilla, tieto rakentuu vanhan tiedon päälle ja siksi mielipidettä on ihan ok muuttaa.
Esimerkkinä tiedon rakentumisesta olkoot hiljattain kohtaamani merkittävä musiikkitieteellinen fakta: Olin kuvitellut, että Ukkometso on Popedan biisi. Kun minulle huomautettiin Facebookissa sen olevan Pate Mustajärven soolotuotantoa, järkytyin ja jouduin muokkaamaan skeemat päässäni uusiksi. En enää elä valheessa, elän maailmassa, jossa Patella on soolotuotantoa.
Vaikka maalailen kuvaa itsestäni faktapohjaisena tyyppinä, tunnustan, että on asioita, joiden suhteen olen iloisesti kognitiivisten harhojen pauloissa. Ei, en usko olevani keskivertoa parempi kuski, toisin kuin kaikki muut. Sen sijaan uskon, että meidän kuuluisi elää ikuisessa kesäajassa, vaikka tiede väittäisi muuta.
Tiede nimittäin väittää, että meille terveellisin aikavyöhyke olisi Keski-Euroopan aika, eli vielä yksi tunti talviajasta taaksepäin. Silloin aamut olisivat valoisia ja pimeys laskeutuisi iltaisin aikaisemmin. Sen pitäisi auttaa heräämistä, helpottaa nukahtamista sekä vähentää kaamosoireita ja valvomiseen liittyviä terveysriskejä.
HETKINEN HETKINEN HETKINEN, kuuluu meikäläisen päässä tässä vaiheessa. Nämä tutkimustulokset sotivat maailmankuvaani vastaan, enkä suostu uskomaan niitä. Tältä taitaa tuntua ilmastonmuutoskriitikoista: vaikka tiedeyhteisö huutaa yhtä, minä haluan uskoa toista, koska minusta nyt vain henkilökohtaisesti sattuu tuntumaan siltä.
Miksi minusta nyt sitten henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että kesäaika on ihmisen paras aika? No minä rakastan valoisia iltoja. Rakastan sitä, että töiden jälkeen on päivänvaloa, jonka avulla jaksan paremmin nähdä ystäviä, ulkoilla ja harrastaa. Kesäaika antaa minulle lisää aktiivisia tunteja ja auttaa elämään elämää, jota haluan töiden jälkeen elää.
Säkkipimeinä iltapäivinä ja iltoina on todella vaikea saada asioita aikaiseksi, enkä minä halua taantua töiden jälkeen sohvalla karkkia syöväksi zombieksi. Pimeyszombeilussa menee elämä täysin hukkaan, ja miksi meidän pitäisi taantua pimeässä vaeltaviksi zombieiksi, koska eivät kiinalaisetkaan rajoita hiilipäästöjään eiku siis pimeyszombeile ja koska nuorisokin on jotenkin pilalla ja varmasti aiheuttanut tämän kellojensiirtosekoilun omalla turmeltuneisuudellaan.
Ne kirotut talviaamut ovat joka tapauksessa pimeitä. Ne ovat pimeitä kesäajassa ja talviajassa, ne olisivat pimeitä myös ah-niin-terveellisessä Keski-Euroopan ajassa. Talviaamut ovat niin pimeitä, että ihmiset eivät tunnista tuttujaan kaupungilla, eivät näe ikkunasta ulos katsoessaan mitään ja suunnittelevat omia hautajaisiaan päivittäin. Keski-Euroopan ajassa pimeys laskeutuisi joulukuussa joskus kahden aikoihin. Kuulostaapa ööö tosi kivalta ja inspiroivalta, mutta kai se on sitten yhtä terveellistä ja mukavaa kuin hammaslääkäri tai hapankaali.
Paras aikavyöhykeargumenttini on, että vihaan talvea ja haluan teurastaa sen ikuisella kesäajalla. Että niin, sitten kun kellojen siirteleminen lopetetaan, voidaanko jäädä kesäaikaan? Se olisi minun mielestäni kiva juttu.
Olin nuorena kiihkeä idealisti. Sellainen, joka teki hartaasti vaalikoneita, äänesti yläasteella järjestetyissä varjovaaleissa tosissaan samalla kun muut äänestivät Herkku Hernesniemeä ja kirjoitti yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksissa ja sai siitä hyvästä Aamulehdeltä stipendin parhaana yhteiskuntaopin vastaajana. Sellainen, joka kuvitteli ryhtyvänsä kansalaiseksi, joka parantaa maailmaa, joka äänestää aina harkitusti ja joka osallistuu tämän yhteiskunnan kehittämiseen.
Toisin sanoen olin takakireä ja pikkuvanha tyyppi.
Pikkuvanhuuteni turvin kuvittelin vuosikausia kykeneväni muuttamaan maailmaa paremmaksi. Nyt tuntuu siltä, että olen epäonnistunut. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi. Päätöksenteko on hidasta ja merkityksetöntä teatteria. Sukupolveani koskevat ongelmat eivät rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle, enkä siksi voi vaikuttaa niihin sataprosenttisella äänestysaktiivisuudellani. Siksi valmistaudun äänestämään kevään eduskuntavaaleissa entistä epätietoisempana siitä, ketä äänestän ja onko äänelläni mitään merkitystä.
Ovatko ongelmamme edes ratkaistavissa ja mikä tässä maailmassa mättää? No, aloin nyt jälleen eritellä ongelmia, koska ilmeisesti se on nykyään lempiharrastukseni.
Sukupolvemme ongelmat ovat globaaleja, eivätkä ne näytä ratkeavan demokratian keinoin
Kirjoitin aikaisemmin y-sukupolven kokemasta ahdistuksesta, jonka aiheuttajaksi diagnosoin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja globaalin talouskriisin. Ne ovat arkeemme vaikuttavia ja todellisuuttamme muokkaavia asioita, jotka eivät rajoitu Suomeen. Ne ovat haasteita, joita varsinkin nuorille sukupolville on heitetty ratkaistaviksi, haasteita, joiden varjossa nuoret tekevät valintansa perheen perustamisesta, ammatinvalinnasta ja kaikesta muustakin.
Ilmastonmuutos ja globaali talous ovat minun ongelmiani, joihin en voi vaikuttaa äänestyskäyttäytymiselläni juuri lainkaan. Minun ääneni ei vaikuttanut Lehman Brothersiin, sademetsien hakkuuseen tai mikromuovin määrään merissä. Jokainen näistä vaikutti kuitenkin työllisyysnäkymiini, ilmastoon ja ympäristöön, jossa elän.
En ole oikeistoa enkä vasemmistoa – eikä ole kovin moni muukaan
Maailma ei ole enää sillä tavalla yksinkertainen, että jengi jakautuisi pienituloisiin duunareihin ja suurempituloisiin virkamiehiin, jotka asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät tietyssä kaupassa, kannattavat tiettyä urheilujoukkuetta ja äänestävät tiettyä puoluetta, joka on joko oikeistoa tai vasemmistoa.
Maailma on paljon monimutkaisempi. Työmarkkinoiden murros on synnyttänyt uudenlaisia yhteiskuntaluokkia: esimerkiksi akateemisia, joilla voi olla paljon kulttuurista pääomaa, mutta pätkätöiden vuoksi vähän varsinaista pääomaa, tai hyvätuloista jengiä, joka ei pane pätkääkään painoa tyypillisille ylemmän keskiluokan asioille, kuten sivistykselle tai kulttuurille.
Siksi perinteiset oikeisto-vasemmisto -akselille asettuvat puolueet vastaavat heikosti monen tarpeisiin. Lisäksi monia asioita, kuten ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa tai maailmantaloutta ei ratkota pelkän oikeisto-vasemmisto -jaottelun avulla.
Minun on aina ollut vaikea löytää puoluetta, jota haluaisin äänestää. Toistaiseksi olen ollut se kuuluisa liikkuva äänestäjä: valinnut vaalikoneesta huolellisesti tyypin, joka jakaa näkemykseni, ja sitten äänestänyt sitä vaaleissa. Sen jälkeen suhteellinen vaalitapa syö ääneni koko puolueen eduksi ja pullauttaa läpi kasan jengiä, josta en lainkaan edes pidä.
Kuka uskaltaisi olla se, joka tarttuu tällaiseen epäsuosittuun asiaan? Ihan vaikka niiden Rinteen keksimien synnytystalkoiden nimissä. Koska jos yli 100 000 tyyppiä nostaa yli 3000 euron eläkettä, ja samalla lisääntymisikäiset kiskovat parin tonnin palkkaa ja maksavat siitä suuria eläkemaksuja, niin joku voisi ajatella, että nyt ei ole menneet nallekarkit tasan tai että ainakin jää ne perheasunnot ostamatta.
Naurettava poliittinen teatteri eli hei jätkät ihan oikeesti
Mutta sitten pojat (Sipilä, Orpo) keksivät, että ehei, tässä on kuulkaas nyt kyse koko hallituksen luottamuksesta. Että kuulkaas naiset, tekin äänestätte nyt kiltisti Timpan luottamuksen puolesta, tai muuten ei silleen niinku hyvä heilu, koska ryhmäkuri ja syyt. (Sivumennen sanoen: ulkoministeri on aiemmin lentänyt mäkeen mm. siksi, että lähetteli tuhmia tekstareita eroottiselle tanssijattarelle.)
Ihan oikeasti nyt jätkät. Uskomattoman ala-arvoista poliittista teatteria, jonka jälkeen ei pitäisi olla ihme, että porukan luottamus politiikkaan ja sen järkevyyteen rakoilee. Ja sitten lopulta, hallitus päätti kuukautta ennen vaaleja erota. Miksi minusta tuntuu, että päällimmäinen syy erolle oli se, että Keskusta yrittää tehdä näköpiirissä olevasta karmaisevasta vaalitappiosta vähän vähemmän karmaisevan?
Ei sitten muuta kuin kohti eduskuntavaaleja! Mulle saa kertoa kommenttiboksissa, ketä kannattaisi äänestää. En ole vielä selvittänyt, ja voi olla, että motivaationi selvitystyölle ei ole kovin suuri.
Ps. Haluan kiittää kolmea ystävääni esilukemisesta ja arvokkaasta kritiikistä. Yksi kritiikki päättyi sanoihin Arvostan etenkin lannistunutta asennetta. Olet saavuttanut varhaiskeski-iän.
Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.
Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.
Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.
Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.
Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!
Rahat on loppu
Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.
Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.
Vaihtoehdot uuvuttavat
Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.
Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.
Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!
Maapallo on loppu
Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.
Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.
Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.
Kaikki uuvuttaa
Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.
Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.
Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.
