Luulin voivani pelastaa maailman äänestämällä, mutta epäonnistuin

politiikka
Kuva: Brian Wertheim / Unsplash

Olin nuorena kiihkeä idealisti. Sellainen, joka teki hartaasti vaalikoneita, äänesti yläasteella järjestetyissä varjovaaleissa tosissaan samalla kun muut äänestivät Herkku Hernesniemeä ja kirjoitti yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksissa ja sai siitä hyvästä Aamulehdeltä stipendin parhaana yhteiskuntaopin vastaajana. Sellainen, joka kuvitteli ryhtyvänsä kansalaiseksi, joka parantaa maailmaa, joka äänestää aina harkitusti ja joka osallistuu tämän yhteiskunnan kehittämiseen.

Toisin sanoen olin takakireä ja pikkuvanha tyyppi.

Pikkuvanhuuteni turvin kuvittelin vuosikausia kykeneväni muuttamaan maailmaa paremmaksi. Nyt tuntuu siltä, että olen epäonnistunut. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi. Päätöksenteko on hidasta ja merkityksetöntä teatteria. Sukupolveani koskevat ongelmat eivät rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle, enkä siksi voi vaikuttaa niihin sataprosenttisella äänestysaktiivisuudellani. Siksi valmistaudun äänestämään kevään eduskuntavaaleissa entistä epätietoisempana siitä, ketä äänestän ja onko äänelläni mitään merkitystä.

Ovatko ongelmamme edes ratkaistavissa ja mikä tässä maailmassa mättää? No, aloin nyt jälleen eritellä ongelmia, koska ilmeisesti se on nykyään lempiharrastukseni.

Sukupolvemme ongelmat ovat globaaleja, eivätkä ne näytä ratkeavan demokratian keinoin

Kirjoitin aikaisemmin y-sukupolven kokemasta ahdistuksesta, jonka aiheuttajaksi diagnosoin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja globaalin talouskriisin. Ne ovat arkeemme vaikuttavia ja todellisuuttamme muokkaavia asioita, jotka eivät rajoitu Suomeen. Ne ovat haasteita, joita varsinkin nuorille sukupolville on heitetty ratkaistaviksi, haasteita, joiden varjossa nuoret tekevät valintansa perheen perustamisesta, ammatinvalinnasta ja kaikesta muustakin.

Ilmastonmuutos ja globaali talous ovat minun ongelmiani, joihin en voi vaikuttaa äänestyskäyttäytymiselläni juuri lainkaan. Minun ääneni ei vaikuttanut Lehman Brothersiin, sademetsien hakkuuseen tai mikromuovin määrään merissä. Jokainen näistä vaikutti kuitenkin työllisyysnäkymiini, ilmastoon ja ympäristöön, jossa elän.

Toistaiseksi näyttää siltä, että demokratia on osoittautunut melko hyödyttömäksi ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden tämänkaltaisten ylikansallisten ongelmien torjunnassa. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen kirjoittaakin ympäristöongelmien vaativan nopeaa reagointia ja päätöksenteon tapoja, jotka edellyttävät vallan keskittämistä asiantuntijoille uusin tavoin.

En ole oikeistoa enkä vasemmistoa – eikä ole kovin moni muukaan

Maailma ei ole enää sillä tavalla yksinkertainen, että jengi jakautuisi pienituloisiin duunareihin ja suurempituloisiin virkamiehiin, jotka asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät tietyssä kaupassa, kannattavat tiettyä urheilujoukkuetta ja äänestävät tiettyä puoluetta, joka on joko oikeistoa tai vasemmistoa.

Maailma on paljon monimutkaisempi. Työmarkkinoiden murros on synnyttänyt uudenlaisia yhteiskuntaluokkia: esimerkiksi akateemisia, joilla voi olla paljon kulttuurista pääomaa, mutta pätkätöiden vuoksi vähän varsinaista pääomaa, tai hyvätuloista jengiä, joka ei pane pätkääkään painoa tyypillisille ylemmän keskiluokan asioille, kuten sivistykselle tai kulttuurille.

Siksi perinteiset oikeisto-vasemmisto -akselille asettuvat puolueet vastaavat heikosti monen tarpeisiin. Lisäksi monia asioita, kuten ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa tai maailmantaloutta ei ratkota pelkän oikeisto-vasemmisto -jaottelun avulla.

Minun on aina ollut vaikea löytää puoluetta, jota haluaisin äänestää. Toistaiseksi olen ollut se kuuluisa liikkuva äänestäjä: valinnut vaalikoneesta huolellisesti tyypin, joka jakaa näkemykseni, ja sitten äänestänyt sitä vaaleissa. Sen jälkeen suhteellinen vaalitapa syö ääneni koko puolueen eduksi ja pullauttaa läpi kasan jengiä, josta en lainkaan edes pidä.

Nuorten äänestysaktiivisuus on muuten yleisesti ottaen melko alhainen. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vain 47 % 18–24 -vuotiaista äänesti, ja 25–34 -vuotiaistakin vain 58 % käytti äänioikeuttaan. Ehkä nuoret eivät samaistu puolueisiin, ehkä he eivät usko vaikutusmahdollisuuksiinsa, ehkä he ajattelevat kuten minä: että moni ongelma ei äänestämällä ratkea.

Poliitikkoa kiinnostaa enemmän jatkokauden tavoittelu kuin oikeiden päätösten tekeminen

Poliitikkoparoilla on työssään yksi merkittävä ongelma: miten onnistua pääsemään jatkokaudelle? Jatkokauden tavoittelu johtaa pahimmillaan siihen, että vaikeita päätöksiä ei uskalleta tehdä, koska takerrutaan liikaa lyhyen tähtäimen vaikutuksiin. Kukaan ei halua olla se, joka seuraavissa vaaleissa muistetaan ikävän päätöksen tekijänä.

Siksi moni uudistus tuntuu junnaavan paikoillaan. Otetaan esimerkiksi eläkeuudistus. Uskon, että suurin osa Arkadianmäelle päässeistä tyypeistä käsittää sen, että suuret ikäluokat ovat kahmineet itselleen hyvän eläkediilin ja maksaneet siitä vain murto-osan itse. Eläkemaksuja olisi ollut syytä nostaa jo 1980-luvulla, mutta sen sijaan keksittiin kivoja keinoja päästä työmarkkinoilta pois aikaisemmin. Nuoret ikäluokat maksavat paljon enemmän työeläkemaksuja ja saavat niille paljon vähemmän vastinetta.

Kuka uskaltaisi olla se, joka tarttuu tällaiseen epäsuosittuun asiaan? Ihan vaikka niiden Rinteen keksimien synnytystalkoiden nimissä. Koska jos yli 100 000 tyyppiä nostaa yli 3000 euron eläkettä, ja samalla lisääntymisikäiset kiskovat parin tonnin palkkaa ja maksavat siitä suuria eläkemaksuja, niin joku voisi ajatella, että nyt ei ole menneet nallekarkit tasan tai että ainakin jää ne perheasunnot ostamatta.

Naurettava poliittinen teatteri eli hei jätkät ihan oikeesti

Minulla menee harvoin hermot politiikkaan, mutta syksyllä minulla meni. Perustuslakiimme on kirjattu sellainen mukava pykälä, että yksittäiselle ministerille saa äänestää epäluottamusta, eli toisin sanoen fuduja. Sellaista yritettiin ulkoministerimme Timo Soinin kanssa, kun hän oli jälleen heilunut ulkomailla vastustamassa aborttia ja hämmentänyt samalla kansainvälistä yhteisöä Suomen kannasta lisääntymisterveyteen.

Mutta sitten pojat (Sipilä, Orpo) keksivät, että ehei, tässä on kuulkaas nyt kyse koko hallituksen luottamuksesta. Että kuulkaas naiset, tekin äänestätte nyt kiltisti Timpan luottamuksen puolesta, tai muuten ei silleen niinku hyvä heilu, koska ryhmäkuri ja syyt. (Sivumennen sanoen: ulkoministeri on aiemmin lentänyt mäkeen mm. siksi, että lähetteli tuhmia tekstareita eroottiselle tanssijattarelle.)

Ihan oikeasti nyt jätkät. Uskomattoman ala-arvoista poliittista teatteria, jonka jälkeen ei pitäisi olla ihme, että porukan luottamus politiikkaan ja sen järkevyyteen rakoilee. Ja sitten lopulta, hallitus päätti kuukautta ennen vaaleja erota. Miksi minusta tuntuu, että päällimmäinen syy erolle oli se, että Keskusta yrittää tehdä näköpiirissä olevasta karmaisevasta vaalitappiosta vähän vähemmän karmaisevan?

Ei sitten muuta kuin kohti eduskuntavaaleja! Mulle saa kertoa kommenttiboksissa, ketä kannattaisi äänestää. En ole vielä selvittänyt, ja voi olla, että motivaationi selvitystyölle ei ole kovin suuri.

Ps. Haluan kiittää kolmea ystävääni esilukemisesta ja arvokkaasta kritiikistä. Yksi kritiikki päättyi sanoihin Arvostan etenkin lannistunutta asennetta. Olet saavuttanut varhaiskeski-iän. 

Niin se kai on nyt nähtävä.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Näin elät oikein ja menestyt

hyviä-neuvoja
Kuva: Frame Harirak / Unsplash

Kansalaisina meillä on valtiotamme kohtaan tiettyjä velvollisuuksia, kuten verorahojen tuottaminen ja niiden säästely, yleinen kunniallisuus ja järkevä käytös. Oikein eläminen ei ole aivan iisiä, ja mediasta, poliitikoilta ja kanssaeläjiltä tulevat ristiriitaiset vaatimukset ja täydelliset somefeedit ovat omiaan hämmentämään pientä kansalaista.

Miten täällä sitten pitäisi olla ja elää? Tämän listan avulla et voi erehtyä:

  • Täytä veroilmoitus ajatuksella ja ajoissa. Täytä se uudelleen, kun saat sen bumerangina takaisin.
  • Valmistu koulustasi tavoiteajassa sekä hanki opintojesi aikana 20 vuoden työkokemus ja laajat verkostot.
  • Suunnittele henkilöbrändisi huolella ja ilmennä sitä harmonisilla ja mietityillä somejulkaisuilla, jotka ottavat huomioon jokaisen käyttämäsi somekanavan erityispiirteet.
  • Syö virallisten ravintosuositusten mukaan. Sillä ei ole niin väliä, muuttuvatko ne jatkuvasti tai tuleeko sinulle vatsa kipeäksi leivästä.
  • Älä aja maantiellä urissa, koska uria välttelemällä kulutat tienpintaa tasaisemmin, lykkäät tarvetta tien kunnostamiseen ja säästät verorahoja.
  • Tervehdi naapureitasi ja pysy kärryillä siitä, keneltä saat joulukortin.
  • Siivoa jälkesi julkisissa ja kavereiden vessoissa.
  • Äänestä oikein. Jos olet äänestänyt väärin, politiikan sedät kyllä kertovat sinulle, miten asiat oikeasti ovat ja miten sinun olisi pitänyt äänestää.
  • Älä kuormita julkisia terveyspalveluita, koska ei sinulla kuitenkaan ole mitään oikeasti hätänä!
  • Älä liukastu ja kaadu, tai jos teet sen, älä murra mitään. (ks. myös kohta ”älä kuormita julkisia terveyspalveluita.)
  • Käytä pyöräilykypärää, hammaslankaa, korvatulppia, pipoa, polvisuojia, kondomia, suojalaseja ja käsidesiä.
  • Pyydä naapurisi apuun, kun sinun pitää vaihtaa lamppu. Siis jos lamppu on sellainen hankala ja ei-tavallinen.
  • Palauta kirjaston kirjat ajoissa.
  • Jos olet nainen, älä ole sellainen hankala nainen, joka pitää huolen oikeuksistaan, huomauttaa epäasiallisesta kohtelusta tai vaatii kunnon palkkaa. Oikeastaan voisit mennä keittiöön.
  • Hanki riittävä uimataito.
  • Varmista, että palovaroittimesi toimii ja että osaat alkusammuttaa, elvyttää ja katkaista virrat pääkatkaisijasta.
  • Pistä presidentin kuva seinälle ja ala lisääntyä.

Juuh elikkäs tällaiset neuvot tällä kertaa. Mitä jäi puuttumaan? Kerro kommenttiboksissa! ❤

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Iso seuraajamäärä on turha mittari – miksi sillä on meille väliä?

eukalyptus
Kuva: Tim Wright / Unsplash

Netta kirjoitti joulukuussa hyvän tekstin eräästä somen lieveilmiöstä: ostetuista seuraajista. Siitä, että somettaja ostaa rahalla feikkikavereita, tykkääjiä tai seuraajia. Ajatus tuntuu absurdilta, mutta se on yhtä totta kuin se, että Teuvo Hakkarainen on kansanedustaja.

Tykkäysten ja seuraajien haaliminen on aika inhimillistä. Me ajattelemme ehkä, että mitä enemmän seuraajia tai tykkäyksiä on, sen pidetympiä, arvokkaampia ja parempia ihmisiä me olemme. Tykkääjä- ja seuraajamäärästä on tullut valheellinen tapa mitata omaa sosiaalista arvoaan, vaikka mittarina se kumisee tyhjyyttään. Somesta saadut reaktiot näkyvät myös vahvasti aivoissa. Siksi ostetut seuraajat saattavat houkutella.

Sisällöntuottajia ostetut seuraajat voivat houkutella taloudellisen hyödyn vuoksi, koska suuri seuraajamäärä poikii mukanaan kaupallisia yhteistöitä. Tilaajan kannalta niiden todellinen hyöty jää laihaksi, kun viesti ei tavoita oikeaa kohderyhmää. Koska kohderyhmä ei ole aito.

Seuraajien ostaminen voi tuntua viattomalta ja helpolta: kuka tahansa voi hankkia vain muutamalla klikkauksella ja vain muutamalla kympillä satoja tai tuhansia seuraajia lisää. Feikkiseuraajia ei oikeasti kiinnosta mikään, mitä teet, feikkiseuraajat eivät ole ystäviäsi. Yksinkertaisimmillaan ostetut tykkääjät ovat botteja.

Somealustojen havaitessa botit yhä paremmin, on ostettujen tykkäysten liiketoimintalogiikkaa ollut pakko muuttaa. Nyt tykkäyksiä tehtailevat oikeat ihmiset, jotka klikkailevat länsimaisia someprofiileita nälkäpalkalla ja huonoissa työoloissa.

Kyllä, aiemmin me nautimme halvoista Bangladeshissa tehdyistä t-paidoista, nykyään halvoista samassa paikassa tehtailluista tykkäyksistä. On uskomaton ajatus, että yksi paskatyön muoto on klikkailla tykkäyksiä Instagramiin.

Jokaisen vaikuttajamarkkinointia tekevän yrityksen on hyvä tietää, että sometykkääjien määrää kutsutaan myös vanity metricsiksi – turhamaiseksi mittariksi, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta ei kerro markkinointiponnisteluiden onnistumisesta, viestin tavoitettavuudesta tai yleisön sitoutumisesta yhtään mitään.

Jokaisen ihmisen on hyvä tietää, että merkittävät ihmissuhteet ovat oikeassa maailmassa ja että merkityksellinen vuorovaikutus vaihtaa ajatuksia pelkkien tykkäysklikkien sijasta. Isolla seuraajamäärällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin valheellinen egoboosti.

Juuh, tämä oli jälleen kerran sarjastamme Saila valittaa somesta somessa. Muut sarjan osat:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kaipuun kaljakori kilisee

roman-kraft-60298-unsplash
Kuva: Roman Kraft / Unsplash

Marraskuu on kuukausi, johon on sisäänrakennettuna kaipaus. Siitä on tehty laulujakin, sellaisia, joissa lauletaan että voi yksinäisen miehen viedä marraskuu. (Viime marraskuu vei muuten meikäläiseltä kurkun). Ajattelin kantaa korteni kekoon ja yhtyä valitusvirsien kansanperinteeseen, koska ilman perinteiden ylläpitoa maailma menee kohti perikatoa, eikä kukaan kohta osaa sellaisia hyödyllisiä taitoja kuin tappeleminen naapurikyläläisten kanssa, kaskiviljely tai sananlaskujen hokeminen.

Aloin kansanperinteen hengessä pohtia, mitä kaipaan. Aluksi mieleen tuli ihan hassuja asioita, kuten modeemin ääni, levykeaseman raksutus tai tekstiviestin piippaus.

Menneisyyden ääniin liittyivät pianotunneilla hinkatut etydit, kikatus välitunnilla ja kaljatölkin sihahdus kesäisellä uimarannalla, sellaisella, jossa on vielä vähän viileää ja kosteaa, jossa tuoksuu alkukesä ja odotus.

Sitten aloin kaivata niitä hetkiä, kun yritin ensimmäisiä kertoja meikata tai nyppiä kulmakarvojani, kun mietin, mitä laitan päälleni ensimmäisenä koulupäivänä uudessa koulussa tai kun hain postilaatikosta hyväksymiskirjeen yliopistoon, aikaa, jolloin teki monta asiaa ensimmäistä kertaa: allekirjoitti vuokrasopimuksen, merkitsi kotikunnakseen Helsingin, meni ensimmäiseen baariin Kalliossa (Cafe Mascot, 2008), piti ensimmäistä kertaa ystävien vastasyntyneitä sylissään ja pudotti älypuhelimensa ensimmäistä kertaa asfalttiin.

Hetken kaipasin hetkiä soluhuoneessani, jossa olin aikuinen, mutta silti niin kovin nuori, josta lähdin festareille enkä jaksanut purkaa rinkkaani sen jälkeen viikkoon, koska menin suoraan leirintäalueelta iltavuoroon ja sen jälkeen aamuvuoroihin, sitä kevättä, jona istuin Vallilanlaaksossa kertomassa ystävälleni, mihin ja miksi muuttaisin ja kaikki oli niin vaaleanvihreää että se melkein sattui ja sitä hetkeä, kun kiipesin Saanatunturille enkä ajatellut huipulla mitään.

Viime aikoina kaipaus on muuttanut muotoaan sellaiseksi, että joskus se hymyilyttää. En kaipaa harhailevia vuosia tai epävarmaa nuoruutta, ainoastaan hetkiä tai ihmisiä sieltä ja täältä, mutta siten, että tiedän olevani nyt juuri oikeassa kohdassa aikaa.

Ei kuitenkaan haittaisi, jos menneisyyden talvet tulisivat takaisin, koska silloin aivan varmasti aamut olivat valoisia, hanget korkeita, lämpötilat sopivia ja öisin taivas tähtiä täynnä. Kyllä minä muistan. Ennen oli kaikki paremmin.

Nainen, tee neljä lasta isänmaalle ja lakkaa elämästä väärin

andressa-voltolini-202193-unsplash
Nainen, älä haaveile auringonlaskussa vaan elä oikein! Kuva: Andressa Voltolini / Unsplash

Noniin.

Nyt olemme vuoden päivät lukeneet uutisia alhaisesta syntyvyydestä, synnytystalkoista, heikkenevästä huoltosuhteesta ja siitä, että lykkääjän vauva maksoi 35 000 euroa. Lykkääjällä ei tässä journalismin kukkasessa tarkoiteta sitä, että nainen olisi poikkeuksellisen reippaasti lykännyt bebensä maailmaan vaan sitä, että hän oli tehnyt sillä tavalla väärin, että oli lykännyt lisääntymistä.

Lyhyesti sanottuna hän oli elänyt väärin. Viime aikojen uutisista sen on voinut lukea monta kertaa. Ihmiset elävät väärin, ja siksi niitä vauvoja ei tule.

Esimerkiksi minä, 30-vuotias korkeakoulutettu lapseton helsinkiläinen nainen elän niin monella tavalla virheellisesti ja yhteiskunnan kannalta turmiollisesti, että voin kertoa ihan kokemusasiantuntijana, millä tavalla eletään väärin. Kannattaa poimia nämä vinkit talteen!

Suurin virhe on se, että naiset eivät osallistu synnytystalkoisiin tekemällä kolmea lasta itselleen ja neljättä isänmaalle. Se on anteeksiantamatonta. Jotkut jopa kehtaavat olla tekemättä niitä ollenkaan tai lykätä lapsentekoa. Naiset kehtaavat opiskella, tehdä töitä, matkustella, harrastaa, käyttää ehkäisyä, etsiä vakaata parisuhdetta ja säästää omaa asuntoa varten. Naiset eivät näiltä nykymaailman hömpötyksiltä, kuten älypuhelimilta, vain ymmärrä yksinkertaisilla naisaivoillaan, että heidän ensisijainen roolinsa olisi olla kohtu, joka tuottaa uusia veronmaksajia.

Mutta arvatkaa mitä? Väärin eläminen ei korjaannu lisääntymällä. Lisääntymiseen ja perhe-elämään vasta sitä väärin elämistä sisältyykin!

Kun olet raskaana, olet sitä todennäköisesti väärin. Sitten sinä synnytät väärin, laitat vaipat väärin, ruokit lastasi väärin, tuijotat lastasi silmiin väärin, nukutat lastasi väärin, ymmärrät lapsentahtisuuden, kiintymyssuhdevanhemmuuden ja lapsen vessahätäviestinnän väärin ja teet muutenkin nämä 7 yleistä virhettä, joiden olemassaolosta et tiennyt mitään.

Lapsen kasvaessa teet ne kaikkein yleisimmät virheet päiväkodin aloittamisen, älypuhelimen, kurahousujen, Prisman, lapsen harrastusten, Vilma-viestinnän, kaverisynttäreiden, muovilelujen ja joululahjojen kanssa.

Heikoimpina hetkinäsi syötät lapsellesi valmisruokaa yhdellä kädellä ja sometat toisella. Ja sehän on siis väärin.

Entäs ne 7 yleistä virhettä, joille en linkittänyt lähdettä? Ne ovat samaa sarjaa kuin se, että olet aina käyttänyt mäkkärin ketsuppikuppia väärin, avannut oven väärin, keittänyt kahvisi väärin, hengittänyt ilmaa väärin tai tehnyt nämä 23 yleistä virhettä elämässäsi samalla, kun teit aivan kaiken väärin. Ne ovat niitä virheitä, joista media kertoo sinulle päivittäin.

Ja jos jostain syystä olet luullut, että olet selvinnyt elämästäsi suhteellisen mukavasti, lehdistö tai politiikan sedät kyllä kertovat sinulle, että olet aina tehnyt kaiken täysin päin persettä.

(Laitetaan tähän nyt vielä semmonen disclaimeri, että kyseessä on sit ihan vitsihuumorijuttu, ja että lisääntyminen tai lisääntymättömyys on todella henkilökohtainen, ja monesti myös aika kipeä asia. Siksi siitä ei jaksaisi ihan joka päivä lukea otsikoita. Peace.)