Kohtisuora

Olin nuorena kiihkeä idealisti. Sellainen, joka teki hartaasti vaalikoneita, äänesti yläasteella järjestetyissä varjovaaleissa tosissaan samalla kun muut äänestivät Herkku Hernesniemeä ja kirjoitti yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksissa ja sai siitä hyvästä Aamulehdeltä stipendin parhaana yhteiskuntaopin vastaajana. Sellainen, joka kuvitteli ryhtyvänsä kansalaiseksi, joka parantaa maailmaa, joka äänestää aina harkitusti ja joka osallistuu tämän yhteiskunnan kehittämiseen.

Toisin sanoen olin takakireä ja pikkuvanha tyyppi.

Pikkuvanhuuteni turvin kuvittelin vuosikausia kykeneväni muuttamaan maailmaa paremmaksi. Nyt tuntuu siltä, että olen epäonnistunut. Maailma ei ole muuttunut paremmaksi. Päätöksenteko on hidasta ja merkityksetöntä teatteria. Sukupolveani koskevat ongelmat eivät rajoitu maamme rajojen sisäpuolelle, enkä siksi voi vaikuttaa niihin sataprosenttisella äänestysaktiivisuudellani. Siksi valmistaudun äänestämään kevään eduskuntavaaleissa entistä epätietoisempana siitä, ketä äänestän ja onko äänelläni mitään merkitystä.

Ovatko ongelmamme edes ratkaistavissa ja mikä tässä maailmassa mättää? No, aloin nyt jälleen eritellä ongelmia, koska ilmeisesti se on nykyään lempiharrastukseni.

Sukupolvemme ongelmat ovat globaaleja, eivätkä ne näytä ratkeavan demokratian keinoin

Kirjoitin aikaisemmin y-sukupolven kokemasta ahdistuksesta, jonka aiheuttajaksi diagnosoin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja globaalin talouskriisin. Ne ovat arkeemme vaikuttavia ja todellisuuttamme muokkaavia asioita, jotka eivät rajoitu Suomeen. Ne ovat haasteita, joita varsinkin nuorille sukupolville on heitetty ratkaistaviksi, haasteita, joiden varjossa nuoret tekevät valintansa perheen perustamisesta, ammatinvalinnasta ja kaikesta muustakin.

Ilmastonmuutos ja globaali talous ovat minun ongelmiani, joihin en voi vaikuttaa äänestyskäyttäytymiselläni juuri lainkaan. Minun ääneni ei vaikuttanut Lehman Brothersiin, sademetsien hakkuuseen tai mikromuovin määrään merissä. Jokainen näistä vaikutti kuitenkin työllisyysnäkymiini, ilmastoon ja ympäristöön, jossa elän.

Toistaiseksi näyttää siltä, että demokratia on osoittautunut melko hyödyttömäksi ilmastonmuutoksen, nälänhädän ja muiden tämänkaltaisten ylikansallisten ongelmien torjunnassa. Helsingin yliopiston ympäristöpolitiikan professori Janne I. Hukkinen kirjoittaakin ympäristöongelmien vaativan nopeaa reagointia ja päätöksenteon tapoja, jotka edellyttävät vallan keskittämistä asiantuntijoille uusin tavoin.

En ole oikeistoa enkä vasemmistoa – eikä ole kovin moni muukaan

Maailma ei ole enää sillä tavalla yksinkertainen, että jengi jakautuisi pienituloisiin duunareihin ja suurempituloisiin virkamiehiin, jotka asuvat omilla asuinalueillaan, käyvät tietyssä kaupassa, kannattavat tiettyä urheilujoukkuetta ja äänestävät tiettyä puoluetta, joka on joko oikeistoa tai vasemmistoa.

Maailma on paljon monimutkaisempi. Työmarkkinoiden murros on synnyttänyt uudenlaisia yhteiskuntaluokkia: esimerkiksi akateemisia, joilla voi olla paljon kulttuurista pääomaa, mutta pätkätöiden vuoksi vähän varsinaista pääomaa, tai hyvätuloista jengiä, joka ei pane pätkääkään painoa tyypillisille ylemmän keskiluokan asioille, kuten sivistykselle tai kulttuurille.

Siksi perinteiset oikeisto-vasemmisto -akselille asettuvat puolueet vastaavat heikosti monen tarpeisiin. Lisäksi monia asioita, kuten ilmastonmuutosta, maahanmuuttoa tai maailmantaloutta ei ratkota pelkän oikeisto-vasemmisto -jaottelun avulla.

Minun on aina ollut vaikea löytää puoluetta, jota haluaisin äänestää. Toistaiseksi olen ollut se kuuluisa liikkuva äänestäjä: valinnut vaalikoneesta huolellisesti tyypin, joka jakaa näkemykseni, ja sitten äänestänyt sitä vaaleissa. Sen jälkeen suhteellinen vaalitapa syö ääneni koko puolueen eduksi ja pullauttaa läpi kasan jengiä, josta en lainkaan edes pidä.

Nuorten äänestysaktiivisuus on muuten yleisesti ottaen melko alhainen. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa vain 47 % 18–24 -vuotiaista äänesti, ja 25–34 -vuotiaistakin vain 58 % käytti äänioikeuttaan. Ehkä nuoret eivät samaistu puolueisiin, ehkä he eivät usko vaikutusmahdollisuuksiinsa, ehkä he ajattelevat kuten minä: että moni ongelma ei äänestämällä ratkea.

Poliitikkoa kiinnostaa enemmän jatkokauden tavoittelu kuin oikeiden päätösten tekeminen

Poliitikkoparoilla on työssään yksi merkittävä ongelma: miten onnistua pääsemään jatkokaudelle? Jatkokauden tavoittelu johtaa pahimmillaan siihen, että vaikeita päätöksiä ei uskalleta tehdä, koska takerrutaan liikaa lyhyen tähtäimen vaikutuksiin. Kukaan ei halua olla se, joka seuraavissa vaaleissa muistetaan ikävän päätöksen tekijänä.

Siksi moni uudistus tuntuu junnaavan paikoillaan. Otetaan esimerkiksi eläkeuudistus. Uskon, että suurin osa Arkadianmäelle päässeistä tyypeistä käsittää sen, että suuret ikäluokat ovat kahmineet itselleen hyvän eläkediilin ja maksaneet siitä vain murto-osan itse. Eläkemaksuja olisi ollut syytä nostaa jo 1980-luvulla, mutta sen sijaan keksittiin kivoja keinoja päästä työmarkkinoilta pois aikaisemmin. Nuoret ikäluokat maksavat paljon enemmän työeläkemaksuja ja saavat niille paljon vähemmän vastinetta.

Kuka uskaltaisi olla se, joka tarttuu tällaiseen epäsuosittuun asiaan? Ihan vaikka niiden Rinteen keksimien synnytystalkoiden nimissä. Koska jos yli 100 000 tyyppiä nostaa yli 3000 euron eläkettä, ja samalla lisääntymisikäiset kiskovat parin tonnin palkkaa ja maksavat siitä suuria eläkemaksuja, niin joku voisi ajatella, että nyt ei ole menneet nallekarkit tasan tai että ainakin jää ne perheasunnot ostamatta.

Naurettava poliittinen teatteri eli hei tyypit ihan oikeesti

Minulla menee harvoin hermot politiikkaan, mutta syksyllä minulla meni. Perustuslakiimme on kirjattu sellainen mukava pykälä, että yksittäiselle ministerille saa äänestää epäluottamusta, eli toisin sanoen fuduja. Sellaista yritettiin ulkoministerimme Timo Soinin kanssa, kun hän oli jälleen heilunut ulkomailla vastustamassa aborttia ja hämmentänyt samalla kansainvälistä yhteisöä Suomen kannasta lisääntymisterveyteen.

Mutta sitten pojat (Sipilä, Orpo) keksivät, että ehei, tässä on kuulkaas nyt kyse koko hallituksen luottamuksesta. Että kuulkaas naiset, tekin äänestätte nyt kiltisti Timpan luottamuksen puolesta, tai muuten ei silleen niinku hyvä heilu, koska ryhmäkuri ja syyt. (Sivumennen sanoen: ulkoministeri on aiemmin lentänyt mäkeen mm. siksi, että lähetteli tuhmia tekstareita eroottiselle tanssijattarelle.)

Ihan oikeasti nyt jätkät. Uskomattoman ala-arvoista poliittista teatteria, jonka jälkeen ei pitäisi olla ihme, että porukan luottamus politiikkaan ja sen järkevyyteen rakoilee. Ja sitten lopulta, hallitus päätti kuukautta ennen vaaleja erota. Miksi minusta tuntuu, että päällimmäinen syy erolle oli se, että Keskusta yrittää tehdä näköpiirissä olevasta karmaisevasta vaalitappiosta vähän vähemmän karmaisevan?

Ei sitten muuta kuin kohti eduskuntavaaleja! Mulle saa kertoa kommenttiboksissa, ketä kannattaisi äänestää. En ole vielä selvittänyt, ja voi olla, että motivaationi selvitystyölle ei ole kovin suuri.

Ps. Haluan kiittää kolmea ystävääni esilukemisesta ja arvokkaasta kritiikistä. Yksi kritiikki päättyi sanoihin Arvostan etenkin lannistunutta asennetta. Olet saavuttanut varhaiskeski-iän. 

Niin se kai on nyt nähtävä.