Kohtisuora

Korona-ajan olen elänyt some- ja uutistyhjiössä, koska viestejä ja digitaalisia ärsykkeitä tulee etätöissä niin sanotusti riittävä määrä. Siksi olen ollut autuaassa pimennossa kaiken suhteen – sen, mistä puhutaan, sen, mitä luetaan ja sen, millaisissa maljakoissa tulppaanit tänä vuonna kuvataan Instagramiin.

Siksi olen ilahtunut, että tulin törmänneeksi Candice Carty-Williamsin esikoisteokseen Queenieen (2019). Ilmeisesti Queenie on ollut jonkinlainen tapaus, jonka olen vain, no, missanut. Mutta sitten se tuijotti minua St. Georgen Bakeryssä, ja minä tuijotin takaisin. Ostin kirjan hetken mielijohteesta ja luin siitä saman tien hotellihuoneessani ensimmäiset sata sivua.

Mitä Queenie sitten on? Se on tarkkanäköinen ja raastava parikymppisen naisen kasvukertomus, joka saa alkusysäyksensä ongelmien kasautumisesta: poikaystävä Tom haluaa pitää taukoa (eli erota), Queenien pitäisi löytää uusi asunto, jonka vuokra on lähes mahdoton maksaa aloittelevan toimittajan tuloilla, perhe ja ystäväpiiri ovat enemmän tai vähemmän sekaisin eivätkä työtkään suju kuten ennen.

Karibialaistaustaisella Queeniella ei ole tukenaan keskiluokkaista brittiläistä perhettä, jolla olisi kontakteja, ylimääräistä asunnon käsirahaa varten tai rennon itsevarmaa otetta elämään. Sen sijaan Queenie on kasvatettu pärjäämään, tekemään aina enemmän kuin muut, olemaan saattamatta perhettään häpeään.

”Jos olisin antanut itseni surra silloin kun aloin odottaa Maggieta neljäntoista vanhana niin mitä siitäkin olisi tullut?” Kaikki isoäidin vastaukset sovitettiin aina karibialaiseen kontekstiin, mikä pakotti minut hyväksymään sen, että omat ongelmani olivat yhdentekeviä (s. 34).

Queenien arki on täynnä tilanteita, joissa hän tulee joko sivuutetuksi tai rodullistetuksi. Hänen argumenttejaan ei kuunnella, vaikka hän yrittää ja yrittää. Hänelle Black Lives Matter on todellisuutta, muille hashtag. Miehille hän on seksiobjekti, iso takapuoli tai hiukset, poikaystävän sukulaisille vitsailun aihe, työpaikalla poikkeus.

Kun espanjalainen henkilöstösihteeri sanoi minulle ihan oikeasti töihin perehdyttämisen yhteydessä: ”Sinulla on käynyt onni, kun olet päässyt tänne töihin! On täällä muitakin sinunlaisia, mutta ei samanvärisiä”, en ollut varma, kuulinko oikein, joten pyysin häntä toistamaan. ”Tiedäthän sinä! Tummaihoisempiakin on, mutta ne ovat IT-puolella.”

Olin avannut suuni vastatakseni (en tosin vieläkään tiedä, mitä olin aikeissa sanoa), mutta hän keskeytti toteamalla: ”Älä huoli, mieheni on musta, joten minä tunnen teidät kyllä.” (S. 218.)

Romaanin maailma on tarkkanäköinen ja uskottava parikymppisen maailma. Carty-Williams piirtää sivuille epävarmuuden, harhailun ja pahan olon. Itseään etsivä ja itsearvostuksensa kadottanut Queenie ajautuu huonoihin ja alistaviin seksisuhteisiin, ei jaksa keskittyä töissä, alkaa kärsiä paniikkikohtauksista ja joutuu lopulta kerimään ongelmansa auki terapiassa pohjia myöten.

Queenieta markkinoidaan hauskana, mutta minusta se oli pikemminkin raastava kuin hauska. Ei ole ensimmäinen kerta, kun en pidä nuoren naisen ongelmista kertovaa kirjaa hauskana – sama fiilis jäi aikoinaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanista. Queenien takakanteen on nostettu katkelma, jossa hänen gynekologinsa epäilee hänen olevan parituksen uhri. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa, mutta ei se ole. Se on surullista, ja kirjan edetessä Queenie joutuu kohtaaman sen, miksi arvostaa itseään niin vähän.

Kuten Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kanssa, myös Queeniessa keskeisessä osassa on ruumiillisuus. Se, että gynekologikäynnit, keskenmenot, kivuliaat kuukautiset ja naiseus ylipäätään kirjoitetaan nykyään niin taitavasti näkyväksi, ilahduttaa. Se on toista kuin nuoruudessani, jolloin kuukautissuojia mainostettiin kliinisellä sinisellä nesteellä.

Tarkkanäköinen teos lässähtää hieman loppua kohti: lankoja keritään liiankin nätisti yhteen ja moni asia selviää tavalla, jolla se ei oikeassa elämässä selviäisi. Siitä huolimatta Queenie on koukuttava romaani, jota en halunnut laskea käsistäni.

• Candice Carty-Williams: Queenie (2019)
• Suomentanut Natasha Vilokkinen (2020)
• 462 s.
• WSOY