Mitään ei kuulu, me vastaamme, vaikka kuitenkin kuuluisi

Viimeisen vuoden ajan kuulumiset on kuitattu tyylillä ei mitään erityistä, kotona on oltu. Koska mitään ihmeellistä ei ole noin vuoteen kuulunut, kenellekään.

Siksi aina kun kysytään kuulumisia, vastaan ei mitään erityistä, arki on ennallaan. Kaikilla se on, ja samoin kaikki muutkin vastaavat.

Me olemme sillä tavalla reippaita, että emme halua kuormittaa muita murheillamme tai joutavuuksillamme tällaisina aikoina, kun kaikilla on raskasta, kun kaikki pelkäävät tai ovat yksinäisiä tai väsyneitä tai hemmetin kyllästyneitä olemaan kotona.

Sehän ei ole totta, että mitään ei kuuluisi. Kertominen ei vaan enää ole samalla tavalla arkista ja luontevaa kuin ennen. Elämästä puuttuu kohtaamisia ja jutustelua, ja kun jutustelu puuttuu, katoaa ote vuorovaikutukseen.

Oikeasti ei mitään erityistä -vastausten alle kätkeytyy vaikka mitä, näin ainakin epäilen. Ne kätkevät väsymystä, iloja, uusia ajatuksia, pikaviestiväsymystä ja kaikenlaisia elämäntapahtumia.

Minunkin päässäni on liikkunut kuluneen vuoden aikana jotain, jopa muutama uusi ajatus. Tässä niistä muutamia.

Hetken kaipasin vihreämpää ruohoa ja omakotitaloa

Viime keväänä, kun kotoilua oli takana kuukauden verran, turhauduin kerrostaloasumiseen. Ajattelin, että jos tämä elämä nyt on tätä, että pitää vain kotona olla, kannattaisiko kodin olla isompi, seinänaapuriton ja pihallinen. 

Se oli jännittävä, uusi ajatus, josta innostuin hetkeksi todella.

Kaipasin kuopimaan, istuttamaan, möyhentämään, tekemään kaikkea konkreettista. Suunnittelin pintamateriaaleja, unelmoin aamukahvihetkistä omalla terassilla ja vertailin leivinuuneja, tontteja, talopaketteja ja energiaratkaisuja. Kuvittelin, että pihalla voisi juoksennella muutama söpö kana ja että voisin soittaa pianoa tasan silloin kun lystään, mietin, miltä lankkulattia tuntuu paljaiden jalkojen alla.

Helsingin ympäryskunnat kiinnostuivat hakukonekäyttäytymisestäni. Aloin saada kohdennettuja mainoksia tonttiarvonnoista ja vapaista tonteista.

Noniin, täältä tullaan, en jaksa enää tätä pandemiapääkaupunkia, mietin.

Sitten minä kävin muutamassa ympäryskunnassa ja havahduin, että mitä ihmettä olen oikein ajatellut. 

Minähän olen itse valinnut Helsingin harrastusten, lyhyiden etäisyyksien, kaupunkimaisuuden ja no, Helsingin takia, enkä minä edes osaa ajaa autoa. Että vaikka Helsinki ei juuri nyt ole oma itsensä, se toivottavasti vielä joskus on. Sitten voin jälleen kävellä illanvietosta kotiin puistojen läpi ja katsella, kun aurinko laskee Munkkiniemen taa.

Kerroin havahduksesta ystävälleni. Hän vastasi, että ei hetkeäkään uskonut, että muuttaisin pois Helsingistä. 

Enää en googlaa talopaketteja. Minä ja pandemiapääkaupunki kuulumme vielä yhteen.

Katselin, mitä vedet tekevät keväisin

Mummuni kuoli viime vuonna, juuri koronarajoitusten aattona. Mummu oli elämäntaitoguruni, ja menetys tuntui aivan kamalalta.

Ihminen katoaa niin äkkiä. Ensin hän on olemassa, sitten ei. Ensin on vain syntymäaika, yhtäkkiä myös kuolinaika. 

Merkkejä ihmisestä on silti kaikkialla. Numero puhelimen muistissa. Puheluhistoria. Muistoja, joita tulee mieleen oudoissa tilanteissa, ja välillä ne naurattavat, välillä itkettävät. Nykyään useammin naurattavat.

Kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia, iskivät koronarajoitukset. Hautajaisiin sai osallistua maksimissaan 10 ihmistä. Uusimaa suljettiin.

Minä olin täällä, pandemiapääkaupungissa, ja minä olin raivoissani ja surullinen. Kävelin päivittäin metsissä, joissa kevät eteni vääjäämättä. Istuin vuolaasti virtaavan Mätäjoen varrella ja itkin. Mätäjoki virtasi tänäänkin vuolaasti, koska taas on kevät, ja vedet tekevät keväisin niin.

Enää se ei tunnu pahalta, suru tai kevät tai Mätäjoen ja ajan jatkuva liike. Mutta toivon, että tämän jälkeen ei enää koskaan tulisi aikaa, jona ihmiset eivät pääse rakkaidensa hautajaisiin.

Ja sit ei mitään erityistä

Ja sitten ei tietenkään kuulu mitään erityistä. Olen ollut kotona ja naputellut tietokonetta. Kasvattanut viherkasveja ja tukkaa. Suunnitellut seinien maalaamista tai lattian päivittämistä. Vaihtanut verhot. Kuunnellut äänikirjoja ja podcasteja. Joogannut videoiden tahtiin, soittanut kitaraa virtuaalitunneilla. Olen tosi kömpelö kitaristi, ja otelaudalla kompurointi tekee minulle hyvää.

Olen kaivannut vapautta aivan kamalan paljon. Näen unia festareista, junasta myöhästymisestä tai nurmikolla istumisesta paikassa, jossa on paljon muitakin, musiikkia, kesäilta, viiniä, sellaista tavallista. En usko, että tarvitsee kaivaa Freudia tai ketään muutakaan haudastaan tulkitsemaan näitä.

Kaipaan vain mahdollisuutta tulla ja mennä, kaipaan elävää musiikkia ja ihmisjoukkoja, halaamista ja tavallista, arkista vuorovaikutusta, ruuhkaista nelosen ratikkaa ja jopa niitä onnettomia, jotka eivät älyä seistä metron liukuportaissa oikeassa reunassa

normaali elämä,

tule jo takaisin ja tuo mukanasi jotain erityistä.

7 thoughts on “Mitään ei kuulu, me vastaamme, vaikka kuitenkin kuuluisi

  1. Kaipaan niitä mahdollisuuksia joita oli ennen koronaa. Kaipaan sitä, ettei tarvinnut huolehtia ja pelätä. Kun tuttujen kanssa saattoi halata kun törmättiin kaupassa ja sai nähdä ketä halusi, milloin halusi.

    Kotoilu sopii minulle, mutta rajansa kaikella. Huomaan nyt uhkaavien rajoitusten todella nostavan ahdistustani. Kaikki on niin epäselvää ja huomaan miettiväni yhä enemmän, onko koskaan paluuta edes suht normaaliin elämään.

    Liked by 1 henkilö

    1. ❤️

      Vaihtoehdot, huolettomuus ja mahdollisuus suunnitella tulevaisuutta olis ihan tosi kivoja juttuja. Oon oppinut ihan hyväksi elämään päivän kerrallaan, mutta kyllä se uuvuttaa, kun tulevaa ja menoja ei voi suunnitella. Kesäkin on täysin hämärän peitossa.

      Muakin ahdistaa lisärajoitukset. Eihän se mun kotilaiffia enää kauheasti hetkauta, mutta ajatuksen tasolla ahdistaa. Lisäksi tiedostan olevani itse tosi hyvässä asemassa – pystyn esim työskentelemään etänä ja olen tukevasti kiinni keskiluokkaisessa elämässä. Mutta kaikki eivät ole, ja se ahdistaa. Nää rajoitukset ei todellakaan kohtele ihmisiä tasa-arvoisesti. Jos olet keskiluokkainen ja omistat oman pihan ja mökin, niin mikäs siinä, mutta jos et ole, niin voivoi t. hallitus. (joo ei ole mullakaan pihaa ja mökkiä)

      Ja lasten ja nuorten puolesta surettaa. Esim. lukiolaiset jää paitsi monista sen ikäisille tärkeistä kokemuksista. Ja varmaan on stressaavaa yo-kirjoittaa näissä olosuhteissa, tai valmistua ammattiin näille työmarkkinoille 💔

      Liked by 1 henkilö

  2. On tässä se hyvä puoli ollut, ettei ole tarvinnut selitellä kellekään miksei ns. käy missään, vaan tykkää viihtyä omassa elämässään. Sekin, että edes täällä maalla ei tällaisina aikoina vieraat ihmiset ilmesty tontille tai oven taakse, pyrkimyksenä yrittää tuppautua sisälle. Ah 🙂

    Varsin absurdia kyllä, että toisille rajoitukset on vankila, ja toisille taas aikaisempaa suurempi vapaus. Joiltain osin siis, monet puolet on tietysti kaikella, nurjat ja kurjatkin. Se taas on varmasti meillä kaikilla sama, että todellisista kuulumisista ei voi tai ”saa” puhua mitään. Ettei vaan rasita ketään, kun joka toinen on näinä aikoina ärsyyntynyt vähän kaikesta.

    Voimia ❤️

    Liked by 1 henkilö

    1. Ah, niinhän se varmasti on, että toisen vankila on toisen vapaus. Osalle korona-arki on saattanut tuoda toivotunkin breikin kaikesta koohottamisesta. Osalla se ei ole muuttanut mitään. Ja sitten meikäläisellä se on ravistellut mun arkimenoja ja harrastuksia ja saanut jopa pohtimaan asuinpaikan mielekkyyttä.

      Tää etäarki on kadottanut merkittävän palan vuorovaikutusta ja sitä arkista kuulumisten vaihtoa, ja kun tuntuma vuorovaikutukseen heikkenee, nousee kynnyskin kertomiselle tai yhteyden ottamiselle. Oon miettinyt, onko kärjistyneiltä tuntuvat somekeskustelut osa tätä samaa ilmiötä. Että kun kohtaamiset ja vuorovaikutus vähenee, keskustelut räjähtävät helpommin.

      Vaikka tää on mun arkielämää ravistellutkin, on kuitekin todettava, että aika helpollahan tämmöinen keskiluokkainen etätyöläinen pääsee, kunhan vaan sietää omaa seuraansa 😁

      Samoin, voimia! ❤️

      Liked by 1 henkilö

      1. Joo, kyllä keskiluokkaiset etätyöihmiset on varmasti yksi turvallisimmista joukoista 👍 Täytyy kuitenkin sanoa, että jollain tasolla yksinyrittäjiäkin on alettu pitää jopa ihmisinä. Jollain tasolla, koska tottahan yleinen kireys on ulottunut tänne erakkolaankin. Mäkin veikkaisin, että kaikenmaailman kärkkäilyt juontuu turhautumisesta; mikä on hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä, vaikka samalla peppulista että näitä aikoja pitää kenenkään kokea.

        Sun tarttee hankkia itelle joku miekkonen sinne asuntoon. Niistä voi olla monenlaista iloa kaikkina aikoina 😁

        Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s