Mitään ei kuulu, me vastaamme, vaikka kuitenkin kuuluisi

Viimeisen vuoden ajan kuulumiset on kuitattu tyylillä ei mitään erityistä, kotona on oltu. Koska mitään ihmeellistä ei ole noin vuoteen kuulunut, kenellekään.

Siksi aina kun kysytään kuulumisia, vastaan ei mitään erityistä, arki on ennallaan. Kaikilla se on, ja samoin kaikki muutkin vastaavat.

Me olemme sillä tavalla reippaita, että emme halua kuormittaa muita murheillamme tai joutavuuksillamme tällaisina aikoina, kun kaikilla on raskasta, kun kaikki pelkäävät tai ovat yksinäisiä tai väsyneitä tai hemmetin kyllästyneitä olemaan kotona.

Sehän ei ole totta, että mitään ei kuuluisi. Kertominen ei vaan enää ole samalla tavalla arkista ja luontevaa kuin ennen. Elämästä puuttuu kohtaamisia ja jutustelua, ja kun jutustelu puuttuu, katoaa ote vuorovaikutukseen.

Oikeasti ei mitään erityistä -vastausten alle kätkeytyy vaikka mitä, näin ainakin epäilen. Ne kätkevät väsymystä, iloja, uusia ajatuksia, pikaviestiväsymystä ja kaikenlaisia elämäntapahtumia.

Minunkin päässäni on liikkunut kuluneen vuoden aikana jotain, jopa muutama uusi ajatus. Tässä niistä muutamia.

Hetken kaipasin vihreämpää ruohoa ja omakotitaloa

Viime keväänä, kun kotoilua oli takana kuukauden verran, turhauduin kerrostaloasumiseen. Ajattelin, että jos tämä elämä nyt on tätä, että pitää vain kotona olla, kannattaisiko kodin olla isompi, seinänaapuriton ja pihallinen. 

Se oli jännittävä, uusi ajatus, josta innostuin hetkeksi todella.

Kaipasin kuopimaan, istuttamaan, möyhentämään, tekemään kaikkea konkreettista. Suunnittelin pintamateriaaleja, unelmoin aamukahvihetkistä omalla terassilla ja vertailin leivinuuneja, tontteja, talopaketteja ja energiaratkaisuja. Kuvittelin, että pihalla voisi juoksennella muutama söpö kana ja että voisin soittaa pianoa tasan silloin kun lystään, mietin, miltä lankkulattia tuntuu paljaiden jalkojen alla.

Helsingin ympäryskunnat kiinnostuivat hakukonekäyttäytymisestäni. Aloin saada kohdennettuja mainoksia tonttiarvonnoista ja vapaista tonteista.

Noniin, täältä tullaan, en jaksa enää tätä pandemiapääkaupunkia, mietin.

Sitten minä kävin muutamassa ympäryskunnassa ja havahduin, että mitä ihmettä olen oikein ajatellut. 

Minähän olen itse valinnut Helsingin harrastusten, lyhyiden etäisyyksien, kaupunkimaisuuden ja no, Helsingin takia, enkä minä edes osaa ajaa autoa. Että vaikka Helsinki ei juuri nyt ole oma itsensä, se toivottavasti vielä joskus on. Sitten voin jälleen kävellä illanvietosta kotiin puistojen läpi ja katsella, kun aurinko laskee Munkkiniemen taa.

Kerroin havahduksesta ystävälleni. Hän vastasi, että ei hetkeäkään uskonut, että muuttaisin pois Helsingistä. 

Enää en googlaa talopaketteja. Minä ja pandemiapääkaupunki kuulumme vielä yhteen.

Katselin, mitä vedet tekevät keväisin

Mummuni kuoli viime vuonna, juuri koronarajoitusten aattona. Mummu oli elämäntaitoguruni, ja menetys tuntui aivan kamalalta.

Ihminen katoaa niin äkkiä. Ensin hän on olemassa, sitten ei. Ensin on vain syntymäaika, yhtäkkiä myös kuolinaika. 

Merkkejä ihmisestä on silti kaikkialla. Numero puhelimen muistissa. Puheluhistoria. Muistoja, joita tulee mieleen oudoissa tilanteissa, ja välillä ne naurattavat, välillä itkettävät. Nykyään useammin naurattavat.

Kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia, iskivät koronarajoitukset. Hautajaisiin sai osallistua maksimissaan 10 ihmistä. Uusimaa suljettiin.

Minä olin täällä, pandemiapääkaupungissa, ja minä olin raivoissani ja surullinen. Kävelin päivittäin metsissä, joissa kevät eteni vääjäämättä. Istuin vuolaasti virtaavan Mätäjoen varrella ja itkin. Mätäjoki virtasi tänäänkin vuolaasti, koska taas on kevät, ja vedet tekevät keväisin niin.

Enää se ei tunnu pahalta, suru tai kevät tai Mätäjoen ja ajan jatkuva liike. Mutta toivon, että tämän jälkeen ei enää koskaan tulisi aikaa, jona ihmiset eivät pääse rakkaidensa hautajaisiin.

Ja sit ei mitään erityistä

Ja sitten ei tietenkään kuulu mitään erityistä. Olen ollut kotona ja naputellut tietokonetta. Kasvattanut viherkasveja ja tukkaa. Suunnitellut seinien maalaamista tai lattian päivittämistä. Vaihtanut verhot. Kuunnellut äänikirjoja ja podcasteja. Joogannut videoiden tahtiin, soittanut kitaraa virtuaalitunneilla. Olen tosi kömpelö kitaristi, ja otelaudalla kompurointi tekee minulle hyvää.

Olen kaivannut vapautta aivan kamalan paljon. Näen unia festareista, junasta myöhästymisestä tai nurmikolla istumisesta paikassa, jossa on paljon muitakin, musiikkia, kesäilta, viiniä, sellaista tavallista. En usko, että tarvitsee kaivaa Freudia tai ketään muutakaan haudastaan tulkitsemaan näitä.

Kaipaan vain mahdollisuutta tulla ja mennä, kaipaan elävää musiikkia ja ihmisjoukkoja, halaamista ja tavallista, arkista vuorovaikutusta, ruuhkaista nelosen ratikkaa ja jopa niitä onnettomia, jotka eivät älyä seistä metron liukuportaissa oikeassa reunassa

normaali elämä,

tule jo takaisin ja tuo mukanasi jotain erityistä.

Vuosi 2020 paketissa, ja että minkälaisessa!

Spotify ilahdutti jälleen vuosittaisella wrapped-koosteellaan. Kyllä tässä vuodessa sen verran koostettavaa onkin, ettei pelkkä musiikkikooste tee huippuvuodelle oikeutta. Tässä muutamia muita, äärimmäisen tieteellisiä ja datapohjaisia kooosteita.

Öh, ”suosikki”sovellukset

top 5 sovellukset

Etätyö on digitalisoinut kaiken, esimerkiksi normaalin kommunikaation, ja tehnyt jatkuvasta ruutuajasta pysyvän asiaintilan. Top 5 tajunnanräjäyttävät ”suosikki”sovellukset vuodelle 2020 ovat:

  • Slack
  • Teams
  • Slack
  • Telegram
  • Spotify
  • Slack, slack, slack, slack…

Upeimmat ruoka-annokset

  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Lounasravintolat olis tosi jees.

Suosikkiharrastukset

  • Uutissivustojen päivittäminen
  • Sohvalla makaaminen
  • Ulkona käveleminen
  • Ennen oli kaikki paremmin, tähän aikaan viime vuonna olin Pori Jazzeilla, tähän aikaan viime vuonna olin siellä ja täällä, tähän aikaan viime vuonna oli ihan ok juhlia isolla porukalla -ajattelu
  • Asuntolainan maksaminen.

Suosikkimatkakohteet

top 5 matkakohteet

  • Olohuone
  • Makuuhuone
  • Kylpyhuone
  • Keittiö
  • Vaatehuone

Jos asuisin vielä legendaarisessa sinkkuboksissani (it had character, sanoi yksi ystävä), suosikkipaikkojen listalle olisi mahtunut: 1. huone 2. kylpyhuone. Tarinan opetus: kannatti ostaa kaksio, vaikka se vähän hirvittikin.

Suosikkikysymykset

  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?

Suosikkiseuralaiset

  • Viherkasvit
  • Kahvinkeitin
  • Sonos
  • Piano
  • Taitoluistimet

Eipä voi muuta sanoa kuin että sangen tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, luovuutta ruokkiva ja palauttava vuosi on ollut. Laitetaan tähän vielä ne Spotify-suosikit:

photo_2020-12-06_11-14-11

Onko sullakin ollut paras vuosi ikinä?

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Omistusasunto, se todella sekoittaa mun pään

asunto
Kuva: Nathan Fertig / Unsplash

Paljastin viime postauksessa päättäneeni mittavan säästöurakkani asunnon ostamiseen. Joillekin ihmisille asunnon ostaminen on varmasti melko yksinkertainen juttu: löydetään kiva asunto, ostetaan se, muutetaan sisään ja ollaan onnellisia.

Minulle ei. Minusta se on tehnyt jalkalista-viherkasvi-designsohva-ei-reikiä-minun-hienoihin-seiniini-VOI-MINUN-PARKETTIANI-hullun. Se on tehnyt minusta jotain, mitä en ole ennen ollut tai edes osannut kuvitella olevani.

Suhtautumiseni asumiseen on ollut aina rento. (Paino aikamuodolla ON OLLUT.) Olen muuttanut paljon, asunut kimppakämpissä, pikkuyksiöissä ja muutamassa oikeassakin kodissa. Vuokra-asumistani on määrittänyt aina tietoisuus sen väliaikaisuudesta ja siitä, että tämän asunnon murheet ovat jonkun muun murheita, ja että tätä asuntoa ei kannata niin vimpan päälle laittaa, koska en ole tässä kauaa.

Kaikki muuttui siinä vaiheessa, kun sain nimeni osakasluetteloon ja hirveän pankkilainan.

Yhtäkkiä tuntuu, kuin olisin kehittänyt jonkin ylimääräisen aistin, joka on vain omistusasujilla tai ihmisillä, joilla on poikkeuksellinen erityislahjakkuus sisustamiseen, kodinhoitoon tai muuhun sellaiseen esteettiseen. Huomaan jalkalistoja, epätäydellisiä kohtia, paikan, jossa maali repsottaa. Pohdin lattianhoitoa, toimivaa sisustusta, parvekekukkia, kylpyhuoneen saumoja, kylpyhuoneen vanhaa ovea ja kohta varmaan taloyhtiömme lukuisia istutuksia tai hiekoitusta talvella.

Yhtäkkiä mieleni pyörittää listaa, jonka kaltaista viattomat aivojeni sopukat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan. Sillä listalla kieppuvat iloisessa sekamelskassa sohvat, ruokapöydät, kenkäkaapit, seiniin porattavat asiat, sälekaihtimet ja ruokaohjeet, koska nyt minulla on keittiö eikä jotain kaurismäkeläistä koppia, jossa ei ole liesituuletinta, tilaa tai mitään modernia teknologiaa kahvinkeittimen lisäksi.

Yhtäkkiä murehdin asioita, joita en koskaan ennen ollut murehtinut näin vakavissani: vesivahinkoa, korkojen nousua, asunnon arvon romahtamista tai tulipaloa. Välillä mietin, teinkö elämäni suurimman virheen ostamalla asunnon yksin Helsingistä, tuosta itse beelsebubin hallitsemasta kalliiden neliöhintojen ja hupenevan rakennusmaan luvatusta maasta. Pohdin, miksi en vain jäänyt huolettomaksi vuokra-asujaksi, kun olen tällainen y-sukupolvea edustava epävarmuudesta kärsijä muutenkin.

Sitten ystäväni osti asunnon samalta kadulta. Ensimmäistä kertaa uudessa asunnossaan käytyään hän lähetti viestin: ”Olen tehnyt kauhean virheen.”

Minua nauratti tuo yhtäläinen kauhuntunne, joka ilmeisesti aina kohtaa ihmisen, kun elämänvaihe on uusi. Hän ei tehnyt virhettä. Enkä minä. Uuteen kestää vain tottua, mutta siihen tottuu. Siitä tulee normaalia. Lopulta siitä tulee koti.

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Dataohjautuva elämäni eli loppukevät numeroina

kesädata
Kuva: Unsplash

Meikäläisen somefeedeissä ja muissa ammatillisissa syötteissä on viime aikoina korostunut yksi termi: dataohjautuvuus. Datan hyödyntäminen ei ole asiana ollenkaan huono. Parempihan se on mitata tekemisiään ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin kuin sohia menemään kuin sulava jääpala terassin pöydällä.

Trendeissä on valitettavasti yksi ongelma: ne kuluvat. Jos minä saisin kympin joka kerta, kun luen sanan dataohjautuvuus tai datalähtöinen tai datajotain, asuntolainani olisi maksettu jo eilen ja joululomaksi voisin bookata turistimatkan kuuhun itselleni ja kavereilleni.

Olen kuitenkin omaksunut jotain, koska ihminen välillä on ihan oppivainen tapaus. Siksi minä keräsin teille nyt vähän dataa kuluneesta kuukaudesta. Älkääkä tulko väittämään, ettei tämä data olisi järkevää tai hyödynnettävissä kaupallisiin tarkoituksiin, koska minä olin dataohjautuva, ja datan itseisarvosta tässä nyt lähdetään.

  • Sairastin noroviruksen, ja 10 tunnin ajan oksensin kahdesti tunnissa, melko tarkalleen puolen tunnin välein (aina 20 yli ja 10 vaille). Tällä frekvenssillä ihminen oksentaisi päivässä 48 kertaa ja vuodessa 17520 kertaa.
  • Kolmen vuoden säästöurakkani päättyi, ja laitoin nimeni asuntokauppakirjaan. Urakkaani sisältyi noin 10 000 euron vuosivauhdilla säästäminen sekä uuden kodin etsintä noin kuuden kuukauden ajan.
  • Uusi osoitteeni on elämäni 11. osoite, joten asun yhdessä osoitteessa keskimäärin 2,7 vuotta. Vedonlyönnit seuraavasta muuttopäivästä sitten käyntiin vaan!
  • Pienin ”asuntoni” on ollut Oriveden opistolla jakamani huone, koska kyllä, siellä jaettiin huone. Tiivis asuntolaelämä on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu huomioiden mestan olevan täynnä isoegoisia parikymppisiä taiteilijasieluja, jotka uskovat kaikki olevansa jotain. Minustakin tuli jotain, nimittäin keskiluokkainen ja kovaa vauhtia keski-ikäistyvä täti.
  • Viime päivinä olen pohtinut, miten levitän 24 neliölle mitoitetut huonekaluni 47 neliön asuntoon.
  • Olen 177 cm pitkä, joten se on 5,9 senttiä per ikävuosi. Tämäkin mittari on varmasti tarpeellinen.
  • Pyöräilen päivittäin keskimäärin 11 kilometriä.
  • Muutosta, tiiviistä keikkatahdista ja päivätöistä johtuen postaustaukoni tänne on venynyt ennätysmäisen pitkäksi. Siitä huolimatta teitä on vieraillut täällä (kiitos siitä <3), ja liikennettä ovat vetäneet seuraavat postaukset:

Kiinnostaneiden postausten perusteella voisi tehdä oikean dataohjautuvan päätelmän siitä, että kannattaa jatkossakin kirjoittaa opiskelusta, ahdistuksesta, keskinkertaisista avioliittoromaaneista sekä keskinkertaisuudesta. Ja arvatkaapa mitä? Juuri sellaisista aiheista ajattelinkin kohta kirjoitella, etenkin, kun minulla on jälleen toimiva internet. Joten nähdään täällä jälleen entistä tiheämmissä ja keskinkertaisemmissa merkeissä!

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

30 x randomit eli kuinka kauan Sailalla kestää vastata haasteeseen

30-haaste
Kuva: Martin Reisch / Unsplash

Ihana toreynn haastoi minut viime syksynä 30 kyssärin blogihaasteeseen. Olisi ollut sangen mehukasta vastata haasteeseen silloin, koska satuin täyttämään syksyllä 30 ja koska asia olisi ollut niin sanotusti ajankohtainen.

Mutta sellaista elämä välillä on. Joskus olet freesi ja ajankohtainen, joskus käytät illan siihen, että vastailet hieman väljähtäneeseen kyselyyn, johon kaikki muut jo vastasivat, ja kuuntelet pyykkikoneen epämääräistä kolinaa. (Pyykkikoneen ääni on kolinasta huolimatta aika positiivinen juttu, koska jos ei ole koskaan iltoja kotona, ei koskaan myöskään pese pyykkiä. Voitte arvata, mitä siitä seuraa.)

No mutta. Se kysely.

1. Avioliittoja? Ei.

2. Kihloissa? Lol apua ei.

3. Lapsia? Ei. (Johon liittyen eräs x-sukupolven edustaja sanoikin kerran minulle, että kuule Saila kun te y-sukupolven edustajat osaatte kyllä valmistua yliopistosta, mutta ette lisääntyä, että MIKÄ TEITÄ VAIVAA. No meitähän vaivaa siis kaikki.)

4. Lemmikkejä? Ei. Koska allergiat.

5. Leikkauksia? Muutamia luomia on leikelty pois. Silmälaseista pääsin eroon laserleikkauksen avulla. Umpisuoli meinattiin leikata kerran, mutta onneksi ei leikattukaan.

6. Lävistyksiä? Villissä nuoruudessani minulla oli smiley, ja näytin sen kanssa aika söpöltä. Korvalehdissäni on 5 reikää ja pelkkiä parittomia koruja.

7. Tatuointeja? Ei yhtäkään.

8. Muuttoja? Nopeasti laskettuna 10 kappaletta, ja varmaan vielä seuraavat 10 edessä. Edellisessä muutossani totesin omistavani kohtuuttoman paljon kirjoja ja viinilaseja mutta kohtuuttoman vähän huonekaluja. Helppo homma.

9. Ottanut lopputilin? Muutamia kertoja, mutta en mistään dramaattisesta syystä: joko olen vaihtanut työpaikkaa tai muuttanut toiselle paikkakunnalle.

10. Ollut saaressa? Kyllä vain! Merellä, järvellä, suistoalueella. Yllättävän monessa paikassa on muuten saari, jonka nimi on Raatosaari.

11. Autosi? Ei ole. Mutta naapurillani on, ja pummin häneltä silloin tällöin kyydin. Tai oikeastaan aika usein.

12. Ollut lentokoneessa? Valitettavasti kyllä. En pidä lentämisestä yhtään ja yritän vältellä lomalentelemistä. Töiden takia välillä lennän.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Luultavasti kyllä. En ole tosin kysynyt.

14. Ollut rakastunut? Eiköhän se kaikille osu joskus kohdalle.

15. Ollut ambulanssissa? No en sillee akuuttina potilaana.

16. Luistellut? Todella monta kertaa, sietämättömän aikaisilla ja myöhäisillä jäävuoroilla, sitkeydestä ja rakkaudesta lajiin.

17. Surffannut? En koskaan.

18. Ollut risteilyllä? No kesällä kävin Tallinnassa. Alkuperäinen risteilyajankohta piti siirtää, koska en ollut muistanut uusia passiani. Koska en muistanut, että se oli mennyt vanhaksi. Koska en muistanut, että Tallinnaan tarvitsee sellaisen. Eli muistakaa nyt kaikki: TE TARVITSETTE PASSIN TALLINNAAN. JOKU VOI KYSYÄ SITÄ.

19. Ajanut moottoripyörää? En koskaan, enkä varmasti uskaltaisikaan.

20. Ratsastanut hevosella? Juu, mutta minä olen niille kovin allerginen. Ei jatkoon.

21. Lähes kuollut? Höpsistä.

22. Ollut sairaalassa? Toki. Paras reissu oli se, kun minulta poistettiin vierasesine korvasta uudenvuodenaattona. Koska kuulokkeideni pehmuste oli jumittunut korvakäytävääni ja imeytynyt kiinni tärykalvoon. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Musiikilla oli.

23. Suosikkihedelmä? En ole allerginen banaaneille.

24. Aamu vai ilta? Aamut. Paitsi kesäisin illat.

25. Lempiväri? Tämä kysymys on vaivannut minua lapsuudesta asti. Joskus sanoin keltainen, mutta nyt en tiedä, mitä mahdoin ajatella silloin, koska ei minusta tunnu mitenkään keltaiselta. Lapsena yritin myös violettia, mutta sitten joku alkoi viisastella, että se ei oikeastaan ole väri. Että valitse jokin normaali väri. Ja musta, se ei sitten kuule ole ollenkaan väri! Tai valkoinen, sekään ei ole!

En valitse väriä.

26. Viimeisin puhelu? Entinen kollegani ja rakas ystäväni soitteli ja puhui kanssani kaikesta merkittävästä: kaljanjuonnista, rakkauselämästä ja töistä.

27. Viimeisin viesti? Mä nauroin niin paljon että aloin itkeä jossain vaiheessa. Se jotenkin sattui. Viesti käsitteli MS Romanticia.

28. Kahvi vai tee? Molemmat. Kahvi maidolla ja tee ilman sitä.

29. Kissa vai koira? Molemmat. Kissat pörröisinä ja luonteikkaina, koirat pieninä ja valkoisina.

30. Paras vuodenaika? Kevät. Minä rakastan kevättä. Silloin herään eloon ja muistan, että maailmassa on jotain muutakin kuin loskaa, räntää, lunta, pimeyttä, kylmyyttä ja kaikkea muuta paskaa.

Vaikka tämä on HAASTE, en haasta nyt ketään, koska koko internet on jo varmasti tehnyt tämän. Mutta jos et ole tehnyt tätä, ota tästä haaste! ❤

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Vuonna 2018 kiinnostivat opiskelu, fomo ja se, että naiset elävät väärin

Vuosikooste

Vuoden vaihtuessa ihminen alkaa hakea katharsista ja pohtia, mitä viime vuonna mahtoi tapahtua. Blogimaailmassa tätä puhdistavaa kertausta kutsutaan myös vuosikoosteeksi, joka luonnollisesti perustuu laajaan, mutta GDPR-ystävälliseen kävijädataan, tilastolliseen analyysiin, tähtitaivaan asentoon sekä vahvaan hiharavistus-musta tuntuu öbauttiarallaa tältä -datankäsittelyyn.

Viime vuonna suurinta suosiota saavuttivat opiskelua, fomoa, ympäristöä ja syntyvyyttä käsittelevät tekstit. Jos olet missannut jonkin teksteistä, ei muuta kuin kimppuun! Ihminen nimittäin on laumaeläin ja muut eivät voi olla koskaan väärässä, paitsi silloin, kun ne menevät jonottamaan ilmaisia ämpäreitä.

Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Silloin, kun menin yliopistoon, olin perheeni ensimmäinen. En tiennyt mitään opiskelusta, yliopistosta tai Helsingistä. Pelkkä opiskelupaikan saaminen oli pieni yllätys. Yliopisto-opinnot ovat välillä oletuksilla ja myyteillä kuorrutettu mysteeri, ja siksi päätin raottaa salaisuuksien verhoa ja paljastaa, millaista opiskelu oli. Lue lisää täältä.

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

Yksi viime vuosien ilmiöistä on fomo, eli fear of missing out. Fomoa aiheuttaa erityisesti sosiaalinen media, josta saa helposti käsityksen, että kaikkien muiden elämä on valtavasti omaa elämää coolimpaa. Koska muut, ne tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan, kun sinä, öööö, hengaat. Lue lisää fomosta ja muiden coolista elämästä.

2 x ekopostaus

Vuosi 2018 muistetaan ilmastonmuutos-, merien mikromuovi- ja vaateteollisuusuutisista. Vuoden 2018 kruunasi pikamuodin valitseminen vuoden turhakkeeksi. Ehkä juuri ajankohtaisuutensa vuoksi suosituimpien postausten joukkoon nousivat vaateteollisuutta ja ekologista pukeutumista käsittelevä Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma sekä ekokokeiluitani deodoranteista shampoottomuuteen kuvannut Kootut ekokokeiluni.

Nainen, tee neljä lasta isänmaalle ja lakkaa elämästä väärin

Kukaan ei varmasti missannut vuoden 2018 kiihkeää uutisointia syntyvyyden laskusta ja siitä, että meiltä loppuvat uudet veronmaksajat eli resurssit eli välineet yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseen! Syntyvyyden laskuhan johtuu siitä, että naiset elävät väärin eivätkä osallistu synnytystalkoisiin ja siten pilaavat oikeastaan kaiken (toisin kuin Sipilä ja Rinne, jotka ovat jo hoitaneet osansa tässä lisääntymisessä, höhhöhhööö). Lue lisää väärin elävistä naisista täältä.

Vuoden parhaimmat lukukokemukset

Koska aloitin aikoinaan Kohtisuoran kirjablogina, haluan nostaa tähän muutamia vaikuttavia lukukokemuksia viime vuodelta. Ystävyydestä, kasvamisesta ja traumaattisista tapahtumista kertova Pieni elämä on väkevä ja vaikuttava teos, joka resonoi mielessä pitkään. Y-sukupolven ahdistusta riemastuttavasti käsittelevät Spleenish ja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kannattaa laittaa korvan taakse, kuten myös viehättävä suku- ja kasvukertomus Ghana ikuisesti.

Kiitos kun olit mukana viime vuoden ja ihanaa vuotta 2019!

Seuraa somessa, pysy kärryillä ❤

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kasvanut, mutta ei valmis

vuosi-2018
Kuva: Jan’s Archive / Unsplash

Olen viime kuukausina ajatellut kasvamista. Ehkä siksi, että koen kasvaneeni, ehkä siksi, että täytin tämän vuoden aikana 30. Kasvaminen on harvoin suoraviivaista, järkevää tai sellaista, että se tulisi valmiiksi. Siihen kuuluu sivupolkuja, lähtöruutuun palaamisia ja hetkiä, joina on unohtanut jonkin vanhan opetuksen oppiakseen sen jälleen uudestaan.

Kulunut vuosi on kasvattanut ja samalla karsinut minusta viimeisetkin tyttöyden rippeet. Jos aloitin vuoden epävarmana ja hieman hukassa, lopetan sen kokeneempana, itsevarmempana ja tietoisena siitä, millainen olen ja mihin suuntaan haluan mennä.

Kasvaminen ei käynyt helpolla, mutta ei se koskaan käy. Tänä vuonna minua ovat haastaneet sekä työni että kehoni, olen sairastellut ja oppinut uusia asioita, sytyttänyt hautakynttilän, jota en olisi ollut valmis sytyttämään, laulanut paikoissa, joissa en olisi uskonut laulavani ja kipuillut, mihin suuntaan haluan elämässäni mennä. Samalla olen oppinut tuntemaan itseni ja ymmärtämään arvoni. Sen ansiosta minussa kypsyi syvä rauha ja luottamus elämään. Rauha, se oli sanani tälle vuodelle, ja sen minä todella sain.

Rauha tuli luokseni vasta sitten, kun en yrittänyt enää tavoitella sitä. Se tuli, kun olin oma itseni. Kun otin itseni, iloni ja suruni vastaan sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyin, että ne kuuluvat elämään. Hyväksyin, että elämä ei ole valmista tai täydellistä, että minä en ole täydellinen, että muut eivät ole. Se esti vaatimasta liikoja, se teki olosta seesteisen.

Elämä ei tule koskaan olemaan täydellistä. Aina on jotakin. Tiskit tiskialtaassa, parisuhdekriisi, yt-neuvottelut, asfalttiin putoava puhelin, somekriisi, influenssa, rahapula tai kadonnut timanttikorvakoru. Mutta epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksyminen tekee olon aika tyyneksi. Koska keskeneräisyyttä, sitä on tarjolla yllin kyllin myös seuraaviksi vuosikymmeniksi. Keskeneräisyydestä huolimatta minä, muut ja elämä riittävät. Se on rauhoittava ajatus.

En ole vielä valinnut sanaa tulevalle vuodelle tai muutenkaan miettinyt tulevaa. Se tulee vastaan sitten, kun aika on oikea. Jos sinä haluat miettiä, löydät Susannah Conwayn työkirjan sitä varten täältä ihan ilmaiseksi.

Ps. miten sun vuosi meni noin niinku omasta mielestä? ❤

Joulusiivoukset, jotka räjäyttävät tajuntasi

joulusiivous
Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Tänä vuonna rullannut joulukuu on ollut minulle elämäni kiireisin töiden, harrastusten ja elämäni ihmisten vuoksi. Tänään olen viettänyt paitsi talvipäivänseisausta myös ensimmäistä bookkaamatonta päivää ja tyhjää koti-iltaa aikoihin. Luonnollisesti siinä vaiheessa mieleeni hiipi tuo joulumurheiden klassikko, siivous. Koska liputan enemmän relaamisen kuin sykkimisen puolesta, päätin siivoamisen sijasta analysoida siivoustyyppejä äärimmäisen akateemisesti.

Tässä siis siivousten tieteellinen luokittelu, olkaa niin hyvät:

”Minä hinkkaan kylpyhuoneen saumat hammasharjalla ja siivoan pattereiden takaa, koska siellä on ällöä” -siivous

Tätä tehosiivousta kutsutaan myös joulusiivousten kruununjalokiveksi. Se alkaa tomerasti, kun ajattelet, mitä törkypesäkkeitä asunnossasi on. Kartoitat likaisia paikkoja ja huomaat asiat eri tavalla kuin ennen. Keksit, että lampunvarjostimet ovat pölyisiä, että lämmityspattereiden takaa ei ole siivottu koskaan, että hattuhylly pitäisi jynssätä ja että pölyt pitäisi pyyhkiä myös kiuaskivistä.

Hiljalleen siivous muuttuu kohti hikistä epätoivoa ja tunnetta siitä, että et saa mitään valmiiksi. Mutta kynsinauhat, ne menevät rikki. Ja ehkä perhesuhteet.

”Minä laitan nämä jutut pois näkyvistä” -siivous

Juttujen ja asioiden siirtäminen johonkin muualle on helppo tapa siivota kaaosta väliaikaisesti ja samalla aiheuttaa sitä lisää tulevaisuuteen. Nimensä mukaisesti tässä siivouksen alatyypissä tunget asiat pois näkyviltä esimerkiksi muovikasseihin, jotka viet vintille. Johtoajatuksena on ”kyllä minä muistan, että laitoin siihen yhteen kassiin puukon, talvitakin, hajuvesipakkauksen ja ylimääräisen juustohöylän”.

Voin kertoa, että et varmasti muista.

”Minä heitän turhat tavarat roskiin, koska sitten on raikasta ja avaraa” -siivous

Konmari-tyyppinen karsimissiivous saa alkunsa siitä, että olet tuntenut olosi tunkkaiseksi ja sellaiseksi, että jokin muutos pitäisi tehdä. Lopulta valaistut ja ymmärrät, että vanhat, rikkinäiset ja tarpeettomat tavarat häiritsevät oloasi ja ajatuksiasi ja estävät sinua tulemasta ihmiseksi, joka sinusta pitäisi tulla.

Valaistumisen johdosta aloitat vimmaisen karsimisen ja heivaat farkut, t-paidat, juustohöylät, muovikipot ja kosteusvoiteet. Ihailet tyhjää ja avaraa asuntoasi ja annat mielesi levätä. Mielenrauhasi loppuu siinä vaiheessa, kun tajuat heittäneesi viinipullonavaajasi pois, koska se ei ilmennä uutta, terveellistä sinua. Lähdet kauppaan ja ostat kaikki tarvitsemasi tavarat uudelleen.

Digiklassikko eli Facebook-kaverilistan siivous

Siivous ei aina ole tavaroiden raivaamista ja tahrojen jynssäämistä, vaan nykyään voit tehdä kaikenlaisia digisiivouksia, kuten appien tai kaverilistan siivouksia. Ainoa oikea tapa siivota Faceook-kaverilistaa on ilmoittaa siitä dramaattisella statuspäivityksellä, jossa uhkaat poistaa kavereista jokaisen, joka ei viiden minuutin sisällä kommentoi päivitystäsi.

Kun lista on tällä metodilla siivottu täysin, voitkin aloittaa uuden vuoden lähettämällä ihmisille kaveripyyntöjä.

Puhelimen yhteystietolistan siivous

Digiaikana myös puhelimen yhteystiedoissa saattaa roikkua kaikenlaisia menneisyyden haamuja. Exiä, ikäviä Tinderistä tarttuneita viestittelykumppaneita tai vanhoja pomoja, joille haluat antaa välitöntä palautetta aamuyöllä taksijonossa. Ongelmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu: ei yhteystietoja, ei huolia.

Yksittäisen deletoimisen lisäksi yhteystietojen hävittäminen onnistuu tosi hyvin myös niin, että tuhoat puhelimesi etkä ole muistanut synkata yhteystietoja pilveen. Koska et synkkaa mitään pilveen. Koska tietoturva.

Elämäntapojen siivous ja uutena, parempana sinänä eläminen

Kaikkien siivouksien klassikko on vanha kunnon elämäntaparemontti. Sen seurauksena juot kolmen päivän ajan pelkkää vihermehua ja joogaat samalla kun kuuntelet meditointiappia, hoet voimalauseita, visioit tulevaisuuttasi ja heräät joka aamu viideltä aloittamaan uutta, parempaa elämääsi.

Sitten alatkin olla niin heikko ja pahoinvoiva, että tilaat Woltista pizzan, nepalilaista ja puolentoista litran pullon Pepsiä ja jatkat elämääsi kuten ennenkin.

Rauhallista joulua ❤ Se saapuu, vaikka et siivoaisi tai pingottaisi yhtään, ja sen aikana on täysin ok maata sohvalla ja juoda viiniä. Niin aion tehdä itse.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kirjasto on kappale kauneinta Suomea

lysander-yuen-288916-unsplash
Kuva: Lysander Yuen / Unsplash

Juhlistin tänään itsenäisyyspäivää jonottamalla Oodiin, Helsingin uuteen keskustakirjastoon. Jonossa ehdin ajatella, kuinka hienoa on, että ihmiset jonottavat kirjastoon, kuinka hienoa on, että meille on rakennettu sellainen ja kuinka upea meidän kirjastolaitoksemme on. Kirjasto on valtava aarreaitta, jossa mahdollisuus uusien asioiden oppimiseen ja taiteen harrastamiseen nököttää kaikkien saatavilla ilman käyttömaksuja.

Jonossa minulle tuli mieleen muisto siitä, kuinka opettajani vei luokkamme tutustumaan kirjastoon ensimmäisellä luokalla. Vaikka olin tottunut kirjastonkäyttäjä jo ennen kouluikää, pääsin siitä huolimatta ällistymään.

Retki alkoi sillä tavalla perinteisesti, että lauma ekaluokkalaisia parveili, säntäili ja lopulta rauhoittui kuuntelemaan, kun kirjastonjohtaja kertoi kirjastosta. Sitten hän kysyi meiltä, tiedämmekö, kuka kirjaston omistaa.

Aloimme vastailla. Vastausvaihtoehtoja olivat ainakin sinä, presidentti (muistaakseni oma vastaukseni), pääministeri tai ope. Kirjastonjohtaja hymyili ja pudotti pommin kertomalla, että me omistamme kirjaston. Me kaikki. Se on meitä varten.

Miten älytön ajatus, mietin. Kerroin siitä kotona.

Mutta sehän on älytön ajatus, älyttömän hieno ajatus! Että meillä on käytössämme paikka, jossa saamme lukea ja josta saamme haalia tietoa niin paljon kuin lystäämme. Että me elämme yhteiskunnassa, jossa tätä arvostetaan ja tuetaan. Että minä elän maassa, jossa olen saanut lukea ja opiskella ja sanoa ja kirjoittaa niin paljon kuin huvittaa, vaikka olen tyttö. Kaikkialla se ei ole mahdollista.

Kun vihdoin pääsin sisälle Oodiin, ihastelin, kuinka hieno kulttuuriteko on tehty. Kuinka hienoa on asua maassa, jossa tämä teko on tehty. Kuinka hienoa on, että meillä ja kirjoilla on tällainen koti.

Käy siis kirjastossa ja juhli suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä oikeuttasi lukea ja sanoa. Hyvää itsenäisyyspäivää! ❤

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM