Omistusasunto, se todella sekoittaa mun pään

asunto
Kuva: Nathan Fertig / Unsplash

Paljastin viime postauksessa päättäneeni mittavan säästöurakkani asunnon ostamiseen. Joillekin ihmisille asunnon ostaminen on varmasti melko yksinkertainen juttu: löydetään kiva asunto, ostetaan se, muutetaan sisään ja ollaan onnellisia.

Minulle ei. Minusta se on tehnyt jalkalista-viherkasvi-designsohva-ei-reikiä-minun-hienoihin-seiniini-VOI-MINUN-PARKETTIANI-hullun. Se on tehnyt minusta jotain, mitä en ole ennen ollut tai edes osannut kuvitella olevani.

Suhtautumiseni asumiseen on ollut aina rento. (Paino aikamuodolla ON OLLUT.) Olen muuttanut paljon, asunut kimppakämpissä, pikkuyksiöissä ja muutamassa oikeassakin kodissa. Vuokra-asumistani on määrittänyt aina tietoisuus sen väliaikaisuudesta ja siitä, että tämän asunnon murheet ovat jonkun muun murheita, ja että tätä asuntoa ei kannata niin vimpan päälle laittaa, koska en ole tässä kauaa.

Kaikki muuttui siinä vaiheessa, kun sain nimeni osakasluetteloon ja hirveän pankkilainan.

Yhtäkkiä tuntuu, kuin olisin kehittänyt jonkin ylimääräisen aistin, joka on vain omistusasujilla tai ihmisillä, joilla on poikkeuksellinen erityislahjakkuus sisustamiseen, kodinhoitoon tai muuhun sellaiseen esteettiseen. Huomaan jalkalistoja, epätäydellisiä kohtia, paikan, jossa maali repsottaa. Pohdin lattianhoitoa, toimivaa sisustusta, parvekekukkia, kylpyhuoneen saumoja, kylpyhuoneen vanhaa ovea ja kohta varmaan taloyhtiömme lukuisia istutuksia tai hiekoitusta talvella.

Yhtäkkiä mieleni pyörittää listaa, jonka kaltaista viattomat aivojeni sopukat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan. Sillä listalla kieppuvat iloisessa sekamelskassa sohvat, ruokapöydät, kenkäkaapit, seiniin porattavat asiat, sälekaihtimet ja ruokaohjeet, koska nyt minulla on keittiö eikä jotain kaurismäkeläistä koppia, jossa ei ole liesituuletinta, tilaa tai mitään modernia teknologiaa kahvinkeittimen lisäksi.

Yhtäkkiä murehdin asioita, joita en koskaan ennen ollut murehtinut näin vakavissani: vesivahinkoa, korkojen nousua, asunnon arvon romahtamista tai tulipaloa. Välillä mietin, teinkö elämäni suurimman virheen ostamalla asunnon yksin Helsingistä, tuosta itse beelsebubin hallitsemasta kalliiden neliöhintojen ja hupenevan rakennusmaan luvatusta maasta. Pohdin, miksi en vain jäänyt huolettomaksi vuokra-asujaksi, kun olen tällainen y-sukupolvea edustava epävarmuudesta kärsijä muutenkin.

Sitten ystäväni osti asunnon samalta kadulta. Ensimmäistä kertaa uudessa asunnossaan käytyään hän lähetti viestin: ”Olen tehnyt kauhean virheen.”

Minua nauratti tuo yhtäläinen kauhuntunne, joka ilmeisesti aina kohtaa ihmisen, kun elämänvaihe on uusi. Hän ei tehnyt virhettä. Enkä minä. Uuteen kestää vain tottua, mutta siihen tottuu. Siitä tulee normaalia. Lopulta siitä tulee koti.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Dataohjautuva elämäni eli loppukevät numeroina

kesädata
Kuva: Unsplash

Meikäläisen somefeedeissä ja muissa ammatillisissa syötteissä on viime aikoina korostunut yksi termi: dataohjautuvuus. Datan hyödyntäminen ei ole asiana ollenkaan huono. Parempihan se on mitata tekemisiään ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin kuin sohia menemään kuin sulava jääpala terassin pöydällä.

Trendeissä on valitettavasti yksi ongelma: ne kuluvat. Jos minä saisin kympin joka kerta, kun luen sanan dataohjautuvuus tai datalähtöinen tai datajotain, asuntolainani olisi maksettu jo eilen ja joululomaksi voisin bookata turistimatkan kuuhun itselleni ja kavereilleni.

Olen kuitenkin omaksunut jotain, koska ihminen välillä on ihan oppivainen tapaus. Siksi minä keräsin teille nyt vähän dataa kuluneesta kuukaudesta. Älkääkä tulko väittämään, ettei tämä data olisi järkevää tai hyödynnettävissä kaupallisiin tarkoituksiin, koska minä olin dataohjautuva, ja datan itseisarvosta tässä nyt lähdetään.

  • Sairastin noroviruksen, ja 10 tunnin ajan oksensin kahdesti tunnissa, melko tarkalleen puolen tunnin välein (aina 20 yli ja 10 vaille). Tällä frekvenssillä ihminen oksentaisi päivässä 48 kertaa ja vuodessa 17520 kertaa.
  • Kolmen vuoden säästöurakkani päättyi, ja laitoin nimeni asuntokauppakirjaan. Urakkaani sisältyi noin 10 000 euron vuosivauhdilla säästäminen sekä uuden kodin etsintä noin kuuden kuukauden ajan.
  • Uusi osoitteeni on elämäni 11. osoite, joten asun yhdessä osoitteessa keskimäärin 2,7 vuotta. Vedonlyönnit seuraavasta muuttopäivästä sitten käyntiin vaan!
  • Pienin ”asuntoni” on ollut Oriveden opistolla jakamani huone, koska kyllä, siellä jaettiin huone. Tiivis asuntolaelämä on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu huomioiden mestan olevan täynnä isoegoisia parikymppisiä taiteilijasieluja, jotka uskovat kaikki olevansa jotain. Minustakin tuli jotain, nimittäin keskiluokkainen ja kovaa vauhtia keski-ikäistyvä täti.
  • Viime päivinä olen pohtinut, miten levitän 24 neliölle mitoitetut huonekaluni 47 neliön asuntoon.
  • Olen 177 cm pitkä, joten se on 5,9 senttiä per ikävuosi. Tämäkin mittari on varmasti tarpeellinen.
  • Pyöräilen päivittäin keskimäärin 11 kilometriä.
  • Muutosta, tiiviistä keikkatahdista ja päivätöistä johtuen postaustaukoni tänne on venynyt ennätysmäisen pitkäksi. Siitä huolimatta teitä on vieraillut täällä (kiitos siitä <3), ja liikennettä ovat vetäneet seuraavat postaukset:

Kiinnostaneiden postausten perusteella voisi tehdä oikean dataohjautuvan päätelmän siitä, että kannattaa jatkossakin kirjoittaa opiskelusta, ahdistuksesta, keskinkertaisista avioliittoromaaneista sekä keskinkertaisuudesta. Ja arvatkaapa mitä? Juuri sellaisista aiheista ajattelinkin kohta kirjoitella, etenkin, kun minulla on jälleen toimiva internet. Joten nähdään täällä jälleen entistä tiheämmissä ja keskinkertaisemmissa merkeissä!

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

30 x randomit eli kuinka kauan Sailalla kestää vastata haasteeseen

30-haaste
Kuva: Martin Reisch / Unsplash

Ihana toreynn haastoi minut viime syksynä 30 kyssärin blogihaasteeseen. Olisi ollut sangen mehukasta vastata haasteeseen silloin, koska satuin täyttämään syksyllä 30 ja koska asia olisi ollut niin sanotusti ajankohtainen.

Mutta sellaista elämä välillä on. Joskus olet freesi ja ajankohtainen, joskus käytät illan siihen, että vastailet hieman väljähtäneeseen kyselyyn, johon kaikki muut jo vastasivat, ja kuuntelet pyykkikoneen epämääräistä kolinaa. (Pyykkikoneen ääni on kolinasta huolimatta aika positiivinen juttu, koska jos ei ole koskaan iltoja kotona, ei koskaan myöskään pese pyykkiä. Voitte arvata, mitä siitä seuraa.)

No mutta. Se kysely.

1. Avioliittoja? Ei.

2. Kihloissa? Lol apua ei.

3. Lapsia? Ei. (Johon liittyen eräs x-sukupolven edustaja sanoikin kerran minulle, että kuule Saila kun te y-sukupolven edustajat osaatte kyllä valmistua yliopistosta, mutta ette lisääntyä, että MIKÄ TEITÄ VAIVAA. No meitähän vaivaa siis kaikki.)

4. Lemmikkejä? Ei. Koska allergiat.

5. Leikkauksia? Muutamia luomia on leikelty pois. Silmälaseista pääsin eroon laserleikkauksen avulla. Umpisuoli meinattiin leikata kerran, mutta onneksi ei leikattukaan.

6. Lävistyksiä? Villissä nuoruudessani minulla oli smiley, ja näytin sen kanssa aika söpöltä. Korvalehdissäni on 5 reikää ja pelkkiä parittomia koruja.

7. Tatuointeja? Ei yhtäkään.

8. Muuttoja? Nopeasti laskettuna 10 kappaletta, ja varmaan vielä seuraavat 10 edessä. Edellisessä muutossani totesin omistavani kohtuuttoman paljon kirjoja ja viinilaseja mutta kohtuuttoman vähän huonekaluja. Helppo homma.

9. Ottanut lopputilin? Muutamia kertoja, mutta en mistään dramaattisesta syystä: joko olen vaihtanut työpaikkaa tai muuttanut toiselle paikkakunnalle.

10. Ollut saaressa? Kyllä vain! Merellä, järvellä, suistoalueella. Yllättävän monessa paikassa on muuten saari, jonka nimi on Raatosaari.

11. Autosi? Ei ole. Mutta naapurillani on, ja pummin häneltä silloin tällöin kyydin. Tai oikeastaan aika usein.

12. Ollut lentokoneessa? Valitettavasti kyllä. En pidä lentämisestä yhtään ja yritän vältellä lomalentelemistä. Töiden takia välillä lennän.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Luultavasti kyllä. En ole tosin kysynyt.

14. Ollut rakastunut? Eiköhän se kaikille osu joskus kohdalle. Zen Café:lla on tähän muuten semmoinen järkevä ohje, että ei kannata rakastua, koska se tietää vain surua.

15. Ollut ambulanssissa? No en sillee akuuttina potilaana.

16. Luistellut? Todella monta kertaa, sietämättömän aikaisilla ja myöhäisillä jäävuoroilla, sitkeydestä ja rakkaudesta lajiin.

17. Surffannut? En koskaan.

18. Ollut risteilyllä? No kesällä kävin Tallinnassa. Alkuperäinen risteilyajankohta piti siirtää, koska en ollut muistanut uusia passiani. Koska en muistanut, että se oli mennyt vanhaksi. Koska en muistanut, että Tallinnaan tarvitsee sellaisen. Eli muistakaa nyt kaikki: TE TARVITSETTE PASSIN TALLINNAAN. JOKU VOI KYSYÄ SITÄ.

19. Ajanut moottoripyörää? En koskaan, enkä varmasti uskaltaisikaan.

20. Ratsastanut hevosella? Juu, mutta minä olen niille kovin allerginen. Ei jatkoon.

21. Lähes kuollut? Mikä lasketaan melkein kuolemiseksi? Paha influenssa, se, että joudutaan elvyttämään vai se, että on ylidramaattinen nainen? Vastaus on siis, että ehkä lähes kuolin, ehkä en.

22. Ollut sairaalassa? Toki. Paras reissu oli se, kun minulta poistettiin vierasesine korvasta uudenvuodenaattona. Koska kuulokkeideni pehmuste oli jumittunut korvakäytävääni ja imeytynyt kiinni tärykalvoon. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Musiikilla oli.

23. Suosikkihedelmä? En ole allerginen banaaneille.

24. Aamu vai ilta? Aamut. Paitsi kesäisin illat.

25. Lempiväri? Tämä kysymys on vaivannut minua lapsuudesta asti. Joskus sanoin keltainen, mutta nyt en tiedä, mitä mahdoin ajatella silloin, koska ei minusta tunnu mitenkään keltaiselta. Lapsena yritin myös violettia, mutta sitten joku alkoi viisastella, että se ei oikeastaan ole väri. Että valitse jokin normaali väri. Ja musta, se ei sitten kuule ole ollenkaan väri! Tai valkoinen, sekään ei ole!

En valitse väriä.

26. Viimeisin puhelu? Entinen kollegani ja rakas ystäväni soitteli ja puhui kanssani kaikesta merkittävästä: kaljanjuonnista, rakkauselämästä ja töistä.

27. Viimeisin viesti? Mä nauroin niin paljon että aloin itkeä jossain vaiheessa. Se jotenkin sattui. Viesti käsitteli MS Romanticia.

28. Kahvi vai tee? Molemmat. Kahvi maidolla ja tee ilman sitä.

29. Kissa vai koira? Molemmat. Kissat pörröisinä ja luonteikkaina, koirat pieninä ja valkoisina.

30. Paras vuodenaika? Kevät. Minä rakastan kevättä. Silloin herään eloon ja muistan, että maailmassa on jotain muutakin kuin loskaa, räntää, lunta, pimeyttä, kylmyyttä ja kaikkea muuta paskaa.

Vaikka tämä on HAASTE, en haasta nyt ketään, koska koko internet on jo varmasti tehnyt tämän. Mutta jos et ole tehnyt tätä, ota tästä haaste! ❤

Lue myös:

Kokeilin tipatonta tammikuuta – miten meni noin niinku omasta mielestä?

tipaton-tammikuu
Kuva: Scott Warman / Unsplash

Sain loppuvuodesta villin idean, että voisin kokeilla tipatonta tammikuuta. Nyt 75 % lukijoista ajattelee, että olen eeppinen ongelmakäyttäjä, joka kiertää Kallion baareja monta kertaa viikossa, kusee keskelle katua, könyää taksilla himaan ja kiskoo muutaman loiventavan ennen töihin menoa odottaakseen siellä koko päivän iltaa, jolloin pääsee vetämään uudestaan.

Sellaisesta ongelmakäytöstä ei ollut kyse. Kyse oli havainnosta, että tissuttelusta on tullut hyvin luontainen osa sosiaalista kanssakäymistä: Kun mennään afterworkeille, juodaan yhdet. Kun käydään keikalla, juodaan yhdet. Kun mennään syömään, juodaan yhdet. Kun juhlitaan jotain, juodaan yhdet. Kun tavataan ystäviä, juodaan yhdet. Kun on ollut rankka työviikko, juodaan yhdet.

Yksien juominen ei ole paljon, mutta se on tarpeetonta. Alkoholi on alkoholia, oli se sitten rajoitettu erä ybercoolia pienpanimo-olutta tai lasillinen laadukasta viiniä. Se on samaa alkoholia kuin Magyar, Gambina tai Valdemar, ja niitä kukaan ei pidä cooleina juomina. Paitsi ehkä ironisesti. (On minustakin Ilosaarirockissa otettu valokuva, jossa halaan Magyar-hanapakkausta, mutta se on kyllä aivan toinen tarina se.)

Siksi päätin altistaa itseni kuukauden kestävälle ihmiskokeelle. Miten se sitten meni?

Heti tammikuun alussa jouduin tiukkaan tilanteeseen: afterworkeille. Muut joivat olutta, minä join teetä. Sanoin, että en oo raskaana vaan tipattomalla. Tuntui vähän tylsältä ja tuntui siltä, että pitää perustella, miksi en juo sitä yhtä.

Joten minä perustelin, ja perusteleminen tuntui määrittelevän koko kuukautta. Vaikka sehän oli aivan hassua. Ongelma ja tarve perustelulle olivat täysin oman pääni sisällä.

Tammikuun aikana olin myös kahdesti syömässä siten, että muu pöytäseurue kiskoi alkudrinkit, ruokaviinin ja ehkä jotain jälkkäriksi. Minä, jälleen, en ole raskaana, mutta. Sitten kävin yhdellä keikalla, jolla join limsaa. Sitten olin perjantai-iltana ystävälläni, hän joi olutta, minä teetä.

Join tammikuussa enemmän teetä kuin koko viime vuonna yhteensä. Sen avulla selvisin tipattomasta, jonka ainoa vaikea asia oli, että koin tarpeelliseksi selittää valintaani. Yksien juomisesta on tullut niin luontainen osa kulttuuria, että kun sen yhden skippaa, tuntee itsensä heti selitysvelvolliseksi, vaikka eihän se niin ole. Ketään ei oikeasti kiinnosta, paitsi ehkä silloin, jos vedät niin pahat kännit, että oksennat ystäväsi merkkilaukkuun.

Sen yhden, sen voi joko juoda tai jättää väliin. Valinta on aina oma. Tänään minä ajattelin juoda ensimmäisen yhden tänä vuonna.

Mikä on sinun ja kaveripiirisi suhde alkoholiin?

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

5 uudenvuodenlupausta, jotka parantavat elämänlaatuasi

debby-hudson-616998-unsplash
Kuva: Debby Hudson / Unsplash

Moni lupaa uuden vuoden kunniaksi alkaa paremmaksi versioksi itsestään: hoikemmaksi, tehokkaammaksi ja huolitellummaksi. Sellaiseksi tyypiksi, jolla on aina täydellinen manikyyri, hoidetut nahkakengät eikä yhtäkään kaksihaaraista hiuksissaan. Usein kuitenkin käy niin, että tammikuun toisella viikolla löytää itsensä hotkimasta sormin kylmää noutoruokaa katsellen, kuinka kynsilakka rapisee hiutaleina nuudeleiden joukkoon.

Tämän kokemuksen välttämiseksi voi tehdä myös lempeitä ja helppoja lupauksia. Tässä viisi esimerkkiä niistä.

Pidä kiitollisuuspäiväkirjaa

Kiitollisuuspäiväkirjan idea on simppeli: kirjoita joka päivä ylös asiat, joista olet kiitollinen. Kiitollisuus lisää kiitollisuutta, ja päivä päivältä opit näkemään enemmän hyviä asioita ympärilläsi. Se parantaa mielialaasi, elämänlaatuasi ja voi jopa auttaa elämään pidempään. Aika iisi lifehack.

Muista palauttava liikunta

Joskus haemme liikunnalla nopeita pikavoittoja. Aloitamme saliharrastuksen isoilla painoilla ja intoa puhkuen vain todetaksemme, että flunssa ja urheiluvammat pakottavat pitkälle, ja ehkä päättymättömälle, harjoitustauolle. Siksi kannattaa muistaa, että kävely, jooga ja pyöräily ovat hyviä liikuntamuotoja. Joogan kanssa pääset alkuun vaikka täällä.

Näe ystäviäsi säännöllisesti

Opiskelua, työtä tai muuta suorittamista merkityksellisempiä ovat läheiset ihmiset. Arjen kiireen takia heidän näkemisestään tulee karsittua, mutta rutiinit ja ennalta sovitut tapaamiset auttavat. Hyvissä ajoin kalenteriin sijoitettu tapaaminen pitää, ja väljä aika kalenterissa mahdollistaa spontaanit kahvittelut. Jos spontaaneille kahvitteluille ei liikene koskaan aikaa, kannattaa kalenteriaan tutkia kriittisesti.

Nuku hyvin

Hyvä uni on yksinkertainen, mutta välillä vaikeasti saavutettava lääke palautumiseen. Omaa unenlaatuani on kohentanut suunnattomasti magnesium, ja levitän sen ilosanomaa mielelläni. Muita keinoja hyvään uneen ovat säännöllinen vuorokausirytmi, liikunta päivän aikana, mobiililaitteiden käytön rajoittaminen iltaa kohden (tai sinivalosuodattimen käyttö, jolloin unirytmiä häiritsevä sininen valo näytöllä vähenee) ja tarpeeksi viileä ja pimeä makuuhuone.

Jeesaa toisia

Muiden auttaminen on monella tapaa hyvä juttu. Sillä tekee maailmasta ja jonkun toisen päivästä hieman paremman ja samalla saa vahingossa mielekästä sisältöä ja hyvää fiilistä itselleenkin. Vapaaehtoistyötä voi tehdä kansalaisjärjestöjen ja seurakuntien kautta, ja sen en tarvitse olla jättimäinen ponnistus. Muutamakin tunti riittää. Sopivia puuhia voit etsiä vaikka täältä.

Ja mitä itse lupasin vuodelle 2019? Sen, että kalenterini on tyhjempi. Tykkään tyhjästä kalenterista yhtä paljon kuin puhtaista lakanoista. Oletko sinä luvannut jotain?

Seuraa somessa, pysy kärryillä ❤

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Vuonna 2018 kiinnostivat opiskelu, fomo ja se, että naiset elävät väärin

Vuosikooste

Vuoden vaihtuessa ihminen alkaa hakea katharsista ja pohtia, mitä viime vuonna mahtoi tapahtua. Blogimaailmassa tätä puhdistavaa kertausta kutsutaan myös vuosikoosteeksi, joka luonnollisesti perustuu laajaan, mutta GDPR-ystävälliseen kävijädataan, tilastolliseen analyysiin, tähtitaivaan asentoon sekä vahvaan hiharavistus-musta tuntuu öbauttiarallaa tältä -datankäsittelyyn.

Viime vuonna suurinta suosiota saavuttivat opiskelua, fomoa, ympäristöä ja syntyvyyttä käsittelevät tekstit. Jos olet missannut jonkin teksteistä, ei muuta kuin kimppuun! Ihminen nimittäin on laumaeläin ja muut eivät voi olla koskaan väärässä, paitsi silloin, kun ne menevät jonottamaan ilmaisia ämpäreitä.

Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Silloin, kun menin yliopistoon, olin perheeni ensimmäinen. En tiennyt mitään opiskelusta, yliopistosta tai Helsingistä. Pelkkä opiskelupaikan saaminen oli pieni yllätys. Yliopisto-opinnot ovat välillä oletuksilla ja myyteillä kuorrutettu mysteeri, ja siksi päätin raottaa salaisuuksien verhoa ja paljastaa, millaista opiskelu oli. Lue lisää täältä.

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

Yksi viime vuosien ilmiöistä on fomo, eli fear of missing out. Fomoa aiheuttaa erityisesti sosiaalinen media, josta saa helposti käsityksen, että kaikkien muiden elämä on valtavasti omaa elämää coolimpaa. Koska muut, ne tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan, kun sinä, öööö, hengaat. Lue lisää fomosta ja muiden coolista elämästä.

2 x ekopostaus

Vuosi 2018 muistetaan ilmastonmuutos-, merien mikromuovi- ja vaateteollisuusuutisista. Vuoden 2018 kruunasi pikamuodin valitseminen vuoden turhakkeeksi. Ehkä juuri ajankohtaisuutensa vuoksi suosituimpien postausten joukkoon nousivat vaateteollisuutta ja ekologista pukeutumista käsittelevä Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma sekä ekokokeiluitani deodoranteista shampoottomuuteen kuvannut Kootut ekokokeiluni.

Nainen, tee neljä lasta isänmaalle ja lakkaa elämästä väärin

Kukaan ei varmasti missannut vuoden 2018 kiihkeää uutisointia syntyvyyden laskusta ja siitä, että meiltä loppuvat uudet veronmaksajat eli resurssit eli välineet yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseen! Syntyvyyden laskuhan johtuu siitä, että naiset elävät väärin eivätkä osallistu synnytystalkoisiin ja siten pilaavat oikeastaan kaiken (toisin kuin Sipilä ja Rinne, jotka ovat jo hoitaneet osansa tässä lisääntymisessä, höhhöhhööö). Lue lisää väärin elävistä naisista täältä.

Vuoden parhaimmat lukukokemukset

Koska aloitin aikoinaan Kohtisuoran kirjablogina, haluan nostaa tähän muutamia vaikuttavia lukukokemuksia viime vuodelta. Ystävyydestä, kasvamisesta ja traumaattisista tapahtumista kertova Pieni elämä on väkevä ja vaikuttava teos, joka resonoi mielessä pitkään. Y-sukupolven ahdistusta riemastuttavasti käsittelevät Spleenish ja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kannattaa laittaa korvan taakse, kuten myös viehättävä suku- ja kasvukertomus Ghana ikuisesti.

Kiitos kun olit mukana viime vuoden ja ihanaa vuotta 2019!

Seuraa somessa, pysy kärryillä ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM