Lomahavaintoja

Olen onnistunut viime viikkoina sekoittamaan viikot, päivät ja kuukaudet. Laiskojen päivien lomassa olen oppinut, että lomalla voi notkua maanantaiaamuna kirjastossa, samoilla hyllyjen välissä ja miettiä, miksi maanantait eivät aina ole tällaisia.

Lomalla voi myös

reissata ympäri Suomea ja tavata vanhoja ja uusia tuttuja, ajatella

miksi minä en tapaa heitä useammin.

lomalla voi 3

Lomalla ehtii juuri ja juuri syödä aamiasta ennen kuin lähtee kaverin kanssa lounastreffeille,

voi kiertää hitaasti läpi kaikki museot, pysähtyä jokaisen teoksen tai esineen kohdalla,

lukea kaikki tekstit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten voi katsoa hitaasti pimenevää loppukesän iltaa, sitä, kuinka aurinko laskee puiden latvojen taa taustallaan Lorden hypnoottinen ääni – oh how fast the evening passes, cleaning up the champagne classes

Lomalla voi levittää joogamattonsa heti aamulla kotitalon sisäpihan pihanurmelle ja ajatella,

kuinka hienoa on, että talossamme on sellainen sisäpiha, että kesäaamut ovat lempeitä.

Lomalla voi leipoa sämpylöitä ja antaa taikinan kohota rauhassa, unohtaa muut ajanmääreet.

Loman voi aloittaa festariviikonlopulla ja päättää toiseen festariviikonloppuun. Lomalla voi levätä musiikissa ja ihmisissä alusta loppuun, ja kun loma päättyy, se musiikki soi minussa edelleen.

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Päiväkirjamerkintöjä Porvoosta

Joskus tekee hyvää pysähtyä kaupunkeihin, jotka ovat nähneet useita sukupolvia, kantaneet katukivillään lukemattomia askeleita,

niissä kaupungeissa voi hetken vain olla, unohtaa aikansa ja paikkansa historiassa, levätä, ajatella.

Porvoo_kahvila

Joskus, tai oikeastaan usein, on hyvä juhlia rakkautta, kuten me eilen,

ja tietenkin minä tirautin pienet itkut, koska sellainen minä olen tällaisissa juhlissa.

Kun päivän tuulet tyyntyivät illan koittaessa, istuimme joen rannassa, katsoimme, kuinka valot heijastuivat sen tyyneen pintaan.

Ja kun kävelimme seesteisessä, lämpimässä yössä hotellille, ajattelin,

että tässä maailmassa on niin paljon rakkautta, ihmisiä, joiden kanssa juoda gin toniceja

että on oikeastaan turha jäädä jumittamaan omiin suruihinsa, ahdistuksiinsa,

koska ne tulevat ja ennen kaikkea ne menevät.

Porvoo_ilta

Ja että maailmassa on niin paljon kauneutta, lempeitä kesäöitä

joihin on hyvä jäädä lepäämään, asumaan

vain niihin

ja niiden lisäksi ihmisiin,

jotka valvovat kanssasi ne yöt.

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Näin hankkiudut eroon silmälaseista

Minulla oli silmälasit reilut kymmenen vuotta – sopivasti ankeasta murrosiästä lähtien. Totuin siihen, että kasvoillani oli aina jotain ylimääräistä, jokin virka-asu. Se oli vähän kuin meikki, naamio tai asuste. En koskaan opetellut meikkaamaan silmiäni, koska ne olivat aina lasien takana. En koskaan oppinut käyttämään piilareita, joten juhlissa olin joko lasien kanssa tai siristelin ilman.

Pari vuotta sitten päätin, että silloin hankkimani lasit jäävät viimeisiksi. Että seuraava näönkorjauskeikka on lasien uusimisen sijasta laser. Ja se olikin.

Kävin Lasik-leikkauksessa noin kuukausi sitten, ja muutaman jälkitarkastuksen jälkeen uskallan julistaa sen, miltä jo tuntui: kaikki kunnossa ja hyvin näkyy. Paremmin, kuin koskaan laseilla näkyi.

Miten se näönkorjaaminen sitten oikeasti meni?

Laserleikkaus1

Sehän meni useassa vaiheessa:

Hoitoarvio

Ensin kävin hoitoarviossa, joka monessa paikassa on maksuton. Hoitoarviossa tehtiin nopea näöntarkastus ja mitattiin sarveiskalvon paksuus ja keskusteltiin leikkaustavasta. Valitsin Lasik-tekniikan: se sopi parhaiten sekä taittovirheelleni että silmilleni. Koska Lasikissa sarveiskalvoon leikataan läppä, jonka alle laserointi tehdään, pitää sarveiskalvon olla tarpeeksi paksu tähän. Muitakin vaihtoehtoja on, niistä vaikka täällä.

Esitarkastus

Esitarkastuksessa tehtiin kaikkea hauskaa: silmänpohjat kuvattiin, sarveiskalvon paksuus mitattiin tarkemmin ja näkö tarkastettiin perusteellisesti. Silmistä otettiin muitakin kuvia, ja tulevaa leikkausta käytiin läpi tarkasti. Tapasin myös leikkaavan kirurgin, joka tutki silmät mikroskoopilla ja vastaili kysymyksiin.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivänä silmistäni otettiin vielä muutama kuva, ja pupillien liikkeitä seurattiin hetki molemmista silmistä. Sen jälkeen sainkin Diapamin ja kipulääkkeen naamaan, tapasin leikkaavan kirurgin ja siirryin odottamaan kutsua leikkaussaliin.

Leikkaussalissa tuntui siltä kuin olisi avaruusaluksessa: paljon jännittäviä härveleitä, joiden alle minut peiteltiin makaamaan. Silmiin laitettiin luomenlevittimet, ja se oli toinen epämiellyttävä asia leikkauksessa. Se toinen oli sarveiskalvon läppien leikkaaminen: kone leikkaa läpän, ja paitsi että se tuntuu epämiellyttävältä, siinä iskee myös hetkellinen pakokauhu, jonka aikana päässä pyörii esimerkiksi seuraavat ajatukset: älkää koskeko mun silmiin, haluan perua koko homman, tää tuntuu kamalalta, entä jos en nää enää ikinä mitään, apua nyt mun näkökenttä heiluu, entä jos se heiluu aina näin.

Kun läpät oli tehty, minut siirrettiin laserin alle. Kirurgi piti läppää ylhäällä, ja minun tehtäväni oli tuijottaa valoa, ensin toisella silmällä, sitten toisella. Kahdeksan sekuntia. Helppo nakki.

Laseroinnin jälkeen silmän pintaa puhdistettiin, ja minulle laitettiin piilarit laastareiksi, jotta sarveiskalvoon leikattu läppä asettuisi nätisti takaisin paikoilleen. Pomppasin pystyyn ja kävelin hymyillen, mutta silmät kovasti vuotaen, hämärään huoneeseen toipumaan.

Noin tunnin levättyäni aloin jo chattailla kavereille aurinkolasit päässä. Pian tapasin vielä optometristin ja kirurgin: piilarit otettiin pois, vointi ja näkö tarkastettiin ja sitten pääsin kotiin.

Ensimmäiset tunnit silmät olivat todella valonarat, mutta iltaa kohden sekin helpotti. Olo oli koko ajan hyvä ja pirteä, en saanut nukuttua kotona, vaikka nukkumista oli suositeltu.

laserleikkaus2

Ensimmäinen jälkitarkastus + leikkauksen jälkeinen viikko

Seuraavana aamuna lähdin jälkitarkastukseen. Oli kaunis kesäaamu, ja astuessani ensimmäistä kertaa ovesta ulos aloin itkeä. En ollut koskaan nähnyt niin terävästi, maailma oli uskomattoman kaunis.

Jälkitarkastuksessa näköni tarkastettiin, ja kirurgi katsoi mikroskoopilla sarveiskalvot. Kaikki hyvin.

Leikkauksen jälkeisen viikon ajan tiputtelin silmiini neljästi päivässä kortisonia, antibioottia ja kostuketta. Heti kun pääsin lääketipoista eroon, lähdin telttailemaan Nuuksioon.

Toinen jälkitarkastus

Toisessa jälkitarkastuksessa optometristi tarkasti näön perusteellisesti – se oli tarkentunut entisestään. Kirurgi katsoi silmät mikroskoopilla ja kyseli voinnin. Sain tuomioksi sen, että kaikki on edelleen juuri kuten pitääkin. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä.

Kolmas jälkitarkastus

Kolmas, ja viimeinen jälkitarkastus on luvassa puolen vuoden päästä, silloin, kun on jo pimeää ja ankeaa. Kolmannen jälkitarkastuksen jälkeen leikkausprosessi onkin sitten maalissa, olettaen tietenkin, että kaikki on silloinkin yhtä hyvin kuin nyt.

Miltä nyt tuntuu?

Tuntuminen, ja lasittomuuden aiheuttamat oman peilikuvan säikähdykset, ovat varmasti oman postauksen arvoisia asioita. Ehkä loppuun totean juhlallisesti vain, että hyvin näkyy mutta näkyköön!

Rakkautta kaikille

Ajattelin ensin, että miksi minä kirjoittaisin Pridestä. Olisiko minulla siitä mitään originaalia sanottavaa, olisivatko kokemukseni tarpeeksi vahvoja, jotta minulla olisi oikeus niistä kirjoittaa.

Mutta juuri tuohon oikeuteen se kaikki kiteytyykin. Minulla on oikeus olla, sinulla on oikeus olla. Meillä kaikilla on oikeus olla juuri sellaisia kuin olemme, meillä on oikeus tuntea, kuten tunnemme, rakastaa, ketä rakastamme. Valitettavasti se ei ole vieläkään itsestäänselvää – siksi Prideä tarvitaan, siksi minäkin marssin.

sateenkaarihylly

Sateenkaarihylly

Tasavertaisuus on nimittäin perusoikeus, ei neuvottelu- tai mielipidekysymys.

Minä olen kerran ollut todella ihastunut tyttöön. Ehdin silloin käydä läpi pitkän ajatuskuvion siitä, miten esittelen hänet perheelleni, suvulleni, kaikille, miten siihen suhtauduttaisiin. Poikien suhteen tuollaista ajatuskuviota ei ole koskaan tarvittu, koska sellaiset suhteet ovat olleet itsestäänselviä ja odotustenmukaisia.

Eihän sen näin pitäisi mennä.

Prideä tarvitaan, jotta kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään rakkautensa näyttämistä tai rakastamaan piilossa. Että kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään väkivaltaa, syrjintää, kiusaamista, mitään. Että kaikilla olisi oikeus olla sitä sukupuolta, jota kokevat olevansa, että kaikilla olisi itsemääräämisoikeus.

Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi marssia Pridessä tai esitellä puolisoaan julkisesti. Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi olla sitä sukupuolta, johon identifioituvat.

Siksi Prideä tarvitaan.

Rauhaa ja rakkautta kaikille. Olette ne ansainneet ❤

prideviikko2017


Ps. ne muut somet:

FACEBOOK   INSTAGRAM   SNAPCHAT: @ SAILATUULIA

Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi

Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven

Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.