Kiira Korpi – ihminen, joka luisteli

kiira-ehjäksi-särkynytKaikki tuntevat Kiira Korven, taitoluistelijan, joka voitti urallaan arvokisamitaleita ja poseerasi lehtien kansissa. Kovin moni ei tunne Kiira Korpea, ihmistä. Uraa ja ihmistä sen takana valotetaan Jere Nurmisen kirjoittamassa Kiira: Ehjäksi särkynyt -elämäkerrassa. Siinä Korpi avaa avoimesti asioita menestyksen takana: uupumusta, epävarmuutta, julkisuuskuvan kanssa taistelua sekä kivuliasta minuuden jälleenrakennusta uran päättymisen jälkeen.

Teoksessa käydään läpi Korven elämä juniorivuosista viimeisiä MM-kisoja seuranneeseen minuuden uudelleenrakentamiseen asti. Julkaisuhetkellä lööppeihin valuivat mehukkaat paljastukset Korven isän alkoholiongelmasta ja Korven seikkailuista venäläismiljonäärin kanssa, mutta ehdottomasti arvokkainta antia ovat avoimesti kerrotut kipeät kokemukset ja niistä opitut asiat. Vaikka syömis- ja terveysongelmista, uupumuksesta ja perfektionismin kanssa kamppailusta kerrotaan raadollisesti, välittyy sivuilta valoisa usko tulevaisuuteen ja Korven voimakas halu auttaa muita omia kokemuksiaan jakamalla.

Nurminen on saanut Korvesta paljon irti. Hän kertoo kirjassa avoimesti asioista, joita uran aikana julkisuudessa ei käsitelty. Aikoinaan vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valittu Korpi paljastuu analyyttiseksi, voimakkaaksi ja herkäksi mutta myös ahdistukseen ja epävarmuuteen taipuvaiseksi. Ehkä juuri analyyttisyytensä vuoksi Korpi pystyy erittelemään itseään ja tuntemuksiaan niin tarkasti.

Olinko muka tarpeeksi hyvä ollakseni perfektionisti? Teinkö asiat riittävän täydellisesti ja tinkimättömästi? Ajattelin, että en millään voinut olla perfektionisti, koska eihän minun huoneeni ollut esimerkiksi aina siisti, kuten perfektionistilla pitäisi olla. Enkä saanut jokaisesta kokeesta kymppiä, vaan keskiarvoni oli 9,9. Olin jättänyt lukiossa pitkän fysiikan ja kemian kesken, eli itse asiassa olin laiska enkä mikään perfektionisti. Tiesin paljon ihmisiä, jotka tekivät töitä tunnollisemmin, ahkerammin ja tehokkaammin kuin minä.

Teoksen kerrontaratkaisu on ennemmin temaattinen kuin kronologinen. Yleisesti ottaen ratkaisu on järkevä, mutta itseäni luistelun parissa varttuneena häiritsi se, että aika kulki epäkronologisesti ja jouduin kelaamaan päässäni, mille kausille kyseiset teemat tai kokemukset sijoittuivat.

Korven lisäksi ääneen pääsee hänen perheensä. Korpien perheessä vaalittiin normaalia arkea, ja pitkään Korpi oli vain tavallinen, taitoluistelua harrastava koululainen Tampereelta. Siitä harppaus maailmantähtien joukkoon MM-kisojen kuumaan ryhmään tai lehtien kansiin oli valtava, eikä siihen voinut valmistautua etukäteen. Siksi kirjassa olisi tarjolla paljon arvokasta oppia junioriurheilijoille ja heidän tukijoukoilleen: miten huolehtia siitä, että kokonaiskuormitus koulun ja huippu-urheilun kanssa ei kasva liian suureksi? Miten huomata ylikuormituksen merkit tarpeeksi ajoissa? Miten pitää huoli siitä, että minuus ei rakennu täysin lajin varaan?

Mutta minua satutti, kun jopa omat vanhempani näkivät minut ensisijaisesti taitoluistelijana eivätkä ihmisenä. Miksi sen piti olla niin? Olin varmasti itsekin pitänyt itseäni ensisijaisesti taitoluistelijana, ja lähipiirini oli omaksunut saman ajatuksen. Olin sisäisesti niin rikki, että luistelu ei enää ollut ykkösarvoni elämässä. Tärkeintä oli toipua uupumuksesta hyväksi ihmiseksi, ja muut määritelmät olivat loppujen lopuksi turhia.

Ehjäksi särkynyt on tarina poikkeusyksilöstä: lahjakkaasta ihmisestä, joka on saanut luonteenpiirteikseen kunnianhimon, herkkyyden, analyyttisyyden ja tunnollisuuden. Ne ovat piirteitä, joiden avulla menestytään, mutta myös piirteitä, jotka ajavat helposti uupumukseen. Ne ovat piirteitä, joiden ansiosta ihminen voi näyttää menestyvältä ja kadehdittavalta mutta käydä sisällään taisteluita, jotka ovat niin raskaita, että voivat ajaa ihmisen loppuun.

En arvioi Ehjäksi särkynyttä niinkään kaunokirjallisuutena vaan kasvutarinana. (Kaunokirjallisuuden vuoksi sanottakoon kuitenkin, että teoksen otsikko on vähän liian teinirunomainen meikäläisen makuun.) Kasvutarinana ja itsereflektiona teos on äärimmäisen tärkeä, ja se olisi hyvää ja lohdullista luettavaa kilpaurheilijoille perheineen mutta myös jokaiselle perfektionismin ja suorittamisen kanssa kamppailevalle.

  • Jere Nurminen: Kiira: Ehjäksi särkynyt (2018)
  • Otava
  • 240 s.

Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus

Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Eva Frantzin Sinisessä huvilassa tutkitaan bloggarin puukotusta

sininen huvilaDekkarit ovat genrensä edustajina minulle vieraita. Viime syksynä luin todennäköisesti elämäni ensimmäisen dekkarin – sanon todennäköisesti siksi, että en voi olla ihan varma, mitä kaikkea minulle on peruskouluaikaan yleissivistyksen nimissä luetettu. Voi hyvin olla, että kouluaikojen unohtuneiden kirjojen joukossa on myös jokunen dekkari. Vähäisen dekkarikokemukseni vuoksi en tunnistaisi genren kliseitä, vaikka ne tanssisivat alasti edessäni ja laulaisivat Popedaa.

Elämäni oletettu toinen dekkari on Eva Frantzin Sininen huvila, joka aloittaa Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Takakansi kuvailee tyylilajia cozy crimeksi, ja vaikka en sen tarkkaa määritelmää tiedäkään, viehätyin juuri teoksen sievyydestä: pikkukaupunkimiljööstä, aihepiiristä, sujuvasta juonenkuljetuksesta ja siitä, että teksti ei mässäile väkivallalla.

Teoksen asetelma on herkullinen – etenkin jos sattuu liikkumaan blogimaailmassa. Alkuasetelmassa suosittua Sininen huvila -lifestyleblogia pitävä Becca Stenlund löydetään kotoaan puukotettuna. Hänen 5-vuotias lapsensa harhailee yksin lähiseudulla, puolisonsa on muuttanut hetkeä aikaisemmin pois yhteisestä kodista ja blogin kommenttikenttään ilmestyy säännöllisesti uhkaavia kommentteja. Anna Glad saa mysteerin selvitettäväkseen, ja marssittaa samalla sivuille työparinsa, parisuhdeongelmansa ja ajanpuutteensa.

Sinisessä huvilassa tuntui väärältä heittäytyä sohvalle, nostaa jalkoja pöydälle ja katsella lätkää. Sinisen huvilan asukkaiden piti hioa vanhoja huonekaluja ja tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan päivät pitkät, ei katsoa dokusaippuoita tai syödä noutoruokaa. Peter ei enää tuntenut oloaan kotoisaksi talossa, jonka oli itse ostanut ja rakkaudella kunnostanut. Vaikka hän tiesi olevansa epäoikeudenmukainen, hän oli suunnannut ärtymyksensä Beccaan. Becca puolestaan oli pitänyt Peteriä pahansuopana, koska tämä ei pystynyt iloitsemaan blogin menestyksestä.

Frantz on tehnyt blogiläksynsä ja hallitsee taitavasti tyylilajin. Sininen huvila esittelee, kuinka bloggaajan äitiyttä ruoditaan kommenteissa, osoittaa, miten paljon työtä ja aikaa käytetään täydelliseen Instagram-kuvaan ja miten vaikutusvaltaisen bloggaajan kielteinen arvio voi koitua aloittelevan yrityksen kohtaloksi. Blogimaailman kliseet ja kohut, nettikeskustelut ja henkilöbrändin rakentaminen ovat houkuttelevaa materiaalia, ja aiheeseen on tarttunut myös Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi-romaanissaan.

Viehätyin siitä, kuinka teos marssittaa näyttämölle kirjon erilaisia nettipersoonia ja erilaisia naisia: työlleen omistautuneen poliisin, kauniita asioita vaalivan ja täydellisyyttä tavoittelevan bloggarin, sinnikkäästi eteenpäin pyrkivän ja motivaatiolauseista elävän nuoren naisen, ilkeän nettitrollin sekä pullantuoksuiselta vaikuttavan anopin. Vaikka hahmot ovat melko stereotyyppisiä, ne eivät ärsytä tai tunnu liian kliseisiltä, vaan he palvelevat juonenkuljetusta ja aihepiirin rakentamista.

Ainoa minua selvästi häirinnyt asia oli kerrontaratkaisu, jossa varsinaisen juonen rinnalla kulki kursiivilla kirjoitettu toinen kertomus. Vaikka sen merkitys paljastuu lopussa, se rikkoi jämäkkyyttä ja hallitsi välillä liikaakin muuten näppärää ja tyylikästä juonenkuljetusta; siitä huolimatta, että syyllistä voi aavistella jo ennen loppuratkaisua, ei motiivin monitahoisuus auennut ainakaan minulle kuin vasta lopussa.

Kokonaisuutena Sininen huvila on viihdyttävä, vetävä ja tyylikäs kesäkirja.

  • Eva Frantz – Sininen huvila (Blå villan), 2017
  • Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
  • Schildts & Söderströms
  • 247 s

Kirja saatu kustantamolta, kiitos!

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava

Tuhat loistavaa aurinkoa antaa äänen Afganistanin naisille

tuhat loistavaa aurinkoaKhaled Hosseinin teos Tuhat loistavaa aurinkoa on vaikuttava, mutta ajoittaiseen melodramaattisuuteen sortuva, romaani naisen asemasta, ystävyydestä ja Afganistanin lähihistoriasta. Kirja kietoo yhteen kahden eri-ikäisen ja erilaisista taustoista tulevan naisen kohtalot ja peilaa niiden kautta afganistanilaista yhteiskuntaa ja sen kohtalonhetkiä.

Toinen naisista on Mariam, vaikutusvaltaisen miehen avioton lapsi, joka kasvaa maaseudulla äitinsä kanssa hyljeksittynä. Äidin hirttäydyttyä Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään 30 vuotta vanhemmalle Rashidille. Väkivalta ja hiipuvat toiveet lapsesta varjostavat Mariamin avioliittoa, tekevät siitä alistunutta ja burqan peittämää sietämistä vuodesta toiseen.

Toinen on nuori ja viehättävä Laila, joka varttuu Kabulissa liberaalien vanhempien kanssa. Hän saa käydä koulua, hänen ei tarvitse peittää itseään ja tulevaisuus näyttää olevan hänelle avoinna. Vallankaappaus ja raketti-iskut kuitenkin muuttavat Lailan elämän suunnan, ja hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Hiljalleen Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka loistaa kirkkaasti kuin aurinko.

Teos vetää vastustamattomasti eteenpäin, se on täynnä hallittua tarinankerrontaa ja koukuttavaa draaman kaarta. Hosseini on parhaimmillaan juuri tarinankertojana, ja luin kirjan yhdeltä istumalta.

Vaikka Mariam ja Laila ovat toistensa kontrasteja, he kokevat silti samankaltaisen kohtalon ja joutuvat vaimoiksi väkivaltaiselle ja konservatiiviselle miehelle. Yhtäkkiä koulutuksella, kasvatuksella tai perhetaustalla ei ole mitään väliä. Ainoastaan sillä, että he sattuvat olemaan naisia, on.

”Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam.”

Hosseini tekee taitavasti henkilökohtaisesta poliittista. 30 vuotta Afganistanin veristä ja epävakaata lähihistoriaa kuvataan vaikuttavasti kahden eri-ikäisen naisen kautta. Romaani muistuttaa, että jokaisen uutisen takana on oikeita, tuntevia ihmisiä. Samalla teos nostaa esiin sen, kuinka vaarallista ja väkivaltaista naisten elämä voi olla: kadulla kulkeminen on vaarallista. Kotona on vaarallista. Synnyttäminen voi olla kuolemaksi.

Kun Talibanit pääsivät vauhtiin, Laila oli iloinen, ettei babi ollut näkemässä sitä. Se olisi musertanut hänet. Hakkuja heiluttavat miehet tunkeutuivat vaurioituneeseen Kabulin museoon ja murskasivat kaikki islamia edeltäneeltä ajalta olevat patsaat – siis ne, joita mujahidinit eivät olleet ehtineet ryöstää. Yliopisto suljettiin ja opiskelijat passitettiin koteihinsa. Taulut raastettiin alas seiniltä ja viilleltiin hajalle. Televisioruudut potkittiin rikki.

Mikään täydellinen suoritus Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole. Se sortuu ajoittain melodramaattisuuteen ja mustavalkoisuuteen, jossa hyvän ja pahan raja on ärsyttävän yksinkertainen: Rashid on paitsi aviomiehenä vastenmielinen, myös ulkonäöltään ja tavoiltaan ruma ja ällöttävä. Naishahmoja kuvataan paljon lempeämmin niin luonteen kuin ulkonäön kannalta. Loppuratkaisu on jopa liian saippuasarjamainen ja helppo. Lopun viesti on siirapista huolimatta vahva: toivoahan täällä aina tarvitaan. Toivoa ja uskoa parempaan.

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns), 2007
  • Suomentanut Kristiina Savikurki
  • 399 s.
  • Otava

Muriel Barberyn romaani Siilin eleganssi esittelee yhteiskuntaluokkansa vankeja

siilin eleganssiMuriel Barberyn menestysromaani Siilin eleganssi esittelee meille lajitelman yhteiskuntaluokkansa vankeja. Teoksen näyttämönä on yläluokkainen pariisilainen kerrostalo, jossa osansa näyttelevät äkäinen ovivahtirouva Reneé, 12-vuotias hienostoelämään turhautunut Paloma sekä sekalainen seurue muita talon asukkeja.

Reneé tarkkailee halveksuen kerrostalon elämää, esittää rooliaan äkäisenä, tyhmänä ja epäviehättävänä ovivahtina päivästä ja vuodesta toiseen. Omassa rauhassaan hän lukee filosofiaa ja harrastaa kulttuuria, mutta peittelee sitä muilta. Reneé on rakentanut itselleen suojamuurin, jonka turvin hän voi halveksua toisia ja samalla vältellä paremman elämän tavoittelua.

Tarinan edetessä kuva kirkastuu: elämä on tehnyt Reneéstä Reneén, ja lapsuudesta alkanut osattomuuden kokemus on osoittanut, että liian korkealle ei kannata kurkottaa. Ei, vaikka lahjoja riittäisikin.

Voiko itselleen määräämäänsä rangaistusta murtaa?

– Paloma

Myös 12-vuotias Paloma tarkkailee ympäristöään halveksuen. Häntä ei innosta kultainen häkki, jonka muodostavat yläluokkainen perhe, eliittikoulu, oikeastaan hänen koko kasvuympäristönsä. Älykäs Paloma turhautuu ja päättää tehdä itsemurhan 13-vuotiaana. Jälkipolville hän haluaa jättää tekstinsä, joihin hän kirjaa havaintojaan maailmasta. Paloma on Reneén tavoin ympäristönsä muovaama.

Kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu, hän näkee pian molempien siilien, Paloman ja Reneén, piikkien alle ja osoittaa, että kummallakin on paljon opittavaa elämästä.

Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkenään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, konkreettisen abstraktin edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta.

– Reneé

Nokkela sanailu ja terävät havainnot ihmisten asemasta ja luokkaeroista ovat teoksen parasta antia, ja parhaimmillaan se on hellä ja älykäs kuvaus ihmisyydestä. Vaikka kirjassa on paljon hyvää, jokin särö häiritsi kokonaisuutta; ehkä Reneén pitkät ja ärsyttävät monologit filosofiasta, ehkä hahmojen stereotyyppisyys, ehkä satiirin paikoittainen laimeus – ja kun satiiri laimenee, jäljelle jäävät vain stereotypiat ja ennalta-arvattava loppu.

Jos pariisilaisuus ja helposti kääntyvät sivut kiehtovat, tähän kuitenkin kannattaa tutustua.

  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L’Èlegance du hérisson), 2006
  • Suomentanut Anna-Maija Viitanen
  • 374 s.
  • Gummerus

J. K. Rowling: Paikka vapaana

paikka-vapaanaHarry Pottereiden kanssa varttuneena lykkäsin J. K. Rowlingin ensimmäiseen aikustenkirjaan tarttumista – etenkin, kun se oli saanut ristiriitaisia, ja melko huonojakin, arvioita. Muutamien vuosien tauko auttoi, ja nyt pystyin tarttumaan kirjaan ilman pottermaisia ennakko-odotuksia tai muita vaatimuksia. Lukukokemuksesta tuli silti ristiriitainen.

Paikka vapaana kuvaa perienglantilaisen Pagfordin pikkukaupungin valtataisteluita, jotka saavat alkunsa, kun kaupunginvaltuutettu Barry Fairbrother kuolee golfklubin pihalle. Taistelua yhtäkkiä avautuneesta valtuustopaikasta käyvät monenlaiset tyypit: konservatiiviset, uudistusmieliset, nuoret ja vanhat. Teos marssittaa näyttämölle koko yhteiskunnan kirjon kaupungin vuokra-asunnoissa asuvista huumeidenkäyttäjistä arvotaloissa asuviin perinteisten, paikallisten sukujen edustajiin.

Hahmoja teokseen mahtuu vaikka muille jakaa, ja kirjava hahmokavalkadi on teoksen selkein heikkous. Henkilöitä ja näkökulmia on niin paljon, että ne eivät yhteen blogitekstiin mahdu. On nuorista miehistä haaveileva, turhautunut perheenäiti Samantha, pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä apulaisrehtori Colin ja huonomaineisella vuokra-asuntoalueella varttunut teinityttö Krystal sekä suuri kasa muita. Yksikään hahmoista ei tiheään vaihtuvien näkökulmien vuoksi nouse päähenkilöksi, ja vaikka politiikan valtapelit pelataan pääsääntöisesti aikuisten pöydissä, ovat kirjan teini-ikäiset hahmot kaikkein vahvimpia ja onnistuneimpia.

Sakealla hahmopuurolla on yksi etu: se todellakin kuvaa yhteiskuntaa pienoiskoossa. Hahmot edustavat eri ammattiryhmiä ja yhteiskuntaluokkia, ja välillä Rowling onnistuu loihtimaan mainiota satiiria valtataisteluista ja nostamaan esille sen, kuinka (kunnallis)politiikassa on yllättävän paljon väliä sillä, kuka tuntee kenetkin ja kuka mitkäkin maat osti. Nautin tästä pikkukaupungin ylle rakennetusta teatterista paljon, ja ajattelin itse miljöön olevan teoksen varsinainen päähenkilö – hahmojoukosta kun sellaista ei nouse.

Shirley kuului niihin pagfordilaisiin, jotka surivat itsekseen sitä, että vanhassa pappilassa, joka oli kauan sitten rakennettu poskipartaisen kokeakirkollisen papin ja hänen tärkätyissä esiliinoissa hääräävän palveluskuntansa kortteeriksi, asui nyt hinduperhe. (Shirley ei ollut koskaan oikein päässyt selville siitä, mitä uskontoa Jawandat edustivat.) Hän otaksui, että jos hän ja Howard menisivät temppeliin tai moskeijaan tai missä lie Jawandat kävivätkin jumalanpalveluksessa, heidän edellytettäisiin peittävän päänsä ja riisuvan kenkänsä ja ties mitä, sillä muuten nousisi äläkkä.

Teoksen keskeisenä jännitteenä on kuilu hyvä- ja huono-osaisten välillä. Se korostuu valtuuston riidellessä huumevieroitusklinikan tarpeellisuudesta, ja vieroitusklinikan ja monen hahmon kohtalot kietoutuvat lopulta vahvasti yhteen.

Parhaimmillaan Paikka vapaana on terävä ja hauska yhteiskunnallinen satiiri. Huonoimmillaan se on pinnallista hahmopuuroa, josta jää irrallinen vaikutelma. Siksi teos on lukukokemuksena korkeintaan keskiverto.

  • J. K. Rowling: Paikka vapaana (The Casual Vacancy), 2012
  • suomentanut Ilkka Rekiaro
  • 543 s.
  • Otava

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli tapaus ilmestyessään, eikä syyttä. Kun vihdoin tartuin siihen, luin sen yhdeltä istumalta. Niin ei ole hetkeen käynyt. Luin niin kauan, että kesäilta pimeni ympäriltä, ja nykyään illat, ne ovat valoisia pitkään. Luin niin kauan, että oli ihan pimeää, lopetin vasta, kun viimeinen sivu kääntyi pois.

Kirjan takakansi kysyy kaksi kysymystä, joiden ympärille kertomus kasvaa: Kuka on Lempi? Mitä on lempi?rytisalo-lempiLempistä on moneksi. Hän on rakastettu, vihattu, kauppiaan tytär, vaimo, äiti, kaksoissisar, kaupunkilainen, josta tuli talon emäntä ja päähenkilö, joka kuitenkin jää sivuhenkilöksi kolmen ihmisen tarinaan. Vaikka jokainen kertoo Lempistä, hän ei tule kokonaiseksi, hänellä itsellään ei ole ääntä, ei, vaikka tarinoiden aikajana ulottuu sota-ajoista nykyisyyteen, ei, vaikka kertojia on kolme.

Miksi Lempi ei ole kertomassa tarinaansa itse?

Kun Lempi vielä oli, hän törmäsi isänsä kaupalla Viljamiin, jolla on oma maatila, eikä paljon muuta. Nuoret menevät naimisiin nopeasti, ja kokematon emäntä saa avukseen piikatytön auttamaan tilan töissä. Lapin sota pyöräyttää seesteiseltä näyttäneen asetelman uusiksi, ja Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Kun hän palaa, Lempiä ei enää ole.

Viljami kertoo osuuttaan äänellä, joka on rakkautta, kaipausta, katkonaisia muistoja, kipua, sitä, kuinka elämän mittakaavassa lyhyet ajanjaksot voivat määrittää kaikkea jäljellä olevaa aikaa.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Viljamin jälkeen jatkaa Elli. Hänen äänensä on kovia kokeneen, emäntäänsä vihaavan piikatytön ääni, joka virtaa myrkkynä eteenpäin. Ellin kertomus on katkeruutta, kuorittuja perunoita, lantaa, jäisessä jokivedessä virutettuja lakanoita ja magneettisuutta, magneettisuutta se on. Ellin vuoro on intensiivinen, sitä ei malta jättää kesken, ja sivu sivulta kiertyy auki Lempin kohtalo.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli.

Hieman etäämmältä kertomuksen lankoja kerii yhteen Sisko, kaksoissisar, jonka kerran niin vahva yhteys Lempiin katkeaa, kun sisarukset ajautuvat erilaisille urille: Lempi syrjäiselle maatilalle, Sisko saksalaisen sotilaan kihlatuksi. Rakkauden sijasta Siskoa odottaa nöyryyttävä kotiinpaluu, ja rakkauden olemus vaivaa Siskoa loppuun asti.

Asiat eivät aina mene niin kuin nuori ihminen toivoo, kaikkea muuta. Sitä voi luulla, että elämässä on jokin kaava tai järjestys, mutta ei sellaista ole, ei minulla ainakaan ole ollut. Aina kun olen kuvitellut jotain tapahtuvaksi, on käynyt toisin. Varsinkin yksityiselämässäni on ollut niin. Työuralla olen onnistunut ihan eri tavalla.

Sen lisäksi, että Lempi kietoo hypnoottisesti yhteen kolme erilaista näkökulmaa, se osoittaa, miten sattuma meitä heittelee. Se antaa äänen saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneille suomalaismorsiamille, se osoittaa, kuinka ihmiset jäävät sotien ja yhteiskunnallisten mullistusten jalkoihin helposti, sinkoavat erilleen kuin hahtuvat jokaisena kesänä.

Samalla teos pohtii kateutta, rakkautta, kaipausta ja katkeruutta vahvalla kielellä ja monelta kantilta. Lempiä ja lempeä, joita aprikoi erityisesti rakkaudessa pettynyt kaksoissisar. Sisko etsii vastauksia kirjoista niitä löytämättä, rakentaa itselleen akateemisen uran, jättää tunteet taka-alalle. Kun vastauksia ei ole, on luotava elämä ilman niitä. Kun toista ei näe kokonaisena, ei edes tiedä, ketä rakasti.

Lempi on yksi upeimpia kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Se pitää otteessaan alusta loppuun ja jättää jälkeensä kysymyksiä, joihin saa miettiä vastauksia pitkään. Juuri näin hyvä kirjallisuus tekee, juuri tällaisten kokemusten takia minä luen.

  • Minna Rytisalo: Lempi, 2016
  • 234 s.
  • Gummerus

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava