Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s