Maalasin oudon taulun ja muita kuulumisia

maalaus1

Ystäväni houkutteli meikäläisen Paints & Friendsin akryylimaalausworkshoppiin. Konsepti on simppeli: maksa workshop, ota oma pullo mukaan (workshopin viiniversiossa) ja saavu paikalle. Maalaustarvikkeet ja vinkit tulevat paikan päältä ja kynnys on matala.

Jos olenkin joskus kirjoittanut, että käsityöt olivat koulussa kauhuaineeni, niin kuvaamataito pitää ehdottomasti kakkossijaa.

Meikäläisen töherrykset vetelivät surkeudessaan vertoja erään keskustalaisen kulttuuriministerin edesottamuksille, enkä koskaan pahemmin nauttinut kuvistunneista. Lukion pakollisen kuviskurssin jälkeen en ole koskenut yhteenkään siveltimeen edes kännissä ja läpällä.

Pakkopullakouluaineista tai järkyttävistä epäonnistumista voi jäädä pitkäksi aikaa vähän harhaisia minäkäsityksiä.

Joku kuvittelee loppuikänsä, että ei voi löytää iloa liikunnasta. Joku saa lommoja laulukokeista, toinen matematiikasta. Meikäläisen lommot tulivat käsitöistä ja kuviksesta.

Jaoin näitä fiiliksiä sekä sangen taiteellisen lopputuotteeni myös Instagramin puolella, ja siellä syntyneiden hyvien keskusteluiden vuoksi vaivauduin tänne plokin puolelle jatkoille.

Taiteelle, uuden kokeilulle ja epämukavuusalueelle menemiselle oli selvästi kysyntää. Korona-ajan rajoitukset ovat jättäneet parin galaksin kokoisen loven kulttuurialan lompakkoon, ja myös suuren kulttuurityhjiön yleisölle, harrastajille, meille kaikille.

Tyhjän kankaan kauhua

Ensisijainen tavoitteeni oli saada aikaiseksi jotain. Ihan mitä vaan.

Kun maalamisesta ei ole kokemusta, on vaikea tietää, mistä edes aloittaisi.

Ensimmäisen tunnin lähinnä sekoittelin värejä. Se oli meditatiivista, ja olisin voinut sekoittaa värejä koko loppuillan.

Mitä enemmän niitä sekoittaa ja tuijottaa, sitä enemmän löytää sävyjä ja keksii niille merkityksiä.

Sen jälkeen aloin kokeilla, millaista jälkeä eri työvälineillä tulee. Mitä saa aikaiseksi siveltimellä, mitä sienellä, mitä vanhalla opiskelijakortilla.

Juuri, kun olin pääsemässä jyvälle hommasta ja työvälineistä, aika alkoi loppua. Työ taisi jäädä kesken, mutta ei se niin haitannut. En ole lopettamassa päivätyötäni, ainakaan kuvataiteen vuoksi.

Workshopista jäi fiilis, että oivalsin jotain. Että ensi kerralla tiedän paremmin, mitä teen. Että nyt päässäni on konkreettisia ideoita siitä, mitä kankaalle voisi räiskiä, eikä se tunnu enää niin typerältä kuin koulussa.

maalaus2

Kotoa ihmisten ilmoille

Workshopilla oli toinenkin anti – kulttuuritapahtumaan, tai ylipäätään johonkin, lähteminen. Korona-aikaan se on ollut harvinaisempaa kuin hyvät uutiset Hesarin etusivulla.

Uudet ajatukset ja ideat tulevat virikkeistä ja kulttuurista. Kun niitä ei ole, elämänsisällöksi kutistuu ulkoilu ja se, että katsoo 8 tuotantokautta Doctor Whota putkeen.

Workshopin jälkeen menimme lähipuistoon juomaan eväänämme olleen roseeviinin loppuun.

Puistossa ihmettelimme, kuinka kummalliselta tuntuu olla perjantai-iltana jossain. Kuinka kummallista oli lähteä ihmisten ilmoille ja harrastaa jotain.

Kuinka oudolta tuntuu nyt ajatus lähteä museoon tai näyttelyyn, kun ne eivät ole enää osa arkista kokemuspiiriä.

Miten kummallista oikeastaan on juoda viiniä puistossa ja katsoa auringonlaskua ja ihmisiä ympärillä.

Miten kummallisilta tuntuvat asiat, jotka vielä joskus olivat ihan normaaleja.

Lähiaikojen suunnitelmani on luonnollisesti palata ihmisten ilmoille. Museokorttini on ladattu. Uimakortillani on uintiaikaa. Koronarokote on otettu.

Korona-disclaimereista vielä sen verran, että workshop pidettiin turvaväleillä ja maskit naamalla. Tuskinpa kulttuuri on vaarallisempaa kuin ravintolassa syöminen, vaikka rajoitustoimenpiteiden vuoksi niin voisikin äkkiä luulla.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Maa ja taivas on upea romaani tieteestä, rakkaudesta ja kärsimyksen ongelmasta

maa-ja-taivas

Yaa Gyasin romaani Maa ja taivas on sanalla sanoen upea.

Upea.

Se on nuoren naisen kasvukertomus, maahanmuuttajaperheen tarina, riippuvuuskertomus sekä eksistentiaalinen pohdiskelu tieteestä, uskosta ja kärsimyksestä. Teos onnistuu tavoittamaan monta ulottuvuutta vaivattomasti ja samalla tunteikkaasti.

Rakastan kirjoja, jotka käsittelevät olemassaolon ja maailman mysteereitä monilta kanteilta. Löysin teoksesta yhtymäkohtia Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (The Marriage Plot) -romaaniin, jossa kolme yliopiston päättänyttä nuorta etsii tarkoitusta elämälle ja rakkaudelle: yksi biologiasta, yksi uskonnosta, yksi kirjallisuudesta.

Samoin yhtymäkohtia on aiemmin kehumaani Ghana, ikuisesti -romaaniin, jossa maahanmuuttajaperheen lapset kipuilevat etsiessään paikkaansa amerikkalaisessa yhteiskunnassa.

Ulkopuolisena kaikkialla

Romaanin päähenkilö Gifty on nuori neurotieteen tohtorikoulutettava, joka tekee tiliä nuoruutensa, perheensä ja maailmankatsomuksensa kanssa. Hänen vanhempansa muuttivat aikoinaan Ghanasta Alabamaan, eikä elämä uudessa maassa ollutkaan niin ruusuista kuin olisi voinut kuvitella.

Rahasta on tiukkaa. Ihmisten tavat ja lähtökohdat ovat erilaisia. Kirkonmenot ovat erilaisia.

Giftyn ulkonäkö muistuttaa aina siitä, että hän ei sovi joukkoon Alabamassa – mutta toisaalta Gifty ei koe kuuluvansa joukkoon Ghanassakaan, jossa vajaa kielitaito ja amerikkalainen kasvuympäristö muistuttavat ulkopuolisuudesta.

Perheen selviytymiskeinot juurettomuuden käsittelyyn ovat erilaisia. Giftyn keinona on ylisuorittaminen. Hänen äidillään se on uskonto. Hänen isälleen se on kotimaa, johon hän lähtee eikä enää palaa. Giftyn veljelle Nanalle se on huumeet, jotka lopulta vievät veljen hengen.

Giftystä tuntuu, että kaikki ovat pettäneet hänet.

Perhe on pettänyt.

Maa on pettänyt.

Jumala on pettänyt.

Tiedekin pettää.

Yksin yhteisöjen keskellä

Lapsuudessa ja nuoruudessa Gifty ja Nana erottuivat aina joukosta. Nana koki nousun ja tuhon urheilulahjakkuutena, joka sortui huumeisiin. Gifty etsi lohtua paitsi Jumalasta, myös akateemisesta ylivertaisuudesta.

Kahdeksannen syntymäpäiväni jälkeisenä kesänä luin Raamatun kannesta kanteen, ja jopa äiti tunnusti jättäneensä moisen uroteon tekemättä. Halusin ennen kaikkea olla hyvä. Ja halusin selvän polun hyvyyteen. Taisin olla niin etevä matematiikassa ja luonnontieteissä juuri siksi, että niissä säännöt ladotaan pöytään yksitellen, ja jos tekee jotain juuri sillä tavalla kuin se kuuluu tehdä, tulos on täsmälleen odotetunlainen.

Säntillisestä rukoilusta ja aktiivisesta hyvään pyrkimisestä huolimatta Gifty ei löydä rauhaa. Ei hänen äitinsäkään löydä, vaan sairastuu lopulta vakavaan masennukseen.

Nanan kuoleman ja äidin masennuksen hetkellä tuntuu, että kirkko ja yhteisökin pettävät. Että lähimmäisenrakkauteen ja hyvyyteen on helppo uskoa ja että niitä saa osakseen silloin, kun kaikki on hyvin.

Sitten, kun ei ole, ne katoavat. Yhteisö kääntää selän.

Uskonnon lisäksi Gifty etsii vastauksia tieteestä, joka on ennakoitavaa ja eksaktia. Mutta myös tieteen ympärillä on yhteisö, joka jättää ulkopuoliseksi.

Opiskelutoverit Harvardissa ovat keskiluokkaisia ja rentoja, heille on helppoa olla olemassa. Heille uskonto on vitsi ja itsensä ilmaiseminen vaivatonta. Heille ihmissuhteisiin ja seksuaalisuuteen ei liity kieltojen ja häpeän kerroksia, jotka Giftyyn ovat iskostuneet.

En ollut tarpeeksi cool, tarpeeksi valkoinen, tarpeeksi. Collegessa olin ollut ujo ja kömpelö, koska nahanluontini oli vielä kesken ja halusin eroon sellaisesta kristillisyydestä, jonka mukaan minun tuli säästää itseäni avioliittoon ja joka sai minut pelkäämään miehiä ja omaa kehoani.

Maa vai taivas vai molemmat?

Aikuinen Gifty on valinnut tieteen, ja tutkii sitä, mikä on vaikeinta: aivoja ja palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyviä hermoratoja. Sitä, miten riippuvuus kehittyy hiirien aivoissa. Sitä, miten voisi ratkaista kärsimyksen.

Ja vaikka Gifty on nähnyt useat aivot, tutkinut ja tutkinut, eivät aivot koskaan paljasta kaikkea. Niitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Vaikka aivoalueen aktivoitumisen näkisi, ajatusta tai tunnetta ei tavoita.

Tiedekään ei pysty kertomaan, mitä Nana ajatteli tai tunsi. Se ei kerro, miksi juuri Nana kuoli heroiiniin, eikä se ratkaise äidin masennusta.

En tiedä, miksi Jeesus herätti Lasaruksen kuolleista, mutta en tiedä sitäkään, miksi jotkut hiiret lakkaavat painamasta vipua ja toiset eivät. Voi olla, että nämä kaksi kysymystä eivät ole yhteismitallisia, mutta koska ne ovat nousseet omaan ainutlaatuiseen mieleeni jossain kohtaa elämääni, niillä on arvoa minulle.

Tematiikan lisäksi hienointa teoksessa on se hienovireinen tarkkuus, jolla Gyasi kuvaa ajattelua, elämää ja perhesuhteita. Sitä, millaisia kehiä mieli kiertää kun se yrittää jäsentää elettyä ja löytää ratkaisuja. Sitä, millaista on varttua aikuiseksi juurettomana, ristiriitojen keskellä.

Eikä teos ole niin synkkä, miltä se voisi kuulostaa. Vaikka pelastus tuntuu olevan kaukana, rivien väleistä loistaa valo.

  • Yaa Gyasi: Maa ja taivas (Transcendent Kingdom), 2020
  • Suomentanut Arto Schroderus
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kuunneltu äänikirjana

Saara Turusen Järjettömiä asioita on järjetön romaani rakkaudesta

saara-turunen-järjettömiä-asioita

Olen suuri Saara Turusen fani. Pidin sekä Rakkaudenhirviöstä että Sivuhenkilöstä, erityisesti siitä, kuinka teräviä havaintoja niissä tehdään sekä yhteiskunnasta että ihmisistä. Siksi tartuin innolla Turusen uusimpaan teokseen. Kuuntelin sen äänikirjana, ja se virtasi keväisten metsien ja jokien seurana kevyenä, mutta osittain aika järjettömänä seuralaisena.

Järjetöntä ambivalenssia

Järjettömiä asioita on rakkausromaani. Se kertoo Barcelonaan vaihtoon lähtevästä nuoresta naisesta, joka tapaa vaihtovuoden aikana miehensä ja venyttää siksi aikaansa maassa mahdollisimman pitkäksi. Kun paluun hetki vihdoin koittaa, alkaa vuosia kestävä, järjetön etäsuhde.

Hetkittäin tuntuu, ettei kumpikaan osapuolista halua olla suhteessa. Välimatka on pitkä, elämät omissa maissa erillisiä. Mies ei viihdy Suomessa. Nainen ei mielellään puhu miehestään kotimaassaan tai esittele häntä tuttavilleen.

Silti he jatkavat.

Koko asetelma, koko suhde vaikuttaa järjettömältä. Oleminen on alusta asti ambivalenttia, ja ambivalenssi värittää myös lukijan suhtautumista kirjaan: välillä teos on ihana ja terävä, välillä miettii, kauanko tämä tuskastuttava vellominen jatkuu.

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana poikkeava. Se ei ole samankaltainen suurten tunteiden rakkaustarina kuin ne, joihin olemme populaarikulttuurissa tottuneet. Teoksessa ei ole Titanicin, Romeon ja Julian tai teoksessakin mainittujen Cherbourgin sateenvarjojen kaltaista hullaantumista, tragediaa tai draaman kaarta.

Se on vain kokoelma hetkiä kaukosuhteesta ja havaintoja ihmisistä. Arkisuus ja suurten kertomusten kiertäminen tekee teoksesta jopa anarkistisen arkisen.

Järjetöntä norminvastaisuutta

Vuosia jatkuva etäsuhde haastaa ympäristönsä ja sen normit. Suhde, jossa ei asuta yhdessä, olla naimisissa tai hankita lapsia, hämmentää muita, ja no, vaikuttaa järjettömältä.

Normien tarkastelu ja haastaminen on ehdoton suosikkiasiani teoksessa.

Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään. No, missä te nyt olette ajatelleet sitten asua, kyselevät kanssaeläjät ja näyttävät epäluuloisilta, kun vastaan, että minä täällä ja mieheni omassa kaupungissaan. Seuraavaksi kysytään, aikoisimmeko mennä naimisiin ja entä sitten, jos saisimme lapsia, mitä silloin tekisimme, enkä osaa vastata. Ja niinpä kyselijät tarjoavat erilaisia ratkaisuja, joiden on kai tarkoitus olla avuksi.

Eri maissa asuminen ja vuosien etäsuhde haastaa normien lisäksi myös suhteen osapuolet. He ovat aina väärissä paikoissa, kaukana toistensa arjesta. Kun toisen perheessä tapahtuu tragedia, toinen on muualla, pätkivien whatsapp-puheluiden päässä.

Muoto ja merkitys haastavat lukijan

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana vaikea. Jos sen merkitys haastaa perinteiset rakkaustarinat, ei sen muotokaan päästä helpolla.

Välillä tuntuu, että teoksessa ei ole selkeää juonta ollenkaan. On vain pätkä tapahtumia, ja siksi itse tarinasta on vaikea saada otetta ja siksi se hetkittäin tuskastuttaa.

Mutta hajanainen muoto vahvistaa tarinan merkitystä: mitä muuta elämä ja rakkaus oikeastaan ovat kuin kasauma arkisia tapahtumia ja tavallista elämää kauppakuitteineen, opintoineen ja perhesuhteineen?

Järjettömiä asioita ei päästä helpolla eikä siitä välttämättä ole helppo varauksetta tykätä. Mutta se on silti täynnä hienoja havaintoja ja hyvää kerrontaa sekä huumoria.

Mutta minä sanon, että ehkäpä kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Sillä kotimaassani olen tottunut sellaiseen, että ihmiset pyrkivät alttarille, vaikka eivät osaisi lausua edes Isä meidän -rukousta, he tärväävät rahansa valkoiseen morsiuspukuun ja tuovat seremoniaan mukanaan omat lempikappaleensa, joita he soittavat cd-mankastaan, eikä papin ilme värähdäkään, vaikka kyseessä olisi teknoversio edellisvuoden kesähitistä ja sanoitukset käsittelisivät tissejä ja perseitä. Suurin osa avioitujista eroaa muutaman vuoden päästä, ja kohta he ovat taas kolkuttamassa kirkon ovea uuden puolisonsa kanssa.

Ehkä rakkauteen ja romaaneihin ei tarvitsekaan suhtautua niin vakavasti.

  • Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021)
  • 337 s.
  • Tammi
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Mitään ei kuulu, me vastaamme, vaikka kuitenkin kuuluisi

Viimeisen vuoden ajan kuulumiset on kuitattu tyylillä ei mitään erityistä, kotona on oltu. Koska mitään ihmeellistä ei ole noin vuoteen kuulunut, kenellekään.

Siksi aina kun kysytään kuulumisia, vastaan ei mitään erityistä, arki on ennallaan. Kaikilla se on, ja samoin kaikki muutkin vastaavat.

Me olemme sillä tavalla reippaita, että emme halua kuormittaa muita murheillamme tai joutavuuksillamme tällaisina aikoina, kun kaikilla on raskasta, kun kaikki pelkäävät tai ovat yksinäisiä tai väsyneitä tai hemmetin kyllästyneitä olemaan kotona.

Sehän ei ole totta, että mitään ei kuuluisi. Kertominen ei vaan enää ole samalla tavalla arkista ja luontevaa kuin ennen. Elämästä puuttuu kohtaamisia ja jutustelua, ja kun jutustelu puuttuu, katoaa ote vuorovaikutukseen.

Oikeasti ei mitään erityistä -vastausten alle kätkeytyy vaikka mitä, näin ainakin epäilen. Ne kätkevät väsymystä, iloja, uusia ajatuksia, pikaviestiväsymystä ja kaikenlaisia elämäntapahtumia.

Minunkin päässäni on liikkunut kuluneen vuoden aikana jotain, jopa muutama uusi ajatus. Tässä niistä muutamia.

Hetken kaipasin vihreämpää ruohoa ja omakotitaloa

Viime keväänä, kun kotoilua oli takana kuukauden verran, turhauduin kerrostaloasumiseen. Ajattelin, että jos tämä elämä nyt on tätä, että pitää vain kotona olla, kannattaisiko kodin olla isompi, seinänaapuriton ja pihallinen. 

Se oli jännittävä, uusi ajatus, josta innostuin hetkeksi todella.

Kaipasin kuopimaan, istuttamaan, möyhentämään, tekemään kaikkea konkreettista. Suunnittelin pintamateriaaleja, unelmoin aamukahvihetkistä omalla terassilla ja vertailin leivinuuneja, tontteja, talopaketteja ja energiaratkaisuja. Kuvittelin, että pihalla voisi juoksennella muutama söpö kana ja että voisin soittaa pianoa tasan silloin kun lystään, mietin, miltä lankkulattia tuntuu paljaiden jalkojen alla.

Helsingin ympäryskunnat kiinnostuivat hakukonekäyttäytymisestäni. Aloin saada kohdennettuja mainoksia tonttiarvonnoista ja vapaista tonteista.

Noniin, täältä tullaan, en jaksa enää tätä pandemiapääkaupunkia, mietin.

Sitten minä kävin muutamassa ympäryskunnassa ja havahduin, että mitä ihmettä olen oikein ajatellut. 

Minähän olen itse valinnut Helsingin harrastusten, lyhyiden etäisyyksien, kaupunkimaisuuden ja no, Helsingin takia, enkä minä edes osaa ajaa autoa. Että vaikka Helsinki ei juuri nyt ole oma itsensä, se toivottavasti vielä joskus on. Sitten voin jälleen kävellä illanvietosta kotiin puistojen läpi ja katsella, kun aurinko laskee Munkkiniemen taa.

Kerroin havahduksesta ystävälleni. Hän vastasi, että ei hetkeäkään uskonut, että muuttaisin pois Helsingistä. 

Enää en googlaa talopaketteja. Minä ja pandemiapääkaupunki kuulumme vielä yhteen.

Katselin, mitä vedet tekevät keväisin

Mummuni kuoli viime vuonna, juuri koronarajoitusten aattona. Mummu oli elämäntaitoguruni, ja menetys tuntui aivan kamalalta.

Ihminen katoaa niin äkkiä. Ensin hän on olemassa, sitten ei. Ensin on vain syntymäaika, yhtäkkiä myös kuolinaika. 

Merkkejä ihmisestä on silti kaikkialla. Numero puhelimen muistissa. Puheluhistoria. Muistoja, joita tulee mieleen oudoissa tilanteissa, ja välillä ne naurattavat, välillä itkettävät. Nykyään useammin naurattavat.

Kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia, iskivät koronarajoitukset. Hautajaisiin sai osallistua maksimissaan 10 ihmistä. Uusimaa suljettiin.

Minä olin täällä, pandemiapääkaupungissa, ja minä olin raivoissani ja surullinen. Kävelin päivittäin metsissä, joissa kevät eteni vääjäämättä. Istuin vuolaasti virtaavan Mätäjoen varrella ja itkin. Mätäjoki virtasi tänäänkin vuolaasti, koska taas on kevät, ja vedet tekevät keväisin niin.

Enää se ei tunnu pahalta, suru tai kevät tai Mätäjoen ja ajan jatkuva liike. Mutta toivon, että tämän jälkeen ei enää koskaan tulisi aikaa, jona ihmiset eivät pääse rakkaidensa hautajaisiin.

Ja sit ei mitään erityistä

Ja sitten ei tietenkään kuulu mitään erityistä. Olen ollut kotona ja naputellut tietokonetta. Kasvattanut viherkasveja ja tukkaa. Suunnitellut seinien maalaamista tai lattian päivittämistä. Vaihtanut verhot. Kuunnellut äänikirjoja ja podcasteja. Joogannut videoiden tahtiin, soittanut kitaraa virtuaalitunneilla. Olen tosi kömpelö kitaristi, ja otelaudalla kompurointi tekee minulle hyvää.

Olen kaivannut vapautta aivan kamalan paljon. Näen unia festareista, junasta myöhästymisestä tai nurmikolla istumisesta paikassa, jossa on paljon muitakin, musiikkia, kesäilta, viiniä, sellaista tavallista. En usko, että tarvitsee kaivaa Freudia tai ketään muutakaan haudastaan tulkitsemaan näitä.

Kaipaan vain mahdollisuutta tulla ja mennä, kaipaan elävää musiikkia ja ihmisjoukkoja, halaamista ja tavallista, arkista vuorovaikutusta, ruuhkaista nelosen ratikkaa ja jopa niitä onnettomia, jotka eivät älyä seistä metron liukuportaissa oikeassa reunassa

normaali elämä,

tule jo takaisin ja tuo mukanasi jotain erityistä.

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta

korkeintaan vähän väsynyt

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa millenniaalien uupumusta hyvin henkilökohtaisesta lähtökohdasta: omasta uupumuksesta käsin. Tuloksena on pohdiskeleva ja poukkoileva teos: sellainen, joka välillä tuntuu vertaistuelta mutta kuitenkin välttelee kohtaamista, sellainen, jossa on välillä terävä oivallus mutta välillä keveää höttöä, sellainen, jota välillä ymmärtää ja välillä ei.

Mikä saa millenniaalit uupumaan?

Korkeintaan vähän väsynyt esittelee pitkän listan millenniaalisukupolvelle arkisia ja väsyttäviä kokemuksia. (Sivumennen sanoen, olen kirjoittanut niistä itsekin.) Niitä ovat ainakin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus, suorittaminen nuoresta asti, se jatkuva mikä sinusta tulee isona -kysymys. Taloudellisten huolien lisäksi on erilaista digistressiä, sosiaalisen median tuomia paineita ja tunne siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Taustalla jyskyttää kärkäs poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos, koronaviruspandemia tai jokin muu hauska globaali kriisi.

On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. On oltava tiedostava kuluttaja, ilmastovegaani ja feministi, muttei saa olla paasaaja. On löydettävä oma intohimo, mutta tienattava paljon. Ei saa näprätä kännykkää jatkuvasti, mutta viesteihin on vastattava heti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla.

Kolu kuvaa ristiriitaisia odotuksia ja naisille kasattuja paineita sekä henkilökohtaisia kokemuksiaan: perfektionismia, pyrkimystä kelvata ja yrittää aina vain enemmän, jotta olisi tarpeeksi. Ulkonäköpaineita, sitä jatkuvaa naisvihamielistä mediatulvaa, jossa kerrotaan, mitä kaikkea on nypittävä, trimmattava, treenattava ja siloteltava.

Teoksen teksti on ilmavaa, keskustelevaa. Kuuntelin sen äänikirjana, ja sellaisena se toimi hyvin: kuin kuuntelisi jonkun jutustelua.

Sitten tulee se mutta: keskustelevan, blogitekstimäisen tyylin kääntöpuolena on pinnallisuus ja epämääräisyys, se, että uupumusta käsitellään vain omasta viiteryhmästä käsin, se, että välillä teos jää kritisoimansa selfhelpin tasolle.

Millaiset uupumustarinat saavat palstatilaa?

Yksi asia minua on viime vuosien uupumuspuheessa häirinnyt: se, että uupumuksesta tulee tarina, narratiivi, joka piirtää rajat Hyväksyttävälle Uupumukselle, sellaiselle, josta kehtaa kirjoittaa somessa ilman pelkoa leimautumisesta tai negatiivisista seurauksista.

Moni Hyväksyttävä Uupumuskertomus on koulutetun, vaativia töitä tehneen ja suhteellisen hyvässä asemassa olevan naisen. Sellaisen, joka tietää, ettei uupumuksesta kertominen ole sosiaalinen tai ammatillinen itsemurha. Kun Kolu kirjoittaa, että suurin osa hänen tuntemistaan nuorista naisista on jossain vaiheessa palanut loppuun, se on varmasti ihan totta. Mutta se on vain yhden segmentin kokemus.

Tarkkasilmäisimmät hoksaavat, että kuulun itsekin akateemisten, vaativia töitä ja harrastuksia suorittaneiden naisten ryhmään. Tiedostan, että tämä ryhmä on vain yhdenlainen ja etuoikeutettu, se on ryhmä, jonka ääni pääsee helposti kuuluviin. Vaikka kuulun Kolun kanssa samaan viiteryhmään, en silti onnistunut aina tavoittamaan hänen kuvaamaansa fiilistä tai ilmiötä. Kun minä, selvä kohderyhmän edustaja, jäin välillä ulkopuolelle, ehkä moni muukin jäi; teksti ei aina onnistunut kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Vastaamattomia kysymyksiä

Ketkä pääsevät uupumuspuheessa keskiöön ja ketkä jäävät marginaaliin? Kuinka paljon akateemisten kaupunkilaisten naisten paineet ovat heidän itsensä ja oman viiteryhmänsä asettamia, kuinka paljon ne tulevat ulkopuolelta? Millaista on toisenlaisten ryhmien uupumus? Olisiko teokseen voinut hakea muita näkökulmia?

Näiden kysymysten avonaisuus on teoksen suurin heikkous tietokirjana. Uupumusilmiön käsittely jää yksiulotteiseksi ja epämääräiseksi. Fiilistekstinä ja tilityksenä kirja varmasti toimii – Kolu kirjoittaa hyvin, ja mikä minä olen hänen kokemuksiaan kiistämään.

  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (2020)
  • 380 s.
  • Gummerus
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi antaa äänen lapsettomille

vauvattomuusbuumi

Viime vuosina yksi aihe on noussut säännöllisesti otsikoihin: matala syntyvyys ja siitä aiheutuva moraalipaniikki. Keskustelu velloo jotenkin näin: miksi nuoret eivät lisäänny, miksi ne elävät väärin, kuka on pelotellut nuoria ilmastonmuutoksella?

Aika usein paniikki saa taloudellisen ulottuvuuden: huoltosuhde heikkenee, mistä löydämme lisää veronmaksajia, tehkää nyt niitä lapsia, koska talous! Kirjoittelu on yleensä hyvin asenteellisesti värittynyttä ja ahdistavaakin, ja lapsettomille lätkitään leimoja kolumneissa, pääkirjoituksissa ja somekeskusteluissa. Tähän lätkintään vastaa Heini Maksimaisen teos Vauvattomuusbuumi, joka antaa puheenvuoron heille, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole.

Ihan aluksi: kieli heijastaa maailmaamme

Aluksi vähän kielestä, koska kieli ja sanamme kertovat maailmastamme ja yhteiskunnastamme, siitä, mitä pidämme normina. Muutamia esimerkkejä:

  • ei-vanhemmuudesta käytetään yleisesti termiä lapseton
  • ei-naimisissa olevasta käytetään termiä naimaton
  • lapsiakin vain hankitaan (mikä saa sen kuulostamaan siltä, että homma on yhtä helppoa kuin supermarketissa käyminen).

Tietyt elämänvalinnat tai -tilanteet määritellään kielessämme puutteen kautta. Se kertoo meistä ja maailmastamme, ja ehkä myös siitä, miksi lapsikeskustelu saa helposti kerroksen paksua väriliitua osakseen.

Lapseton on siitä erikoinen määre, ettei lapsettomaksi tullakseen tarvitse tehdä mitään. Riittää, että muut tekevät. –– Samalla, kun ystävistäni oli tullut äitejä, minusta oli tullut ei-äiti (s. 7).

Syntyvyyskeskustelu kautta lähihistorian

Maksimainen aloittaa teoksen historiakatsauksella, ja referoin sitä tässä hieman: paniikki liian matalasta syntyvyydestä ei ole uusi keksintö.

Pelkästään 1900-luvun aikana tapahtui paljon asioita: ehkäisytietämys lisääntyi ja perhekoot pienentyivät. Jo 1940-luvulla ilmiölle esitettiin osittain samoja syitä kuin nykyäänkin: individualismi, vapaa-aika ja epävarmuus (s. 24–25). Samoin jo 1800-1900-lukujen vaiheessa oli naisia, jotka olivat valinneet äitiyden ja vaimouden sijaan elämäntyylikseen työssäkäynnin ja taloudellisen itsenäisyyden.

Vaikka sotien jälkeinen aika ja kehittyneet perhe-etuudet aiheuttivat vauvabuumin, syntyvyys laski nopeasti. 1960-luvulla Suomessa markkinoille tulleet e-pillerit muuttivat viimeistään suhdetta ehkäisyyn. Vaikka vielä 60-luvulla naimisiin mentiin parikymppisinä ja lapsia vain alettiin tehdä saman tien, 70-luvulla syntyvyys romahti ja ensisynnyttäjien keski-ikä alkoi nousta: lisääntymisestä oli tullut valinta, ei avioliittoa seuraava välttämättömyys, ja koska siitä oli tullut tietoinen valinta, siihen suhtaudutaan vakavammin.

Luokkaeroja ja elämäntilanteita eli miksi kylmän, lapsettoman uranaisen stereotypia on väärä

Yksi julkisen keskustelun ongelmista on lapsettomien niputtaminen ja leimaaminen, vaikka näin iso ihmisjoukko on mahdotonta niputtaa. Lapsettomuuttakin on erilaista: osa on sitä vapaaehtoisesti, osa tahattomasti ja osan elämäntilanne ei vain ole mahdollistanut perheen perustamista.

Kun lapsettomuudesta puhuttaessa keskitytään lapsettomuuteen itseensä, siis siihen, että lapsia ei ole, ei oikeastaan kerrota mitään lapsettoman elämästä. Se tekee lapsettoman elämälle suunnilleen yhtä paljon oikeutta kuin vaikkapa se, että työstä puhuttaisiin ensisijaisesti vapauden menettämisenä. – – Se, että lapsetonta elämää ei voi panna muottiin, voi selittää osittain myös sitä, miksi niin monet puolueet ajavat lapsiperheiden asioita, mutta lapsettomien tai yksineläjien oikeudet ovat jääneet vähälle huomiolle. (s. 287.)

Teoksen haastatteluista hahmottuu heterogeeninen ihmisjoukko. Joillekin lapsettomuus on kipeä ja surullinen asia. Toisille se on kiinteästi omaan identiteettiin kuuluva asia ja itsestäänselvä valinta. Osalle lapsettomuus on vain tapahtunut: jos kolmekymppisenä eroaa tai sairastuu, lisääntymisjuna saattaa mennä ohi ilman, että kyytiin hyppäämistä on edes ehtinyt ajatella.

Julkisessa keskustelussa kylmä uranainen on usein stereotyyppinen lapsettoman elämäntavan edustaja. Maksimaisen haastatteluissa uraihmiset olivat vähemmistö, eikä kukaan heistä maininnut valinneensa lapsettomuutta uran takia. Itse asiassa tällä hetkellä näyttää, että lapsettomia on eniten alemmissa tuloluokissa. Näin lapsen hankinnasta on tulossa yhä useammin luokka- ja tasa-arvokysymys (s. 70).

Laadukkaampaa syntyvyyskeskustelua, kiitos

Maksimaisen teos olisi hyödyllistä luettavaa jokaiselle syntyvyydestä meuhkaajalle. Se laajentaa keskustelun kontekstia ja murtaa lapsettomuuteen liittyviä stereotyyppejä. Kun faktat ovat paremmin hallussa, olisi keskustelukin laadukkaampaa, ja se voisi jopa pureutua mahdollisten ongelmien ratkomiseen: jos alhaisissa tuloluokissa jäädään lapsettomiksi, voisiko se johtua taloudellisista seikoista? Onko opiskelun, työn ja perheen yhdistäminen niin vaikeaa, että lopulta lisääntymisjuna menee ohi? Voisiko olla ihan ok, että kaikki eivät halua lapsia, eivätkä ole koskaan halunneetkaan? Saako pelätä ilmastonmuutosta ja sitä, mitä tuleville sukupolville jää? Olisiko mahdollista, että myös lapseton elämä voi olla hyvä elämä?

TL;DR: Vauvattomuusbuumi on hyvä ja avartava kirja.

  • Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi (2019)
  • 318 s.
  • Atena

Aikaisemmat syntyvyys- ja naisen paikka -purkaukset blogissa:

Ps. perustin vihdoin blogille oman instatilin. Se on todennäköisesti Kohtisuoran aktiivisin somekanava, eli jos kiinnostelee, laita seurantaan Kohtisuora-ig 🧡

Candice Carty-Williamsin Queenie on ilahduttavan hyvä romaani

queenieKorona-ajan olen elänyt some- ja uutistyhjiössä, koska viestejä ja digitaalisia ärsykkeitä tulee etätöissä niin sanotusti riittävä määrä. Siksi olen ollut autuaassa pimennossa kaiken suhteen – sen, mistä puhutaan, sen, mitä luetaan ja sen, millaisissa maljakoissa tulppaanit tänä vuonna kuvataan Instagramiin.

Siksi olen ilahtunut, että tulin törmänneeksi Candice Carty-Williamsin esikoisteokseen Queenieen (2019). Ilmeisesti Queenie on ollut jonkinlainen tapaus, jonka olen vain, no, missanut. Mutta sitten se tuijotti minua St. Georgen Bakeryssä, ja minä tuijotin takaisin. Ostin kirjan hetken mielijohteesta ja luin siitä saman tien hotellihuoneessani ensimmäiset sata sivua.

Mitä Queenie sitten on? Se on tarkkanäköinen ja raastava parikymppisen naisen kasvukertomus, joka saa alkusysäyksensä ongelmien kasautumisesta: poikaystävä Tom haluaa pitää taukoa (eli erota), Queenien pitäisi löytää uusi asunto, jonka vuokra on lähes mahdoton maksaa aloittelevan toimittajan tuloilla, perhe ja ystäväpiiri ovat enemmän tai vähemmän sekaisin eivätkä työtkään suju kuten ennen.

Karibialaistaustaisella Queeniella ei ole tukenaan keskiluokkaista brittiläistä perhettä, jolla olisi kontakteja, ylimääräistä asunnon käsirahaa varten tai rennon itsevarmaa otetta elämään. Sen sijaan Queenie on kasvatettu pärjäämään, tekemään aina enemmän kuin muut, olemaan saattamatta perhettään häpeään.

”Jos olisin antanut itseni surra silloin kun aloin odottaa Maggieta neljäntoista vanhana niin mitä siitäkin olisi tullut?” Kaikki isoäidin vastaukset sovitettiin aina karibialaiseen kontekstiin, mikä pakotti minut hyväksymään sen, että omat ongelmani olivat yhdentekeviä (s. 34).

Queenien arki on täynnä tilanteita, joissa hän tulee joko sivuutetuksi tai rodullistetuksi. Hänen argumenttejaan ei kuunnella, vaikka hän yrittää ja yrittää. Hänelle Black Lives Matter on todellisuutta, muille hashtag. Miehille hän on seksiobjekti, iso takapuoli tai hiukset, poikaystävän sukulaisille vitsailun aihe, työpaikalla poikkeus.

Kun espanjalainen henkilöstösihteeri sanoi minulle ihan oikeasti töihin perehdyttämisen yhteydessä: ”Sinulla on käynyt onni, kun olet päässyt tänne töihin! On täällä muitakin sinunlaisia, mutta ei samanvärisiä”, en ollut varma, kuulinko oikein, joten pyysin häntä toistamaan. ”Tiedäthän sinä! Tummaihoisempiakin on, mutta ne ovat IT-puolella.”

Olin avannut suuni vastatakseni (en tosin vieläkään tiedä, mitä olin aikeissa sanoa), mutta hän keskeytti toteamalla: ”Älä huoli, mieheni on musta, joten minä tunnen teidät kyllä.” (S. 218.)

Romaanin maailma on tarkkanäköinen ja uskottava parikymppisen maailma. Carty-Williams piirtää sivuille epävarmuuden, harhailun ja pahan olon. Itseään etsivä ja itsearvostuksensa kadottanut Queenie ajautuu huonoihin ja alistaviin seksisuhteisiin, ei jaksa keskittyä töissä, alkaa kärsiä paniikkikohtauksista ja joutuu lopulta kerimään ongelmansa auki terapiassa pohjia myöten.

Queenieta markkinoidaan hauskana, mutta minusta se oli pikemminkin raastava kuin hauska. Ei ole ensimmäinen kerta, kun en pidä nuoren naisen ongelmista kertovaa kirjaa hauskana – sama fiilis jäi aikoinaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanista. Queenien takakanteen on nostettu katkelma, jossa hänen gynekologinsa epäilee hänen olevan parituksen uhri. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa, mutta ei se ole. Se on surullista, ja kirjan edetessä Queenie joutuu kohtaaman sen, miksi arvostaa itseään niin vähän.

Kuten Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kanssa, myös Queeniessa keskeisessä osassa on ruumiillisuus. Se, että gynekologikäynnit, keskenmenot, kivuliaat kuukautiset ja naiseus ylipäätään kirjoitetaan nykyään niin taitavasti näkyväksi, ilahduttaa. Se on toista kuin nuoruudessani, jolloin kuukautissuojia mainostettiin kliinisellä sinisellä nesteellä.

Tarkkanäköinen teos lässähtää hieman loppua kohti: lankoja keritään liiankin nätisti yhteen ja moni asia selviää tavalla, jolla se ei oikeassa elämässä selviäisi. Siitä huolimatta Queenie on koukuttava romaani, jota en halunnut laskea käsistäni.

  • Candice Carty-Williams: Queenie (2019)
  • Suomentanut Natasha Vilokkinen (2020)
  • 462 s.
  • WSOY

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Vuosi 2020 paketissa, ja että minkälaisessa!

Spotify ilahdutti jälleen vuosittaisella wrapped-koosteellaan. Kyllä tässä vuodessa sen verran koostettavaa onkin, ettei pelkkä musiikkikooste tee huippuvuodelle oikeutta. Tässä muutamia muita, äärimmäisen tieteellisiä ja datapohjaisia kooosteita.

Öh, ”suosikki”sovellukset

top 5 sovellukset

Etätyö on digitalisoinut kaiken, esimerkiksi normaalin kommunikaation, ja tehnyt jatkuvasta ruutuajasta pysyvän asiaintilan. Top 5 tajunnanräjäyttävät ”suosikki”sovellukset vuodelle 2020 ovat:

  • Slack
  • Teams
  • Slack
  • Telegram
  • Spotify
  • Slack, slack, slack, slack…

Upeimmat ruoka-annokset

  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Lounasravintolat olis tosi jees.

Suosikkiharrastukset

  • Uutissivustojen päivittäminen
  • Sohvalla makaaminen
  • Ulkona käveleminen
  • Ennen oli kaikki paremmin, tähän aikaan viime vuonna olin Pori Jazzeilla, tähän aikaan viime vuonna olin siellä ja täällä, tähän aikaan viime vuonna oli ihan ok juhlia isolla porukalla -ajattelu
  • Asuntolainan maksaminen.

Suosikkimatkakohteet

top 5 matkakohteet

  • Olohuone
  • Makuuhuone
  • Kylpyhuone
  • Keittiö
  • Vaatehuone

Jos asuisin vielä legendaarisessa sinkkuboksissani (it had character, sanoi yksi ystävä), suosikkipaikkojen listalle olisi mahtunut: 1. huone 2. kylpyhuone. Tarinan opetus: kannatti ostaa kaksio, vaikka se vähän hirvittikin.

Suosikkikysymykset

  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?

Suosikkiseuralaiset

  • Viherkasvit
  • Kahvinkeitin
  • Sonos
  • Piano
  • Taitoluistimet

Eipä voi muuta sanoa kuin että sangen tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, luovuutta ruokkiva ja palauttava vuosi on ollut. Laitetaan tähän vielä ne Spotify-suosikit:

photo_2020-12-06_11-14-11

Onko sullakin ollut paras vuosi ikinä?

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Tauon jälkeen

photo_2020-11-13_19-11-13

Puolen vuoden aikana olen

tehnyt töitä sohvalla, tehnyt töitä ruokapöydällä, tehnyt töitä lattialla, tehnyt töitä sängyllä,

ja muutaman kerran tehnyt töitä työpöydällä, mutta vain harvoin, se on sievä mutta liian matala.

Minulle töiden tekeminen on läppärin tuijottamista, joten olen tuijottanut sitä asuntoni jokaisessa nurkassa,

vastaillut viesteihin, joita tulee

Teamsissa, Slackissa, Telegramissa, sähköpostissa, joskus Whatsappissa,

käynyt yllä mainituissa kanavissa metakeskustelua siitä, missä näistä kanavista materiaali, josta pitäisi keskustella, on jaettu, ja ovatko kaikki saaneet tai lukeneet sen ja katsellut sitä tanssia, jota etäpalavereiden ympärillä käydään

Kuuluuko ääni

Hei nyt pätkii

Ei me kuulla sua

Kuva katos

Näkyykö tää näyttö eikö se taaskaan näy

Sori tää verkkoyhteys täällä pätkii nyt ihan sairaasti

Tän presen fontit näyttää ihan paskalta (tämä olen jostain syystä aina minä, ja ne preset ovat minun tekemiäni).

Kaiken kiertyminen tietokoneen ruudun ympärille väsyttää uudenlaisella tavalla, ja ehkä juuri siksi en ole viihtynyt vapaa-ajalla blogissa tai somessa ylipäätään.

Moni on tauon aikana kysynyt, kirjoitanko vielä, koska kirjoitan (kiitos, kun olette kysyneet). Olen miettinyt sitä. Siksihän minä aikoinaan aloitin, että olisi kanava, jossa kirjoitella sellaisia tekstejä, joita en kirjoita töissä.

Se oli joskus hauskaa, kirjoittaminen.

Silloin, kun se ei hautautunut etäpalaverien ja pikaviestikaaoksen jalkoihin, silloin, kun se tuntui harrastukselta, joka kuului kotisohvalle. Mutta kun työt muuttivat satunnaisten etäpäivien sijasta kokonaan sohvalle, tarve erilaiselle vapaa-ajalle korostui.

Puolen vuoden aikana olen yrittänyt harrastaa erilaista vapaa-aikaa, jotta se toimisi vastapainona sohvalle muuttaneelle työlle. En tiedä, olenko onnistunut.

photo_2020-11-13_19-11-20

Olen neulonut. En ole mikään käsityöihminen, vaan oikeastaan jokaisen käsityönopettajan kauhu. Nyt neuloin kuitenkin, että tekisin jotain erilaista.

Aloitin ryijyn. Se oli hauskaa, mutta niska-hartiaseudun ongelmat pakottivat sen tauolle – jos tiedossasi on ei-kyyhöttävä työasento ryijyn tekemiseen, ota yhteyttä!

Olen siivonnut, tuijottanut kattoa, soittanut pianoa, keittänyt loputtomia määriä riisiä, kiertänyt puistot ja muut lähireitit kyllästyttävän monta kertaa.

Olen halunnut heittää tietokoneen seinään, lukuisia kertoja.

Luovuus kuolee, kun ei saa uusia virikkeitä, ja mitä vähemmän on virikkeitä ja uusia ajatuksia, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. Tältä vuodelta jäivät pois festarit, keikat, näyttelyt, museokäynnit, kaikki ne asiat, joilla normaalisti lataan itseäni.

Välillä on tuntunut, että jäljellä ei ole yhtäkään laturia, ainoastaan kotona olemista, pikaviestimiin kertyviä uusia tekstirivejä, huonoja uutisia, tiskejä ja ikkunan takana vaihtuva auringon asema.

Ei poikkeusaikaa ja poikkeusvapaa-aikaa ilman jotain kummallisuuksia tai oivalluksia, kuten:

  • Aikoinaan etäpäivä oli positiivinen juttu kerran viikossa, nykyään toimistopäivä silloin tällöin on valonpilkahdus.
  • Aikoinaan keikka piti kokea eturivissä ja mieluiten sopivassa nousuhumalassa, nyt jopa streamattu keikka riittää.
  • Aikoinaan sai osallistua hautajaisiin, mutta keväällä niihin ei päässytkään.
  • Aikoinaan vatsatauti ei vaatinut sen suurempia tutkimuksia, mutta nykyään työterveys lähettää koronatestiin sen vuoksi. (Odottakaa vain käsitetaideteostani ”näin kävin pahassa vatsataudissa koronatestissä ja jäin henkiin kertomaan siitä”)
  • Aikoinaan oli ihan normaalia matkustaa ruuhkabussilla töihin, nykyään yrittää ajoittaa kulkemisensa muihin aikoihin
  • Aikoinaan oli myös normaalia käydä kaljalla töiden jälkeen, halata jotakuta tai juoda toisen lasista.

En tiedä, mikä nykyään on normaalia, mutta jotenkin tämä elämä kuitenkin menee eteenpäin. Ihan kuin tämä blogikin. Siihen huvittaa jälleen kirjoittaa. Kiitos kun olette kysyneet sen perään, ja kiitos jos luitte tänne asti.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Asioita joita en tee

kevät
Teen nykyään tätä

Olipa kerran arki, joka koostui raivokkaasta torkuttamisesta, bussipysäkille juoksemisesta, bussista myöhästymisestä, töiden teosta työpaikalla, työpaikkalounaista, afterworkeista, harrastuksista, kahviloista, museoista, konserteista, taidenäyttelyistä, vierailuista ja juhlista.

Sitten luonto toimi kuten luonto joskus toimii, ja meidän hauras, globalisaatiolle ja halvoille lennoille perustunut järjestelmämme joutui arvioimaan itsensä uudelleen. Sen vuoksi asioista, joita minulla on ollut tapana tehdä, on tullut asioita, joita en nyt tee.

En käytä kirjastokorttia, Museokorttia, uimahallin kausikorttia, matkakorttia enkä virikekorttia (no okei, se on nykyään appi, mutta en pääse sitäkään käyttämään).

En käy harrastuksissa, en käy työpaikalla, en käy kylässä, en käy aftereilla muualla kuin läppärini edessä.

En esiinny tänä keväänä millään kokoonpanolla missään, emmekä lähde kuoron kanssa heinäkuussa World Choir Gamesiin. En todennäköisesti käy festareilla, vaikka en muista yhtäkään kesää 17. ikävuoteni jälkeen, jona en olisi niillä ollut.

En osallistu ympäristötieteen pääsykokeisiin, vaikka olin haaveillut, että ehtisin kevättalven aikana lukea niihin tarpeeksi hyvin. En ehtinyt, enkä viitsi kiusata itseäni sillä, että kasaisin poikkeustilannearjen päälle vielä pääsykoepaineita.

Voisi ajatella, että kaikelta tältä tekemättömyydeltä ehtisi tehdä vaikka mitä: palata keskeneräisten tekstien äärelle, lukea pääsykokeisiin, tehdä lattiaremontin tai luoda itsestään vihdoinkin sen itsensä parhaan version. 

Todellisuus on, että ei ehdi. Päivät täyttyvät ruuanlaitosta, töistä, ruuanlaitosta, metsäkävelyistä, töistä, uutisista ja taas siitä perkuleen ruuanlaitosta. Sellaiset päivät eivät ole minulle luovia tai keskittymistä huokuvia tiloja eivätkä sellaisia, että jaksaisin keskittyä ylimääräiseen aivotyöhön.

Kaikkien näiden tekemättömien päivien jälkeen ajattelen iltaisin, että jälleen yksi päivä tätä poikkeustilaa on takana. Joskus se on ohi, ja sitten minäkin pääsen taas tekemään kaikkea sitä, mitä nyt en voi. Ylevästi voisin ajatella tekeväni heti jotain suurta ja merkittävää, mutta todennäköisesti palaan vain aiemmin inhoamaani hälyiseen avokonttoriin ja totean, kuinka kiva on olla jälleen siellä.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM