Olen humanisti ja ylpeä siitä

humanistiviikko
Kuva: Unsplash

Tällä viikolla vietetään Olen humanisti -kampanjaviikkoa, jonka tarkoituksena on nostaa esille humanistien osaamista ja merkitystä työelämässä. Pystyn ilman suurempaa aivojen kaivelua kertomaan käytännön esimerkkejä siitä, miksi humanistiviikko on tarpeen. Nuoruudessani toistui kolme vitsindeerusta, jotka kuulin aina sen jälkeen, kun olin kertonut opiskelualani:

  1. “Mitä diplomi-insinööri sanoi humanistille?” “Big Mac -ateria colalla!”
  2. Kannattaa varmaan mennä rikkaisiin naimisiin höhhöhhööö!
  3. Mihis ajattelit mennä töihin 🙂

Uskon läpändeerusten kummunneen siitä, että humanistien osaaminen on heikosti tunnistettua. Humanistien supervoimat eivät ylitä uutiskynnystä läheskään niin usein kuin talousluvut tai uudet tekniset vimpaimet. Se ei tarkoita sitä, että humanistit eivät osaisi – se tarkoittaa sitä, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme painottavat tiettyjä asioita.

Humanistiviikon ja humanistisen osaamisen kunniaksi ajattelin nostaa esille viisi pointtia, jotka mielestäni ovat erityisen arvokkaita humanistien osaamisessa. Minun humanisminäkökulmani kumpuaa suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen aineyhdistelmästä, jota on höystetty valtiotieteellisessä sosiologialla ja viestinnällä. Muita aineita opiskellut humanisti painottaisi eri juttuja, mutta minä osaan, ja painotan, näitä:

Humanisti kirkastaa viestit

Humanistit ovat taitavia kirjoittajia. Osa heistä viestii päätyökseen, osa tehostaa tiedonkulkua muiden hommien sivussa. Humanisti palastelee tiedon järkeviin osiin, esittää sen ytimekkäästi ja kysyy oikeita kysymyksiä.

Ytimekkyys on tärkeää yllättävissäkin paikoissa, kuten yritysten sisäisissä keskusteluissa. Näitä keskusteluita käydään yhä enemmän pikaviestimissä ja sähköpostiketjuissa, ja mitä huonommin, sekavammin tai monitulkintaisemmin niitä kirjoitetaan, sitä epämääräisemmiksi ketjut kasvavat. Kun välissä on humanisti, hän osaa kiteyttää, kysyä ja siten karsia turhaa työtä ja paikata kommunikaation aukkoja. Kaikki voittavat.

Humanisti ajattelee kriittisesti ja ymmärtää ihmisten maailmaa

“Me halutaan tästä nyt uutiskirje, tiedote, kampanja ja ilmaiset ämpärit”, hosuu moni bisnespuolen tyyppi vain siksi, että joskus joku on jakanut jossain ilmaisia ämpäreitä.

Sitten paikalle tulee humanisti, joka osaa miettiä kohderyhmää ja tavoitteita sekä valita oikean tavan viestiä – tai päättää olla viestimättä. Turhan hälyn lisääminen sisältöä pursuavaan maailmaan ei kannata, ja kriittinen punnitseminen auttaa hahmottamaan sen, mikä on muille ihmisille merkityksellistä tietoa, mikä turhaa hälyä.

Humanisti tekee asioista käytettäviä ja ymmärrettäviä

Oletko koskaan käyttänyt verkkopalvelua tai sovellusta, jonka käyttöliittymässä lukee aivan mitä sattuu? Oletko katsonut tv-sarjaa, jonka av-käännös missaa puolet sanonnoista, kääntää impostorin postimieheksi ja jättää tavoittamatta keskustelun vivahteet? Oletko lukenut huonoa käännöstä ja jäänyt miettimään, mitä tekstissä yritettiin sanoa?

No, arvaa kuka on kielen, kääntämisen, vivahteiden ja merkitysten asiantuntija? Arvaa, kuka tekee asioista ymmärrettäviä, käytettäviä ja ilahduttavia oikeilla sanavalinnoilla? Humanisti.

Humanisti ajattelee luovasti

Humanistit ovat lukeneet opinnoissaan tuhansia sivuja tekstiä sekä pohtineet kieltä, kulttuuria ja taiteita. Siksi humanistit ovat taitavia ajattelijoita ja asioiden yhdistelijöitä.  Moni humanisti on myös poikkitieteellinen ja pystyy niputtamaan eri aloilta kertynyttä tietoa luovasti. Luovaa ajattelua ei ainakaan toistaiseksi pysty korvaamaan tekoälyllä.

Humanisti on hyvä oppimaan uutta ja opettamaan

Humanistit ovat usein uteliaita generalisteja – itsekin olen. He ovat opiskelleet monia aineita, lukeneet laajasti, tottuneet omaksumaan laajoja kokonaisuuksia ja oppineet niin sanotusti oppimaan.

Työelämä ja maailma muuttuvat jatkuvasti. Ainoa varma asia on se, että kaikki muuttuu. Humanisteilla on hyvät valmiudet uusien asioiden oppimiseen, uusien asioiden tulkkaamiseen muille ja sitä kautta sopeutumiseen ja sopeuttamiseen.

Kauan eläköön humanismi!

Millä alalla sinä olet ja mitä suuri yleisö ei tiedä alasi ihmisten osaamisesta? Kerro kommenttiboksissa!

Lue myös:

Tykkäystoiminto muokkaa käytöstämme – millainen olisi some ilman sitä?

tykkäys
Kuva: Unsplash

Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.

Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.

Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.

Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.

Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt  Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.

Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.

Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?

Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä mieltä sinä olet? Tykkäyksiä vai ei?

Lue myös:

Jos et osaa suojatiesääntöjä, älä aja autoa

suojatie
Kuva: Unsplash

Arkeani värittää kevyen liikenteen harjoittaminen Helsingin kantakaupungissa. Välillä se on suorastaan liian jännittävää, koska kadun ylittäminen tuntuu vaarallisemmalta kuin zombieinvaasion, asteroidin ja manipuloidun influenssaviruksen yhteisvaikutus.

Miksi? Siksi, että autoja suhahtelee suojatien yli täydellä vauhdilla, vaikka viereisellä kaistalla olisi pysähdytty suojatien eteen. Joskus näitä oman elämänsä tähtikuskeja ajaa peräkkäin monta putkeen, mikä saa päättelemään, että sanonta joukossa tyhmyys tiivistyy on keksitty juuri tällaisten autoilijoiden vuoksi.

Itse kohtasin tähtikuskeja viimeksi muutama päivä sitten lähtiessäni ylittämään suojatietä, kun jalkakäytävän puoleisella kaistalla ollut autoilija pysähtyi sen eteen. Suojatiellä tuijotin, kuinka viereisellä kaistalla ensin yksi autoilija paineli hidastamatta suojatien yli. Perään toinen. Sitten kolmas. Vasta neljäs pysähtyi.

Jokainen noista kolmesta rikkoi liikennesääntöjä törkeästi ja osoitti, että ei joko osaa niitä tai välitä niistä. Tässä siis säännöt kahdella erilaisella rautalangalla:

Et saa ohittaa suojatien eteen pysähtynyttä autoa pysähtymättä, koska laki sanoo niin.

Jos suojatien eteen pysähtyneen auton ohittaa pysähtymättä, kyse on liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja vakavasta piittaamattomuudesta. Asia voidaan tutkia myös törkeänä liikenneturvallisuuden vaarantamisena, jos suojatiellä on jo ollut joku kävelemässä. Poliisin mukaan tällainen teko johtaa ajokortin menettämiseen eli ajokieltoon. Lisäksi seurauksena on useimmiten sakot.Lähde (klik).

Jos luetun ymmärtäminen ei sangen kattavasta ja palkitusta peruskoulustamme huolimatta ole hallussa, tässä poliisin tekemä audiovisuaalisessa muodossa oleva havainnollistus soveliaasta suojatiekäytöksestä.

En ole niinkään huolissani omasta hengestäni. Olen huolissani muiden. Homma on nimittäin niin, että tuon samaisen kadun varrella on peruskoulu. Peruskoululaiset ovat pieniä ihmisiä, joita meidän aikuisten pitää erityisesti varoa liikenteessä.

Liikenteessä on myös hyvä muistaa, että sinun kiireesi tai typeryytesi ei ole koskaan arvokkaampaa kuin toisen ihmisen henki. Jos mielestäsi kuitenkin on, voit ottaa menolipun jollekin asumattomalle saarelle ja kaivella siellä napaasi uniikin ja mielenkiintoisen elämäsi loppuun asti.

Ei mulla muuta tänään.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Endometrioosi on kiinnostavin asia Keskusteluja ystävien kanssa -romaanissa

keskusteluja-ystävien-kanssa

Tartuin Sally Rooneyn esikoisteokseen Keskusteluja ystävien kanssa innoissani. Innostukseen oli kolme syytä:

  1. Kansi on tosi freesi (yksityiskohta Alex Katzin maalauksesta)
  2. Se on 1990-luvulla syntyneen kirjoittajan teos, ja kerännyt paljon ylisanoja
  3. Kirja oli ensimmäinen, johon tartuin kesälomallani.

Innostukseni vaihtui nopeasti mitä ihmettä minä nyt olen lukemassa -hämmennykseksi, joka sai minut miettimään, pidänkö teoksesta lainkaan. Kirjan nimen ja ennakko-olettamieni perusteella odotin hauskaa akateemista sanailua ja terävää ympäröivän maailman kuvaamista, mutta sen sijaan eksyin chick litin ja korkeamman kulttuurin välillä tasapainoilevaan ihmissuhdesoppaan.

Tarinan keskiössä ovat parikymppiset entiset rakastavaiset ja nykyiset ystävykset Frances ja Bobbi, jotka pyörivät paikallisissa yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä. Siellä he tutustuvat lähempänä neljääkymppiä olevaan taiteilijapariskuntaan, ja niin sitä kolistellaan kohti maailman tutuimpia kolmio- ja neliödraamoja, joita koitetaan hoidella liberaalin analyyttis-teoreettisesti.

21-vuotiaan Francesin ja kypsän mutta ah-niin-epäkypsän näyttelijän Nickin suhde on tietenkin tuomittu epäonnistumaan, ja joskus ainoastaan akateeminen viitekehys ja sivistyssanojen viljely erottavat teoksen kevyemmän lajityypin edustajista. Tavallaan vatvominen on sympaattista. Tuollaista se elämä taisi parikymppisenä humanistina olla, kun maailman jokainen asia piti pyöräyttää viiden teoreettisen viitekehyksen läpi.

Tunkkaisesta ihmissuhdeasetelmastaan huolimatta kirjalla on kaksi vahvuutta: toinen on nuoruusiän jatkuvan hämmennyksen ja häilymisen kuvaus, toinen on endometrioosi.  Francesin rajuja kuukautiskipuja, niistä seuraavaa sairaalareissua ja menkkavaivojen kanssa selviämistä kuvataan realistisesti, terävästi ja välillä sotkuisesti. En ole ennen lukenut kirjaa, jossa kuukautisista kirjoitetaan noin totuudenmukaisesti, ja tervehdin tätä kuvausta ilolla.

Kipu ei ollut poissa aamullakaan, mutta päätin silti lähteä luennoille. Otin pienen yliannoksen parasetamolia ja kietouduin takkiin ennen kuin lähdin liikkeelle. Koko matkan yliopistolle satoi. Istuin luentosalin perällä täristen ja asetin läppärin kelloon ajastuksen ilmoittamaan, milloin voisin ottaa seuraavan lääkkeen. Moni kurssikaveri kysyi, olinko sairas, ja luennon jälkeen luennoitsijakin kysyi.

Ilmeisesti aika vihdoinkin on kypsä sille, että kuukautisia käsitellään avoimesti. Tätä samaa virtausta ovat pitkään kaipaamani julkinen keskustelu tamponiveron poistamisesta sekä kuukautisille omistettu oma emoji. Ne ovat huimaa kehitystä verrattuna vaikka omaan nuoruuteeni, jolloin pääviesti kuukautisiin liittyen oli se, että ne ovat nolot ja että niiden olemassaolo pitää kaikin tavoin piilottaa – koska kyllähän kohdullisten ruumiintoiminnot ovat niin kovin häpeällisiä, meille viestittiin mediassa, mainoksissa ja hajustettujen kuukautissuojien avulla.

Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisteos, ja odotan, että tulevat teokset nousevat vielä korkealle tasolle.

  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Conversations with Friends), 2017
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • 298 s.
  • Otava

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Omistusasunto, se todella sekoittaa mun pään

asunto
Kuva: Nathan Fertig / Unsplash

Paljastin viime postauksessa päättäneeni mittavan säästöurakkani asunnon ostamiseen. Joillekin ihmisille asunnon ostaminen on varmasti melko yksinkertainen juttu: löydetään kiva asunto, ostetaan se, muutetaan sisään ja ollaan onnellisia.

Minulle ei. Minusta se on tehnyt jalkalista-viherkasvi-designsohva-ei-reikiä-minun-hienoihin-seiniini-VOI-MINUN-PARKETTIANI-hullun. Se on tehnyt minusta jotain, mitä en ole ennen ollut tai edes osannut kuvitella olevani.

Suhtautumiseni asumiseen on ollut aina rento. (Paino aikamuodolla ON OLLUT.) Olen muuttanut paljon, asunut kimppakämpissä, pikkuyksiöissä ja muutamassa oikeassakin kodissa. Vuokra-asumistani on määrittänyt aina tietoisuus sen väliaikaisuudesta ja siitä, että tämän asunnon murheet ovat jonkun muun murheita, ja että tätä asuntoa ei kannata niin vimpan päälle laittaa, koska en ole tässä kauaa.

Kaikki muuttui siinä vaiheessa, kun sain nimeni osakasluetteloon ja hirveän pankkilainan.

Yhtäkkiä tuntuu, kuin olisin kehittänyt jonkin ylimääräisen aistin, joka on vain omistusasujilla tai ihmisillä, joilla on poikkeuksellinen erityislahjakkuus sisustamiseen, kodinhoitoon tai muuhun sellaiseen esteettiseen. Huomaan jalkalistoja, epätäydellisiä kohtia, paikan, jossa maali repsottaa. Pohdin lattianhoitoa, toimivaa sisustusta, parvekekukkia, kylpyhuoneen saumoja, kylpyhuoneen vanhaa ovea ja kohta varmaan taloyhtiömme lukuisia istutuksia tai hiekoitusta talvella.

Yhtäkkiä mieleni pyörittää listaa, jonka kaltaista viattomat aivojeni sopukat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan. Sillä listalla kieppuvat iloisessa sekamelskassa sohvat, ruokapöydät, kenkäkaapit, seiniin porattavat asiat, sälekaihtimet ja ruokaohjeet, koska nyt minulla on keittiö eikä jotain kaurismäkeläistä koppia, jossa ei ole liesituuletinta, tilaa tai mitään modernia teknologiaa kahvinkeittimen lisäksi.

Yhtäkkiä murehdin asioita, joita en koskaan ennen ollut murehtinut näin vakavissani: vesivahinkoa, korkojen nousua, asunnon arvon romahtamista tai tulipaloa. Välillä mietin, teinkö elämäni suurimman virheen ostamalla asunnon yksin Helsingistä, tuosta itse beelsebubin hallitsemasta kalliiden neliöhintojen ja hupenevan rakennusmaan luvatusta maasta. Pohdin, miksi en vain jäänyt huolettomaksi vuokra-asujaksi, kun olen tällainen y-sukupolvea edustava epävarmuudesta kärsijä muutenkin.

Sitten ystäväni osti asunnon samalta kadulta. Ensimmäistä kertaa uudessa asunnossaan käytyään hän lähetti viestin: ”Olen tehnyt kauhean virheen.”

Minua nauratti tuo yhtäläinen kauhuntunne, joka ilmeisesti aina kohtaa ihmisen, kun elämänvaihe on uusi. Hän ei tehnyt virhettä. Enkä minä. Uuteen kestää vain tottua, mutta siihen tottuu. Siitä tulee normaalia. Lopulta siitä tulee koti.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Dataohjautuva elämäni eli loppukevät numeroina

kesädata
Kuva: Unsplash

Meikäläisen somefeedeissä ja muissa ammatillisissa syötteissä on viime aikoina korostunut yksi termi: dataohjautuvuus. Datan hyödyntäminen ei ole asiana ollenkaan huono. Parempihan se on mitata tekemisiään ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin kuin sohia menemään kuin sulava jääpala terassin pöydällä.

Trendeissä on valitettavasti yksi ongelma: ne kuluvat. Jos minä saisin kympin joka kerta, kun luen sanan dataohjautuvuus tai datalähtöinen tai datajotain, asuntolainani olisi maksettu jo eilen ja joululomaksi voisin bookata turistimatkan kuuhun itselleni ja kavereilleni.

Olen kuitenkin omaksunut jotain, koska ihminen välillä on ihan oppivainen tapaus. Siksi minä keräsin teille nyt vähän dataa kuluneesta kuukaudesta. Älkääkä tulko väittämään, ettei tämä data olisi järkevää tai hyödynnettävissä kaupallisiin tarkoituksiin, koska minä olin dataohjautuva, ja datan itseisarvosta tässä nyt lähdetään.

  • Sairastin noroviruksen, ja 10 tunnin ajan oksensin kahdesti tunnissa, melko tarkalleen puolen tunnin välein (aina 20 yli ja 10 vaille). Tällä frekvenssillä ihminen oksentaisi päivässä 48 kertaa ja vuodessa 17520 kertaa.
  • Kolmen vuoden säästöurakkani päättyi, ja laitoin nimeni asuntokauppakirjaan. Urakkaani sisältyi noin 10 000 euron vuosivauhdilla säästäminen sekä uuden kodin etsintä noin kuuden kuukauden ajan.
  • Uusi osoitteeni on elämäni 11. osoite, joten asun yhdessä osoitteessa keskimäärin 2,7 vuotta. Vedonlyönnit seuraavasta muuttopäivästä sitten käyntiin vaan!
  • Pienin ”asuntoni” on ollut Oriveden opistolla jakamani huone, koska kyllä, siellä jaettiin huone. Tiivis asuntolaelämä on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu huomioiden mestan olevan täynnä isoegoisia parikymppisiä taiteilijasieluja, jotka uskovat kaikki olevansa jotain. Minustakin tuli jotain, nimittäin keskiluokkainen ja kovaa vauhtia keski-ikäistyvä täti.
  • Viime päivinä olen pohtinut, miten levitän 24 neliölle mitoitetut huonekaluni 47 neliön asuntoon.
  • Olen 177 cm pitkä, joten se on 5,9 senttiä per ikävuosi. Tämäkin mittari on varmasti tarpeellinen.
  • Pyöräilen päivittäin keskimäärin 11 kilometriä.
  • Muutosta, tiiviistä keikkatahdista ja päivätöistä johtuen postaustaukoni tänne on venynyt ennätysmäisen pitkäksi. Siitä huolimatta teitä on vieraillut täällä (kiitos siitä <3), ja liikennettä ovat vetäneet seuraavat postaukset:

Kiinnostaneiden postausten perusteella voisi tehdä oikean dataohjautuvan päätelmän siitä, että kannattaa jatkossakin kirjoittaa opiskelusta, ahdistuksesta, keskinkertaisista avioliittoromaaneista sekä keskinkertaisuudesta. Ja arvatkaapa mitä? Juuri sellaisista aiheista ajattelinkin kohta kirjoitella, etenkin, kun minulla on jälleen toimiva internet. Joten nähdään täällä jälleen entistä tiheämmissä ja keskinkertaisemmissa merkeissä!

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Ultra Bra – Sokeana hetkenä paneutuu ainutlaatuiseen musiikki-ilmiöön antaumuksella

ultra-bra

Ultra Bra on ilmiö, jonka veroista suomalaisessa kulttuurissa ei ole toiste nähty. Omituisia kontrasteja sisältänyt bändi nousi kuin vahingossa kotimaisen musiikkitaivaan huipulle ja ilmoitti kesken nousujohteisen uran lopettavansa. Ilmiö oli poikkeuksellinen, ja se on tallennettu Ultra Bra – sokeana hetkenä -nimiseen historiikkiin. Se käsittelee Ultra Bran tarinan alusta loppuun, valottaa kaveripiiriä, johon bändi sattumalta syntyi, avaa levyntekoprosesseja ja toimii 1990-luvun laman jälkeisen opiskelijaelämän ja suomalaisen kulttuurin kuvauksena.

Minun ja Ultra Bran historia leikkaa monella tavalla. Olin bongannut bändin ala-asteikäisenä Jyrkistä, oppinut suurimmat hitit ulkoa radiosta ja pettynyt karvaasti, kun bändi ilmoitti lopettavansa. Olin silloin hädin tuskin 13, ja ajattelin, että minulla ei ole mitään mahdollisuutta päästä ikinä bändin keikalle. Kunnes kesällä 2017 pakkasin rinkkani, matkustin Joensuuhun ja lauloin antaumuksella mukana yhdellä Ultra Bran paluukeikoista. Siksi tartuin myös kirjaan innolla.

Bändin syntyä ja varsinkin sävellyksistä vastanneen Kerkko Koskisen lapsuutta ja nuoruuden kaveriporukkaa käsitellään teoksen alussa runsaasti. Ultra Bra kun sai alkunsa kaveriporukan vitsistä, siitä, kun Koskisen lukiokaveri Olli Virtaperko bongasi ilmoituksen SDNL:n laulukilpailusta, johon porukka alkoi kuin alkoikin kynäillä kappaletta kaljanhuuruisessa sanoitussessiossa. Samantyyppisissä sessioissa syntyi Ultra Bralle sanoituksia myöhemminkin. Laulajat ja muusikot hankittiin  ystäväpiiristä, ja kun kokoonpano pokkasi ensimmäisen palkinnon, sai Ultra Bra alkusysäyksen.

Tämänkaltaisten sattumien ja oluentäyteisten iltojen jatkumona syntyi ensin yksi levy, sitten toinen. Kirjassa kuvatut biisien tekotavat ja ympärillä pyörineen ihmismäärän runsaus avasivat minulle konkreettisesti sen, miksi en fanituksestani huolimatta koskaan saanut täysillä kiinni Ultra Brasta: Ultra Bra kun on täynnä sisäpiirivitsejä, ajatuksia, joita ei aina kehitetty loppuun asti, porvarillisista lähtökohdista olevaa poliittiseksi leimautunutta jengiä ja muita outoja kontrasteja sekä biisejä, joiden päätymisestä levylle eivät kaikki bändin jäsenet edes tienneet ennen kuin levy oli valmis.

Vuokko Hovatta muistaa vieläkin, kuinka hän ensimmäistä kertaa laittoi Vesireiteistä saamansa masterin cd-soittimeen ja kuunteli sen yksin kotona.

”Mietin, että ai jaahas, tällainenkin biisi kuin Kuiskaus on tehty. Tuollaisista jutuista ei tietenkään tule hirveän yhteisöllinen fiilis, että oma bändi julkaisee juttuja, joista ei ole ikinä kuullutkaan. En varsinaisesti pahoittanut siitä mieltäni, mutta tunsin kyllä jonkinlaista ulkopuolisuutta.”

Teos on myös sukupolvikertomus siitä, millaista oli viettää opiskelijaelämää 1990-luvun Helsingissä: siitä, kuinka opiskelijana pystyi vetelehtimään kaljaa kitaten ja taidetta tehden, kun leikkurit eivät olleet vielä iskeneet tukiin ja opiskeluaikoihin – se on hyvin erilainen nuoruus, jonka minä ja ikätoverini vietimme 2000-luvun Helsingissä.

Ehkä Ultra Bra osuikin kaikin puolin sopivaan aikaan kulttuurikentälle. Lama oli loppumassa, ovet Eurooppaan olivat auki ja Neuvostoliiton romahtamisen jälkimainingeissa vallitsi jonkinlainen kulttuurinen tyhjiö, johon tuo omituinen ja monella tapaa epäcooli bändi sattui osumaan. Samaan aikaan nuorten aikuisten kulttuuri varsinkin pääkaupunkiseudulla otti harppauksia eteenpäin: Hesari perusti Nyt-liitteen ja Punavuori täyttyi trendibaareista. Lienee sanomattakin selvää, että Hesarista ja Nytistä tuli Ultra Bran pää-äänenkannattajia ja Punavuoren baareista hengailupaikkoja. Kaikki siinä ajassa oli suotuisaa, ja tuon ajanjakson kuvaus on teoksessa kiehtovinta.

Mutta entäs se loppu sitten? Minulle ja monelle muulle Ultra Bran lopettaminen tuli shokkina: miksi uransa huipulla oleva, suhteellisen lyhyen aikaa kasassa ollut bändi päätti vain lopettaa?

Kun asiaa miettii hetken, miksi ei?

Ultra Bra oli iso kokoonpano. Soittajat ja sanoittajat mukaan lukien bändin ympärillä vaikutti toistakymmentä ihmistä, eikä sellaisen kokoonpanon kommunikaatiota tai visiota ole helppo pitää kasassa. Väkisinkin tulee konflikteja, väkisinkin osa tuntee olonsa ulkopuoliseksi ja väkisinkin vähän niin kuin vitsinä alkanut projekti tulee lopulta valmiiksi.

”Totta kai me oltiin siinä vaiheessa ehditty. myös käydä läpi aika monta riitaa”, Melasniemi sanoo. ”Moni bändi olisi voitu laittaa päreiksi niiden riitojen takia. Mutta mielestäni hajoamisen syy oli lopulta nuoruuden hybris. Eli se, ettei me oltu vielä ehditty olla niin pitkään kasassa, että homma olisi muuttunut rutiiniksi.”

Teos on mielenkiintoinen läpileikkaus paitsi yhdestä bändistä, myös Suomesta ja kulttuurista. Se sisältää anekdootteja, sukeltaa bändin jäsenten taustoihin ja ajatuksiin ja muistuttaa sellaisista kommunikaatiotavoista, jotka ovat jo kadonneet historiankirjoihin (soittorinki, anyone?).

Ansioistaan huolimatta teoksessa on myös moitittavaa. Tekstiä vaivaa viimeistelemättömyys, kieliasu olisi vaatinut huolittelemista ja metatekstin heikkoudesta ja poukkoilusta johtuen on välillä vaikea pysyä kärryillä siitä, kenen sitaatista on kyse. Alkuvaiheessa jaariteltiin ehkä turhankin kauan lapsuudenperheistä ja -ystävistä, vaikka tällä varmasti pyrittiin luomaan pohjaa sille, että kaikki lähti todellakin kaveriporukan läpändeeruksesta.

Harva läpändeerus johtaa useisiin kultalevyihin.

  • Mervi Vuorela & Ville Similä: Ultra Bra – Sokeana hetkenä
  • WSOY
  • 339 s.
  • Kirjastosta (palautus myöhässä, sakkoja ropisee)

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM