Politiikan kevät on kuin Game of Thrones

politiikan kevät
Kuva: Unsplash

Olen kuluneena keväänä seurannut innolla Game of Thronesin huipennusta. Olkoonkin, että tarinankerronnasta on tullut suoraviivaisempaa ja yksinkertaisempaa ja että dialogille ja hahmonkehitykselle ei ole enää samoin aikaa kuin joskus ennen.

Ei se välttämättä huono asia ole. Sarja pitää viedä päätökseen, koska kaikella on aikansa ja paikkansa: vinyylilevyillä, hiusdonitseilla ja valtakausilla.

Epäilen, että Game of Thrones päättyy ensi maanantaina jokseenkin alkutilanteeseen. Pohjoisessa ja etelässä vaikuttavat samat suvut kuin alussakin, ja sotiminen ja useita kirjoja ja tuotantokausia kestänyt kiihkeä politikointi osoittautuvat turhiksi.

Sillä tavalla elämä monesti menee. Asiat kiertävät kehää, samat virheet toistuvat, ja lopulta ollaan jälleen lähtötilanteessa.

Tänä keväänä ollaan oltu lähtötilanteessa myös kotimaisessa politiikassa. Viime kierroksen pääministeripuolue Keskusta veti hallituskaudellaan oikealta Kokoomuksen ohi, kärsi vaaleissa odotetun rökäletappion, mutta päätynee silti hallitukseen.

Hallitusneuvotteluita mielenkiintoisempaa on ollut seurata, kuinka poliitikkojen hiekkalaatikko järjestellään – suurin poru kun syntyi salin istumajärjestyksestä.

Siis istumajärjestyksestä.

No ei se mitään. Hallitusneuvottelut saadaan aikanaan päätökseen, ja neljän vuoden päästä hallituspuolueita rangaistaan jälleen vaaleissa. Niin se pyörä pyörii, vaikka Game of Thronesissakin yksi yritti rikkoa vallan pyörän.

Vaalit eivät muuten lopu tähän. Tänä keväänä saamme äänestää myös europarlamenttivaaleissa. Niissä jengi äänestää vieläkin laiskemmin kuin muissa vaaleissa (poislukien seurakuntavaalit). Vaikka kirjoitinkin aiemmin vaalipettymyksestäni, eurovaaleissa kannattaa silti äänestää.

Miksi?

Koska muuten eurooppalaisen vallan linnake on kohta täynnä aborttikielteisiä polttomoottorikonservatiivikiihkoilijoita ja muita huru-ukkoja, ja sitten heräät yhtenä aamuna keskeltä Handmaid’s Talea. Sen kiihkokristillinen, naiset synnytyskoneiksi alistava yhteiskuntajärjestelmä ei kuulosta hirveän houkuttelevalta, vaikka sitä miten paljon yritetään kuorruttaa perinteisillä perhearvoilla.

Myös Handmaid’s Talea voi muuten ihailla HBO:lta. (Ei maksettu mainos, vaan ihan rehellinen suositus.) Eipä sitten muuta kuin telkkarin ääreen ja vaaliuurnille, ja sitten onkin jo kesä. Niin se elämä pyörii.

Lue myös:

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

10 varmaa kevään merkkiä

kevään-merkit
Kuva: Anthony DELANOIX / Unsplash

Viime viikon lauantaina, huhtikuun lopulla, se iski todella, kevät. Jalassani oli sandaalit, luin Musiikkitalon portailla kirjaa ja söin jäätelöä. Aurinko paistoi, elohopea kipusi lähelle kahtakymmentä, kaikkialla oli kukkia ja hiirenkorvia.

Sitten kävi niin, kuten käy aina vapun tai juhannuksen lähettyvillä: riemu katkesi takatalveen. Lumisateesta huolimatta kevään merkkejä, niitä on roikkunut ilmassa niin paljon kuin nyt ilmassa ylipäätään voi roikkua.

Jos pelkkä ikkunasta katsominen ei riitä muodostamaan käsitystä vallitsevasta vuodenajasta, kokosin kymmenen kuumaa kevättrendiä tähän. Joten, jos et muuten tunnista kevättä, tunnistat sen näistä merkeistä:

  1. Koivu yrittää murhata puolet suomalaisista tukehduttamalla heidät omaan räkäänsä.
  2. Työmatkapyöräilijöiden silmät vuotavat viimasta ja kyyneleet jäätyvät poskille pitkässä alamäessä.
  3. Kevätmuoti vyöryy kauppoihin, ja kaikkien yllätykseksi sävyt ovat pastellisävyjä ja kuosit kukkia.
  4. Iltapäivälehtien säälööpit kirkuvat joka toinen päivä seksihellettä ja joka toinen päivä valkoista kurittajaa ja arktista kriisiä.
  5. Jengin pukeutumisesta tulee täysin bipolaarista, ja osa kulkee kadulla t-paidassa ja mikroshortseissa, osa toppatakissa ja tuulihousuissa.
  6. Lumisade iskee juuri, kun olet pessyt ja varastoinut kaikki talvivaatteesi.
  7. Revit hermosi, kun auringonvalo paljastaa, että et pessyt ikkunoitasi viime vuonna. (Et sitä edellisenäkään.)
  8. Jokavuotinen koirankakkakeskustelu kärjistyy ja ihmiset pudottelevat pökäleitä toistensa postiluukuista.
  9. Teineillä on paljaat nilkat. Niin oli muuten talvellakin.
  10. Fiilistelet lintujen laulua, vaikka et ole ihan varma, onko kyseessä lokki vai mustarastas.

Hyvää kevättä! Mitä varmoja kevään merkkejä missasin?

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

#OlenValmis

olen-valmis
Tämän näppäsin eräänä kesäyönä Nuuksion kansallispuistossa

Räyhäsin aikaisemmin, että me nuorehkot ihmiset olemme ahdistuneita kaiken maailman jutuista ja että monet nuorille merkitykselliset asiat eivät tunnu ratkeavan äänestämällä. (Menkää silti äänestämään, jotkut ovat aikoinaan kivenmurikoita viskellen tapelleet oikeudesta siihen.)

Yksi erityisesti nuoria ja heidän vielä syntymättömiä lapsiaan koskettavista asioista on ilmastonmuutos. Se ei ratkea pelkän suomalaisen politiikan avulla, mutta ei se ratkea sitenkään, että ajatellaan jonkun muun hoitavan homman. Ilmastonmuutos vaatii tekoja meiltä jokaiselta. Sen vuoksi somessa kiertää #olenvalmis -haaste, jossa on tarkoitus kertoa päättäjille, että olemme yksilöinä valmiita tekemään konkreettisia tekoja ja odotamme niitä myös heiltä.

Minä olen valmis:

  • vähentämään lihansyöntiä entisestään
  • minimoimaan ruokahävikkiä
  • suosimaan joukkoliikennettä ja pyöräilyä (ja hankkimaan sähköauton, jos joskus auton välttämättä tarvitsen)
  • siihen, että lentämistä verotetaan kovemmin
  • laskemaan asuntoni lämpötilaa
  • lajittelemaan jätteeni vielä tarkemmin
  • vähentämään vedenkulutusta
  • lopettamaan take away -kahvin juomisen (kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta ihminen, joka ravaa aamujunilla Helsinki–Tampere -väliä saattaa sortua kaoottisina aamuina moiseen.)
  • ostamaan vain kestävää muotia
  • käyttämään tavarat ja vaatteet loppuun
  • maksamaan enemmän veroja
  • käyttämään äänioikeuteni ilmaston puolesta

Kulutukseen todella kannattaa kiinnittää huomiota. Ei vain siksi, että säästää asuntoa varten tai tykkää seurata tilinsä saldoa, vaan siksi, että suomalaisten tämän vuoden ylikulutuspäivä oli 5.4.2019. Laskennallisesti me siis käytimme oman osuutemme tämän vuoden luonnonvaroista viime viikolla. Loppuvuoden lainaamme tulevilta sukupolvilta. Se on aika karu ajatus, ja siksi meidän ja muiden pitää toimia nyt.

Mihin sinä olet valmis ilmaston puolesta?

Lue myös:

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Haluan ikuisen kesäajan

kesäaika
Kuva: Unsplash

Olen saattanut joskus tuoda esille, että tykkään tieteestä. Tiederakkauteni vuoksi olen omaksunut maailmankuvan, jossa kaikki on vähän harmaata ja jossa totuuksia ei ole. Vanhat totuudet korvautuvat uusilla, tieto rakentuu vanhan tiedon päälle ja siksi mielipidettä on ihan ok muuttaa.

Esimerkkinä tiedon rakentumisesta olkoot hiljattain kohtaamani merkittävä musiikkitieteellinen fakta: Olin kuvitellut, että Ukkometso on Popedan biisi. Kun minulle huomautettiin Facebookissa sen olevan Pate Mustajärven soolotuotantoa, järkytyin ja jouduin muokkaamaan skeemat päässäni uusiksi. En enää elä valheessa, elän maailmassa, jossa Patella on soolotuotantoa.

Vaikka maalailen kuvaa itsestäni faktapohjaisena tyyppinä, tunnustan, että on asioita, joiden suhteen olen iloisesti kognitiivisten harhojen pauloissa. Ei, en usko olevani keskivertoa parempi kuski, toisin kuin kaikki muut. Sen sijaan uskon, että meidän kuuluisi elää ikuisessa kesäajassa, vaikka tiede väittäisi muuta.

Tiede nimittäin väittää, että meille terveellisin aikavyöhyke olisi Keski-Euroopan aika, eli vielä yksi tunti talviajasta taaksepäin. Silloin aamut olisivat valoisia ja pimeys laskeutuisi iltaisin aikaisemmin. Sen pitäisi auttaa heräämistä, helpottaa nukahtamista sekä vähentää kaamosoireita ja valvomiseen liittyviä terveysriskejä.

HETKINEN HETKINEN HETKINEN, kuuluu meikäläisen päässä tässä vaiheessa. Nämä tutkimustulokset sotivat maailmankuvaani vastaan, enkä suostu uskomaan niitä. Tältä taitaa tuntua ilmastonmuutoskriitikoista: vaikka tiedeyhteisö huutaa yhtä, minä haluan uskoa toista, koska minusta nyt vain henkilökohtaisesti sattuu tuntumaan siltä.

Miksi minusta nyt sitten henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että kesäaika on ihmisen paras aika? No minä rakastan valoisia iltoja. Rakastan sitä, että töiden jälkeen on päivänvaloa, jonka avulla jaksan paremmin nähdä ystäviä, ulkoilla ja harrastaa. Kesäaika antaa minulle lisää aktiivisia tunteja ja auttaa elämään elämää, jota haluan töiden jälkeen elää.

Säkkipimeinä iltapäivinä ja iltoina on todella vaikea saada asioita aikaiseksi, enkä minä halua taantua töiden jälkeen sohvalla karkkia syöväksi zombieksi. Pimeyszombeilussa menee elämä täysin hukkaan, ja miksi meidän pitäisi taantua pimeässä vaeltaviksi zombieiksi, koska eivät kiinalaisetkaan rajoita hiilipäästöjään eiku siis pimeyszombeile ja koska nuorisokin on jotenkin pilalla ja varmasti aiheuttanut tämän kellojensiirtosekoilun omalla turmeltuneisuudellaan.

Ne kirotut talviaamut ovat joka tapauksessa pimeitä. Ne ovat pimeitä kesäajassa ja talviajassa, ne olisivat pimeitä myös ah-niin-terveellisessä Keski-Euroopan ajassa. Talviaamut ovat niin pimeitä, että ihmiset eivät tunnista tuttujaan kaupungilla, eivät näe ikkunasta ulos katsoessaan mitään ja suunnittelevat omia hautajaisiaan päivittäin. Keski-Euroopan ajassa pimeys laskeutuisi joulukuussa joskus kahden aikoihin. Kuulostaapa ööö tosi kivalta ja inspiroivalta, mutta kai se on sitten yhtä terveellistä ja mukavaa kuin hammaslääkäri tai hapankaali.

Paras aikavyöhykeargumenttini on, että vihaan talvea ja haluan teurastaa sen ikuisella kesäajalla. Että niin, sitten kun kellojen siirteleminen lopetetaan, voidaanko jäädä kesäaikaan? Se olisi minun mielestäni kiva juttu.

Minkä aikavyöhykkeen sinä haluat?

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Korkeakoulujen yhteishaku rullaa – näin saat jotain tolkkua opinnoista ja elämästä

yhteishaku
Kuva: Unsplash

Kevät on aikaa, jolloin moni tuskailee tulevaisuuden, siitepölyallergian ja polkupyörän huoltamisen kanssa. Näistä tulevaisuus on kenties suurin haaste, ainakin, jos tulevaisuuden kannalta tärkeää on tietää, mihin hakee yhteishaussa. On vielä monta hyvää päivää aikaa ahdistua korkeakoulujen yhteishausta, joka menee kiinni 3.4.2019.

Minä tuskailin yhteishaun aikaan montaa asiaa. Tiesin, että kieli ja kirjallisuus kiinnostivat, mutta en tiennyt, miten pääsykokeeseen kannattaa lukea, millaista yliopistossa on, tai mitä hemmettiä tarkoittavat pääsykoekirjassa vilisevät sanat ekstradiegeettinen kertoja tai diskurssi.

Ei jumalauta, minä ajattelin pääsykoekirjan ääressä. Samalla pyörittelin mielessäni, tuleeko minusta mitään isona, jos ryhdyn humanistiksi. Etenkin, kun olin aikaisemmin saanut opiskelupaikan myös ympäristöteknologiaan. Mutta tulihan minusta jotain,  koska niin elämässä käy: asiat järjestyvät ja sitä löytää itsensä paikoista ja tilanteista, joihin ei osannut kuvitellakaan päätyvänsä. Ja lopulta kaikki menee aina hyvin.

Jälkikäteen ajateltuna yliopistohaussa pelottavinta oli juuri se, että en tiennyt, millaista yliopistossa on. Mitä siellä opiskellaan, jos siellä opiskellaan suomen kieltä tai kirjallisuutta? Millaisia työllistymismahdollisuudet ovat? Millaista on yliopisto-opiskelijan arki? Millaisia haasteita kohtaa opintojensa aikana?

Olen kirjoittanut näistä aiheista aiemminkin, ja alle linkatuista kirjoituksista löydät lisätietoja yliopistohommista. Toivottavasti tieto helpottaa tässä tapauksessa tuskaa ja auttaa oman hakukohteen valinnassa ❤

1. Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Suomen kielen opinnoissa pääsee lauseenjäsennyksen ja äänne- ja muoto-opin lisäksi perehtymään esimerkiksi sukukieliin ja yhteiskunnallisiin ulottuvuuksiin, kuten kielipolitiikkaan ja sosiolingvistiikkaan. Sen sijaan opinnoissa ei päntätä viittä vuotta kielioppisääntöjä. Niitä varten on omat hakuteokset.

Tässä jokainen on oman onnensa seppä -asenneilmapiirissä kaikkia kiinnostaa tietenkin se, millaisiin töihin suomen kielen pääaineesta valmistutaan. Tyypillisin mieleen tuleva ammatti on äidinkielen opettaja, mutta suomen kielen maistereita työskentelee esimerkiksi tiedottajina, toimittajina, sisältömarkkinoijina, yritysviestinnässä, copywritereinä tai kielenhuoltajina. Sivuaineet, harrastukset, kiinnostuksenkohteet ja sattumat vaikuttavat urapolkuun.

Minun työnkuvaani kuuluu sisältömarkkinointia, copywritingiä ja viestintää. Nykyiseen työpaikkaani päädyin kaupallisen ja it-alan työkokemuksen, aikaisempien kirjoitustöiden sekä digimarkkinointiverkkokurssien ansiosta. Lue lisää opiskelusta ja työllistymisestä täältä. Kurkkaa myös kirjoitukseni kirjallisuuden yliopisto-opinnoista.

2. Miten valmistautua pääsykokeisiin?

Nykyään pääsykokeiden painoarvoa on pienennetty joillakin aloilla. Se on ihan mukava kehityssuunta, koska pääsykokeisiin lukeminen on yhtä miellyttävää kuin lattiakaivon putsaaminen oksennustaudissa.

Jos haet alalle, joka vaatii pääsykokeisiin pänttäämistä, kokosin hyödyllisiä vinkkejä ja opiskelutaktiikoita tähän kirjoitukseen. Lukusuunnitelma, tauotus, keskeisten käsitteiden ja teorioiden ymmärtäminen ja laadukas tiedon jäsentäminen pelkän läpilukemisen sijasta ovat avaimia hyvään pääsykoemenestykseen.

Ja karkit. Tai lenkkeily. Tai ihan mikä tahansa piristävä ja voimia tuova asia.

3. Mitä kaikkea yliopistossa oppii ja onko ok olla hukassa?

Yliopisto-opinnot sijoittuvat siihen ikään, jossa kasvetaan aikuiseksi monella tavalla. Muutetaan pois kotoa, itsenäistytään, tehdään virheitä, etsitään omaa paikkaa ja odotetaan sitä maagista hetkeä, kun aivot ovat vihdoin kehittyneet täyteen mittaansa. Se tapahtuu noin 25-vuotiaana, ja siksi joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen on kypsä tekemään tärkeitä päätöksiä vasta tuossa iässä. Ammatti painostetaan valitsemaan jo paljon aiemmin, joten siksi ajoittainen hukassa oleminen kuuluu täysin asiaan.

Nuorten aivojensa ja identiteettikriisien takia moni ehtii opiskeluvuosien aikana  hieman kompuroida tai vähintäänkin keksiä sijaistoimintoja, joiden avulla lykätä esseen kirjoittamista tai kirjatenttiin lukemista. Näitä kasvuvuosien fiiliksiä, yliopistossa opittuja toisarvoisia asioita ja humoristisia elämänoivalluksia olen koonnut erinäisiin vitsihuumoripostauksiin, esimerkiksi:

4. Mikä minusta tulee isona?

Ammatinvalintakysymys riivaa montaa meistä monta kertaa elämän aikana. Se riivaa opiskelupaikkaa valitessa, mutta se riivaa myös valmistumisen hetkellä ja työelämässä. Maailma muuttuu ja aloja syntyy ja kuolee. Emme voi ennustaa, millaisia töitä tämän hetken ekaluokkalaiset aikuisina tekevät. En minäkään olisi ekaluokkalaisena osannut kuvitella, että istuisin päivät kirjoittamassa asioita internetiin ja saisin siitä palkkaa. Hyvä, että maaseudulla silloin tiedettiin, mikä internet on.

Siksi arvokkain yliopistossa oppimani taito on ollut taito oppia. Olen työelämässä opetellut ja oppinut paljon uutta, ja uskon tekeväni sitä koko loppu-urani. Samoin uskon, että en koko loppu-uraani kirjoita asioita internetiin ja saa siitä rahaa. Ne hommat voivat loppua koska vain – esimerkiksi silloin, kun kaikki maailman väsyneet ylläpitäjät lähtevät yhtä aikaa lounaalle ja internet kyykkää.

Todennäköisesti monella meistä on elämän aikana monta ammattia. Siksi uravalinnasta ei kannata kokea mieletöntä tuskaa. Jokainen koulutus on hyväksi ja avaa ovia kohti seuraavaa koulutusta tai työtä. Maailma muuttuu, niin muuttuu urakin, ja elämä kantaa aina. Lisää ura-ajatuksia voit lukea täältä.

5. Apua, en tiedä, mitä valitsen!

Jos oma haaveala tai -ammatti ei ole kirkkaana mielessä, siitä ei kannata hätääntyä. Monella muullakaan ei ole. Omia kiinnostuksenkohteitaan ja luonteenvahvuuksiaan voi kartoittaa kutsumuskartan ja luonteenvahvuustestin avulla. Niistä oli minulle aikoinaan valtavasti apua, kun pohdin, mikä minä nyt sitten olen isona. (Siis sen lisäksi, että olen pitkä.)

Lisäksi elämässä on rajattomasti mahdollisuuksia ja mikään valinta ei ole peruuttamaton. Pääainetta voi aina vaihtaa (tein itsekin niin). Työpaikkaa voi aina vaihtaa. Yliopistoon voi hakea aina uudestaan, jos ovet eivät ensimmäisellä kerralla aukea. Yhteishaku on vain yhteishaku. Niitä tulee uusia yhtä varmasti kuin siitepölyä ja eduskuntavaaleja.

Tsemppiä hakuun ja pääsykokeisiin!

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM