Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Jatkoin kesän hömppäkirjaputkea Mhairi McFarlanen esikoisteoksella Sinuun minä jäin (You Had Me At Hello, 2012). Kirja reissasi mukanani puistoihin, Ilosaarirockiin ja Tampereelle. Kepeytensä vuoksi se olikin oivallinen reissukirja, johon oli helppo keskittyä niin leirintäalueella kuin junan leikkivaunussakin kymmenen leikkivän lapsen keskellä.

Sinuun minä jäin muistuttaa asetelmaltaan David Nichollsin Sinä päivänä -hittiä: kaksi ihmistä tapaa yliopistossa ja tuntee vetoa toisiinsa, mutta erilaisten kommellusten ja väärinymmärrysten takia he kuitenkin päätyvät eri teille. Kun he kohtaavat toisensa uudelleen aikuisina ja vakiintuneina, heidän on punnittava elämänvalintojaan uudelleen. Siitä seuraa tietenkin kasa noloja tilanteita, sydänsuruja ja ajelehtimista. Taustalla säestää omituinen kaveripiiri omine sotkuineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinuun minä jäin starttaa lupaavasti, ja ajattelin, että tässä on uusi lempiviidekirjani. Kielenkäyttö on hauskaa ja kekseliästä ja kirjoittajan draamantaju hyvä: suuri osa kohtauksista on rakennettu ja ajoitettu juuri sopiviksi; aluiksi, keskikohdiksi ja huipuiksi. Teoksen pääpari, Rachel ja Ben, on tyypillinen pääpari tällaiselle kirjalle: komea naistenmies ja älykäs kirjallisuusnörtti: molemmat omalla tavallaan viehättäviä, molemmat omalla tavallaan epävarmoja.

Ben, Etelä-Lontoosta, oli varttunut äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa, kun hänen isänsä oli häipynyt hänen ollessaan kymmenvuotias. Siihen mennessä, kun kävelimme ohi rakennuksen, joka näytti jättimäiseltä, betoniselta paahtoleipätelineeltä, minä tiesin jo hänen murtaneen jalkansa, kun hän putosi muurilta kaksitoistavuotiaana. Hän oli viettänyt niin paljon aikaa sängyssä, että oli saanut tarpeekseen television päiväohjelmista ja oli lukenut kaikki kirjat kotonaan, myös kaikki Folio Societyn julkaisemat klassikot ja epätoivossaan jopa äitinsä Catherine Cooksonit ennen kuin lahjoi sisarensa käymään kirjastossa puolestaan. Sääriluun pirstalemurtumasta tuli hänen kirjallisuusinnostuksensa peruskallio. Minä en kertonut hänelle, että minun innostukseni oli peruja siitä, ettei minua pyydetty kovin usein ulos hölmöilemään muurien päällä.

Lupaavan alun jälkeen tunnelma hieman lässähtää sekä tarinallisesti että kielellisesti, ja pettymyksekseni teos ei tuokaan mitään uutta viihdekirjallisuuden kentälle: ei mitään poikkeuksellisen kekseliästä tai ei mitään erikoisempaa aihetta – toisin kuin vaikka Jojo Moyes, joka käsitteli Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä -romaaneissaan halvaantumista ja eutanasiaa.

Lukiessani mietinkin, kuinka paljon entisten kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoittamia yliopistorakkaustarinoita maailmaan mahtuukaan – sekä McFarlane että Nicholls kun ovat entisiä kirjallisuudenopiskelijoita. Voiko tästä aiheesta ylipäätään sanoa enää mitään uutta? Ehkä loppuunkalutun aiheen valitseminen kahlitsee McFarlanea liikaa, koska hän on selvästi taitava sanailija ja kirjoittaja. Mitään yllättävää hän ei kuitenkaan pysty tässä tarinassa tarjoamaan.

Sinuun minä jäin on kirjana puhdas suoritus, josta saa kaiken tarvittavan: sujuvan lukukokemuksen, uskollisen kaverin kesäreissulle tai puistoon ja muutamat naurut. Mitään yllätyksiä tai uusia näkökulmia se ei kuitenkaan tarjoa.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Jostain syystä kesät ovat minulle aina hömppäkirjallisuuden aikaa. Ehkä kepeämpi kirjallisuus istuu hyvin viimeisiin työviikkoihin tai aurinkoisiin iltapäiviin puistoissa. Lajityypillä on sitä paitsi paljon hyviä edustajia, ja parhaimmillaan viihdekirjallisuus viihdyttää ja koskettaa. Huonoimmillaan viihdekirjallisuus on kuin sivukaupalla jatkuva mainos – yhdessä lajityypin edustajassa mainittiin jopa päähenkilön käyttämän meikkivoiteen tuotemerkki. (En lukenut sitä loppuun.)

Nyt painitaan kuitenkin hieman eri sarjassa, nimittäin Jojo Moyes -sarjassa. Moyes ihastutti massoja Kerro minulle jotain hyvää -romaanilla (Me Before You, 2012), jossa pikkukaupungin tyttö Louisa palkataan rikkaan, neliraajahalvaantuneen Willin avustajaksi. Rakkaus roihahtaa, mutta loppu on onneton. Jos olisit tässä (After you, 2015) jatkaa Louisan tarinaa.

jos olisit tässä

Willin kuoleman jälkeen Louisa on asettunut Lontooseen, ja hän työskentelee lentokentän baarissa. Pomo on ikävä, asunto ei tunnu kodilta ja päivittäin Lou saa seurata, kuinka muut ihmiset lentävät pois, kohti jotain uutta. Ja sitten on vielä suru Willin kuolemasta, joka vaikuttaa arkeen, uusien ihmissuhteiden solmimiseen, kaikkeen.

Ajan mittaan suru ei ole enää samaa musertavaa tuskaa, jota tuntee aluksi, sellaista jonka vyöryessä päälle tahtoisi itkeä väärissä paikoissa ja tuntee järjetöntä raivoa kaikkia idiootteja kohtaan, jotka ovat yhä elossa, kun oma rakas on kuollut. Siihen vain mukautuu. Ikään kuin kiertyy kerälle sen tyhjän aukon ympärille.

Pelkkää surua Jos olisit tässä ei kuitenkaan ole, vaan tarinaan marssitetaan mukaan Louisan omalaatuinen perhe, muutamia yllätyksellisiä henkilöitä ja lopulta orastava uusi ihmissuhdekin. Ihmissuhde- ja työkuvioiden lisäksi yhdeksi juonteeksi nousee hieman yllättävästikin naisen asema, jota käsitellään kahdesta näkökulmasta. Vakavampana tarinalinjana on seksuaalinen hyväksikäyttö, kepeämpänä linjana Loun äidin feministinen herääminen ja siitä seuraava vanhempien parisuhdekriisi.

Tiesitkö, että siskosi on lukenut kirjaa nimeltä Haluan olla nainen? Ja jotain vanhaa soopaa nimeltä Naisten makuuhuone tai jotain. Treena väittää, että äitisi on klassinen esimerkki alistetusta naiseudesta. Äitisi kieltää sen, mutta se kuulemma vain osoittaa, kuinka alistettu hän on. Treena hokee äidillesi, että minun pitäisi hoitaa ruuanlaitto ja siivous, ja antaa ymmärtää, että minä olen joku perhanan luolamies. Jos uskallan sanoa jotain vastaan, hän käskee minun ’miettiä etuoikeuksiani’. Miettiä etuoikeuksiani! Sanoin hänelle, että miettisin niitä ilomielin, jos vain tietäisin, mihin hittoon äitisi on piilottanut ne.

Jos olisit tässä on tarinavetoinen ja nopealukuinen, ja sen lähes 500 sivua kääntyvät nopeasti. Lajityypille uskollisesti päähenkilö on hieman hölmö ja taipuvainen sähläämään, mutta kuitenkin kovin rakastettava ja hyväntahtoinen.

Moyesillä on taito käsitellä arkea lempeän humorisesti ja lämminsydämisesti ja upottaa viihdekirjaan myös vakavia aiheita ja ahdistavia ongelmia. Tietenkin ongelmat ratkeavat helpohkosti ja loput ovat onnellisia, mutta juuri sitähän minä kesäkirjalta toivoinkin.

Maailmankirjallisuuden klassikko? Ei. Laatuviihdettä? Todellakin.

Vaatekaappikuulumisia

Kirjoitin aiemmin vaatefilosofiastani ja pyrkimyksestäni kohti toimivaa vaatevarastoa, sellaista, jossa ei olisi mitään ylimääräistä. Sellaista, jota karsitaan, hoivataan ja täydennetään harkiten.

Kävin alennusmyynneissä hieman täydentämässä: mukaani tarttui yksi villainen neule ja kaksi pellavapaitaa. Simppelit löydöt simppelille naiselle.

pellavapaidat

Minulle täydentäminen edellyttää myös luopumista. Niinpä luovuin kahdesta paidasta: toisesta, joka ei koskaan ollut ominta minua, toisesta, joka oli heikkolaatuinen alennuslöytö vuosien takaa – ajatella, että se oli kuitenkin pyörinyt mukanani vuosikaudet.

Aika monet näistä heikkolaatuisista ja kulahtaneista vaatteista kuuluvat mitä jos -kategoriaan. Mitä jos joku päivä jaksankin korjata tuon? Mitä jos joku päivä kaipaan tuota? Mitä jos? Mutta aika harvoin tulen lunastaneeksi mitä jos -ajatukseni keinokuituisten hutiostosten osalta.

Tarkoituksena on, että huteja ei enää tule. Siksi minulla on ostoslista vaatteille.

pellavapaidat ja villapaita

Mitä ostoslistalla on pellavapaitojen ja neuleen lisäksi?

  • Nahkatakki
  • Mustat farkut
  • Valkoinen silkkipusero
  • Laadukas collegepaita

Siinä ne. Simppeli lista simppelille naiselle.

Näin hankkiudut eroon silmälaseista

Minulla oli silmälasit reilut kymmenen vuotta – sopivasti ankeasta murrosiästä lähtien. Totuin siihen, että kasvoillani oli aina jotain ylimääräistä, jokin virka-asu. Se oli vähän kuin meikki, naamio tai asuste. En koskaan opetellut meikkaamaan silmiäni, koska ne olivat aina lasien takana. En koskaan oppinut käyttämään piilareita, joten juhlissa olin joko lasien kanssa tai siristelin ilman.

Pari vuotta sitten päätin, että silloin hankkimani lasit jäävät viimeisiksi. Että seuraava näönkorjauskeikka on lasien uusimisen sijasta laser. Ja se olikin.

Kävin Lasik-leikkauksessa noin kuukausi sitten, ja muutaman jälkitarkastuksen jälkeen uskallan julistaa sen, miltä jo tuntui: kaikki kunnossa ja hyvin näkyy. Paremmin, kuin koskaan laseilla näkyi.

Miten se näönkorjaaminen sitten oikeasti meni?

Laserleikkaus1

Sehän meni useassa vaiheessa:

Hoitoarvio

Ensin kävin hoitoarviossa, joka monessa paikassa on maksuton. Hoitoarviossa tehtiin nopea näöntarkastus ja mitattiin sarveiskalvon paksuus ja keskusteltiin leikkaustavasta. Valitsin Lasik-tekniikan: se sopi parhaiten sekä taittovirheelleni että silmilleni. Koska Lasikissa sarveiskalvoon leikataan läppä, jonka alle laserointi tehdään, pitää sarveiskalvon olla tarpeeksi paksu tähän. Muitakin vaihtoehtoja on, niistä vaikka täällä.

Esitarkastus

Esitarkastuksessa tehtiin kaikkea hauskaa: silmänpohjat kuvattiin, sarveiskalvon paksuus mitattiin tarkemmin ja näkö tarkastettiin perusteellisesti. Silmistä otettiin muitakin kuvia, ja tulevaa leikkausta käytiin läpi tarkasti. Tapasin myös leikkaavan kirurgin, joka tutki silmät mikroskoopilla ja vastaili kysymyksiin.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivänä silmistäni otettiin vielä muutama kuva, ja pupillien liikkeitä seurattiin hetki molemmista silmistä. Sen jälkeen sainkin Diapamin ja kipulääkkeen naamaan, tapasin leikkaavan kirurgin ja siirryin odottamaan kutsua leikkaussaliin.

Leikkaussalissa tuntui siltä kuin olisi avaruusaluksessa: paljon jännittäviä härveleitä, joiden alle minut peiteltiin makaamaan. Silmiin laitettiin luomenlevittimet, ja se oli toinen epämiellyttävä asia leikkauksessa. Se toinen oli sarveiskalvon läppien leikkaaminen: kone leikkaa läpän, ja paitsi että se tuntuu epämiellyttävältä, siinä iskee myös hetkellinen pakokauhu, jonka aikana päässä pyörii esimerkiksi seuraavat ajatukset: älkää koskeko mun silmiin, haluan perua koko homman, tää tuntuu kamalalta, entä jos en nää enää ikinä mitään, apua nyt mun näkökenttä heiluu, entä jos se heiluu aina näin.

Kun läpät oli tehty, minut siirrettiin laserin alle. Kirurgi piti läppää ylhäällä, ja minun tehtäväni oli tuijottaa valoa, ensin toisella silmällä, sitten toisella. Kahdeksan sekuntia. Helppo nakki.

Laseroinnin jälkeen silmän pintaa puhdistettiin, ja minulle laitettiin piilarit laastareiksi, jotta sarveiskalvoon leikattu läppä asettuisi nätisti takaisin paikoilleen. Pomppasin pystyyn ja kävelin hymyillen, mutta silmät kovasti vuotaen, hämärään huoneeseen toipumaan.

Noin tunnin levättyäni aloin jo chattailla kavereille aurinkolasit päässä. Pian tapasin vielä optometristin ja kirurgin: piilarit otettiin pois, vointi ja näkö tarkastettiin ja sitten pääsin kotiin.

Ensimmäiset tunnit silmät olivat todella valonarat, mutta iltaa kohden sekin helpotti. Olo oli koko ajan hyvä ja pirteä, en saanut nukuttua kotona, vaikka nukkumista oli suositeltu.

laserleikkaus2

Ensimmäinen jälkitarkastus + leikkauksen jälkeinen viikko

Seuraavana aamuna lähdin jälkitarkastukseen. Oli kaunis kesäaamu, ja astuessani ensimmäistä kertaa ovesta ulos aloin itkeä. En ollut koskaan nähnyt niin terävästi, maailma oli uskomattoman kaunis.

Jälkitarkastuksessa näköni tarkastettiin, ja kirurgi katsoi mikroskoopilla sarveiskalvot. Kaikki hyvin.

Leikkauksen jälkeisen viikon ajan tiputtelin silmiini neljästi päivässä kortisonia, antibioottia ja kostuketta. Heti kun pääsin lääketipoista eroon, lähdin telttailemaan Nuuksioon.

Toinen jälkitarkastus

Toisessa jälkitarkastuksessa optometristi tarkasti näön perusteellisesti – se oli tarkentunut entisestään. Kirurgi katsoi silmät mikroskoopilla ja kyseli voinnin. Sain tuomioksi sen, että kaikki on edelleen juuri kuten pitääkin. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä.

Kolmas jälkitarkastus

Kolmas, ja viimeinen jälkitarkastus on luvassa puolen vuoden päästä, silloin, kun on jo pimeää ja ankeaa. Kolmannen jälkitarkastuksen jälkeen leikkausprosessi onkin sitten maalissa, olettaen tietenkin, että kaikki on silloinkin yhtä hyvin kuin nyt.

Miltä nyt tuntuu?

Tuntuminen, ja lasittomuuden aiheuttamat oman peilikuvan säikähdykset, ovat varmasti oman postauksen arvoisia asioita. Ehkä loppuun totean juhlallisesti vain, että hyvin näkyy mutta näkyköön!

Rakkautta kaikille

Ajattelin ensin, että miksi minä kirjoittaisin Pridestä. Olisiko minulla siitä mitään originaalia sanottavaa, olisivatko kokemukseni tarpeeksi vahvoja, jotta minulla olisi oikeus niistä kirjoittaa.

Mutta juuri tuohon oikeuteen se kaikki kiteytyykin. Minulla on oikeus olla, sinulla on oikeus olla. Meillä kaikilla on oikeus olla juuri sellaisia kuin olemme, meillä on oikeus tuntea, kuten tunnemme, rakastaa, ketä rakastamme. Valitettavasti se ei ole vieläkään itsestäänselvää – siksi Prideä tarvitaan, siksi minäkin marssin.

sateenkaarihylly

Sateenkaarihylly

Tasavertaisuus on nimittäin perusoikeus, ei neuvottelu- tai mielipidekysymys.

Minä olen kerran ollut todella ihastunut tyttöön. Ehdin silloin käydä läpi pitkän ajatuskuvion siitä, miten esittelen hänet perheelleni, suvulleni, kaikille, miten siihen suhtauduttaisiin. Poikien suhteen tuollaista ajatuskuviota ei ole koskaan tarvittu, koska sellaiset suhteet ovat olleet itsestäänselviä ja odotustenmukaisia.

Eihän sen näin pitäisi mennä.

Prideä tarvitaan, jotta kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään rakkautensa näyttämistä tai rakastamaan piilossa. Että kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään väkivaltaa, syrjintää, kiusaamista, mitään. Että kaikilla olisi oikeus olla sitä sukupuolta, jota kokevat olevansa, että kaikilla olisi itsemääräämisoikeus.

Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi marssia Pridessä tai esitellä puolisoaan julkisesti. Edelleen on ihmisiä, jotka eivät voi olla sitä sukupuolta, johon identifioituvat.

Siksi Prideä tarvitaan.

Rauhaa ja rakkautta kaikille. Olette ne ansainneet ❤

prideviikko2017


Ps. ne muut somet:

FACEBOOK   INSTAGRAM   SNAPCHAT: @ SAILATUULIA

Mietin tässä, että…

Oon tässä miettinyt erinäisiä juttuja, asioita, yhteiskunnallis-sosiologis-vuorovaikutuksellisia ongelmia sekä meteorologisia ilmiöitä. Ne vaivaavat minua jonkin verran.

Jaettu tuska puolittuu, tai ehkä sittenkin kertautuu. Mutta esim. nämä jutut minua nyt askarruttavat:

  • Miksi kynät tylsyvät niin nopeasti?
  • Miksi kolmekymppisen naisen pitäisi olla sekä dynaaminen uraohjus että pullantuoksuinen perheenäiti?
  • Miksi alkukesällä on kaikkein valoisinta mutta kaikkein kylmintä?
  • Miksi kukaan ei kehtaa ikinä ottaa viimeistä?
  • Miksi on niin tärkeää, mitä ihmiset ajattelevat (ja keitä ne ihmiset ylipäätään ovat ja mitä ne ajattelevat) ja kenellä on aikaa ajatella muiden ihmisten asioita, kun omissakin asioissa on niin valtavasti päänvaivaa?
  • Miksi monesta hyvästä jutusta tulee lopulta huono olo, esim. viinistä?
  • Miksi tällaiselta täti-ikäiseltä kesti niin kauan saada tolkkua Snapchatin käyttöliittymästä?
  • Miksi nuoriso on aina pilalla ja käyttää omituisia sosiaalisen median sovelluksia?
  • Miksi vaatteet nukkaantuvat?
  • Miksi väärään ihmiseen rakastumisesta kestää niin valtavan kauan toipua?
  • Miksi iho on samalla kuiva ja helposti rasvoittuva?
  • Miksi ihmisen pitää tietää jo teini-ikäisenä, mikä siitä tulee isona?
  • Miksi me käytämme työelämässä vakavalla naamalla sellaisia sanoja kuin kontaktoida, prospektoida, sparrata, lisäarvo asiakasrajapinnassa ja tahtotila?
  • Miksi kissat eivät pysy ikuisesti pentuina?
  • Miksi sitä joskus tulee vastattua toivotukseen samoin, vaikka toivotus ei ole sellainen, että siihen kannattaisi vastata niin?
  • Miksi joskus tuntuu siltä, että kaikki muut ehtivät tehdä vaikka mitä hienoa ja että juuri minä aivan varmasti jään jostain paitsi?!
  • Miksi olen koukussa lehtien kommenttipalstoihin?