Miksi sinunkin kannattaisi katsoa The Bold Typeä?

the-bold-type
Kat masinoimassa jälleen yhtä kampanjaa

Tv-sarja naistenlehden toimituksesta? Kyseessä on varmasti pinnallinen hömppä, huono Sinkkuelämää-kopio tai jotakin puolivillaista löpinää, jossa pääosaa näyttelevät muotivaatteet, luksuslaukut ja pari tyhjäpäistä hahmoa. Väärin. The Bold Type on riemastuttava ja nostaa kepeydestään huolimatta pinnalle ajankohtaisia ja merkittäviä aiheita.

Sarjan keskiössä on kolme ystävystä: omaa ääntään etsivä nuori toimittaja Jane, unelmien tavoittelun hintaa pohdiskeleva Sutton ja seksuaalisuuttaan etsivä Kat. Aiheina käsitellään esimerkiksi Janen kateissa olevaa orgasmia sekä osoitetaan, kuinka helposti internetissä saa naisvihaa levittävän trolliarmeijan kimppuunsa ja kuinka vaikeaa raiskauksen uhrin on saada oikeutta saati pystyä kertomaan kokemuksistaan.

Itse katsoin sarjaa myös mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta. Taloudellisesti turvallisia, mutta omien unelmiensa vastaisia ratkaisuja tehnyt Sutton painiskelee valintojensa kanssa. Köyhässä perheessä kasvaneen on vaikea heittäytyä unelmien varaan, kun taloudellinen turvaverkko ja vanhempien kontaktit puuttuvat. Ihastuksensa kanssa taisteleva Kat joutuu huomaamaan, että rakastuminen naiseen on sekä hämmentävää että haastavaa. Katin ihastuksen kohde Adena osoittaa, että lesbon musliminaisen mahdollisuudet ovat paljon kapeammat kuin valtaväestön.

Vakavat aiheet on paketoitu muotivaatteisiin, hienoihin kampauksiin ja täydellisiin meikkeihin. Minulle sellaisten katseleminen on arjen karkkia, josta tulee hyvä fiilis. Siksi The Bold Type oli positiivinen yllätys.

The Bold Typen ensimmäinen kausi Yle Areenassa nyt. Joko sinä olet katsonut?

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

flow-1Moni somenselaaja kärsii fomosta eli paitsijäämisen pelosta. Fomo saa muiden elämän näyttämään paljon omaa coolimmalta ja aiheuttaa ahdistusta siitä, että jää jotakin siistiä kokemusta vaille tai näkee hauskan viestin liian myöhään. Olen kunnon sosiaaliantropologina ja itseoppineena psykologina todennut, että fomo ei ole pelkkä fomo, vaan fomoja on useita erilaisia. Seuraavaksi jaan äärimmäisen tieteellisten tutkimusteni tulokset ja esittelen fomot tarkasti määriteltyinä:

Matkailu-fomo

kaikki muut reissaavat paratiisirannoilla ja kaupunkikohteissa, jotka ovat trendikkäitä, mutta eivät vielä liian suosittuja, eivät missaa lentojaan tai jonota turvatarkastuksissa, saavat nukuttua missä tahansa ja ystävystyvät kaikkien paikallisten kanssa

kun itse käyt Tallinnassa laivalla etkä puhu kenellekään.

Liikunta-fomo

kaikki muut kokeilevat ennakkoluulottomasti uusia lajeja, tekevät yhtäaikaisesti kahvakuula-, jooga- ja barretreenin, löytävät täydellisesti istuvia urheiluvaatteita, näyttävät superhyviltä somessa julkaistuissa treenikuvissaan ja venyvät spagaattiin

kun itse punoitat rankasti työmatkakävelyn jäljiltä.

Ruoka-fomo

kaikki muut juovat aamuapalaksi sirkkasmoothieta, osaavat nyhtis- ja härkisreseptejä, tekevät raakakakun käden käänteessä, kasvattavat itse omat sirkkansa, papunsa, yrttinsä, tomaattinsa, juustonsa ja pizzansa,

kun itse syöt banaaneja ja pakastepizzaa.

Festari-fomo

kaikki muut näkevät keikat alusta loppuun eturivistä, löytävät puhtaan bajamajan, saavat viinilasin kouraansa ilman jonottamista, tapaavat kaikki tutut ja saavat sen mukavimman säkkituolin istuttavakseen, näyttävät tyylikkäiltä, vaikka vettä sataisi 20 milliä tunnissa, ottavat laadukkaita valokuvia sekä päätyvät niille mielenkiintoisimmille jatkoille

kun itse juokset keikalta toiselle, jäät niin kauas päälavasta, että musiikki kuulostaa puurolta, jonotat kaikkialle, kävelet tuttujen ohi ja saat muistoksi huonoja kuvia. Joskus et saa edes lippua.

Kirja-fomo

kaikki muut ehtivät lukea koti- ja ulkomaiset uutuuskirjat, Tammen keltaisen kirjaston kokonaan, muut maailmankirjallisuuden klassikot, ja monet niistä vielä alkuperäiskielellä,

kun itse luet aika usein naistenlehtiä ja Hesarin kommenttipalstaa.

Ulkonäkö-fomo

kaikilla muilla on ekologisia, kotimaisten designereiden tekemiä, kestäviä vaatteita, tyylikäs kampaus, juuri oikeat, laadukkaat luonnonkosmetiikkatuotteet, jotka jättävät ihon kirkkaaksi ja pehmeäksi ja täydellinen niche-tuoksu,

kun itse tuskailet vaatekaappisi halpamuoti-laatukama -suhteen kanssa, leikkaat itse tukkasi, läiskit naamaasi mitä sattuu ja haiset pahalta.

Viikonloppu-fomo

kaikki muut käyvät minilomalla Berliinissä, valmistavat viikon ateriat valmiiksi pakkaseen, tapaavat ystäviään, järjestävät illalliskutsut, treenaavat, heräävät sunnuntaiaamuna joogaan ja brunssille, tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan,

kun itse vietit viikonlopun.

Kärsitkö sinä fomosta?

Eva Frantzin Sinisessä huvilassa tutkitaan bloggarin puukotusta

sininen huvilaDekkarit ovat genrensä edustajina minulle vieraita. Viime syksynä luin todennäköisesti elämäni ensimmäisen dekkarin – sanon todennäköisesti siksi, että en voi olla ihan varma, mitä kaikkea minulle on peruskouluaikaan yleissivistyksen nimissä luetettu. Voi hyvin olla, että kouluaikojen unohtuneiden kirjojen joukossa on myös jokunen dekkari. Vähäisen dekkarikokemukseni vuoksi en tunnistaisi genren kliseitä, vaikka ne tanssisivat alasti edessäni ja laulaisivat Popedaa.

Elämäni oletettu toinen dekkari on Eva Frantzin Sininen huvila, joka aloittaa Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Takakansi kuvailee tyylilajia cozy crimeksi, ja vaikka en sen tarkkaa määritelmää tiedäkään, viehätyin juuri teoksen sievyydestä: pikkukaupunkimiljööstä, aihepiiristä, sujuvasta juonenkuljetuksesta ja siitä, että teksti ei mässäile väkivallalla.

Teoksen asetelma on herkullinen – etenkin jos sattuu liikkumaan blogimaailmassa. Alkuasetelmassa suosittua Sininen huvila -lifestyleblogia pitävä Becca Stenlund löydetään kotoaan puukotettuna. Hänen 5-vuotias lapsensa harhailee yksin lähiseudulla, puolisonsa on muuttanut hetkeä aikaisemmin pois yhteisestä kodista ja blogin kommenttikenttään ilmestyy säännöllisesti uhkaavia kommentteja. Anna Glad saa mysteerin selvitettäväkseen, ja marssittaa samalla sivuille työparinsa, parisuhdeongelmansa ja ajanpuutteensa.

Sinisessä huvilassa tuntui väärältä heittäytyä sohvalle, nostaa jalkoja pöydälle ja katsella lätkää. Sinisen huvilan asukkaiden piti hioa vanhoja huonekaluja ja tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan päivät pitkät, ei katsoa dokusaippuoita tai syödä noutoruokaa. Peter ei enää tuntenut oloaan kotoisaksi talossa, jonka oli itse ostanut ja rakkaudella kunnostanut. Vaikka hän tiesi olevansa epäoikeudenmukainen, hän oli suunnannut ärtymyksensä Beccaan. Becca puolestaan oli pitänyt Peteriä pahansuopana, koska tämä ei pystynyt iloitsemaan blogin menestyksestä.

Frantz on tehnyt blogiläksynsä ja hallitsee taitavasti tyylilajin. Sininen huvila esittelee, kuinka bloggaajan äitiyttä ruoditaan kommenteissa, osoittaa, miten paljon työtä ja aikaa käytetään täydelliseen Instagram-kuvaan ja miten vaikutusvaltaisen bloggaajan kielteinen arvio voi koitua aloittelevan yrityksen kohtaloksi. Blogimaailman kliseet ja kohut, nettikeskustelut ja henkilöbrändin rakentaminen ovat houkuttelevaa materiaalia, ja aiheeseen on tarttunut myös Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi-romaanissaan.

Viehätyin siitä, kuinka teos marssittaa näyttämölle kirjon erilaisia nettipersoonia ja erilaisia naisia: työlleen omistautuneen poliisin, kauniita asioita vaalivan ja täydellisyyttä tavoittelevan bloggarin, sinnikkäästi eteenpäin pyrkivän ja motivaatiolauseista elävän nuoren naisen, ilkeän nettitrollin sekä pullantuoksuiselta vaikuttavan anopin. Vaikka hahmot ovat melko stereotyyppisiä, ne eivät ärsytä tai tunnu liian kliseisiltä, vaan he palvelevat juonenkuljetusta ja aihepiirin rakentamista.

Ainoa minua selvästi häirinnyt asia oli kerrontaratkaisu, jossa varsinaisen juonen rinnalla kulki kursiivilla kirjoitettu toinen kertomus. Vaikka sen merkitys paljastuu lopussa, se rikkoi jämäkkyyttä ja hallitsi välillä liikaakin muuten näppärää ja tyylikästä juonenkuljetusta; siitä huolimatta, että syyllistä voi aavistella jo ennen loppuratkaisua, ei motiivin monitahoisuus auennut ainakaan minulle kuin vasta lopussa.

Kokonaisuutena Sininen huvila on viihdyttävä, vetävä ja tyylikäs kesäkirja.

  • Eva Frantz – Sininen huvila (Blå villan), 2017
  • Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
  • Schildts & Söderströms
  • 247 s

Kirja saatu kustantamolta, kiitos!

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava

Tuhat loistavaa aurinkoa antaa äänen Afganistanin naisille

tuhat loistavaa aurinkoaKhaled Hosseinin teos Tuhat loistavaa aurinkoa on vaikuttava, mutta ajoittaiseen melodramaattisuuteen sortuva, romaani naisen asemasta, ystävyydestä ja Afganistanin lähihistoriasta. Kirja kietoo yhteen kahden eri-ikäisen ja erilaisista taustoista tulevan naisen kohtalot ja peilaa niiden kautta afganistanilaista yhteiskuntaa ja sen kohtalonhetkiä.

Toinen naisista on Mariam, vaikutusvaltaisen miehen avioton lapsi, joka kasvaa maaseudulla äitinsä kanssa hyljeksittynä. Äidin hirttäydyttyä Mariam naitetaan 15-vuotiaana itseään 30 vuotta vanhemmalle Rashidille. Väkivalta ja hiipuvat toiveet lapsesta varjostavat Mariamin avioliittoa, tekevät siitä alistunutta ja burqan peittämää sietämistä vuodesta toiseen.

Toinen on nuori ja viehättävä Laila, joka varttuu Kabulissa liberaalien vanhempien kanssa. Hän saa käydä koulua, hänen ei tarvitse peittää itseään ja tulevaisuus näyttää olevan hänelle avoinna. Vallankaappaus ja raketti-iskut kuitenkin muuttavat Lailan elämän suunnan, ja hänestä tulee Rashidin toinen vaimo.

Hiljalleen Mariamin ja Lailan välille kasvaa ystävyys, joka loistaa kirkkaasti kuin aurinko.

Teos vetää vastustamattomasti eteenpäin, se on täynnä hallittua tarinankerrontaa ja koukuttavaa draaman kaarta. Hosseini on parhaimmillaan juuri tarinankertojana, ja luin kirjan yhdeltä istumalta.

Vaikka Mariam ja Laila ovat toistensa kontrasteja, he kokevat silti samankaltaisen kohtalon ja joutuvat vaimoiksi väkivaltaiselle ja konservatiiviselle miehelle. Yhtäkkiä koulutuksella, kasvatuksella tai perhetaustalla ei ole mitään väliä. Ainoastaan sillä, että he sattuvat olemaan naisia, on.

”Paina tämä mieleesi, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam.”

Hosseini tekee taitavasti henkilökohtaisesta poliittista. 30 vuotta Afganistanin veristä ja epävakaata lähihistoriaa kuvataan vaikuttavasti kahden eri-ikäisen naisen kautta. Romaani muistuttaa, että jokaisen uutisen takana on oikeita, tuntevia ihmisiä. Samalla teos nostaa esiin sen, kuinka vaarallista ja väkivaltaista naisten elämä voi olla: kadulla kulkeminen on vaarallista. Kotona on vaarallista. Synnyttäminen voi olla kuolemaksi.

Kun Talibanit pääsivät vauhtiin, Laila oli iloinen, ettei babi ollut näkemässä sitä. Se olisi musertanut hänet. Hakkuja heiluttavat miehet tunkeutuivat vaurioituneeseen Kabulin museoon ja murskasivat kaikki islamia edeltäneeltä ajalta olevat patsaat – siis ne, joita mujahidinit eivät olleet ehtineet ryöstää. Yliopisto suljettiin ja opiskelijat passitettiin koteihinsa. Taulut raastettiin alas seiniltä ja viilleltiin hajalle. Televisioruudut potkittiin rikki.

Mikään täydellinen suoritus Tuhat loistavaa aurinkoa ei ole. Se sortuu ajoittain melodramaattisuuteen ja mustavalkoisuuteen, jossa hyvän ja pahan raja on ärsyttävän yksinkertainen: Rashid on paitsi aviomiehenä vastenmielinen, myös ulkonäöltään ja tavoiltaan ruma ja ällöttävä. Naishahmoja kuvataan paljon lempeämmin niin luonteen kuin ulkonäön kannalta. Loppuratkaisu on jopa liian saippuasarjamainen ja helppo. Lopun viesti on siirapista huolimatta vahva: toivoahan täällä aina tarvitaan. Toivoa ja uskoa parempaan.

  • Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns), 2007
  • Suomentanut Kristiina Savikurki
  • 399 s.
  • Otava

Muriel Barberyn romaani Siilin eleganssi esittelee yhteiskuntaluokkansa vankeja

siilin eleganssiMuriel Barberyn menestysromaani Siilin eleganssi esittelee meille lajitelman yhteiskuntaluokkansa vankeja. Teoksen näyttämönä on yläluokkainen pariisilainen kerrostalo, jossa osansa näyttelevät äkäinen ovivahtirouva Reneé, 12-vuotias hienostoelämään turhautunut Paloma sekä sekalainen seurue muita talon asukkeja.

Reneé tarkkailee halveksuen kerrostalon elämää, esittää rooliaan äkäisenä, tyhmänä ja epäviehättävänä ovivahtina päivästä ja vuodesta toiseen. Omassa rauhassaan hän lukee filosofiaa ja harrastaa kulttuuria, mutta peittelee sitä muilta. Reneé on rakentanut itselleen suojamuurin, jonka turvin hän voi halveksua toisia ja samalla vältellä paremman elämän tavoittelua.

Tarinan edetessä kuva kirkastuu: elämä on tehnyt Reneéstä Reneén, ja lapsuudesta alkanut osattomuuden kokemus on osoittanut, että liian korkealle ei kannata kurkottaa. Ei, vaikka lahjoja riittäisikin.

Voiko itselleen määräämäänsä rangaistusta murtaa?

– Paloma

Myös 12-vuotias Paloma tarkkailee ympäristöään halveksuen. Häntä ei innosta kultainen häkki, jonka muodostavat yläluokkainen perhe, eliittikoulu, oikeastaan hänen koko kasvuympäristönsä. Älykäs Paloma turhautuu ja päättää tehdä itsemurhan 13-vuotiaana. Jälkipolville hän haluaa jättää tekstinsä, joihin hän kirjaa havaintojaan maailmasta. Paloma on Reneén tavoin ympäristönsä muovaama.

Kun taloon muuttaa japanilainen herrasmies Kakuro Ozu, hän näkee pian molempien siilien, Paloman ja Reneén, piikkien alle ja osoittaa, että kummallakin on paljon opittavaa elämästä.

Onko muka kuultu, että siivooja ja ovenvartija pohdiskelisivat lepohetkenään yhdessä kodinsisustuksen kulttuurillisia ulottuvuuksia? Saattaisitte hämmästyä, millaisia keskusteluja tavalliset vaatimattomat ihmiset käyvät. He asettavat tarinat teorioiden edelle, konkreettisen abstraktin edelle, kuvat ajatuskehitelmien edelle, mutta se ei estä heitä filosofoimasta.

– Reneé

Nokkela sanailu ja terävät havainnot ihmisten asemasta ja luokkaeroista ovat teoksen parasta antia, ja parhaimmillaan se on hellä ja älykäs kuvaus ihmisyydestä. Vaikka kirjassa on paljon hyvää, jokin särö häiritsi kokonaisuutta; ehkä Reneén pitkät ja ärsyttävät monologit filosofiasta, ehkä hahmojen stereotyyppisyys, ehkä satiirin paikoittainen laimeus – ja kun satiiri laimenee, jäljelle jäävät vain stereotypiat ja ennalta-arvattava loppu.

Jos pariisilaisuus ja helposti kääntyvät sivut kiehtovat, tähän kuitenkin kannattaa tutustua.

  • Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L’Èlegance du hérisson), 2006
  • Suomentanut Anna-Maija Viitanen
  • 374 s.
  • Gummerus

Koti asukkiaan opettaa

kotiJoskus asioita oppii koulussa, töissä tai kokemalla. Minä olen oppinut asunnoltani, tuolta 30-luvun persoonalliselta leidiltä. Yhteistä taivaltamme on takana reilut pari vuotta, ja sen voin sanoa, että ne vuodet eivät olleet sellaisia kuin kuvittelin niiden olevan

mutta koskapa kuvitelmat tulevaisuudeksi muuttuisivat.

Ja jos on ollut kuvitelmia, niin opetuksia vasta onkin ollut;

aloitetaan hätävarjelun liioittelusta, logiikasta ja siitä, että joskus näppinsä polttaa liian helposti:

uuninluukkuani eivät pidättele lapsilukot tai hätävarjelu, kun taas paistinpannut ja pellit ovat varmassa tallessa uunin lukollisessa alalaatikossa

jatketaan kärsivällisyyteen

jota vaaditaan ruuanlaitossa, kun uuni ja lieden levyt eivät toimi yhtä aikaa – se on ominaisuus, ei vika

ja tilaan, joka on juuri sopiva

minulle, pianolle, kirjahyllylle ja sille oivallukselle, että ihminen tarvitsee instrumenttinsa luokseen, vaikka asuisi väliaikaisessa ja pienessä asunnossa.

Sitten ovat yllätykselliset mittasuhteet

kun korkeat huoneet opettivat, että voin tarvita keittiötikkaita pelkän tuolin sijasta ja että on olemassa mittakaavoja, mittasuhteita ja suhteellisuudentajua,

hullaantuvat kasvit

jotka kasvavat samana ryöppynä kuin yhtäkkiä selkään valuvat hiukseni

ja ajankulu.

Minä täytän tässä asunnossa 30, siltä se näyttää, vaikka syksyyn on vielä aikaa.

Joskus luulin, että 30-vuotiaana minulla olisi lapsi ja kaikki järjestyksessä, mutta olen alkanut miettiä, mikä se järjestys ylipäätään on, mitä siihen edes tarvitaan, että olisi ihmisenä valmis

kun koskaan ei ole.

On vain vähän enemmän oppinut, vähän pidemmälle kulkenut ja vähän enemmän kotona itsessään ja kodissaan.