Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus

Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Pääkaupunkiseudun parhaat retkikohteet

nuuksioSuomesta tuli vuonna 2017 ensimmäinen maa, jossa liputetaan luonnon kunniaksi. Viime viikolla vietetyn luonnon päivän kunniaksi listasin suosikkiretkikohteeni pääkaupunkiseudulla. Hyviä ulkoiluilmoja on piisaa edelleen, ja tänä vuonna on edessä vielä Nuku yö ulkona -tapahtuma, jota vietetään lauantaina 8.9.2018. Tässäpä siis helposti saavutettavat retkihelmet – ei muuta kuin metsään (ja yöpymistä suunnittelemaan)!

Nuuksion kansallispuisto

Kansallispuisto pääkaupungin kyljessä on mahtava, ja maailman mittakaavassa harvinainen, juttu. Nuuksiosta löytyy ulkoilumahdollisuuksia moneen makuun: helppoja merkittyjä reittejä, vaativampaa maastoa, leirintäalueita sekä mahdollisuudet meloa, suppailla, pyöräillä tai ratsastaa.

Merkityistä reiteistä osa on esteettömiä, osa vaikeakulkuisempia, ja jokainen löytää niistä omille voimilleen sopivan. Reittimerkinnät ovat selkeitä ja polut sen verran leveiksi tallottuja, että surkeampikin suunnistaja pärjää varmasti.

Kuluneena kesänä tein Nuuksiossa uuden aluevaltauksen ja testasin suppailua. Ajattelin, että lempeä lampi on aloittelijalle merta armollisempi, ja niinhän se olikin. Sup-lautoja, kajakkeja ja kanootteja vuokrataan Haukkalammen rannalla, ja ympäristö sopii hyvin vasta-alkajalle.

Espoossa sijaitsevaan Nuuksioon pääsee helposti HSL:n busseilla tai autolla. Itse olen suosinut Siikaniemen puoleista bussilinjaa tai parkkipaikkaa rauhallisuuden vuoksi. Isompi pysäköintialue löytyy Haukkalammen läheltä, mutta tämä alue ruuhkautuu helposti. Tarkemmat saapumisohjeet  ja bussilinjat löydät täältä.nuuksio2

Luukin ulkolualue

Luukin ulkoilualue sijaitsee Pohjois-Espoossa, Vihdintien varressa. Luukissa on golfkenttä, asuntovaunualue, keittokatoksia ja useita merkittyjä ulkoilureittejä. Telttailumahdollisuutta ei ole.

Luukin maasto on Nuuksion tapaan kallioista ja runsaslampista. Lampia löytyy karuista erämäälammista reheviin suolampiin. Merkityt reitit ovat leveitä ja helppokulkuisia, ja niillä pärjää hyvin esimerkiksi lastenrattaiden kanssa.

Tänä kesänä erityisesti Kaitalampi nousi valtavaan arvoon. Kirkasvetinen kalliolampi kutsui uimaan lähes jokaisena kesäpäivänä, kun merivedet muistuttivat pinaattikeittoa ja helle jumitti kupuna Helsingin yllä.

Pysäköintialueet löytyvät Kaitalammen ja golfkentän läheisyydestä. Lisäksi perille pääsee Vihdintietä pitkin kulkevilla busseilla.kaitalampi

Uutela

Uutela sijaitsee Vuosaaressa, Aurinkolahden uimarannan laidalla. Alueen luonto on monimuotoista: kangasmetsää, kalliorantoja, pieniä, reheviä lehtoja. Uutelassa on ulkoilureittejä sekä luontopolkuja. Skatanniemestä löytyy myös ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituksia.

Erityisesti kuumana kesäpäivänä Uutelan silokalliot ovat täydellisiä kesäpäivän paistatteluun tai piknikin viettämiseen.

Perille pääsee autolla, metrolla tai bussilla. Kesäisin hyvä vaihtoehto on myös mennä laivalla Hakaniemen torilta Vuosaareen, jossa laituri on aivan Aurinkolahden rannan vieressä.

Onko sinulla retkivinkkejä?

Miksi sinunkin kannattaisi katsoa The Bold Typeä?

the bold type
Kat masinoimassa jälleen yhtä kampanjaa

Tv-sarja naistenlehden toimituksesta? Kyseessä on varmasti pinnallinen hömppä, huono Sinkkuelämää-kopio tai jotakin puolivillaista löpinää, jossa pääosaa näyttelevät muotivaatteet, luksuslaukut ja pari tyhjäpäistä hahmoa. Väärin. The Bold Type on riemastuttava ja nostaa kepeydestään huolimatta pinnalle ajankohtaisia ja merkittäviä aiheita.

Sarjan keskiössä on kolme ystävystä: omaa ääntään etsivä nuori toimittaja Jane, unelmien tavoittelun hintaa pohdiskeleva Sutton ja seksuaalisuuttaan etsivä Kat. Aiheina käsitellään esimerkiksi Janen kateissa olevaa orgasmia sekä osoitetaan, kuinka helposti internetissä saa naisvihaa levittävän trolliarmeijan kimppuunsa ja kuinka vaikeaa raiskauksen uhrin on saada oikeutta saati pystyä kertomaan kokemuksistaan.

Itse katsoin sarjaa myös mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta. Taloudellisesti turvallisia, mutta omien unelmiensa vastaisia ratkaisuja tehnyt Sutton painiskelee valintojensa kanssa. Köyhässä perheessä kasvaneen on vaikea heittäytyä unelmien varaan, kun taloudellinen turvaverkko ja vanhempien kontaktit puuttuvat. Ihastuksensa kanssa taisteleva Kat joutuu huomaamaan, että rakastuminen naiseen on sekä hämmentävää että haastavaa. Katin ihastuksen kohde Adena osoittaa, että lesbon musliminaisen mahdollisuudet ovat paljon kapeammat kuin valtaväestön.

Vakavat aiheet on paketoitu muotivaatteisiin, hienoihin kampauksiin ja täydellisiin meikkeihin. Minulle sellaisten katseleminen on arjen karkkia, josta tulee hyvä fiilis. Siksi The Bold Type oli positiivinen yllätys.

The Bold Typen ensimmäinen kausi Yle Areenassa nyt. Joko sinä olet katsonut?

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

flow-1Moni somenselaaja kärsii fomosta eli paitsijäämisen pelosta. Fomo saa muiden elämän näyttämään paljon omaa coolimmalta ja aiheuttaa ahdistusta siitä, että jää jotakin siistiä kokemusta vaille tai näkee hauskan viestin liian myöhään. Olen kunnon sosiaaliantropologina ja itseoppineena psykologina todennut, että fomo ei ole pelkkä fomo, vaan fomoja on useita erilaisia. Seuraavaksi jaan äärimmäisen tieteellisten tutkimusteni tulokset ja esittelen fomot tarkasti määriteltyinä:

Matkailu-fomo

kaikki muut reissaavat paratiisirannoilla ja kaupunkikohteissa, jotka ovat trendikkäitä, mutta eivät vielä liian suosittuja, eivät missaa lentojaan tai jonota turvatarkastuksissa, saavat nukuttua missä tahansa ja ystävystyvät kaikkien paikallisten kanssa

kun itse käyt Tallinnassa laivalla etkä puhu kenellekään.

Liikunta-fomo

kaikki muut kokeilevat ennakkoluulottomasti uusia lajeja, tekevät yhtäaikaisesti kahvakuula-, jooga- ja barretreenin, löytävät täydellisesti istuvia urheiluvaatteita, näyttävät superhyviltä somessa julkaistuissa treenikuvissaan ja venyvät spagaattiin

kun itse punoitat rankasti työmatkakävelyn jäljiltä.

Ruoka-fomo

kaikki muut juovat aamuapalaksi sirkkasmoothieta, osaavat nyhtis- ja härkisreseptejä, tekevät raakakakun käden käänteessä, kasvattavat itse omat sirkkansa, papunsa, yrttinsä, tomaattinsa, juustonsa ja pizzansa,

kun itse syöt banaaneja ja pakastepizzaa.

Festari-fomo

kaikki muut näkevät keikat alusta loppuun eturivistä, löytävät puhtaan bajamajan, saavat viinilasin kouraansa ilman jonottamista, tapaavat kaikki tutut ja saavat sen mukavimman säkkituolin istuttavakseen, näyttävät tyylikkäiltä, vaikka vettä sataisi 20 milliä tunnissa, ottavat laadukkaita valokuvia sekä päätyvät niille mielenkiintoisimmille jatkoille

kun itse juokset keikalta toiselle, jäät niin kauas päälavasta, että musiikki kuulostaa puurolta, jonotat kaikkialle, kävelet tuttujen ohi ja saat muistoksi huonoja kuvia. Joskus et saa edes lippua.

Kirja-fomo

kaikki muut ehtivät lukea koti- ja ulkomaiset uutuuskirjat, Tammen keltaisen kirjaston kokonaan, muut maailmankirjallisuuden klassikot, ja monet niistä vielä alkuperäiskielellä,

kun itse luet aika usein naistenlehtiä ja Hesarin kommenttipalstaa.

Ulkonäkö-fomo

kaikilla muilla on ekologisia, kotimaisten designereiden tekemiä, kestäviä vaatteita, tyylikäs kampaus, juuri oikeat, laadukkaat luonnonkosmetiikkatuotteet, jotka jättävät ihon kirkkaaksi ja pehmeäksi ja täydellinen niche-tuoksu,

kun itse tuskailet vaatekaappisi halpamuoti-laatukama -suhteen kanssa, leikkaat itse tukkasi, läiskit naamaasi mitä sattuu ja haiset pahalta.

Viikonloppu-fomo

kaikki muut käyvät minilomalla Berliinissä, valmistavat viikon ateriat valmiiksi pakkaseen, tapaavat ystäviään, järjestävät illalliskutsut, treenaavat, heräävät sunnuntaiaamuna joogaan ja brunssille, tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan,

kun itse vietit viikonlopun.

Kärsitkö sinä fomosta?

Eva Frantzin Sinisessä huvilassa tutkitaan bloggarin puukotusta

sininen huvilaDekkarit ovat genrensä edustajina minulle vieraita. Viime syksynä luin todennäköisesti elämäni ensimmäisen dekkarin – sanon todennäköisesti siksi, että en voi olla ihan varma, mitä kaikkea minulle on peruskouluaikaan yleissivistyksen nimissä luetettu. Voi hyvin olla, että kouluaikojen unohtuneiden kirjojen joukossa on myös jokunen dekkari. Vähäisen dekkarikokemukseni vuoksi en tunnistaisi genren kliseitä, vaikka ne tanssisivat alasti edessäni ja laulaisivat Popedaa.

Elämäni oletettu toinen dekkari on Eva Frantzin Sininen huvila, joka aloittaa Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Takakansi kuvailee tyylilajia cozy crimeksi, ja vaikka en sen tarkkaa määritelmää tiedäkään, viehätyin juuri teoksen sievyydestä: pikkukaupunkimiljööstä, aihepiiristä, sujuvasta juonenkuljetuksesta ja siitä, että teksti ei mässäile väkivallalla.

Teoksen asetelma on herkullinen – etenkin jos sattuu liikkumaan blogimaailmassa. Alkuasetelmassa suosittua Sininen huvila -lifestyleblogia pitävä Becca Stenlund löydetään kotoaan puukotettuna. Hänen 5-vuotias lapsensa harhailee yksin lähiseudulla, puolisonsa on muuttanut hetkeä aikaisemmin pois yhteisestä kodista ja blogin kommenttikenttään ilmestyy säännöllisesti uhkaavia kommentteja. Anna Glad saa mysteerin selvitettäväkseen, ja marssittaa samalla sivuille työparinsa, parisuhdeongelmansa ja ajanpuutteensa.

Sinisessä huvilassa tuntui väärältä heittäytyä sohvalle, nostaa jalkoja pöydälle ja katsella lätkää. Sinisen huvilan asukkaiden piti hioa vanhoja huonekaluja ja tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan päivät pitkät, ei katsoa dokusaippuoita tai syödä noutoruokaa. Peter ei enää tuntenut oloaan kotoisaksi talossa, jonka oli itse ostanut ja rakkaudella kunnostanut. Vaikka hän tiesi olevansa epäoikeudenmukainen, hän oli suunnannut ärtymyksensä Beccaan. Becca puolestaan oli pitänyt Peteriä pahansuopana, koska tämä ei pystynyt iloitsemaan blogin menestyksestä.

Frantz on tehnyt blogiläksynsä ja hallitsee taitavasti tyylilajin. Sininen huvila esittelee, kuinka bloggaajan äitiyttä ruoditaan kommenteissa, osoittaa, miten paljon työtä ja aikaa käytetään täydelliseen Instagram-kuvaan ja miten vaikutusvaltaisen bloggaajan kielteinen arvio voi koitua aloittelevan yrityksen kohtaloksi. Blogimaailman kliseet ja kohut, nettikeskustelut ja henkilöbrändin rakentaminen ovat houkuttelevaa materiaalia, ja aiheeseen on tarttunut myös Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi-romaanissaan.

Viehätyin siitä, kuinka teos marssittaa näyttämölle kirjon erilaisia nettipersoonia ja erilaisia naisia: työlleen omistautuneen poliisin, kauniita asioita vaalivan ja täydellisyyttä tavoittelevan bloggarin, sinnikkäästi eteenpäin pyrkivän ja motivaatiolauseista elävän nuoren naisen, ilkeän nettitrollin sekä pullantuoksuiselta vaikuttavan anopin. Vaikka hahmot ovat melko stereotyyppisiä, ne eivät ärsytä tai tunnu liian kliseisiltä, vaan he palvelevat juonenkuljetusta ja aihepiirin rakentamista.

Ainoa minua selvästi häirinnyt asia oli kerrontaratkaisu, jossa varsinaisen juonen rinnalla kulki kursiivilla kirjoitettu toinen kertomus. Vaikka sen merkitys paljastuu lopussa, se rikkoi jämäkkyyttä ja hallitsi välillä liikaakin muuten näppärää ja tyylikästä juonenkuljetusta; siitä huolimatta, että syyllistä voi aavistella jo ennen loppuratkaisua, ei motiivin monitahoisuus auennut ainakaan minulle kuin vasta lopussa.

Kokonaisuutena Sininen huvila on viihdyttävä, vetävä ja tyylikäs kesäkirja.

  • Eva Frantz – Sininen huvila (Blå villan), 2017
  • Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
  • Schildts & Söderströms
  • 247 s

Kirja saatu kustantamolta, kiitos!

Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kuvaa särkynyttä perhettä eheästi

ghana ikuisestiTaiye Selasin hengästyttävä romaani Ghana ikuisesti kertoo tarinan perheestä, joka kurottaa kohti amerikkalaista unelmaa. Lahjakas Kweku Sai ponnistaa Ghanasta kirurgiksi, nai nigerialaisen Folan ja perustaa tämän kanssa nelilapsisen perheen Bostoniin. Kun Kweku epäonnistuu leikkauksessa, hän hylkää häpeissään perheensä ja palaa yksin Ghanaan. Fola tekee parhaansa saadakseen kahdelle pojalleen ja kahdelle tyttärelleen hyvän koulutuksen. Kaikesta yrittämisestä huolimatta perhe särkyy, levittäytyy ympäri maailmaa, kunnes tragedia pakottaa heidät jälleen yhteen.

Heidän tukenaan ei ole mitään niin painavaa kuin raha; he kiskoutuvat alaspäin pystysuoraa akselia pitkin, kohti samaa maapalaa. Heidän allaan ei leviä edes juuria: heillä ei ole elossa olevia isovanhempia, ei historiaa, vaakasuoraa akselia – he ovat leijailleet, hajaantuneet ja ajautuneet poispäin, tai sisäänpäin, ja tuskin huomanneet, kun joku on pudonnut kelkasta pois.

Romaanin pirstaleinen rakenne korostaa perheen rikkonaisuutta. Teksti hyppii aikatasosta ja näkökulmasta toiseen ennakoimattomasti, mutta silti niin taitavasti, että lukija ei putoa kyydistä. Lopulta ympyrä sulkeutuu niin hyvin kuin se vain voi, ja lukijalle piirtyy kokonaiskuva perheen lasten kohtaloista sekä Kwekun ja Folan menneisyydestä.

Juurettomuus ja toiseus ovat teoksen keskeisiä teemoja. Kun toinen vanhempi on lähtöisin Ghanasta, toinen Nigeriasta, ei kummallakaan ole suurta länsimaista sukuhistoriaa kerrottavakseen. Ei perittyjä kiinteistöjä, vaikuttavia sukupuita, takanreunuksia täynnä valokuvia suvun merkkihenkilöistä. On vain ponnistelu, jotta pysyisi mukana yhteiskunnassa, jatkuva putoamisen pelko ja kokemus siitä, että pitää olla vähän enemmän kelvatakseen.

Parhaiten kelpaamisessa onnistuu esikoispoika Olu, joka suorittaa mallimaahanmuuttajan elämää vaimonsa Lingin kanssa; tahraton koti, lääkärin ammatti, hyväntekeväisyystyö ja yleinen steriiliys. Kaikessa kliinisyydessään Olu jää hahmona etäiseksi, kuten myös toinen poika Kehinde, kuvataiteilija.

Selasi pääsee perheen naishahmojen kuvaamisessa miehiä syvemmälle, ja naiset ovat hyvin ruumiillisia, kuin oikeaa lihaa ja verta. Folalla on kehossaan oma paikka jokaiselle lapselleen, ja hän kuulostelee tuntemuksiaan niiden kautta. Nuorempi tytär Sadie lääkitsee tyhjyyttään ja ahdistustaan ahmimalla ja oksentamalla, kadehtii kaunista sisartaan ja valkoisia ystäviään, joilla on sukuhistoria, jotka näyttävät kuuluvan balettitunneille ja huippuyliopistoihin. Taiwo puolestaan ei ole kotonaan hätkähdyttävän kauniissa ulkomuodossaan, ei ole tiedostanut viehätysvoimaansa, eikä osaa hyödyntää lahjakkuuttaan tai kiinnittyä muuhun kuin toivottomaan suhteeseen naimisissa olevan miehen kanssa.

Vasen yläsektori, lähellä Sadieta mutta lähempänä sydäntä, ei tempomista eikä kireyttä eikä jyskyttävää kauhua, vaan kaiku: tyhjyyttä, tyhjenemistä. Tuttu tunne. Ei se, jota hän etsi ja pelkäsi (joka olisi ennakoinut lapsen vahingoittumista) vaan sellainen jonka hän muisti, vailla epäilystäkään, neljän vuosikymmenen takaa: muisto, jonka olemassaolon hän oli unohtanut.

Vaikka teos sortuu ajoittain ylitunteellisuuteen, sellaiseen, jossa kaikki on pelkkää synkkyyttä, se on hieno kokonaisuus, jossa muoto ja merkitys vahvistavat toisiaan. Selasin kerronta on runollista, yksityiskohtien kuvaaminen ja niiden taju hätkähdyttävää. Lopulta pirstaleista muodostuu kokonaisuus, jonka voi ainakin kuvitella eheäksi.

  • Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (Ghana must go), 2013
  • Suomentanut Marianna Kurtto
  • 400 s.
  • Otava