Miksi sinunkin kannattaisi katsoa The Bold Typeä?

the bold type
Kat masinoimassa jälleen yhtä kampanjaa

Tv-sarja naistenlehden toimituksesta? Kyseessä on varmasti pinnallinen hömppä, huono Sinkkuelämää-kopio tai jotakin puolivillaista löpinää, jossa pääosaa näyttelevät muotivaatteet, luksuslaukut ja pari tyhjäpäistä hahmoa. Väärin. The Bold Type on riemastuttava ja nostaa kepeydestään huolimatta pinnalle ajankohtaisia ja merkittäviä aiheita.

Sarjan keskiössä on kolme ystävystä: omaa ääntään etsivä nuori toimittaja Jane, unelmien tavoittelun hintaa pohdiskeleva Sutton ja seksuaalisuuttaan etsivä Kat. Aiheina käsitellään esimerkiksi Janen kateissa olevaa orgasmia sekä osoitetaan, kuinka helposti internetissä saa naisvihaa levittävän trolliarmeijan kimppuunsa ja kuinka vaikeaa raiskauksen uhrin on saada oikeutta saati pystyä kertomaan kokemuksistaan.

Itse katsoin sarjaa myös mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta. Taloudellisesti turvallisia, mutta omien unelmiensa vastaisia ratkaisuja tehnyt Sutton painiskelee valintojensa kanssa. Köyhässä perheessä kasvaneen on vaikea heittäytyä unelmien varaan, kun taloudellinen turvaverkko ja vanhempien kontaktit puuttuvat. Ihastuksensa kanssa taisteleva Kat joutuu huomaamaan, että rakastuminen naiseen on sekä hämmentävää että haastavaa. Katin ihastuksen kohde Adena osoittaa, että lesbon musliminaisen mahdollisuudet ovat paljon kapeammat kuin valtaväestön.

Vakavat aiheet on paketoitu muotivaatteisiin, hienoihin kampauksiin ja täydellisiin meikkeihin. Minulle sellaisten katseleminen on arjen karkkia, josta tulee hyvä fiilis. Siksi The Bold Type oli positiivinen yllätys.

The Bold Typen ensimmäinen kausi Yle Areenassa nyt. Joko sinä olet katsonut?

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Internet on pilalla

rawpixel-600782-unsplash
Kuva: rawpixel / Unsplash

Olen tässä viime aikoina huomannut sellaisen valitettavan asian, että internet on pilalla. Silloin kun minä olin nuori, internet oli niin suuri ja tärkeä, että se kirjoitettiin Isolla Alkukirjaimella. Internet oli vakava paikka, jossa tehtiin tärkeitä asioita, kuten kirjoitettiin sähköposteja, haettiin hyödyllistä tietoa eikä missään nimessä paljastettu omaa nimeä; vaikka se oli vakava paikka oikeita asioita varten, se oli myös täynnä vaaroja ja epäilyttäviä ihmisiä.

Sen minä vaan sanon, että toista se on nykyään! Nykyään internet on:

  • Pop up -ikkunoita, jotka kertovat sinulle tietosuojastasi ja sivuston evästeiden käytöstä ja täyttävät koko ruudun siten, että joudut tuskasta hikoillen etsimään ruksia, jota ei ole mahdollista löytää.
  • Mainoksia, jotka toimivat yllä kuvatulla tavalla.
  • Sähköpostilaatikko, joka on täynnä ”tietosuojasi on meille tärkeää” -viestejä. En minä sitä sano, etteikö tietosuoja olisi tärkeä asia, mutta kyllä sen tiimoilta on minua spämmätty, ja siitä minä en sitten lainkaan pidä.
  • Facebook-algoritmejä, jotka hautaavat alleen kaiken mielenkiintoisen sisällön ja sen sijaan näyttävät aforismeja, raskaustestimainoksia ja omituisia uutisia.
  • Instagram-algoritmejä, jotka muuttivat kronologisen feedin sellaiseksi, että näet ikivanhoja postauksia, mutta missaat kavereidesi tuoreimmat. Pilalla. Niin pilalla.
  • Videoita, jotka lähtevät pyörimään satunnaisessa välilehdessä äänet täysillä ja saavat etsimään paniikissa oikeaa välilehteä hunnilauman vaientamiseksi.
  • Huonosti toimivia viranomaisten verkkopalveluita ja lomakkeita, jotka kadottavat tiedot juuri, kun olet painamassa ”lähetä” -nappia.
  • Turhautuneita bloggareita, jotka valittavat siitä, että internet on pilalla.
  • Pikaviestinten lukukuittauksia ja somepalveluiden tykkäyslukumääriä, joiden tuijottaminen aiheuttaa vakavaa riippuvuutta suurelle osalle väestöstä.
  • Pilalla. (Pelkkää paskaa tilalla – DJ Ibusal)
  • Täynnä meemejä, mutta niistä minä tykkään ihan yli 9000 prosenttia.

Kertokaa minulle, missä on nykyään se hyvä internet, johon kannattaa mennä! Tai mikä olisi uusi, cooli someappi?

Lue myös:

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-galleriaan

Tekstariskandaali

I, Tonya pyytää tasavertaista mahdollisuutta

ITonya-posterMaailma on monella tapaa epäreilu paikka. Siitä meitä muistuttaa Tonya Hardingista ja taitoluistelun tunnetuimmasta skandaalista kertova palkittu I, Tonya -elokuva. Köyhistä oloista ponnistanut Harding joutui tekemään hartiavoimin töitä päästäkseen lajin huipulle. Hetken kaikki näyttikin olevan avoinna, kun hänestä tuli ensimmäinen kolmoisakselin hypännyt amerikkalaisnainen. Temppu on sen verran kova, että tälläkin hetkellä Hardingin lisäksi vain 7 naista on onnistunut samassa hypyssä.

Hardingin ura päättyi vuonna 1994 pahoinpitelyskandaaliin, kun hänen ex-miehensä Jeff Gillooly kumppaneineen palkkasi Shane Stantin hyökkäämään Hardingin pahimman kilpakumppanin Nancy Kerriganin kimppuun.  Tarkoituksena oli estää Kerriganin pääsy olympialaisiin. Kerrigan toipui ja voitti muutaman viikon kuluttua Lillehammerin olympialaisissa hopeaa Hardingin jäädessä kahdeksanneksi. Myöhemmin syyttömyyttään vakuuttanut Harding tuomittiin osalliseksi iskuun, ja hän sai elinikäisen kilpailukiellon.

Totuutta Hardingin todellisesta osallisuudesta saadaan tuskin koskaan tietää. I, Tonyassa ei olekaan kyse absoluuttisesta totuudesta, ja sitä tukee elokuvan kerrontaratkaisu, jossa Harding (Margot Robbie), Gillooly (Sebastian Stan) ja Hardingin äiti LaVona Golden (Allison Janney) kommentoivat elokuvan tapahtumia mockumentary-tyyliin. Jokainen kertoja kertoo omaa totuuttaan, eikä kukaan ole toista luotettavampi.

There’s no such thing as truth. It’s bullshit. Everyone has their own truth, and life just does whatever the fuck it wants. – Tonya Harding

I, Tonya hakee vastausta siihen, kuinka Tonya Hardingista tuli Tonya Harding – se Tonya Harding, josta tuli hyökkäyksen jälkeen yleinen vitsi, punchline ja persona non grata. Mistä kaikki sitten alkoi?

I-Tonya_2
Tonya (Margot Robbie) ja Jeff (Sebastian Stan)

Palataan 1970-luvulle, aikaan, jolloin Hardingin väkivaltainen äiti LaVona vie lahjakkaan tyttärensä luisteluvalmennukseen ja läpi vuosien sättii tytärtään laidalla tai pahoinpitelee tätä kotona. Hardingin isä lähtee ja perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Tupakoivat ja kiroilevat Hardingit ovat valkoisen roskaväen perikuvia ja istuvat huonosti elitistisen arvostelulajin kulttuuriin. Jäähallilla Tonya tapaa tulevan miehensä Jeff Gilloolyn, joka pahoinpitelee tätä toistuvasti.

Tonyan väkivaltainen ja köyhä tausta näyttelee isoa osaa elokuvassa ja todennäköisesti myös Hardingin oikeassa elämässä, mutta välillä elokuvan väkivaltakohtaukset ja niistä viljelty musta huumori menevät jo yli. Väkivallan lisäksi isossa roolissa ovat luokkaerot. Vaikka Tonya osaa luistella, hän ei saa ansaitsemiaan pisteitä – ehkä asenteensa, taustansa, itsetehtyjen pukujensa tai musiikkivalintojensa, tai niiden kaikkien yhdistelmän, vuoksi.

How do I get a fair shot here? Harding kysyykin tuomareilta raivoissaan.

Tasavertaisuuteen kiteytyykin elokuvan sanoma. Tonya starttaa kilpailuun takamatkalta eväinään rikkinäinen koti ja uhmakkuus. Siksi I, Tonya ei ole vain elokuva pahoinpitelyskandaalista, Hardingista tai taitoluistelusta. Se on elokuva yhteiskunnasta, luokkaeroista ja naisen asemasta.

Autoista ja metsästyksestä pitänyt atleettinen Tonya ei sopinut eteerisen jääprinsessan rooliin. Lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ollut hyvä vientituote Yhdysvalloille tai helposti markkinoitavissa tuomareille. Hardingin kohtalo osoittaa, että voittaakseen ei tarvitse olla paras vaan oikeanlainen, että urheilussakin naisen parhaaksi valtiksi voi nousta ulkonäkö ja hyvä käytös varsinaisen tekemisen sijasta.

I, Tonya on myös elokuva yleisöstä ja mediasta. America. They want someone to love, they want someone to hate, sanoo Harding. Hardingia rakastettiin kolmoisakselin vuoksi hetken, mutta sen jälkeen hänet revittiin mediassa kappaleiksi siten, että hän on edelleen yleinen vitsi. Se kertoo enemmän meistä kuin hänestä, siitä, kuinka innokkaita me olemme tuomitsemaan ja heittämään kiviä vielä pitkään senkin jälkeen, kun pöly on jo laskeutunut ja tuomiot kärsitty.

I, Tonya on kokonaisuutena vaikuttava elokuva, joka jättää ilmoille kysymyksen siitä, mitä Tonya Hardingin olisi pitänyt tehdä tai olla saadakseen tasavertaisen mahdollisuuden?

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, jota ei kannata missata

LadyBird2017Näyttelijänä ja käsikirjoittajana tunnettu Greta Gerwig on nyt kunnostautunut myös ohjaajana. Muistan Gerwigin erityisesti Frances Ha:sta, jossa hän näytteli nimiroolia. Muistattehan tekin elämäänsä eksyneen Francesin? Sen, joka eroaa vähän vahingossa, etsii paikkaansa elämässä ja juoksee pitkin New Yorkin katuja David Bowien Modern loven tahtiin.

Minäkin satuin juoksemaan tänään pitkin katuja, koska myöhästyin ratikasta ja halusin todella ehtiä Maximiin Gerwigin esikoisohjausta Lady Birdiä katsomaan. Juokseminen kannatti.

Elokuvan päähenkilö, Lady Birdiksi itsensä nimennyt Christine (Saoirse Ronan) odottaa, että elämä alkaisi. Mieluiten elämä saisi alkaa jossain muualla kuin pienessä Sacramentossa, josta 17-vuotias päähenkilö haluaa kiihkeästi pois. Samalla hän etsii itseään ja ottaa toistuvasti yhteen äitinsä kanssa.

Tavallaan elokuva ja sen tapahtumat ovat pieniä: Lady Bird kipuilee ensirakkauden, ystävyyssuhteiden, katolisen lukion ja perhesuhteiden ristipaineessa. Tyypilliset teini-iän huolet onnistutaan kuitenkin kuvaamaan lämmöllä ja pilkkeellä, joka tekee elokuvasta suuren kokonaisuuden – ei vähiten siksi, että Lady Birdin hahmo on riemastuttavan epäsovinnainen ja Ronanin roolityö valovoimaista.

Erityisen hienosti Gerwig käsittelee Lady Birdin ja tämän äidin (Laurie Metcalf) vaikeaa suhdetta. Kun kaksi itsepäistä naista kohtaa, yhteentörmäyksiä syntyy jatkuvasti, ja välittäminen näyttäytyy kehujen sijaan kritisointina ja pikkuasioihin tarttumisena. Lady Birdin ja äidin yhteenotot ovat hauskoja, tunnistettavia, välillä jopa itkettäviä.LadyBird2Perhe-elämä on elokuvassa ilahduttavalla tavalla paljasta: rahahuolien parissa kamppaileva perhe nahistelee ruokapöydässä, laskee rahojaan ja epäonnistuu välillä kiintymyksen osoittamisessa. Lopulta lämpö ja välittäminen läikkyvät kuitenkin yli ja asiat asettuvat mittasuhteisiinsa.

Elokuva sijoittuu 2000-luvun alkuun, jolloin itsekin vietin teini-ikääni. Siksi siinä oli paljon tunnistettavaa niin estetiikan, musiikin kuin yleisen fiiliksenkin puolesta. (Kotibileet, joissa soi taustalla Justin Timberlake, soittaako kenenkään muun kelloja?)

Lady Bird on hurmaava kasvutarina, joka kasvaa pienestä budjetistaan ja ympäristöstään huolimatta suureksi kertomukseksi. Lämmin suositus.

Mitä hyvää sinä olet nähnyt viime aikoina?

BLOGLOVIN   ❤    INSTAGRAM   ❤   FACEBOOK

Minä ja Netflix = yhdessä jälleen

Valoisina vuodenaikoina en juuri viihdy ruudun ääressä, mutta vuoden pimein jakso on poikkeus. Silloin minun ja Netflixin on-off -suhde pyörähtää on-asentoon. Viime viikkoina olen nolon jouluelokuvan (Christmas Inheritance) ja satunnaisen hömpän lisäksi katsonut myös jotain ihan kunnollista. Tässä kolme suosikkia, joista jokainen antaa ajattelemisen aihetta.netflix-jessica-jonesJessica Jones

Jessica Jones on film noir -henkistä rikosdraamaa, jossa päähenkilönä on Marvelin sarjakuvista tuttu supervahva Jessica Jones.

Jessican fyysinen vahvuus ei suojellut häntä tuhoisalta ja henkisesti musertavalta suhteelta mestarimanipuloija Kilgraven kanssa. Yrittäessään toipua traumaattisista tapahtumista, hyväksikäytöstä ja syyllisyydentunteistaan hän tasapainoilee taistelemisen ja pakenemisen välillä. Yrittääkö auttaa muita uhreja ja tuhota Kilgrave vai yrittääkö unohtaa ja paeta.

Jessica Jones ei ole perinteinen sankaritarina, vaan se on tarina vallankäytöstä, syyllisyydestä ja riippuvuuksista. Se nostaa esiin valtarakenteita ja käsittelee esimerkiksi raiskausta ja aborttia.

Jessica Jones kieltäytyy toistuvasti supersankarin viitasta, mutta antaa kasvot posttraumaattiselle oireilulle paremmin kuin populaarikulttuurissa hetkeen on annettu. Siinä on sankaritarinaa kerrakseen.

Black Mirror

Jos Jessica Jones ei päästä katsojaa helpolla, ei sitä tee scifisarja Black Mirrorkaan, josta julkaistiin juuri uusi kausi. Black Mirror käsittelee teknologian haittapuolia ja kehittelee dystooppisia visioita asioista, jotka ovat jo läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Kuten tykkäykset sosiaalisessa mediassa. Tai liian todellisiksi muuttuvat videopelit.

Jokainen jakso on itsenäinen, joten katselujärjestyksellä ei ole väliä. Jos haluat katsoa jotain positiivisempaa, valitse kolmannen tuotantokauden jakso San Junipero. Se on Black Mirrorin ehdoton jalokivi; visuaalisesti kaunis, kerronnaltaan viipyilevä ja Black Mirror -jaksoksi poikkeuksellisen kaunis ja toiveikas.

Cable Girls

Cable Girls sijoittuu 1920-luvun Madridiin. Sarjassa seurataan neljän eri taustoista tulevan naisen elämää ja työskentelyä puhelinyhtiössä. Vaatteet, meikit ja muut puitteet ovat ihanan 20-lukulaisia (meikkiksen suosikkivuosikymmen tyylin ja oikeastaan kaiken osalta), ja ihmissuhdedraamoissa löytyy.

Vaikka iloisella 20-luvulla ollaankin, yhtä juhlaa elämä ei ole. Siitä huolimatta, että päähenkilöt käyvät töissä, heillä on kovin vähän päätösvaltaa omaan elämäänsä. Töissäkäyntikään ei ole itsestäänselvyys, ja oikeudesta työntekoon joutuu väittelemään sekä isien että aviomiesten kanssa.

Mitä muuta mun pitäisi vielä katsoa Netflixistä ennen kevättä? Ilmianna hyvät jutut kommenttiboksissa 🙂