Ihmiset alkukesän yössä

Alkukesässä on aina jotakin erityistä, taianomaista. Alkukesä on vielä täynnä odotusta ja hiljaista tietämystä siitä, että jotain tapahtuu kohta kuitenkin.

Ja jotain tapahtuu. Nuput puhkeavat, lehtien väri syvenee. Yöt pitenevät ja lämpenevät, ja niinä valoisina öinä me voimme istua ulkona, puistoissa, kallioilla. Niillä on tilaa kuunnella ja nauraa, olla vain.

Kesäyö

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen kesäyöksi laskettava yö. Valo oli viistoa ja viipyilevää, ilta oli lempeä ja linnut, ne lauloivat, tauotta ne lauloivat.

Kun istuimme vuoden ensimmäisessä suviyössä, ajattelin, että tähän minä kuulun. Tähän kesäyöhön, näiden ihmisten seuraan. Tähän viipyvään valoon ja tämän korkean taivaan alle.

Ja vaikka minä päätyisin maapallon toiselle laidalle, minun juureni olisivat tässä, syvällä meille yhteisen maaperän alla, jota kesäyön aurinko valaisee.

Sammutuspeite

Kiva sammutuspeite, sanoi kaverini kun lähetin hänelle kuvan uusista verhoistani. Kuva nauratti minuakin, koska se kuvasti todellisuutta. Tässä asunnossa sammutuspeitettä ei pääse pakoon. Se varastaa huomion ja kirkuu punaisuuttaan ikkunan vieressä, keittokomeron oviaukon yllä. Peite näkyy joka suunnasta.

Ripustin sen paikalleen ensimmäisenä iltana tässä kodissa, vaikka moni muu tavara oli vielä laatikossa, hukassa tai matkalla. Sellainen minä kai olen: järjestelmällinen ja turvallisuushakuinen, mutta silti jokseenkin leikkisä.

sammutuspeite (2)

Sammutuspeitteeni suurin ansio tähän mennessä ei olekaan ollut sen mainio sijainti tai se huolellisuus, jolla asettelin sen järkevälle paikalle. Sen suurin anti on ollut siitä revitty huumori. Ystäväni kun ovat kommentoineet sen sijaintia ja olemusta useita kertoja:

Ehkä se on kätevä, jos käyttää ruuanlaitossa bensaa, sanoi yksi huomattuaan peitteen keskeisen sijainnin.

Onpas hyvällä paikalla, naureskeli toinen.

Eihän tuohon lyhyempi ihminen edes yletä, kritisoi kolmas.

Minä yletän.

Minä olen varautunut katastrofiin, tehnyt sen sisustuksen ja visuaalisuuden kustannuksella. Minä olen varautunut kaikkeen. Sellainen minä olen, käytännöllinen.

Ps. tämä ei ole yhteistyöpostaus, mutta minua ei todellakaan haittaa, jos joku haluaa sponssata palovaroittimeeni uudet paristot. Unohdin jälleen kerran ostaa.

Ja tulipa huonolaatuinen kuva, sori siit! 😦

Koppi

Minulle on käynyt viime kuukausina sillä tavalla onnellisesti, että minut on kopattu. Allani on ollut tiheä turvaverkko. Se on koostunut vahvoista ja hennoista käsistä, vanhoista ja uusista tuttavuuksista. Halauksista, kilometrien pituisista chat-sessioista, pitkiksi venyneistä illanvietoista.

On ollut ihmisiä, jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja kyseenalaistavat. Ihmisiä, jotka antavat uuden suunnan.

saappaat

Ihmisiä, jotka tulevat illalla kylään, hierovat hartioita ja vakuuttavat, että kaikki on hyvin, ja jos ei juuri nyt ole, lopulta on. Ihmisiä, joiden kanssa avata kuohuviinipullo silloin, kun on aihetta juhlaan, ja joiden olkapäätä vasten itkeä silloin, kun on aihetta suruun.

Ihmisiä, joiden kanssa laittaa ruokaa ja jutella, ihmisiä, jotka jäävät yöksi ja paistavat seuraavana aamuna kananmunia ja kiroavat samalla vuolaasti kotoa periytyneet vuorovaikutusmallit, entiset kumppanit ja omakotitalot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yökyläilyn satoa

Ihmisiä, jotka suuttuvat puolestani silloin, kun en itse jaksa suuttua. Ihmisiä, jotka nauravat jutuilleni.

Ihmiset, minäkin olen teidän puolellanne. Hyvässä ja pahassa, korkealla ja matalalla. Ette tiedäkään, kuinka hienoa on olla osa tätä ketjua, jossa käsi tarttuu käteen silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Jossa nauru ja hymyt moninkertaistuvat, jossa hysteeriset itkut ja kammottavat mokat otetaan vastaan pelkällä lämmöllä.

Koppi, minusta otettiin sellainen. Minäkin otan teistä, aina.

 

Näin vietät tosi paskan vuoden

Vuotta 2016 ei todellakaan tule ikävä. Vuosi sitten tähän aikaan moni ystävistäni kirosi vuoden 2015 olleen siis paskin ikinä. Nyökkäilin, olin samaa mieltä, mutta jossain takaraivossa oli kuitenkin paha aavistus.

Oikeassahan se aavistus oli: vuosi 2016 oli vielä paskempi! (Enkä viittaa edes maailmanpolitiikkaan, vaan pelkästään omaan subjektiiviseen kokemusmaailmaani.) Kulunut vuosi pisti usein miettimään, miksi kaikki on koko ajan siis ihan tyhmää.

dsc_1442

Piirrän kehän kiinni, yhdistän talven toiseen

2016 oli kieputusta, hapuilua ja ahdistusta, enkä hetkeen halua ottaa moista uusiksi. Jos sinä jostain kummallisesta syystä haluat, ja koska tämä on niksicorner, koen velvollisuudekseni jakaa käteviä vinkkejä, joiden avulla voit viettää siis ihan tosi paskan vuoden:

  • Eroa pitkästä parisuhteesta. Prosessi sisältää mm. kohdat: kuka minä oikein olen, mitä minä nyt teen, olenko loppuikäni yksin, missä mä nyt asun ja onkohan mussa jotain vikaa?
  • Pahenna kroonista pitkäaikaissairauttasi (esim. astma). Jos sinulla ei ole sellaista, hanki ensi tilassa!
  • Tee liikaa töitä
  • Kärsi ylikunnosta ja vietä sen takia öitä valveilla uusintaelokuvan tyttö ja syke, joka ei laskenut -kanssa
  • Pode identiteettikriisiä. Se sisältää mm. aihekokonaisuudet: olenko oikealla alalla, mikä on elämän tarkoitus, pitäiskö mulla olla omakotitalo / miks mulla ei ole omakotitaloa / siis mitä tämä nyt oikein on / enhän mä koskaan ole halunnut omakotitaloa / onko mun unelmat jotenkin vääriä?
  • Säädä ihmissuhderintamalla mutta kärsi silti yksinäisyydestä
  • Ole huolissasi läheistesi terveydentilasta

Minulla on kuitenkin salaisuus: paskuus tuntuu todella paskuudelta vasta sitten, kun se on takana. Vasta kun on jotain parempaa, johon verrata sitä ja ihmetellä, miten minä tuostakin tulin selvinneeksi.

Joskus kaikkein pimein ja väsyttävin vuodenaika tuo mukanaan yllättävää hyvää.

Ja niin loppuvuonna minä:

  • Tein paluita: palasin kuoroon ja pianon luo. Niiden molempien tuottama ilo on ollut niin häkellyttävän suurta, että olen ihmetellyt pitkää eroamme ja sen tarkoitusta. (MOI NAAPURIT, MÄ OSTIN PIANON)
  • Tein vähemmän töitä
  • Liikuin vain kävelemällä ja joogaamalla
  • Koin syvää kiitollisuutta ystävistäni, jotka ovat koheltaneet rinnallani läpi tämänkin vuoden – enkä ollut enää niin yksinäinen.

Viimeinen niksi siis ihan tosi paskan vuoden suhteen onkin sen jättäminen taakse.

Jatka eteenpäin.

Odota kevään valoa.

Päätä vuosi siihen kuuluisaan korkeaan nuottiin ja syö vaikka vähän karkkia. Niin minä ainakin teen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja huomenna poksautan samppanjapullon auki ystävien keskellä. Rauhaa ja rakkautta! ❤

Asioita, joita ihailen ystävissäni

Joskus aiemmin taisinkin jo mainita, että minulla on vain viisaita ystäviä. Viisaita, lämpimiä, lempeitä. Minulla on käynyt älytön tuuri, kun olen saanut kunnian varttua ja viettää aikaa toinen toistaan ihanampien tyyppien kanssa.

Ystävyyksiä on eri-ikäisiä. Pitkäaikaisissa ystävyyksissä hienointa on ollut huomata, kuinka upeita aikuisia tyypeistä on varttunut. Huumorintajuisia, sydämellisiä, aitoja. Sellaisia, joiden kanssa on ihan ok pitää kriisipalavereita työelämään tai muihin aikuisiin juttuihin liittyvistä asioista tai vaihtoehtoisesti siitä, onko nahkahousujen hankinta tai hiusten värjääminen pinkiksi viisasta. Uudemmissa ystävyyksissä hienointa on, kun huomaa tutustuneensa mahtavaan ihmiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minua ympäröivillä ihmisillä on paljon ominaisuuksia, joita todella ihailen, esimerkiksi

  • rohkeus, jonka turvin voi lähteä toiselle puolelle maailmaa tai tehdä valtavirrasta poikkeavia valintoja
  • elämänasenne, joka saa selviämään vaikka mistä
  • kyky nähdä jotakin hyvää kaikessa ja kaikissa
  • valtava määrä lämpöä ja kärsivällisyyttä
  • maanläheisyys ja aitous
  • sydämellisyys, joka näkyy muiden kunnioittamisessa ja empatiassa sekä pitkälle jalostuneessa mikä minä olen tuomitsemaan -asenteessa
  • liikekieli, joka on maailman kaunein ja viehättävin
  • analyyttinen, itseironinen ja huumorintajuinen ote elämään, omaan tekemiseen ja olemiseen
  • seesteinen tapa olla maailmassa

Vuosien varrella moni on ottanut itselleen uusia rooleja vaikkapa työelämässä tai vanhemmuudessa. Olen ihaillut, kuinka upeasti he ovat uudet roolinsa hanskanneet. Kuinka rohkeasti ja tyynesti he ottavat uudet asiat vastaan, kuinka hyväsydämisesti he muita kohtelevat. Kuinka he aina selviytyvät, katsovat elämää silmiin ja selviytyvät.

Jos ihminen jotain kaipaa keskellä pimeää syyssadetta, niin ystäviä, hyviä ajatuksia ja hieman lämpöä. Tämä on minun lämpöni teille: kiitos, kun olette.