Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.

Palautetta vuosien varrelta

Muuttolaatikoiden kaivelu inspiroi kaikenlaiseen vanhojen muisteluun. Neuvolakortti, peruskoulun luokkakuvat, todistukset ja stipendit ovat dokumentti siitä, että yhteiskunnan jäseneksi on kasvatettu ja kasvettu.

Minua on mitattu, tarkasteltu, asetettu käyrille. Arvioitu. Nelivuotiaana olen ollut pitkä, hoikka ja reipas tyttö. Ja puhelias. Siinä on asetettu minälle raamit!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Peura ajovaloissa vai sittenkin yhteiskunnan jäsen ysärillä?

En ikinä ollut päiväkodissa, koska lama ja kotiäidit. Minua ei ole varhaiskasvatettu sillä tavalla, että siitä tehtäisiin suunnitelma ja että etenemisestäni saisi säännöllisesti palautetta. Kukaan ei ole sanellut, mitä minun pitäisi oppia ja osata, kukaan ei ole normittanut minua silloin. Ehkä juuri siksi minulla on edelleen vääränlainen kynäote, rajalliset taidot askartelussa ja pohjaton halu kyseenalaistaa.

Ja huonot pöytätavat.

Peruskoulu, tuo kansakuntamme ehtymätön traumavarasto, kerrytti tietenkin kasan arvioita minusta ja käytöksestäni, käsialastani, olemisestani, kelvollisuudestani yksilönä. Koska olen huumorintajuinen tyttö, ajattelin tässä jakaa osan palautteesta, jota olen osakseni saanut niinä vuosina, joina minua on kasvatettu yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi:

  • Käsialan kaltevuudet horjuvat. Melko paha juttu?
  • Eihän sitä nyt tuollaista sanota lehtihaastattelussa! Tarina vaatii taustoitusta: Kävin kerran diskossa, kyseessä taisi olla Selvä perjantai -tapahtuma, johon pääsi sisään olemalla selvä. Hurraa! En tanssinut, mutta mökötin kyllä jossain naulakoilla. Paikallislehden toimittaja kävi haastattelemassa ja kyselemässä, miten ilta on sujunut. Vastasin, että en oikein tykkää tästä musiikista enkä osaa tanssia. Tässä mediakoulutusta jälkipolville: vastaus oli väärä!
  • Kyllä sinun tyttönä pitäisi ymmärtää! Ja silti en ymmärtänyt pitää pojista koostuvaa ryhmätyöryhmääni herran nuhteessa vain siksi, että olen tyttö. Aijaijai, käytösnumerohan siitä alkaa ropista alas. Minun vai poikien? Minun.
  • Saila on ihan kiva tyttö muuten, mutta kun se kiroilee niin paljon.
  • Voisit nyt joskus edes viitata. Voisin.
  • Tilanne: ammatinvalinnanohjauksen tunti kasiluokalla. Palaute: kommentti luokkatoverilta: sä voisit perustaa lauta oy:n. Olenko mä missannut kutsumusammattini? Voinko mä vielä vaihtaa?

Tulinko näistä valmiimmaksi ihmiseksi? Tuskin. Opinko jotain? En juurikaan. Nauroinko ääneen näitä muistellessani? Kyllä. Joten tässä kaikille vertaistukea: jos kynäotteesi on väärä, se ei haittaa kovinkaan paljoa. Saatat saada patin nimettömään sormeesi tai kätesi voi väsyä helpommin, mutta on sitä elämässä pahempiakin taakkoja kannettavaksi.