Millaista on kirjallisuuden opiskelu yliopistossa?

Aiemmin kirjoitin suomen kielen yliopisto-opinnoista, ja postauksen herättämän keskustelun perusteella päätin kirjoittaa opiskelukokemuksistani enemmänkin. Yliopistossa kun oppiaineita riittää, ja usein ne omaan tutkintoon kuulumattomat aineet oppisisältöineen jäävät hyvin vieraiksi.

Suomen kielen opiskelun lisäksi tiedän toiseksi eniten kotimaisen kirjallisuuden opiskelusta. Se oli alkuperäinen pääaineeni, ja suoritin kotimaisesta kirjallisuudesta perus- ja aineopinnot sekä pari muuten vaan kiinnostavaa ekstrakurssia.

Vaikka kotimaisen kirjallisuuden opinnot ovat ehtineet muuttua omien opiskeluaikojeni jälkeen, nopean vilkaisun perusteella perussisällöt ovat samoja: kirjallisuuden klassikoita, nykykirjallisuutta, kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia ja kirjallisuushistoriaa.kirjallisuuden-opiskeluSuuret sivumäärät tekevät kotimaisen kirjallisuuden opinnoista melko työläät. Vertailun vuoksi: kun pystyin valtiotieteellisessä saamaan 5 opintopistettä lukemalla ja tenttimällä pari teoriakirjaa, saatoin kirjallisuuden opinnoissa saman opintopistemäärän eteen lukea kasan kaunokirjallisuutta, jonkin teoriakirjan, kirjoittaa pari esseetä ja käväistä tentissä.

Perusopinnot: syvään päähän kotimaisten klassikoiden kanssa

Kun aloitin opinnot Helsingin yliopistossa, ensimmäisen syksyn perusopintoihin kuului kaksi 10 opintopisteen jättikurssia. Toisella niistä luettiin noin 30 kotimaista romaania rinnakkain kirjallisuushistorian kanssa. Toisella kurssilla perehdyttiin proosan ja lyriikan teoriaan ja analyysiin ja tehtiin paljon esseitä ja muita tehtäviä.

Se oli aika kylmä suihku hämmentyneelle fuksille.

Nykyään jättikursseja on pilkottu osiin. Se on kiva juttu pienempien kokonaisuuksien vuoksi ja ihan vain siksi, että jos joutuisi keskeyttämään kurssin, ei menettäisi 10 opintopisteen pottia kerralla.

Pilkkomisesta huolimatta perusopintojen idea ja sisältö on kuitenkin sama: saada perustiedot suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteistä sekä harjaantua analysoimaan kirjallisuutta.

Aineopinnot: Raamattu ja pari muuta kirjaa

Aineopintoihin jatkoin vielä pääaineopiskelijan statuksella, ja siksi niihin kuului teoriapraktikum. Siinä perehdyttiin syvällisemmin kirjallisuudentutkimuksen teorioihin ja tutkimusmenetelmiin, ja samalla tarjottiin välineitä edessä olevaa kandidaatintutkielmaa varten. Sivuaineopiskelijat selviävät pääaineopiskelijoita vähäisemmillä teoriaopinnoilla.

Teoriaopintojen lisäksi yksi iso kokonaisuus aineopinnoissa käsittelee kirjallisuuden lajeja ja tyylikausia. Tyypillisesti näillä kursseilla luetaan noin 10 kaunokirjallista teosta tietystä lajista tai tyylisuunnasta sekä niihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Itse napsin näistä kursseista kaikkea mielenkiintoista, kuten nykykirjallisuuden, yhteiskunnallisen kirjallisuuden, lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja sotienjälkeisen modernismin. Istuin myös jonkin lyriikantutkimuksen kurssin.

Yksi työläimpiä ja samalla sivistävimpiä kursseja oli legendaariset mittasuhteet saavuttanut kurssi Raamattu ja kirjallisuus, jota kuvataan tutkintovaatimuksissakin melko työlääksi. Kurssilla luetaan Raamattu lähes kokonaisuudessaan ja sen rinnalla sitä kommentoivia ja siihen viittaavia kaunokirjallisia teoksia. Teoriapuolella käydään läpi Raamatun syntyä ja historiaa, ja aamuyön tunteina kirjoitetaan kirjallisuusesseitä hikoillen.

Kurssi oli, ja on edelleen, yksi yliopistourani sivistävimpiä, mielenkiintoisimpia ja no, tuskallisimpia. Palkintona siitä saa kokonaiset viisi opintopistettä.

Miksi opiskella kirjallisuutta?

Kirjallisuus sopii sivuaineeksi moneen tutkintoon – kaverini ovat todistaneet sen soveltuvan myös pääaineeksi. Kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se sivistää niin paljon, että haluan sanoa sen uudestaan: kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se avaa uusia näkökulmia ihmisyyteen, kieleen, kulttuurihistoriaan ja meitä ympäröivään yhteiskuntaan. Se antaa välineitä kirjallisuuden analysointiin ja kirjallisuutta ympäröivien juttujen ja asioiden hahmottamiseen, ja samalla se antaa valmiuksia kaiken kyseenalaistamiseen ja kriittiseen ajatteluun.

Kirjallisuus on hieno taidemuoto, joka auttaa ymmärtämään itseään, muita ja ympäröivää maailmaa. Koska se on taidemuoto, sen  välineellistäminen tuntuu vähän hassulta. Silti kirjallisuudesta voi löytää myös hyötynäkökulman: Kirjallisuus paljastaa paljon arvokasta ihmisistä ja ympäristöstään. Kirjallisuus kuvaa, analysoi ja piikittelee ympäristöään, ja sen lukeminen kehittää ajattelua, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja. Hyvä kirjallisuudentuntemus mahdollistaa myös vaikka hyvien kirjavinkkien jakamisen ja siten lukemisen ilosanoman levittämisen – ja lukutaito, se on tärkeä juttu. Se harjaantuu vain lukemalla.

Mitä kirjallisuuden opiskelijasta tulee isona?

Minusta tuli isona kirjallisuuden sivuaineopiskelija, joten joku oikea kirjallisuuden maisteri varmasti osaisi vastata tähän minua paremmin. Kuitenkin omassa aineyhdistelmässäni (suomen kieli, kotimainen kirjallisuus, sosiologia, viestintä, sukupuolentutkimus + jne), on varmasti samankaltaisuuksia myös monen kirjallisuutta pääaineenaan opiskelleen kanssa.

Tyypillisiä urapolkuja kirjallisuuden maistereille ovat esimerkiksi äidinkielen opettaja, kirjasto- ja kustannusala, toimittaja, tiedottaja ja erilaiset kulttuurialan ja -järjestöjen hommat. Sivuainevalinnat, sattumat ja omat kiinnostuksenkohteet tietenkin vaikuttavat urapolkuun.

Työelämä muuttuu nopeasti, ja uusia ammatteja syntyy hurjaa vauhtia. Siksi opintojen alussa on vaikea sanoa, millaiseksi maailma ja työelämä on opintojen loppuvaiheessa muotoutunut. Kirjallisuuden opiskeleminen antaa hyvän pohjan oppimiselle, laajojen kokonaisuuksien jäsentämiselle sekä luovalle ja kriittiselle ajattelulle. Hyödyllisiä taitoja kaikki.

Anekdoottina kerrottakoon, että kun aloitin opintojani luulin, että minusta tulisi isona runoilija. Ei tullut, ainakaan päätoimista sellaista. Sen sijaan tungin kyllä runojani esimerkiksi entisen työpaikkani henkilöstölehteen, ja välillä tähän blogiinkin. Runous on siis edelleen minun juttuni, ja kirjallisuuden opinnoista sain valtavan hyvän pohjan myös kirjoittamista varten.

Millaisia opiskelukokemuksia sinulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Kevätlukukausi tarkoittaa yleensä kahta asiaa: ylioppilaskirjoituksia tai muita päättökokeita ja mikä-minusta-tulee-isona -miettimistä. Aikaisemmin kirjoitin, että minulla ei ollut nuorena selkeää uravalintaa mielessäni, siis sen lisäksi, että minä halusin kirjoittaa. Siksi hain Helsingin yliopistoon opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta. Suomen kieltä luin sivuaineena, mutta kun olin suorittanut sekä kielestä että kirjallisuudesta perus- ja aineopinnot, vaihdoin pääaineekseni suomen kielen. Kielentutkimus tuntui enemmän omalta, ja halusin tehdä kandidaatintutkielmani suomen kielen puolelle. Se oli minulle hyvä valinta, ja osittain sen valinnan ansiosta olin opintojeni loppuvaiheessa töissä tutkimusavustajana suomen kielen oppiaineessa.suomen-kielen-opiskeluKun hain yliopistoon, minulla ei ollut kovin selkeää käsitystä yliopisto-opinnoista. Olin varttunut pienellä paikkakunnalla enkä tuntenut yliopistokoulutettuja. Päässäni oli vain visio sateisista mutta kauniista syyspäivistä, joina kävelisin keltaisissa kumisaappaissa kotiin kirjakassin kanssa, lukisin romaaneja punaisessa nojatuolissani ja tenttisin niitä. Samalla kirjoittaisin pari runokokoelmaa.

Kyllä minä tein noitakin asioita – tosin en julkaissut runokokoelmaa. Yliopisto-opinnot olivat paljon muutakin. Vaikka alma materissani Helsingin yliopistossa haetaan nykyään suomen kielen pääaineen sijasta kotimaisten kielten ja kirjallisuuksien kandiohjelmaan, uskoisin, että oppiaineiden perussisältö on jokseenkin ennallaan.

Suomen kielen perusopinnot

Suomen kielen perusopinnoissa tutustutaan kielentutkimuksen perusteisiin ja perehdytään suomen kielen äänne- ja muoto-oppiin. Lisäksi opintoihin sisältyy vanhaa kunnon syntaksia sekä vuorovaikutuksen tutkimusta. Perusopinnoissa pohditaan kielen eri ilmiöitä ja rakennetaan pohjaa myöhemmille opinnoille.

Perusopinnot eivät ole pelkkää luennoilla istumista ja sen jälkeistä viinin juomista. Niissä täytyy pistää kädet saveen, taivuttaa sanoja, jäsentää lauseita ja analysoida keskusteluita. Jos luulit pääseväsi eroon läksyistä, erehdyit.

Suomen kielen aineopinnot & kandidaatintutkielma

Aineopinnoissa laajennetaan omaa osaamista. Aineopintoihin kuuluu mm. kursseja kielenhuollosta ja kirjasuomen kehityksestä. Lisäksi valitaan erikoisala, johon syvennytään tarkemmin. Erikoisaloja ovat esimerkiksi kirjoitettu kieli, kielen muoto- ja merkitysrakenteet sekä kielen kehitys ja vaihtelu.

Minä valitsin erikoisalaksi kielen kehityksen ja vaihtelun, johon myös sosiolingvistikka kuuluu. Sosiolingvistiikassa perehdytään kielen ja sitä ympäröivän sosiaalisen ympäristön suhteeseen. Esimerkkejä tästä ovat kielen käytön alueellinen ja sosiaalinen vaihtelu, kuten murteet, tai kielen ja identiteetin suhde.

Kandidaatintutkielmassani tutkin ulkomailla varttuneiden nuorten aikuisten kielellistä identiteettiä. Aineistoni keräsin lähetyslapsina varttuneilta nuorilta aikuisilta kyselytutkimuksena.

Kandiksi valmistuminen edellyttää valmiita sivuaineiden opintokokonaisuuksia sekä tiedekunnan yhteisten opintojen suorittamista. Yleensä ne ovat kieliopintoja, orientoivia opintoja ja vaikka atk-opintoja (hauskaa, mutta totta). Minä kiinnitin kandintutkintooni sivuaineiksi kotimaisen kirjallisuuden ja sukupuolentutkimuksen.

Suomen kielen syventävät opinnot & gradu

Syventävien opintojen vaiheessa tutustutaan omaan erikoisalaan perusteellisesti. Suurin ponnistus on tietenkin pro gradu -tutkielma. Gradussani hypin hieman sivupoluille aiemmin valitsemastani erikoisalasta ja laajensin sitä keskusteluntutkimuksen puolelle. Tutkin vuorovaikutusta kaksikielisessä luokkahuonetilanteessa ja käytin aineistonani paria itse videoimaani pätkää kaksikielisestä graduseminaaritilanteesta.

Maisterintutkinto koostuu oman pääaineen syventävistä opinnoista, gradusta sekä muista opinnoista, yleensä sivuaineesta. Maisteriin kiinnitin sivuaineeksi sosiologian.

Opintojeni loppuvaihetta johdatti kiihkeä haluni tietää, miten maailma ja asiat toimivat. Joskus pelkään, että en ehdi elämäni aikana selvittää sitä. Olin kiinnostunut oikeastaan kaikesta, siksi suoritin ylimääräisiä kursseja. Näitä ylimääräisiä opintojani ovat viestintä ja retket suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen ja pedagogisten opintojen puolelle. Kävin myös pari pohjoissaamen kurssia.suomen-kielen-opiskelu-2No kun sä opiskelet sitä äidinkieltä niin…

Suomen kieltä opiskellut saa usein törmätä mielikuvaan siitä, että opiskelu on pelkkää kielenhuollon pänttäämistä. Ei se ole. Kielenhuolto on vain yksi osa-alue fennistiikan kentällä.

Olen aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, ja siksi opiskelin sosiologiaa, sukupuolentutkimusta ja viestintää. Minulle kieli on ensisijaisesti vuorovaikutuksen väline ja sidoksissa yhteiskuntaan. Murteet, äidinkielen tuntimäärät opetussuunnitelmissa ja työelämän kielivalinnat kertovat sekä kielen käyttäjistä että ympäröivästä yhteiskunnasta.

Äidinkieltä ei muuten opeteta huvin vuoksi koulussa. Äidinkielen opetus on tasa-arvoasia. Jokaisella on oikeus osata kieltä siten, että pystyy luovimaan yhteiskunnassa. Tekstitaitoja vaaditaan nykyään paljon: on työhakemuksia, Kelan lomakkeita ja sähköpostiviestejä, joita pitää pystyä kirjoittamaan ymmärrettävästi. On valeuutisia, jotka edellyttävät kriittistä lukutaitoa tai kryptisiä potilasohjeita, jotka pitäisi tajuta.

Äidinkieli on väline, jolla ilmaisemme itseämme. Se on väline, jolla kerromme tunteistamme, rakennamme yhteisymmärrystä ja koemme iloja ja suruja. Siksi se on mittaamattoman tärkeä asia.

Mikä suomen kielen maisterista tulee isona?

Lyhyt vastaus: vaikka mitä.

Pitkä vastaus: esimerkiksi äidinkielen opettaja, tiedottaja, toimittaja, sisältömarkkinoija, yrityksen viestintätyyppi, copywriter tai kielenhuoltaja. Sivuaineet, omat kiinnostuksenkohteet ja sattumat vaikuttavat urapolkuun.

Tällä hetkellä minä olen sisältömarkkinoija. Siihen vaikutti esimerkiksi kaupallisen alan työkokemus, kiinnostus kirjoittamiseen ja halu oppia uutta.

Minulle yliopisto-opintojen arvokkain oppi oli oppimaan oppiminen. Opin, miten hakea ja soveltaa tietoa ja miten omaksua laajoja kokonaisuuksia. Olen jatkanut opiskelua työn ohessa, suorittanut verkkokursseja ja lukenut kirjoja.

Montaa nykyisistä ammateista ei ollut olemassa 15 vuotta sitten. Siksi korkeakoulusta saa yhä harvemmin itselleen valmista ammattia tai suoraa urapolkua. Sen sijaan sieltä saa valmiuksia oppia uusia asioita.

Lopuksi kehuja

Lopuksi haluan kehua entistä opinahjoani. Helsingin yliopiston suomen kielen oppiaineen henkilökunta on aivan mahtavaa, ammattitaitoista ja asialleen omistautunutta. Olen saanut sieltä sekä loistavaa opetusta että henkistä tukea opinnäytetöiden äärellä.

Muistan edelleen, kuinka valmistumisen kolkutellessa ovelle graduohjaajani lähetti minulle viestin, jossa kiitti yhteistyöstä ja kehui minua mukavaksi ihmiseksi, joka pärjäisi varmasti. Jestas, miten se lämmitti valmistumista kriiseilevän tulevan maisterin mieltä. Myös aiemmin hehkuttamani Gradutakuun taustalla on laitoksemme alumni.

Mitä sinä olet opiskellut ja millaista se oli?

Kaikki elämäni vuodenajat

Elämässäni on ollut monta vuodenaikaa, tapahtumia niitäkin enemmän

ensilumen pudottua syksyn ja talven reunalle, minä aloin miettiä siirtymiä

kun tämä syksy alkoi, en osannut arvata, mihin se päättyisi.orkideatTästä tuli se syksy, jona vaihdoin työpaikkaa. Tilaisuus tuli yllättäen, mutta päätin sanoa sille kyllä, enkä ollut sitä ennen tiennyt, millaista on olla samaan aikaan haikea, iloinen ja jännittynyt.

Sitten mietin, mitä muita asioita elämäni vuodenaikoina on tapahtunut, ja onhan niitä

kun oli syksyjä, minä synnyin, muutin Helsinkiin, aloitin kaikki koulut, joita olen ikinä käynyt.

Talvista muistan vähemmän käänteitä,

paitsi sen yhden muuton, jota edeltävänä yönä oli satanut toistakymmentä senttiä lunta, muuttokuorman, joka piti ajaa uuteen kotiin pitkin auraamattomia katuja

ja sen talvisen yön, jona kävelin silloisen kämppikseni kanssa kotiin baarista ja jona pysähdyimme keinumaan ja laulamaan Ultra Brata,

siitäkin on kohta kymmenen vuotta.alppiruusupuisto_kesäKun oli keväitä, rakastuin

ehkä joskus maalis-huhtikuussa, ne ovat julmia kuukausia, pakkasella öisin, päivisin krookuksilla päällystettyjä

ja valoisia,

sitten, kuten aina keväisin, kaivoin polkupyörän esiin ja kuuntelin rahinaa sen renkaiden alla, vain keväisin se kuulostaa erityisen hyvältä.

Lopulta koittavat aina kesät, joina olen juhlinut, ihastunut, kiertänyt festareita,

kuullut pääseväni yliopistoon, koska viime vuosikymmenellä ne vielä lähettivät siitä kirjeen joskus heinäkuussa,

ja heti, kun näki paksun kirjekuoren postilaatikossa, sen tiesi.

Kesäisin olen kulkenut luonnossa, valvonut valoisina ja pimenevinäkin öinä, ajatellut,

miten poikkeuksellisen kaunis maailma on

ja miten se joskus lepää yössä lähes vaiti, kuin odottaisi jo seuraavaa vuodenaikaa, uutta kesää.alppiruusupuisto

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Pikkuvanhuus iskee flunssassa

Viime viikolla se iski, hirvittävä syysflunssa. Siitä kärsiessäni olen nukkunut huonosti, nähnyt levottomia unia, niistänyt taukoamatta ja tuijottanut maratonina milloin mitäkin.

Sitten eksyin katsomaan Girlsiä uusintana. Ja Girlsistä se sitten tuli mieleen, aika. Ei vain siksi, että suosikkihahmollani Jessalla on hysteerinen näkemys ajan kerroksellisuudesta (So we’ve already died, but not yet been born), vaan siksi, että minä olen katsonut Girlsiä eri asunnoissa ja eri elämänvaiheissa.

Ensin tuli mieleen, että aika kuluu. Sen jälkeen se, että joskus tulee se hetki, kun sen kuluminen ei enää haittaa. Kuten nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen katsonut ensimmäiset Girls-jaksot silloin, kun asuin vielä kimppakämpässä. Silloin, kun vietin vielä säännöllisesti aikaa nyt jo kaukaisessa kaupungissa. Ihmiset vaihtuivat, osoitteet vaihtuivat. Takana oli kandi, edessä gradu ja paljon huolta siitä, mitä minusta tulee isona.

Muistelen lämmöllä festarireissuja, juhlia, arkipäivien päiväkännejä ja Nintendo-turnauksia. Yliopistolla notkumista, kummallisia kesätöitä, tekstiviestejä – niitä ei kukaan enää lähetä. Muistelen lämmöllä, mutta en ottaisi takaisin sitä aikaa.

En ottaisi takaisin tenttejä, epävarmuutta, Hoas-kämppiä tai edes sitä, että olisin 22.

Viime viikolla ystäväni tokaisi teini-ikäisten laumaa katsoessaan, että onneksi en ole enää teini. Niinpä, minä sanoin. Joskus kaipasin sitä aikaa, mutta en enää.

Ja nyt me olemme siinä hetkessä, jolloin iällä ei niin paljon ole enää merkitystä. On vain elämää, päiviä ja hyviä vuosia.

Ps. Vihaan silti flunssaa.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Mhairi McFarlane: Sinuun minä jäin

Jatkoin kesän hömppäkirjaputkea Mhairi McFarlanen esikoisteoksella Sinuun minä jäin (You Had Me At Hello, 2012). Kirja reissasi mukanani puistoihin, Ilosaarirockiin ja Tampereelle. Kepeytensä vuoksi se olikin oivallinen reissukirja, johon oli helppo keskittyä niin leirintäalueella kuin junan leikkivaunussakin kymmenen leikkivän lapsen keskellä.

Sinuun minä jäin muistuttaa asetelmaltaan David Nichollsin Sinä päivänä -hittiä: kaksi ihmistä tapaa yliopistossa ja tuntee vetoa toisiinsa, mutta erilaisten kommellusten ja väärinymmärrysten takia he kuitenkin päätyvät eri teille. Kun he kohtaavat toisensa uudelleen aikuisina ja vakiintuneina, heidän on punnittava elämänvalintojaan uudelleen. Siitä seuraa tietenkin kasa noloja tilanteita, sydänsuruja ja ajelehtimista. Taustalla säestää omituinen kaveripiiri omine sotkuineen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sinuun minä jäin starttaa lupaavasti, ja ajattelin, että tässä on uusi lempiviidekirjani. Kielenkäyttö on hauskaa ja kekseliästä ja kirjoittajan draamantaju hyvä: suuri osa kohtauksista on rakennettu ja ajoitettu juuri sopiviksi; aluiksi, keskikohdiksi ja huipuiksi. Teoksen pääpari, Rachel ja Ben, on tyypillinen pääpari tällaiselle kirjalle: komea naistenmies ja älykäs kirjallisuusnörtti: molemmat omalla tavallaan viehättäviä, molemmat omalla tavallaan epävarmoja.

Ben, Etelä-Lontoosta, oli varttunut äitinsä ja nuoremman sisarensa kanssa, kun hänen isänsä oli häipynyt hänen ollessaan kymmenvuotias. Siihen mennessä, kun kävelimme ohi rakennuksen, joka näytti jättimäiseltä, betoniselta paahtoleipätelineeltä, minä tiesin jo hänen murtaneen jalkansa, kun hän putosi muurilta kaksitoistavuotiaana. Hän oli viettänyt niin paljon aikaa sängyssä, että oli saanut tarpeekseen television päiväohjelmista ja oli lukenut kaikki kirjat kotonaan, myös kaikki Folio Societyn julkaisemat klassikot ja epätoivossaan jopa äitinsä Catherine Cooksonit ennen kuin lahjoi sisarensa käymään kirjastossa puolestaan. Sääriluun pirstalemurtumasta tuli hänen kirjallisuusinnostuksensa peruskallio. Minä en kertonut hänelle, että minun innostukseni oli peruja siitä, ettei minua pyydetty kovin usein ulos hölmöilemään muurien päällä.

Lupaavan alun jälkeen tunnelma hieman lässähtää sekä tarinallisesti että kielellisesti, ja pettymyksekseni teos ei tuokaan mitään uutta viihdekirjallisuuden kentälle: ei mitään poikkeuksellisen kekseliästä tai ei mitään erikoisempaa aihetta – toisin kuin vaikka Jojo Moyes, joka käsitteli Kerro minulle jotain hyvää ja Jos olisit tässä -romaaneissaan halvaantumista ja eutanasiaa.

Lukiessani mietinkin, kuinka paljon entisten kirjallisuudenopiskelijoiden kirjoittamia yliopistorakkaustarinoita maailmaan mahtuukaan – sekä McFarlane että Nicholls kun ovat entisiä kirjallisuudenopiskelijoita. Voiko tästä aiheesta ylipäätään sanoa enää mitään uutta? Ehkä loppuunkalutun aiheen valitseminen kahlitsee McFarlanea liikaa, koska hän on selvästi taitava sanailija ja kirjoittaja. Mitään yllättävää hän ei kuitenkaan pysty tässä tarinassa tarjoamaan.

Sinuun minä jäin on kirjana puhdas suoritus, josta saa kaiken tarvittavan: sujuvan lukukokemuksen, uskollisen kaverin kesäreissulle tai puistoon ja muutamat naurut. Mitään yllätyksiä tai uusia näkökulmia se ei kuitenkaan tarjoa.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Näin kirjoitat gradun

Yliopisto-opiskelu on prosessi, jolla on alku ja loppu. Kaksi juttua tässä prosessissa ovat merkittäviä, ja myös kaikkein vaikeimpia: alku ja loppu. Pääsykoe ja gradu. Asiat niiden välissä rullaavat suhteellisen mukavasti, tai ainakin vain miedosti kompuroiden.

Opintojen ensimmäisinä vuosina gradu on se juttu, joka häilyy kaukaisessa tulevaisuudessa. Gradu on se, jota ne aikuisilta näyttävät ännännen vuoden opiskelijat vääntävät yön pimeinä tunteina. Gradu on se, joka päättää yhden aikakauden ja kulkee käsikkäin identiteettikriisin kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joskus neljännen opiskeluvuoden aikoihin havahduin siihen, että gradu on oikea ja konkreettinen juttu, joka siintääkin lähitulevaisuudessa. Marssin professorin luo kysymään, pitääkö mun nyt todella ilmoittautua gradusemmaan. Professori siihen, että kyllähän nämä opinnot ovat siinä vaiheessa, että joo.

Sen jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Minusta tuli hetkessä sellainen vanhempi opiskelijatyyppi, joka tajusi gradun koskevan myös minua. En välttyisi siltä, en voisi vedota siihen, että vastahan mä aloitin nää opinnot, miten niin pitäis valmistuakin.

Hain graduseminaariin. Juttelin ohjaajani kanssa. Valitsin aiheen. Keräsin aineiston.

Helpot jutut loppuivat siihen. Tein vähän töitä, tein kaikkea muuta. Opiskelin uuden sivuaineen. Pohdin, että aloittaisin gradun taas huomenna. Ja huomenna. Ja huomenna. Gradu oli ahdistava möykky, joka kehitti valtavan määrän hauskoja sijaistoimintoja, kuten:

  • ikkunoiden peseminen
  • lumihiutaleiden putoamisen tarkkaileminen
  • lenkkeily
  • orkidean ostaminen
  • orkidean kasvun seuraaminen
  • romaanien lukeminen sängyssä
  • alan vaihtamisen pohtiminen
  • tietokoneeni työpöydällä olevan gradu.doc -kuvakkeen vihamielinen tuijottaminen
  • työpöydän taustakuvan vaihteleminen

Lopulta totesin, että minulla ei ole oikotietä. Ahdistus ei lopu kuin tekemällä. Aloin tehdä.

Pakotin itseni joka päivä yliopiston kirjastolle litteroimaan. Kuukauden kuluttua olin litteroinut tutkimusaineiston. Sitten sain muutamia oivalluksia, osin Gradutakuun, osin ihmisenä kasvun johdosta. Totesin, että:

  • paras gradu on valmis gradu
  • ei ole väliä, mitä kirjoittaa, kunhan kirjoittaa
    • muokata ja parantaa voi aina myöhemmin, mutta prosessia ei ole järkeä tukkia sillä, että vaatii heti täydellistä tulosta
  • rutiini on avain
  • deadline on toinen avain

Niinpä kirjoitin itselleni kalenterin väliin kannustuslapun, jossa luki paras gradu on valmis gradu. Marraskuu pimeni ympärillä. Tein gradua, töitä, gradua, töitä. Nick Cave lauloi iltaisilla kotimatkoilla, että push the sky away, märkä asfaltti imi kaiken valon.

Elämä tuntui videopeliltä, siltä, että liikuttelee itseään jossain maailmassa, joka ei ole todellisuus.

Kuukausi videopeliä, ja esitarkastusversio oli valmis. Printtasin sitä joulunalusviikolla yliopistolla pöllämystyneenä. Siinä se nyt oli. Minä olin tehnyt sen. Minä olin yksi niistä aikuisista opiskelijatyypeistä, jotka tekevät tärkeitä asioita.

Lopulta gradussa ei ollut hienointa arvosana tai itse tuotos, vaan prosessi. Kokonaisuus, jonka pystyikin hallitsemaan. Ahdistus, jonka pystyikin selättämään. Onnistumisen kokemus, kokemus siitä, että mitä riitin – ja niin riität sinäkin.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,