Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

flow-1Moni somenselaaja kärsii fomosta eli paitsijäämisen pelosta. Fomo saa muiden elämän näyttämään paljon omaa coolimmalta ja aiheuttaa ahdistusta siitä, että jää jotakin siistiä kokemusta vaille tai näkee hauskan viestin liian myöhään. Olen kunnon sosiaaliantropologina ja itseoppineena psykologina todennut, että fomo ei ole pelkkä fomo, vaan fomoja on useita erilaisia. Seuraavaksi jaan äärimmäisen tieteellisten tutkimusteni tulokset ja esittelen fomot tarkasti määriteltyinä:

Matkailu-fomo

kaikki muut reissaavat paratiisirannoilla ja kaupunkikohteissa, jotka ovat trendikkäitä, mutta eivät vielä liian suosittuja, eivät missaa lentojaan tai jonota turvatarkastuksissa, saavat nukuttua missä tahansa ja ystävystyvät kaikkien paikallisten kanssa

kun itse käyt Tallinnassa laivalla etkä puhu kenellekään.

Liikunta-fomo

kaikki muut kokeilevat ennakkoluulottomasti uusia lajeja, tekevät yhtäaikaisesti kahvakuula-, jooga- ja barretreenin, löytävät täydellisesti istuvia urheiluvaatteita, näyttävät superhyviltä somessa julkaistuissa treenikuvissaan ja venyvät spagaattiin

kun itse punoitat rankasti työmatkakävelyn jäljiltä.

Ruoka-fomo

kaikki muut juovat aamuapalaksi sirkkasmoothieta, osaavat nyhtis- ja härkisreseptejä, tekevät raakakakun käden käänteessä, kasvattavat itse omat sirkkansa, papunsa, yrttinsä, tomaattinsa, juustonsa ja pizzansa,

kun itse syöt banaaneja ja pakastepizzaa.

Festari-fomo

kaikki muut näkevät keikat alusta loppuun eturivistä, löytävät puhtaan bajamajan, saavat viinilasin kouraansa ilman jonottamista, tapaavat kaikki tutut ja saavat sen mukavimman säkkituolin istuttavakseen, näyttävät tyylikkäiltä, vaikka vettä sataisi 20 milliä tunnissa, ottavat laadukkaita valokuvia sekä päätyvät niille mielenkiintoisimmille jatkoille

kun itse juokset keikalta toiselle, jäät niin kauas päälavasta, että musiikki kuulostaa puurolta, jonotat kaikkialle, kävelet tuttujen ohi ja saat muistoksi huonoja kuvia. Joskus et saa edes lippua.

Kirja-fomo

kaikki muut ehtivät lukea koti- ja ulkomaiset uutuuskirjat, Tammen keltaisen kirjaston kokonaan, muut maailmankirjallisuuden klassikot, ja monet niistä vielä alkuperäiskielellä,

kun itse luet aika usein naistenlehtiä ja Hesarin kommenttipalstaa.

Ulkonäkö-fomo

kaikilla muilla on ekologisia, kotimaisten designereiden tekemiä, kestäviä vaatteita, tyylikäs kampaus, juuri oikeat, laadukkaat luonnonkosmetiikkatuotteet, jotka jättävät ihon kirkkaaksi ja pehmeäksi ja täydellinen niche-tuoksu,

kun itse tuskailet vaatekaappisi halpamuoti-laatukama -suhteen kanssa, leikkaat itse tukkasi, läiskit naamaasi mitä sattuu ja haiset pahalta.

Viikonloppu-fomo

kaikki muut käyvät minilomalla Berliinissä, valmistavat viikon ateriat valmiiksi pakkaseen, tapaavat ystäviään, järjestävät illalliskutsut, treenaavat, heräävät sunnuntaiaamuna joogaan ja brunssille, tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan,

kun itse vietit viikonlopun.

Kärsitkö sinä fomosta?

Ulla Donner: Spleenish

Sarjakuvat ja sarjakuvaromaanit ovat minulle melko vieras genre. Ehkä juuri siitä syystä vuoden 2015 (hehheh) lukuhaasteessa on vielä sarjakuva-albumin tai -romaanin kohta täyttämättä – vaan eipä ole enää!

Bongasin Ulla Donnerin Spleenish -sarjakuvaromaanin (2017) Lauran blogista, ja kun Laura vielä mainitsi tekstissään sanat sukupolvikokemus, itseironia ja y-sukupolvi, ajattelin tässä olevan se sarjakuvaromaani, johon kannattaa tarttua. Ja niinhän tässä olikin.ulla-donner-spleenishSpleenishin päähenkilö ymmärtää muiden nuorten ja lupaavien keskellä, että oma parasta ennen -päivämäärä on mennyttä. Hänellä ei ole työn alla poikkitaiteellisia prokkiksia, pikku videoduunia, ruokablogia, seuraavaa sukupolviromaania eikä mitään muutakaan. Taidenäyttelyt ja kotibileet alkavat vaikuttaa kaoottisilta ja tyhjänpäiväisiltä, sosiaaliset tilanteet välteltäviltä. Päähenkilö menettää drivensä ja vetäytyy kotiin ja yrittää ymmärtää ongelmaansa.

Miten y-sukupolven edustaja sitten ratkaisee ongelmansa? Menemällä Googleen. Niinpä hän menee Googleen – ja tekee sen monesti. Alkaa matka kohti hyvää elämää, tai ainakin yrittämistä, vaikka oikeasti huvittaisi vain maata kotona ja selata internetiä.ulla-donner-spleenish-2Spleenish on ironinen tutkielma y-sukupolven ongelmista: mitä tehdä, kun ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin? Miten jatkaa suorittamista, jos sai burnoutin tiistaina, miten sulattaa se, että uniikista lumihiutaleesta tulikin aikuisena ihan tavallinen hiutale? Mikä estää tulemasta mahdollisuuksien ihmiseksi? Mukana pyörivät kaikki tämän vuosikymmenen klassikot: Tinder, Fafa’s, gluteeni, dinnerit, vasemmiston haasteet, älypuhelimella roikkuminen, 10 000 tunnin sääntö ja fitness.

Naurattaa.

Teoksen voimakas puna-valkoinen visuaalinen ilme jakaa varmasti mielipiteitä, mutta minuun se iski. Samoin kuvakerronta onnistuu hyvin: bileistä ja näyttelyistä kertovat sivut ovat kaoottisen täynnä tekstiä ja kuvaa, kun taas välillä lähes tyhjät sivut ja aukeamat kertovat pysähtyneisyydestä ja ahdistuksesta. Teoksen rytmi ja rakenne ovatkin varsin onnistuneita, ja kuvakerronnasta ja tekstistä tulee eheä kokonaisuus, joka samalla naurattaa että vetää vakavaksi.

Olen Donnerin kanssa samaa ikäluokkaa ja varmasti myös saman koulutetun kaupunkilaisen punaviherkuplan sisällä. Siksi teos puhuttelee, osuu lähelle. Kohderyhmän ulkopuolisia se tuskin ravistelee samalla tavalla.

Mutta tiedoksi y-sukupolven edustajille: tässä olisi teille tällainen sukupolvikokemus tutustuttavaksi.

  • Ulla Donner: Spleenish (2017)
  • Suomentanut: Sinna Virtanen
  • Schildts & Söderströms

 

Pikkuvanhuus iskee flunssassa

Viime viikolla se iski, hirvittävä syysflunssa. Siitä kärsiessäni olen nukkunut huonosti, nähnyt levottomia unia, niistänyt taukoamatta ja tuijottanut maratonina milloin mitäkin.

Sitten eksyin katsomaan Girlsiä uusintana. Ja Girlsistä se sitten tuli mieleen, aika. Ei vain siksi, että suosikkihahmollani Jessalla on hysteerinen näkemys ajan kerroksellisuudesta (So we’ve already died, but not yet been born), vaan siksi, että minä olen katsonut Girlsiä eri asunnoissa ja eri elämänvaiheissa.

Ensin tuli mieleen, että aika kuluu. Sen jälkeen se, että joskus tulee se hetki, kun sen kuluminen ei enää haittaa. Kuten nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen katsonut ensimmäiset Girls-jaksot silloin, kun asuin vielä kimppakämpässä. Silloin, kun vietin vielä säännöllisesti aikaa nyt jo kaukaisessa kaupungissa. Ihmiset vaihtuivat, osoitteet vaihtuivat. Takana oli kandi, edessä gradu ja paljon huolta siitä, mitä minusta tulee isona.

Muistelen lämmöllä festarireissuja, juhlia, arkipäivien päiväkännejä ja Nintendo-turnauksia. Yliopistolla notkumista, kummallisia kesätöitä, tekstiviestejä – niitä ei kukaan enää lähetä. Muistelen lämmöllä, mutta en ottaisi takaisin sitä aikaa.

En ottaisi takaisin tenttejä, epävarmuutta, Hoas-kämppiä tai edes sitä, että olisin 22.

Viime viikolla ystäväni tokaisi teini-ikäisten laumaa katsoessaan, että onneksi en ole enää teini. Niinpä, minä sanoin. Joskus kaipasin sitä aikaa, mutta en enää.

Ja nyt me olemme siinä hetkessä, jolloin iällä ei niin paljon ole enää merkitystä. On vain elämää, päiviä ja hyviä vuosia.

Ps. Vihaan silti flunssaa.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kolme asiaa, joista en luovu

Yksi internetin ehdottomasti hyviä puolia on vapaa tiedonvälitys. Kuten se, että kaiken maailman listat, haasteet ja meemit alkavat kiertää, monistua ja elää omaa elämäänsä. Kolmen asian listan bongasin Astu harhaan -blogista, ja tietenkin minä sekä y-sukupolven edustajana että somekansalaisena kannoin korteni kekoon.

Spotify

Minulla ja musiikilla on pitkä historia, joka alkoi jostain muskarin viisikielisen kanteleen rämpyttämisestä, eteni pianotunteihin ja jatkui kuorolaululla. Musiikin kuunteleminen on aina ollut olennainen osa tätä historiaa. Kuunteleminen puolestaan alkoi vinyylilevyistä ja c-kaseteista, jatkui cd-levyihin ja itse koostettuihin mixtapeihin ja jatkui digitaalisena (muistattekos sellaisia asioita kuin Winamp ja foobar?!)

Oli Sony Walkman (c-kasetilla!), sitten kannettava cd-soitin (kuinka epäkäytännöllistä) ja sitten mp3-soitin.

Sitten tuli Spotify.

Aamuja, työpäiviä, työmatkoja, lenkkejä, unettomia öitä ja kirjoittelusessioita olisi aika vaikea kuvitella ilman Spotifytä. Onneksi ei tarvitse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen

Sain oman kirjastokortin Vesilahden kirjastoon alle kouluikäisenä. Kirjasto oli minulle ajanviettopaikka, turvasatama ja loputon aarreaitta. Viisikkoja saattoi mennä kolme päivässä.

Nykyään harmittelen säännöllisesti sitä, että en ehdi tai jaksa lukea tarpeeksi. Sitten muistutan itseäni siitä, että lukeminen ei ole suorittamista. Luen kun luen, kyllä ne kirjat ja tarinat minua odottavat.

Kahvi

Opettelin juomaan kahvia vasta melko vanhana (siis ainakin 23-vuotiaana), enkä kofeiiniherkkänä tapauksena tarvitse sitä paljon. Silti siitä on tullut rutiini.

Kahvi tuo mieleeni vaikka minkälaisia tunnetiloja, kuten

viikonloput ja loma-aamut, joina juon kahvia sängyssä ja luen kirjaa tai tuijotan sarjoja katsomatta kelloa,

kirpeät syysaamut, jotka tuoksuvat luentojen alkamiselta ja joina voi lämmittää sormiaan kupin ympärillä,

festarit, joilla lisäenergia ei koskaan ole haitaksi,

ja kaikki ne aamut, päivät ja iltapäivät, jotka olen viettänyt juoden kahvia hyvässä seurassa.

Mistä sinä et luopuisi?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.