Pikkuvanhuus iskee flunssassa

Viime viikolla se iski, hirvittävä syysflunssa. Siitä kärsiessäni olen nukkunut huonosti, nähnyt levottomia unia, niistänyt taukoamatta ja tuijottanut maratonina milloin mitäkin.

Sitten eksyin katsomaan Girlsiä uusintana. Ja Girlsistä se sitten tuli mieleen, aika. Ei vain siksi, että suosikkihahmollani Jessalla on hysteerinen näkemys ajan kerroksellisuudesta (So we’ve already died, but not yet been born), vaan siksi, että minä olen katsonut Girlsiä eri asunnoissa ja eri elämänvaiheissa.

Ensin tuli mieleen, että aika kuluu. Sen jälkeen se, että joskus tulee se hetki, kun sen kuluminen ei enää haittaa. Kuten nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen katsonut ensimmäiset Girls-jaksot silloin, kun asuin vielä kimppakämpässä. Silloin, kun vietin vielä säännöllisesti aikaa nyt jo kaukaisessa kaupungissa. Ihmiset vaihtuivat, osoitteet vaihtuivat. Takana oli kandi, edessä gradu ja paljon huolta siitä, mitä minusta tulee isona.

Muistelen lämmöllä festarireissuja, juhlia, arkipäivien päiväkännejä ja Nintendo-turnauksia. Yliopistolla notkumista, kummallisia kesätöitä, tekstiviestejä – niitä ei kukaan enää lähetä. Muistelen lämmöllä, mutta en ottaisi takaisin sitä aikaa.

En ottaisi takaisin tenttejä, epävarmuutta, Hoas-kämppiä tai edes sitä, että olisin 22.

Viime viikolla ystäväni tokaisi teini-ikäisten laumaa katsoessaan, että onneksi en ole enää teini. Niinpä, minä sanoin. Joskus kaipasin sitä aikaa, mutta en enää.

Ja nyt me olemme siinä hetkessä, jolloin iällä ei niin paljon ole enää merkitystä. On vain elämää, päiviä ja hyviä vuosia.

Ps. Vihaan silti flunssaa.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kolme asiaa, joista en luovu

Yksi internetin ehdottomasti hyviä puolia on vapaa tiedonvälitys. Kuten se, että kaiken maailman listat, haasteet ja meemit alkavat kiertää, monistua ja elää omaa elämäänsä. Kolmen asian listan bongasin Astu harhaan -blogista, ja tietenkin minä sekä y-sukupolven edustajana että somekansalaisena kannoin korteni kekoon.

Spotify

Minulla ja musiikilla on pitkä historia, joka alkoi jostain muskarin viisikielisen kanteleen rämpyttämisestä, eteni pianotunteihin ja jatkui kuorolaululla. Musiikin kuunteleminen on aina ollut olennainen osa tätä historiaa. Kuunteleminen puolestaan alkoi vinyylilevyistä ja c-kaseteista, jatkui cd-levyihin ja itse koostettuihin mixtapeihin ja jatkui digitaalisena (muistattekos sellaisia asioita kuin Winamp ja foobar?!)

Oli Sony Walkman (c-kasetilla!), sitten kannettava cd-soitin (kuinka epäkäytännöllistä) ja sitten mp3-soitin.

Sitten tuli Spotify.

Aamuja, työpäiviä, työmatkoja, lenkkejä, unettomia öitä ja kirjoittelusessioita olisi aika vaikea kuvitella ilman Spotifytä. Onneksi ei tarvitse.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lukeminen

Sain oman kirjastokortin Vesilahden kirjastoon alle kouluikäisenä. Kirjasto oli minulle ajanviettopaikka, turvasatama ja loputon aarreaitta. Viisikkoja saattoi mennä kolme päivässä.

Nykyään harmittelen säännöllisesti sitä, että en ehdi tai jaksa lukea tarpeeksi. Sitten muistutan itseäni siitä, että lukeminen ei ole suorittamista. Luen kun luen, kyllä ne kirjat ja tarinat minua odottavat.

Kahvi

Opettelin juomaan kahvia vasta melko vanhana (siis ainakin 23-vuotiaana), enkä kofeiiniherkkänä tapauksena tarvitse sitä paljon. Silti siitä on tullut rutiini.

Kahvi tuo mieleeni vaikka minkälaisia tunnetiloja, kuten

viikonloput ja loma-aamut, joina juon kahvia sängyssä ja luen kirjaa tai tuijotan sarjoja katsomatta kelloa,

kirpeät syysaamut, jotka tuoksuvat luentojen alkamiselta ja joina voi lämmittää sormiaan kupin ympärillä,

festarit, joilla lisäenergia ei koskaan ole haitaksi,

ja kaikki ne aamut, päivät ja iltapäivät, jotka olen viettänyt juoden kahvia hyvässä seurassa.

Mistä sinä et luopuisi?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.

Minä ja Girls

Girls alkoi vuonna 2012, ja silloin päädyin vahingossa katsomaan yhden jakson. Se oli niitä harvoja onnekkaita vahinkoja elämässä. Sen jälkeen olin heti koukussa. Vuonna 2012 olin kovin nuori, mutta niin olivat sarjan päähenkilötkin: neljä parikymppistä yliopiston jälkeen koittavan aikuisuuden kynnyksellä. Nyt katson Girlsin viimeistä tuotantokautta, ja jotenkin on sellainen olo, että ympyrä on sulkeutumassa. En tiedä, mikä ympyrä, mutta joku.

Että tämä on yhden ajan loppu, toisen alku.

Olen katsonut Girlsiä soluhuoneessani, meren yllä keikkuneessa yksiössäni, oikeassa kodissa ja nyt sinkkuboksissa. Vuodet ovat kuluneet, mutta minä olen katsonut Girlsiä.

Girlsin aikana olen valmistunut, vaihtanut työpaikkoja, eronnut, rakastunut. Niin ovat sarjan päähenkilötkin. Tyttöjen taipaleelle mahtuu tutkintoja ja kesken jätettyjä opintoja, kompurointia työelämässä, pari avioeroa ja raivokasta itsensä etsimistä. Muutama hermoromahdus, muutama väärä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisille Girls on vain kokoelma itsekkäitä ja etuoikeutettuja päähenkilöitä ja myötähävettäviä seksikohtauksia. Minulle Girls on sukupolvikokemus, kasvukertomus ja vertaisryhmä. Se on ryhmä naisia, jotka hakevat paikkaansa epävarmassa työelämässä, jotka jakavat minun kokemukseni internetistä, lamasta, pätkätöistä ja perheen perustamisen vaikeudesta sekä seksuaalisesta ahdistelusta ja yhteiskunnan valtarakenteista. Se on ryhmä naisia, jotka uskaltavat nauraa itselleen ja näyttää heikkoutensa, jotka käyttäytyvät välillä aivan raivostuttavan irrationaalisesti ja lapsellisesti.

Koska sellaisia me ihmiset olemme.

Olen ärsyyntynyt sarjan jokaiseen hahmoon vuorotellen. En ole pitänyt läheskään jokaisesta jaksosta. Jotkut jaksoista, kuten seksuaalista ahdistelua ja sukupuolittuneita valta-asetelmia käsitellyt American Bitch, ovat jääneet resonoimaan pitkäksi aikaa. Myös keveämmät asiat resonoivat, kuten Jessan tyylitaju tai Hannahin kirjailijahaaveet. Tai ne useat rehelliset päiväkännit.

Kun Girls tämän kauden jälkeen päättyy, päästän siitä irti haikeana mutta tietäen, että näin sen pitikin mennä. Ihmiset varttuvat. Paikat löytyvät. Suhteet päättyvät, uudet alkavat. Tytöistä tulee niitä ihmisiä, joita heistä olikin tulossa.

Ja sitten huomaat olevasi aikuinen

Yhtenä keväisenä ja valoisana aamuna havahduin miettimään, miten nyt voi olla kevät. Ihan vasta oli viime kevät, ihan vasta. Siitä ei tunnu olevan vuotta, vaikka siitä on. Samalla aloin miettiä, että ehkä aika käyttäytyy jotenkin eri tavalla. Viikot ja päivät tuntuvat nyt pieniltä ja ohimeneviltä yksiköiltä. Keskityn ennemmin kuukausiin, vuosiin, jopa vuosikymmeniin.

Ehkä olen tullut aikuiseksi.

Sitten aloin miettiä, mistä aikuisuuden huomaa, siis sen lisäksi, että aika kuluu eri tavalla kuin ennen. Ja sen lisäksi, että näytän valokuvissa erilaiselta ja että olen löytänyt itseltäni harmaita hiuksia. Sain aikaiseksi listan, koska minä olen sellainen, listaihminen.

Huomaat olevasi aikuinen, tai vanha sielu, kun:

  • Voit käyttää sanontoja silloin kun minä olin nuori tai viime vuosikymmenellä ilman merkittävää ironiaa. Koska no, sinä olit kypsässä iässä jo viime vuosikymmenellä. Hienointa on tietenkin se, että pystyt myös käyttämään ilmauksia viime vuosisadalla ja viime vuosituhannella.
  • Kun suunnittelet kavereidesi kanssa ensi kesän festareita, päätätte majoittua hotellissa sen sijaan, että tönöttäisitte kuraisella leirintäalueella neljä päivää juoden Magyaria hanapakkauksesta.
  • Siellä festareilla sinulla on muuten varaa ostaa juomasi anniskelualueelta sen sijaan, että yrittäisit salakuljettaa niitä.
  • Kun teet aamusmoothien, voit tehdä sen marjoista, jotka poimit viime kesänä itse. Tietenkin sinä kävit mustikassa. Ja sitten sinä leivoit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Seuraat verenpainettasi.
  • Kun saat selville työpaikkasi kesätyöntekijän olevan yli kymmenen vuotta sinua nuorempi, mietit, elätkö ollenkaan todellisuudessa. Eivätkö ysärin loppupuolella syntyneet ole vielä päiväkodissa, häh?
  • Käytät Snapchattia ironisesti, koska innostasi huolimatta tiedät olevasi se nolo täti, joka on juuri keksinyt filtterit ja kakkaemojit. Haluat silti pysyä mukana maailman menossa.
  • Oikeasti et kyllä tajua hölkäsen pöläystä niistä nuorison sosiaalisista medioista. Kik? Vine? Jodel? Ask.fm?
  • Samalla haluat sanoa nuorisolle, että kyllä meilläkin oli aikoinaan niitä sosiaalisia medioita, kuten IRC, IRC-Galleria, tekstarit ja öö sellainen juttu, että soittelimme lankapuhelimilla toisillemme.
  • Lähes kaikilla tuttavapiirissäsi on yhtäkkiä jälkikasvua, aviopuoliso tai ex-aviopuoliso. Tai kaikki näistä.
  • Valitset kenkäsi käyttömukavuuden, et ulkonäön perusteella.
  • Menet viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, koska haluat säilyttää unirytmisi. Tai sitten et edes jaksaisi valvoa.
  • Käytät sunnuntaiaamusi siihen, että päivittelet ajankulua, ikääsi ja maailman muuttumista. Olet silti omasta mielestäsi se cool täti, joka muistaa aina ottaa vitamiininsa.

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

Kolme vuotta tuntuu olevan minulle maaginen sykli. Muutokset elämässäni nimittäin tapahtuvat noin kolmen vuoden jaksoissa, ja usein olen ihmetellyt taakse katsoessani, että enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut olevani nyt tässä. Viime päivinä päässäni soinutta PMMP:n Valloittamatonta lainaten: mut joskus uusi huominen / eilistään se kaihtaa.

Uusi huominen, se on tulossa. Tai minä olen menossa sitä kohti. (Pidän enemmän aktiivisesta tekemisestä.)

Tässä niitä eilisiä, nyt jo kaukaisia:

Pienessä maaseutulukiossa en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin Helsingin yliopistossa. Unelmat olivat silloin pieniä, mahdolliset maailmat olemattomia. Mutta niin minä vain laskeuduin vieraaseen kaupunkiin, täysin uuteen maailmaan. Putosin, mutta jaloilleni.

Opiskellessani yliopistossa ja tuskaillessani minuuttani ja valintojani en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin järkevissä töissä. Että kaikesta siitä opiskelusta, sitkeydestä ja puurtamisesta olisi oikeasti jotain hyötyä. Jälleen kerran putosin jaloilleni, vaikka en sitä millään olisi uskonut.

Asuessani kimppakämpässä, jossa oli homeinen kylppäri ja repsottavat muovimatot ja jonka keittiön lavuaarista alkoi eräänä kesäpäivänä kasvaa jokin kasvi, en olisi uskonut, että päätyisin kolmen vuoden päästä oikeaan kotiin.

…ja että siitä muutamien vuosien jälkeen päätyisin sinkkuboksiin uuteen kaupunginosaan. Sinkkuboksiin, jossa on narisevat lattiat, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja kuulemma melko kaurismäkeläinen keittokomero (minua se muistuttaa lähinnä mummolasta tai kesämökistä).

Vaikka viihdyn täällä, tämä ei ole pysyvää. Tyynen pinnan alla on virrannut jo pitkään tietämys siitä, että kolmen vuoden päästä olen jälleen muualla. Ensimmäisen kerran tajusin sen kesällä: kävelin metsässä, katsoin oksien välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä ja ajattelin, että kolmen vuoden kuluttua olisin jälleen muualla.

Nyt ajatus on vahvistunut. Nämä valinnat eivät ole loppuiän valintoja, nämä paikat eivät ole loppuiän paikkoja. Eikä niiden pidäkään olla. Nämä ovat väliaikaisratkaisuja. Sellaisia, että nukutaan uuden asunnon lattialla ennen sängyn ostamista tai että  luistellaan vanhoilla luistimilla kunnes ne täydelliset tulevat vihdoin vastaan.

img_20170111_192417_505-2
ja eessä siellä on vain valloittamaton

Nykyhetkeni on jo uusi huominen, sen ensimmäinen hento sarastus. Se vie minut muualle, se on hyvä, vaikka se on vielä tavoittamattomissa horisontin takana.

Mutta se on hyvä. Ja minä putoan sen keskelle, jaloilleni tietenkin, vaikka sitä ei aina itse uskoisi.