Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Some 1.0: Kiss FM:n chatistä IRC-Galleriaan

Kirjoitin viime vuonna tekstareista, siitä, kuinka pala viestimisen historiaa oli tallennettuna käsinkirjoitettuun kirjaseen. Tekstarit eivät olleet ainoa varhaisen somen ilmenemismuoto. Niitä oli muitakin, kuten Kiss FM:n chatti, IRC, IRC-Galleria, ja sellaiset blogialustat kuin Liverjournal.

Kiss FM:n chatti oli se, johon rynnättiin heti koulun jälkeen esittämään ikäistään vanhempaa, esim. 14-vuotiasta. Vaikka Kissin chatissa sai välillä keksiä vastauksia kysymyksiin kuten mikä sun kuppikoko on, yleensä jännittävintä kuitenkin oli se, mahtuuko keskusteluhuoneeseen ollenkaan tai pätkäiseekö nettiyhteys. Tärkeää oli olla kertomatta oikeaa nimeään, ikäänsä, asuinpaikkaansa tai mitään muutakaan tunnistettavaa. Kyseessä oli sentään internet.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

IRC. Pojat puhuivat siitä joskus koulussa, irkkaamisesta. Että se ei ole ihan kenelle tahansa, eikä varsinkaan peeloille. Otimme haasteen vastaan, ja pian minä ja parhaat ystäväni olimme vakiovieraita legendaarisella #vesvi -kanavalla. Nikkini oli sedrik, kuten se Nipsun pehmokoira. Minulla oli opit monelle kanavalle. Se oli silloin aika tärkeää.

Erittäin tärkeä juttu irkkaamisessa oli myös idlaaminen. Kanaville mentiin idlaamaan, ei juttelemaan. Yksi kaverini sai oppia tämän kantapään kautta: hän joinasi uudelle kanavalle, alkoi kysellä, miten ihmisillä menee. Kukaan ei vastannut. Hän huhuili hieman lisää. Yksi sanoi tähän: tää ei oo mikään chatti.

Ei niin. Se oli enemmän.

IRC:n avulla on nimittäin ylläpidetty ystävyyssuhteita, yhtä parisuhdetta ja kokonaista sisäpiirivitsien jättivarastoa. Kun ystävystyimme Ilosaarirockissa telttanaapureidemme kanssa, me perustimme heidän kanssaan tietenkin irkkikanavan. Roikuimme siellä vuosikaudet. Siihen asti, kunnes keskustelut kuihtuivat ja siirtyivät muihin kanaviin.

IRC-Galleria. IRC-Gallerian ajatus oli kutkuttava ja samalla todella pelottava: ettäkö minä laittaisin oman naamani internetiin? Entä jos joku tunnistaa? Mitä ihmisetkin ajattelevat?

Galtsun käyttäjäkunta jakautui (mielestämme) tiukasti kahtia: oikeisiin irkkaajiin ja galtsuteineihin, jotka olivat galtsussa siis ihan väärin perustein. Minä ja kaveripiirini olimme hyvin tiukkoja tässä jaossa: oli tosi noloa, jos kuului vain yhteisöihin eikä irc-kanaville.

Kyllä meillä oli kuitenkin myös yhteistöjä. Sellaisia mielestämme tosi cooleja, kuten esimerkiksi Ehkä join, ehkä part, 97 % boyist on ass holei ja harrastukset-kategoriassa ollut yhteisö Hevospoolo ja okkultismi.

Galtsun kuvien estetiikka olisi oman postauksen arvoinen. Ensihätään galtsumuistoja voi käydä verestämässä täällä.

Livejournal. Livejournaliin minä ja ystäväpiirini vuodatimme sydänsurumme, kuulumisemme ja muut angstimme. Postaukset olivat yleensä tiukasti suojattuja: niitä pääsivät lukemaan vain lj-kavereiksi hyväksytyt käyttäjät, eikä Livejournalissa vahingossakaan esiinnytty omalla nimellä. Kuten ei muuallakaan internetissä.

Ensimmäisen Livejournal-blogini taisin perustaa yläasteella. Sen nimi oli Pohjanoteeraus. Myöhemmin tajusin nimen pöhköyden, ja loin runotyttöyttäni paremmin kuvaavan Tuulenvire-nimisen blogin. Sitä päivitin aina vuoteen 2012 saakka, ja nyt sekin on pala minun ja internetin historiaa.

Viidessätoista vuodessa internet ja minä olemme muuttuneet. Tässä minä vain kehtaan höpistä julkisesti omalla nimelläni ja naamallani asioita. Kuvan lataaminen kaikkien nähtäville vaatii vain sen, että näppää sen puhelimellaan ja jakaa sen sijaan, että lataisi digikameran, ottaisi kuvan, siirtäisi sen koneelle ja julkaisisi sen galtsussa, jos kehtaisi.

Minä ja Girls

Girls alkoi vuonna 2012, ja silloin päädyin vahingossa katsomaan yhden jakson. Se oli niitä harvoja onnekkaita vahinkoja elämässä. Sen jälkeen olin heti koukussa. Vuonna 2012 olin kovin nuori, mutta niin olivat sarjan päähenkilötkin: neljä parikymppistä yliopiston jälkeen koittavan aikuisuuden kynnyksellä. Nyt katson Girlsin viimeistä tuotantokautta, ja jotenkin on sellainen olo, että ympyrä on sulkeutumassa. En tiedä, mikä ympyrä, mutta joku.

Että tämä on yhden ajan loppu, toisen alku.

Olen katsonut Girlsiä soluhuoneessani, meren yllä keikkuneessa yksiössäni, oikeassa kodissa ja nyt sinkkuboksissa. Vuodet ovat kuluneet, mutta minä olen katsonut Girlsiä.

Girlsin aikana olen valmistunut, vaihtanut työpaikkoja, eronnut, rakastunut. Niin ovat sarjan päähenkilötkin. Tyttöjen taipaleelle mahtuu tutkintoja ja kesken jätettyjä opintoja, kompurointia työelämässä, pari avioeroa ja raivokasta itsensä etsimistä. Muutama hermoromahdus, muutama väärä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisille Girls on vain kokoelma itsekkäitä ja etuoikeutettuja päähenkilöitä ja myötähävettäviä seksikohtauksia. Minulle Girls on sukupolvikokemus, kasvukertomus ja vertaisryhmä. Se on ryhmä naisia, jotka hakevat paikkaansa epävarmassa työelämässä, jotka jakavat minun kokemukseni internetistä, lamasta, pätkätöistä ja perheen perustamisen vaikeudesta sekä seksuaalisesta ahdistelusta ja yhteiskunnan valtarakenteista. Se on ryhmä naisia, jotka uskaltavat nauraa itselleen ja näyttää heikkoutensa, jotka käyttäytyvät välillä aivan raivostuttavan irrationaalisesti ja lapsellisesti.

Koska sellaisia me ihmiset olemme.

Olen ärsyyntynyt sarjan jokaiseen hahmoon vuorotellen. En ole pitänyt läheskään jokaisesta jaksosta. Jotkut jaksoista, kuten seksuaalista ahdistelua ja sukupuolittuneita valta-asetelmia käsitellyt American Bitch, ovat jääneet resonoimaan pitkäksi aikaa. Myös keveämmät asiat resonoivat, kuten Jessan tyylitaju tai Hannahin kirjailijahaaveet. Tai ne useat rehelliset päiväkännit.

Kun Girls tämän kauden jälkeen päättyy, päästän siitä irti haikeana mutta tietäen, että näin sen pitikin mennä. Ihmiset varttuvat. Paikat löytyvät. Suhteet päättyvät, uudet alkavat. Tytöistä tulee niitä ihmisiä, joita heistä olikin tulossa.

Ja sitten huomaat olevasi aikuinen

Yhtenä keväisenä ja valoisana aamuna havahduin miettimään, miten nyt voi olla kevät. Ihan vasta oli viime kevät, ihan vasta. Siitä ei tunnu olevan vuotta, vaikka siitä on. Samalla aloin miettiä, että ehkä aika käyttäytyy jotenkin eri tavalla. Viikot ja päivät tuntuvat nyt pieniltä ja ohimeneviltä yksiköiltä. Keskityn ennemmin kuukausiin, vuosiin, jopa vuosikymmeniin.

Ehkä olen tullut aikuiseksi.

Sitten aloin miettiä, mistä aikuisuuden huomaa, siis sen lisäksi, että aika kuluu eri tavalla kuin ennen. Ja sen lisäksi, että näytän valokuvissa erilaiselta ja että olen löytänyt itseltäni harmaita hiuksia. Sain aikaiseksi listan, koska minä olen sellainen, listaihminen.

Huomaat olevasi aikuinen, tai vanha sielu, kun:

  • Voit käyttää sanontoja silloin kun minä olin nuori tai viime vuosikymmenellä ilman merkittävää ironiaa. Koska no, sinä olit kypsässä iässä jo viime vuosikymmenellä. Hienointa on tietenkin se, että pystyt myös käyttämään ilmauksia viime vuosisadalla ja viime vuosituhannella.
  • Kun suunnittelet kavereidesi kanssa ensi kesän festareita, päätätte majoittua hotellissa sen sijaan, että tönöttäisitte kuraisella leirintäalueella neljä päivää juoden Magyaria hanapakkauksesta.
  • Siellä festareilla sinulla on muuten varaa ostaa juomasi anniskelualueelta sen sijaan, että yrittäisit salakuljettaa niitä.
  • Kun teet aamusmoothien, voit tehdä sen marjoista, jotka poimit viime kesänä itse. Tietenkin sinä kävit mustikassa. Ja sitten sinä leivoit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Seuraat verenpainettasi.
  • Kun saat selville työpaikkasi kesätyöntekijän olevan yli kymmenen vuotta sinua nuorempi, mietit, elätkö ollenkaan todellisuudessa. Eivätkö ysärin loppupuolella syntyneet ole vielä päiväkodissa, häh?
  • Käytät Snapchattia ironisesti, koska innostasi huolimatta tiedät olevasi se nolo täti, joka on juuri keksinyt filtterit ja kakkaemojit. Haluat silti pysyä mukana maailman menossa.
  • Oikeasti et kyllä tajua hölkäsen pöläystä niistä nuorison sosiaalisista medioista. Kik? Vine? Jodel? Ask.fm?
  • Samalla haluat sanoa nuorisolle, että kyllä meilläkin oli aikoinaan niitä sosiaalisia medioita, kuten IRC, IRC-Galleria, tekstarit ja öö sellainen juttu, että soittelimme lankapuhelimilla toisillemme.
  • Lähes kaikilla tuttavapiirissäsi on yhtäkkiä jälkikasvua, aviopuoliso tai ex-aviopuoliso. Tai kaikki näistä.
  • Valitset kenkäsi käyttömukavuuden, et ulkonäön perusteella.
  • Menet viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, koska haluat säilyttää unirytmisi. Tai sitten et edes jaksaisi valvoa.
  • Käytät sunnuntaiaamusi siihen, että päivittelet ajankulua, ikääsi ja maailman muuttumista. Olet silti omasta mielestäsi se cool täti, joka muistaa aina ottaa vitamiininsa.

Ja eessä siellä on vain valloittamaton

Kolme vuotta tuntuu olevan minulle maaginen sykli. Muutokset elämässäni nimittäin tapahtuvat noin kolmen vuoden jaksoissa, ja usein olen ihmetellyt taakse katsoessani, että enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut olevani nyt tässä. Viime päivinä päässäni soinutta PMMP:n Valloittamatonta lainaten: mut joskus uusi huominen / eilistään se kaihtaa.

Uusi huominen, se on tulossa. Tai minä olen menossa sitä kohti. (Pidän enemmän aktiivisesta tekemisestä.)

Tässä niitä eilisiä, nyt jo kaukaisia:

Pienessä maaseutulukiossa en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin Helsingin yliopistossa. Unelmat olivat silloin pieniä, mahdolliset maailmat olemattomia. Mutta niin minä vain laskeuduin vieraaseen kaupunkiin, täysin uuteen maailmaan. Putosin, mutta jaloilleni.

Opiskellessani yliopistossa ja tuskaillessani minuuttani ja valintojani en olisi uskonut, että kolmen vuoden päästä olisin järkevissä töissä. Että kaikesta siitä opiskelusta, sitkeydestä ja puurtamisesta olisi oikeasti jotain hyötyä. Jälleen kerran putosin jaloilleni, vaikka en sitä millään olisi uskonut.

Asuessani kimppakämpässä, jossa oli homeinen kylppäri ja repsottavat muovimatot ja jonka keittiön lavuaarista alkoi eräänä kesäpäivänä kasvaa jokin kasvi, en olisi uskonut, että päätyisin kolmen vuoden päästä oikeaan kotiin.

…ja että siitä muutamien vuosien jälkeen päätyisin sinkkuboksiin uuteen kaupunginosaan. Sinkkuboksiin, jossa on narisevat lattiat, korkeat huoneet, leveät ikkunalaudat ja kuulemma melko kaurismäkeläinen keittokomero (minua se muistuttaa lähinnä mummolasta tai kesämökistä).

Vaikka viihdyn täällä, tämä ei ole pysyvää. Tyynen pinnan alla on virrannut jo pitkään tietämys siitä, että kolmen vuoden päästä olen jälleen muualla. Ensimmäisen kerran tajusin sen kesällä: kävelin metsässä, katsoin oksien välistä siivilöityviä laskevan auringon säteitä ja ajattelin, että kolmen vuoden kuluttua olisin jälleen muualla.

Nyt ajatus on vahvistunut. Nämä valinnat eivät ole loppuiän valintoja, nämä paikat eivät ole loppuiän paikkoja. Eikä niiden pidäkään olla. Nämä ovat väliaikaisratkaisuja. Sellaisia, että nukutaan uuden asunnon lattialla ennen sängyn ostamista tai että  luistellaan vanhoilla luistimilla kunnes ne täydelliset tulevat vihdoin vastaan.

img_20170111_192417_505-2

ja eessä siellä on vain valloittamaton

Nykyhetkeni on jo uusi huominen, sen ensimmäinen hento sarastus. Se vie minut muualle, se on hyvä, vaikka se on vielä tavoittamattomissa horisontin takana.

Mutta se on hyvä. Ja minä putoan sen keskelle, jaloilleni tietenkin, vaikka sitä ei aina itse uskoisi.

Koti

Syksy muistuttaa minua usein fuksivuodesta, siitä, kun muutin pellon ja metsän välistä Helsinkiin. Siitä, kun etsin itselleni kotia ja paikkoja vieraasta kaupungista, vieraasta paikasta, vieraiden keskeltä.

Syksy muistuttaa etsimisestä ja löytämisen ilosta – edelleen minua ilahduttaa, jos löydän kauniin rakennuksen tai metsäkaistaleen, johon ei kuulu liikenne mutta jossa voi kuunnella putoavien lehtien ääntä.

Kaupunginosat, asunnot ja kodit ovat vaihtuneet vuosien varrella. Jotkut ovat olleet vain asuntoja ja kämppiä, jotkut myös koteja.

Välillä kodiksi riittää pieni huone, jos siellä on oikea fiilis, jos ympärillä on jotakin tuttua, mitä vain. Välillä mikään ei tee olosta kotoisaa.

Pieneen soluhuoneeseeni hankin vuosia sitten Le Chat Noir -julisteen, se teki huoneesta kodin.

Soluhuonettani seuranneeseen yksiöön en koskaan kotiutunut, mutta sen merinäköalaa rakastin. Viimeisenä iltana ennen poismuuttoa istuin ikkunan edessä ja katselin näköalaa pitkään. Sitä kaipaan, muuta en.

Muutamia vuosia sitten luulin kasvaneeni aikuiseksi, kun tapahtui paljon asioita kerralla. Valmistuin yliopistosta, jätin taakseni opiskelijakämpät, muutin oikeaan kotiin, avaraan ja valoisaan. Ajattelin, että nyt elämä on sillä tavalla järjestyksessä kuin elämän kuuluu olla. Että tähän minä jään, täällä minä vanhenen ja tässä jossain voisi olla hyvä tila pinnasängylle. Olisi lehtitilauksia, kesälomia ja sunnuntaikävelyjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niiden sijasta minä taas muutin enkä enää tiennyt, mitä odottaa. Yhtäkkiä oli kevät, ja minulla oli kovin vähän; kirjat, polkupyörä ja uuden asunnon leveä ikkunalauta.

Leveä ikkunalauta tarkoitti kotia. Ensin laskin sille satunnaisia asioita, joita muuttolaatikoistani paljastui. Sitten asettelin sille kasvit. Ne viihtyivät.

Kun purin muuttokuormaani uusiin komeroihin, yllätyin avatessani niistä yhden. Oven sisäpuolella, vinossa ja repsottaen, minua tervehti eräs musta kissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se oli kuin halaus. Minä olin tullut kotiin.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!