Kun skeptikko kiropraktikon kohtasi

selkä
Kuva: Unsplash

Olen aiemmin kirjoitellut erilaisista kehollisista ongelmista, kuten ylikunnosta ja urheiluvammoista ja muusta sellaisesta, mitä urheilevan ja suorittavan ihmisen osaksi tässä maailmassa voi tulla. Eräänä viime viikon aamuna huomasin, että en pääse sängystä ylös ilman, että siitä kuuluu ääni. Ei siis mikään mukava sängynjousien narahdus tai rentouttava syvä uloshengitys, vaan sellainen ei jumalauta nyt mä olen mennyt lopullisesti mäsäksi ja olen vain kasa ihmistä muistuttavaa massaa -kiroiluääni. Samana aamuna en voinut jäädä pois bussissa oikealla pysäkillä, koska en selkäkivun vuoksi saanut kerättyä itseäni tarpeeksi nopeasti ylös penkistä.

Miten sitten sain itseni tällaiseen solmuun?

Liikuntahistoriani on monipuolinen ja poukkoileva.  Parhaiten sitä voisi kuvata termi ylivilkas, jolla jostain käsittämättömästä syystä myös minua lapsena kuvattiin. Muksuna harrastin telinevoimistelua, yleisurheilua, balettia ja hiihtoa. Niiden jäljiltä olen edelleen melko hyvä tekemään kuperkeikkoja, vaakoja ja kärrynpyöriä (vain toiseen suuntaan), mutta suksiin en ole koskenut sen jälkeen, kun lukion ykkösellä oli pakko hiihtää kerran liikuntatunnilla. Sillä tunnilla sluibasin toden teolla, koska siinä vaiheessa elämääni vähät välitin kansallisurheilulajeista ja olin enemmän kiinnostunut runoudesta, yhteiskunnallisista epäkohdista ja kaljanjuonnista.

Koululiikunta ei muutenkaan juuri napostellut, koska liikuntatunneilta on piirtynyt mieleeni neljä vallitsevaa asiaa:

  • cooperin testit (menivät ihan hyvin, mutta ällöä)
  • pesäpallo (täyttä paskaa, koska kukaan ei ymmärrä lajin sääntöjä, osu palloon, saa koppia tai muuten vaan välitä, ja samalla joukko poikia norkoilee kentän laidalla huutelemassa kommentteja lyöntivuorossa olevan raukkaparan rinnoista ja osumatarkkuudesta)
  • hiihto (jota piti tehdä verenmaku suussa kyntöpellolla, jossa oli enemmän peltoa kuin lunta)
  • ja joku ympäri liikuntasalia sipsuttelu tamburiinin tahdissa (uskokaa huviksenne).

Yläasteella aloin pelata salibandya, koska yhtäkkiä kaikki kaveritkin pelasivat sitä. Se oli aika hauskaa, ja lajin parista kertyi erinäisiä megaluokan saavutuksia kuten D-tyttöjen aluepronssi tai sijoitus C-tytöissä johonkin SM-sarjan kahdeksanneksi. Tätä huikean urheilumenestyksen viitekehystä vasten voitte sijoittaa minut pelaajana johonkin syöttää välillä myös omille ja laukoo kovaa viivalta, joskus jopa maaliin -kohtaan.

Salibandy jäi lukioiässä, koska silloin ihmisillä loppuvat urheiluharrastukset sosiaalisen elämän tai koulupaineiden, tai minun tapauksessani musiikkihommien, kouluasioiden, kaupan kassalla istumisen ja tulevaisuudesta murehtimisen, jalkoihin. Aika pikaisesti painelin kuitenkin takaisin tanssitunneille, joilla jatkoin yliopistoaikoina.

Yliopistoaika on muuten ihmisen kulta-aikaa, koska silloin ehtii harrastaa, juhlia, nukkua pitkään ja tehdä kaikkea sellaista, mitä työelämässä ei enää ehdi. Harrastin taitoluistelua, tanssia, ryhmäliikuntatunteja, joogaa, kuntosalilla käyntiä, ainejärjestösählyä ja juoksua. Vaikka se ehkä rivien välistä piirtyykin, väännettäköön nyt rautalangasta, että suoritin opinnoissa ja liikunnassa ihan kympillä, ja siitä se vanhojen vammojen pahenemiskierre sitten taisi alkaa.

Ylivilkkaiden vuosieni varrelle on mahtunut yhtä jos toista iskua. Nilkka on pyörähtänyt ympäri, polveen on sattunut, lonkkakin on ihan väärin ja sillä viisiin. Viimeisin niitti oli ylikunto, jonka jäljiltä makasin yöt valveilla ja hikisenä, kuuntelin sydämeni hakkaamista ja pelkäsin aamua. Mitään meheviä leikkauksia en joutunut käymään läpi, mutta kävin muutamallakin fysioterapeutilla saamassa ohjeita jalkajumpista ja venyttelyistä, ja vaikka jalkajumppasin ja venyttelin, nilkka tuntui olevan pysyvästi outo ja lonkka ikuisesti kipeä.

Työelämään siirtymisen myötä lajit vähenivät ja totuin kehoni rajoitteisiin. Kävelin, joogasin, kävin välillä salilla, välillä jopa juoksin. En palautunut kovin hyvin, ja siitä, että en voi tehdä asioita täysillä, tuli jotenkin arkipäiväistä. Aloin olla sellaisessa solmussa, että välttelin tiettyjä lajeja, koska pelkäsin kipua. Kävellessä mietin kävelemistä, koska tiesin astuvani väärin ja pahentavani kipua, mutta en enää tiennyt, miten astua oikein. Seistessä mietin seisomista, koska samat sanat. Yhtäkkiä ajatukseni eivät olleet sen kehittyneempiä kuin jollain eläinvauvalla, joka opettelee kävelemään – ja tekee sen sujuvammin kuin minä ja vielä näyttääkin söpöltä.

Moni huono asia elämässä etenee vähitellen, joten niihin tottuu ja niistä muodostuu uusia normaaleja. Vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on todella paha, sitä havahtuu, että miten olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen, ei kai kukaan terve ihminen tällaisessa ole, eihän tällainen jumankekka voi olla normaalia ja missä vaiheessa tästä isosta kasasta kipua ja epämukavuutta ja asioiden välttelyä ja no oikeastaan pelkkää scheisseä on tullut minun elämääni.

Sitten minulle mainittiin sana kiropraktikko. Luonnollisesti tyrmäsin aiheen melko kovin sanankääntein, koska olin jo alistunut kohtalooni ja muutenkin epäilytti. Kuitenkin muutaman päivän päästä olin jo googlaamassa, koska mitäpä muuta nykyihminen tekisi kuin googlaisi. Ei sillä muuten olisi omaa verbiä. Löysin Stellan Tarinoita kivusta -kirjoituksen ja sitä kautta ViaVitalin. Varasin ajan samantien.

Ja niinhän siinä kävi, että vastoin odotuksiani kiropraktiikasta oli apua. Siitä oli valtavasti apua. Puolessa tunnissa ryhti oli suorempi, hengitys kulki vapaammin ja nilkka oli paikoillaan. Kävelin ilman, että jouduin ajattelemaan, kävelenkö oikein. Pääsin liikkumaan ketterämmin ja joustavammin kuin ennen, ja pään kääntäminen nauratti, koska se oli niin helppoa. Olin niin tottunut jäykkään niskaani, että olin unohtanut, että pään kääntämisen pitäisi olla ihmiselle normaalia.

Ostin kuuden kerran kortin ja ajattelin, että en ole koskaan käyttänyt rahojani paremmin.

Askel on vieläkin kevyt, keväisillä kaduilla hymyilyttää.

FACEBOOK       BLOGLOVIN       INSTAGRAM

Taitoluistelija Gracie Goldin paluu osoittaa, että masennus ei määritä loppuelämää

masennus
Kuva: Leon Biss / Unsplash

Gracie Gold on kuin syntynyt tähdeksi: lahjakas ja kaunis luistelija saavutti vuonna 2012 junioreiden MM-kisoissa hopeaa. Juniorisarjojen menestyksen jälkeen 23-vuotiaalle Goldille on karttunut kaksi Yhdysvaltain mestaruutta, kaksi nelossijaa taitoluistelun MM-kisoissa ja kasa mitaleita kansainvälisistä kilpailuista. Menestyksen myötä Goldista tuli median ja yleisön lemmikki, Taylor Swiftin paras kaveri ja taitoluistelun suuri lupaus. Sitten hän romahti ja katosi kilpajäiltä.

Marraskuussa Gold palasi kilpailemaan lähes kahden vuoden tauon jälkeen. Hän kertoi tauon johtuneen masennuksesta, ahdistuksesta ja syömishäiriöstä.

Goldin tarina osoittaa, että kuka vain voi sairastua masennukseen – jopa se kaikkein lahjakkain, menestynein ja kaunein. Masennus tai muut mielenterveyden ongelmat eivät katso ikää, sukupuolta tai sosiaalista asemaa, ja sairautena masennus on sangen yleinen. Esimerkiksi suomalaisista joka viides sairastuu siihen elämänsä aikana, ja lähes jokainen meistä kohtaa masennuksen joko itse tai lähipiirissään.

Gold on puhunut julkisuudessa mielenterveysongelmistaan, jotta niiden ympärillä edelleen vellova häpeä ja vaikenemisen kulttuuri hälvenisivät. Goldin lisäksi mielenterveysongelmistaan ja uupumuksestaan ovat viime aikoina kertoneet Kiira Korpi ja Ashley Wagner, jotka molemmat ovat menestyneitä urheilijoita. Sellaisia, joista ei voisi päätellä, millaisia taisteluita pään sisällä on käynnissä. Ne taistelut eivät näy ulospäin tai kerro heikkoudesta, huonoudesta tai ihmisarvosta. Ne kertovat ainoastaan sen, että joskus sitä vain sairastuu.

Viime viikonloppuna Gold näytti Moskovan GP-kilpailussa, että masennus ei määritä hänen luistelu-uraansa tai loppuelämäänsä. Kilpailudebyytti monituhatpäisen yleisön edessä vaati suurta rohkeutta ja päättäväisyyttä. Lisäksi se osoitti, että urheilukilpailun tulos ei määritä ihmisarvoa tai onnellisuutta. Tauolta palannut Gold jäi viimeiseksi, mutta voiton sijaan tärkeintä kilpailussa olivat paluu, uudelleen yrittäminen ja toipuminen. Goldin omin sanointhe goal was just to show up and try to be brave.

Ja sitä Gold oli. Hän luisteli ja näytti, että toipuminen ja paluut ovat aina mahdollisia.

Kiira Korpi – ihminen, joka luisteli

kiira-ehjäksi-särkynytKaikki tuntevat Kiira Korven, taitoluistelijan, joka voitti urallaan arvokisamitaleita ja poseerasi lehtien kansissa. Kovin moni ei tunne Kiira Korpea, ihmistä. Uraa ja ihmistä sen takana valotetaan Jere Nurmisen kirjoittamassa Kiira: Ehjäksi särkynyt -elämäkerrassa. Siinä Korpi avaa avoimesti asioita menestyksen takana: uupumusta, epävarmuutta, julkisuuskuvan kanssa taistelua sekä kivuliasta minuuden jälleenrakennusta uran päättymisen jälkeen.

Teoksessa käydään läpi Korven elämä juniorivuosista viimeisiä MM-kisoja seuranneeseen minuuden uudelleenrakentamiseen asti. Julkaisuhetkellä lööppeihin valuivat mehukkaat paljastukset Korven isän alkoholiongelmasta ja Korven seikkailuista venäläismiljonäärin kanssa, mutta ehdottomasti arvokkainta antia ovat avoimesti kerrotut kipeät kokemukset ja niistä opitut asiat. Vaikka syömis- ja terveysongelmista, uupumuksesta ja perfektionismin kanssa kamppailusta kerrotaan raadollisesti, välittyy sivuilta valoisa usko tulevaisuuteen ja Korven voimakas halu auttaa muita omia kokemuksiaan jakamalla.

Nurminen on saanut Korvesta paljon irti. Hän kertoo kirjassa avoimesti asioista, joita uran aikana julkisuudessa ei käsitelty. Aikoinaan vuoden positiivisimmaksi suomalaiseksi valittu Korpi paljastuu analyyttiseksi, voimakkaaksi ja herkäksi mutta myös ahdistukseen ja epävarmuuteen taipuvaiseksi. Ehkä juuri analyyttisyytensä vuoksi Korpi pystyy erittelemään itseään ja tuntemuksiaan niin tarkasti.

Olinko muka tarpeeksi hyvä ollakseni perfektionisti? Teinkö asiat riittävän täydellisesti ja tinkimättömästi? Ajattelin, että en millään voinut olla perfektionisti, koska eihän minun huoneeni ollut esimerkiksi aina siisti, kuten perfektionistilla pitäisi olla. Enkä saanut jokaisesta kokeesta kymppiä, vaan keskiarvoni oli 9,9. Olin jättänyt lukiossa pitkän fysiikan ja kemian kesken, eli itse asiassa olin laiska enkä mikään perfektionisti. Tiesin paljon ihmisiä, jotka tekivät töitä tunnollisemmin, ahkerammin ja tehokkaammin kuin minä.

Teoksen kerrontaratkaisu on ennemmin temaattinen kuin kronologinen. Yleisesti ottaen ratkaisu on järkevä, mutta itseäni luistelun parissa varttuneena häiritsi se, että aika kulki epäkronologisesti ja jouduin kelaamaan päässäni, mille kausille kyseiset teemat tai kokemukset sijoittuivat.

Korven lisäksi ääneen pääsee hänen perheensä. Korpien perheessä vaalittiin normaalia arkea, ja pitkään Korpi oli vain tavallinen, taitoluistelua harrastava koululainen Tampereelta. Siitä harppaus maailmantähtien joukkoon MM-kisojen kuumaan ryhmään tai lehtien kansiin oli valtava, eikä siihen voinut valmistautua etukäteen. Siksi kirjassa olisi tarjolla paljon arvokasta oppia junioriurheilijoille ja heidän tukijoukoilleen: miten huolehtia siitä, että kokonaiskuormitus koulun ja huippu-urheilun kanssa ei kasva liian suureksi? Miten huomata ylikuormituksen merkit tarpeeksi ajoissa? Miten pitää huoli siitä, että minuus ei rakennu täysin lajin varaan?

Mutta minua satutti, kun jopa omat vanhempani näkivät minut ensisijaisesti taitoluistelijana eivätkä ihmisenä. Miksi sen piti olla niin? Olin varmasti itsekin pitänyt itseäni ensisijaisesti taitoluistelijana, ja lähipiirini oli omaksunut saman ajatuksen. Olin sisäisesti niin rikki, että luistelu ei enää ollut ykkösarvoni elämässä. Tärkeintä oli toipua uupumuksesta hyväksi ihmiseksi, ja muut määritelmät olivat loppujen lopuksi turhia.

Ehjäksi särkynyt on tarina poikkeusyksilöstä: lahjakkaasta ihmisestä, joka on saanut luonteenpiirteikseen kunnianhimon, herkkyyden, analyyttisyyden ja tunnollisuuden. Ne ovat piirteitä, joiden avulla menestytään, mutta myös piirteitä, jotka ajavat helposti uupumukseen. Ne ovat piirteitä, joiden ansiosta ihminen voi näyttää menestyvältä ja kadehdittavalta mutta käydä sisällään taisteluita, jotka ovat niin raskaita, että voivat ajaa ihmisen loppuun.

En arvioi Ehjäksi särkynyttä niinkään kaunokirjallisuutena vaan kasvutarinana. (Kaunokirjallisuuden vuoksi sanottakoon kuitenkin, että teoksen otsikko on vähän liian teinirunomainen meikäläisen makuun.) Kasvutarinana ja itsereflektiona teos on äärimmäisen tärkeä, ja se olisi hyvää ja lohdullista luettavaa kilpaurheilijoille perheineen mutta myös jokaiselle perfektionismin ja suorittamisen kanssa kamppailevalle.

  • Jere Nurminen: Kiira: Ehjäksi särkynyt (2018)
  • Otava
  • 240 s.

I, Tonya pyytää tasavertaista mahdollisuutta

ITonya-posterMaailma on monella tapaa epäreilu paikka. Siitä meitä muistuttaa Tonya Hardingista ja taitoluistelun tunnetuimmasta skandaalista kertova palkittu I, Tonya -elokuva. Köyhistä oloista ponnistanut Harding joutui tekemään hartiavoimin töitä päästäkseen lajin huipulle. Hetken kaikki näyttikin olevan avoinna, kun hänestä tuli ensimmäinen kolmoisakselin hypännyt amerikkalaisnainen. Temppu on sen verran kova, että tälläkin hetkellä Hardingin lisäksi vain 7 naista on onnistunut samassa hypyssä.

Hardingin ura päättyi vuonna 1994 pahoinpitelyskandaaliin, kun hänen ex-miehensä Jeff Gillooly kumppaneineen palkkasi Shane Stantin hyökkäämään Hardingin pahimman kilpakumppanin Nancy Kerriganin kimppuun.  Tarkoituksena oli estää Kerriganin pääsy olympialaisiin. Kerrigan toipui ja voitti muutaman viikon kuluttua Lillehammerin olympialaisissa hopeaa Hardingin jäädessä kahdeksanneksi. Myöhemmin syyttömyyttään vakuuttanut Harding tuomittiin osalliseksi iskuun, ja hän sai elinikäisen kilpailukiellon.

Totuutta Hardingin todellisesta osallisuudesta saadaan tuskin koskaan tietää. I, Tonyassa ei olekaan kyse absoluuttisesta totuudesta, ja sitä tukee elokuvan kerrontaratkaisu, jossa Harding (Margot Robbie), Gillooly (Sebastian Stan) ja Hardingin äiti LaVona Golden (Allison Janney) kommentoivat elokuvan tapahtumia mockumentary-tyyliin. Jokainen kertoja kertoo omaa totuuttaan, eikä kukaan ole toista luotettavampi.

There’s no such thing as truth. It’s bullshit. Everyone has their own truth, and life just does whatever the fuck it wants. – Tonya Harding

I, Tonya hakee vastausta siihen, kuinka Tonya Hardingista tuli Tonya Harding – se Tonya Harding, josta tuli hyökkäyksen jälkeen yleinen vitsi, punchline ja persona non grata. Mistä kaikki sitten alkoi?

I-Tonya_2
Tonya (Margot Robbie) ja Jeff (Sebastian Stan)

Palataan 1970-luvulle, aikaan, jolloin Hardingin väkivaltainen äiti LaVona vie lahjakkaan tyttärensä luisteluvalmennukseen ja läpi vuosien sättii tytärtään laidalla tai pahoinpitelee tätä kotona. Hardingin isä lähtee ja perheellä on tiukkaa taloudellisesti. Tupakoivat ja kiroilevat Hardingit ovat valkoisen roskaväen perikuvia ja istuvat huonosti elitistisen arvostelulajin kulttuuriin. Jäähallilla Tonya tapaa tulevan miehensä Jeff Gilloolyn, joka pahoinpitelee tätä toistuvasti.

Tonyan väkivaltainen ja köyhä tausta näyttelee isoa osaa elokuvassa ja todennäköisesti myös Hardingin oikeassa elämässä, mutta välillä elokuvan väkivaltakohtaukset ja niistä viljelty musta huumori menevät jo yli. Väkivallan lisäksi isossa roolissa ovat luokkaerot. Vaikka Tonya osaa luistella, hän ei saa ansaitsemiaan pisteitä – ehkä asenteensa, taustansa, itsetehtyjen pukujensa tai musiikkivalintojensa, tai niiden kaikkien yhdistelmän, vuoksi.

How do I get a fair shot here? Harding kysyykin tuomareilta raivoissaan.

Tasavertaisuuteen kiteytyykin elokuvan sanoma. Tonya starttaa kilpailuun takamatkalta eväinään rikkinäinen koti ja uhmakkuus. Siksi I, Tonya ei ole vain elokuva pahoinpitelyskandaalista, Hardingista tai taitoluistelusta. Se on elokuva yhteiskunnasta, luokkaeroista ja naisen asemasta.

Autoista ja metsästyksestä pitänyt atleettinen Tonya ei sopinut eteerisen jääprinsessan rooliin. Lahjakkuudestaan huolimatta hän ei ollut hyvä vientituote Yhdysvalloille tai helposti markkinoitavissa tuomareille. Hardingin kohtalo osoittaa, että voittaakseen ei tarvitse olla paras vaan oikeanlainen, että urheilussakin naisen parhaaksi valtiksi voi nousta ulkonäkö ja hyvä käytös varsinaisen tekemisen sijasta.

I, Tonya on myös elokuva yleisöstä ja mediasta. America. They want someone to love, they want someone to hate, sanoo Harding. Hardingia rakastettiin kolmoisakselin vuoksi hetken, mutta sen jälkeen hänet revittiin mediassa kappaleiksi siten, että hän on edelleen yleinen vitsi. Se kertoo enemmän meistä kuin hänestä, siitä, kuinka innokkaita me olemme tuomitsemaan ja heittämään kiviä vielä pitkään senkin jälkeen, kun pöly on jo laskeutunut ja tuomiot kärsitty.

I, Tonya on kokonaisuutena vaikuttava elokuva, joka jättää ilmoille kysymyksen siitä, mitä Tonya Hardingin olisi pitänyt tehdä tai olla saadakseen tasavertaisen mahdollisuuden?

Esikuvat esiin

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Canth on kiistatta yksi suurimmista esikuvistani, ja hän teki arvokasta työtä paitsi kirjailijana myös tyttöjen koulutusmahdollisuuksien edistäjänä ja suomenkielisen koulutuksen pioneerina. Canthista on kuitenkin vaikea kirjoittaa mitään, mitä ei olisi jo kirjoitettu. Siksi ajattelin nostaa esiin kaksi muuta esikuvaani, jotka ovat molemmat paitsi huippuja alallaan, pyrkivät myös synnyttämään keskustelua ja tekemään hyvää.bruce-christianson-558273-unsplashKuva: Bruce Christianson – Unsplash

Ashley Wagner – taitoluistelija, joka ei pyytele anteeksi

”Not enough girls are encouraged to unabashedly be themselves. You’re raised to always apologize for being wild. It’s time for young women to be taught that you can be yourself and not have to make any apologies for it.” – Ashley Wagner

Taitoluistelija Ashley Wagner on kolminkertainen USA:n mestari ja mm-hopeamitalisti. Näistä saavutuksista huolimatta olen pitkään ihaillut Wagneria aivan muista syistä: päättäväisyyden, sinnikkyyden, esiintymistaidon ja suorapuheisuuden vuoksi. Wagner ei pelkää esittää mielipiteitään ja on puhunut avoimesti urheilun aiheuttamista vammoista ja suhteesta kehoonsa.

Wagner osallistuu aktiivisesti keskusteluun mediassa ja on ahkera twiittaaja. Sotshin olympialaisten alla Wagner otti voimakkaasti kantaa seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta, eikä hän ole myöskään peitellyt mielipiteitään tuomaroinnista, jos on kokenut sen epäoikeudenmukaiseksi. Se on ihan tervetullutta tuulettamista elitistisessä arvostelulajissa, jossa liika kriittisyys saattaa kääntyä jopa haitaksi urheilijalle. Elitistisyydestä puheen ollen: Wagner on myös tehnyt hyväntekeväisyystyötä vähävaraisten luistelijoiden parissa.

Linda Fredriksson – ihan hiton kova saksofonisti

”Lapsena ajattelin, etten voi osata jotakin juttua sen takia, että olen tyttö, koska ei ollut esikuvia. Siinä mielessä sukupuolella on väliä. Mutta jos kuunnellaan musiikkia, sillä ei ole merkitystä, soittaako mies vai nainen. Tärkeintä on, miltä kuulostaa.”Linda Fredriksson

Olen fanittanut Mopo-yhtyettä siitä asti, kun eksyin trion keikalle Flow-festivaaleilla. Vuosi taisi olla 2012, ja meno keikalla oli sopivassa suhteessa sekopäistä ja virtuoosimaista. Suurimman vaikutuksen minuun teki yhtyeen taitava ja karismaattinen saksofonisti Linda Fredriksson.

Soittamisen lisäksi Fredriksson on puhunut esikuvien merkityksestä ja käynyt opettamassa saksofonin soittoa tytöille Beninissä. Fredriksson haluaa edistää musiikkimaailman tasa-arvoa, ja hänen mukaansa musiikki kuuluu kaikille ja kaikkien soitettavaksi. Mitäpä siihen lisäämään.

Kuka on sinun esikuvasi? ❤

Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel

Joskus luen kepeitä kirjoja välipalaksi, silloin kun en oikein jaksa muuta. Ne ovat kuin jakso lempisarjaa tai lasillinen kuohuvaa. Hulahtavat ohi nopeasti ja jättävät hyvän mielen. Siksi nappasin kirjastosta mukaani Henna Helmin nuortenromaanin Miisan kakoisaxel (2014). Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään kahden asian vuoksi: taitoluistelun ja lajityypin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yksi suosikkilajityypeistäni, koska se tuo uusia lukijoita kirjallisuuden luo, koska se on niin monimuotoista. Runoa, lorua, satua, realismia. Minä opettelin aikoinaan lukijaksi lukemalla Viisikoita, Seikkailu-sarjaa, Mystery Clubeja, Annoja ja Runotyttöjä. Siksi nappaan aina silloin tällöin mukaani kirjastosta jonkin uuden nuortenkirjan. Haluan tietää, mitä lajityypille kuuluu. Haluan tietää, mitä uusi lukijasukupolvi lukee.

photo_2017-04-17_19-27-07

Miisan kaksoisaxel kertoo taitoluistelua harrastavasta teini-ikäisestä Miisasta. Miisa on taitekohdassa: yläaste on juuri alkanut ja koulunkäynti on muuttunut haastavammaksi. Myös luistelutreeneissä vaaditaan enemmän, ja yhdestä elementistä, kaksoisaxelista, tulee Miisalle ylitsepääsemätön ongelma.

Hyppy ei vain onnistu. Se jää vajaaksi.

Kaksoisaxelin takkuaminen vaikuttaa koko identiteettiin ja Miisa alkaa pohtia, onko hän sittenkään hyvä luistelija. Onko hän luistelija ollenkaan? Ja jos hän lopettaisi, mitä hän sitten olisi?

Entisenä urheilijana ja entisenä teini-ikäisenä Miisan tunnot osuivat maaliin todella hyvin. Monta vuotta jatkuneesta harrastuksesta tulee identiteetti, jonka ympärillä vapaa-aika ja kaverisuhteet pyörivät. Oma urheilijaidentiteetti alkaa rakoilla, jos kaverit kehittyvätkin lajissa paremmin, jos oma osaaminen ei tunnukaan riittävän. Miisakin joutuu kysymään itseltään, kuka hän on ja riittääkö hän alkuunkaan:

Miisa oli aina pitänyt lopettajia jollain lailla heikkoina. Olihan hän harmitellut ääneen, kun oli kuullut kaverien päätöksestä ja joskus itkenytkin, kun hyvä kaveri oli viimeistä kertaa jäällä. Mutta kyynelten kuivuttua hän oli katsonut peiliin ja tiennyt olevansa vahvempi kuin nuo muut, jotka eivät enää jaksaneet käydä harjoituksissa tai halusivat mieluummin keskittyä tanssiin.

Olikohan kukaan lopettanut siksi, ettei vaan ollut riittävän hyvä?

Tarvitaan hieman epäonnea ja muutama mutka matkaan ennen kuin Miisa on valmis tekemään päätöksen. Samalla hän ymmärtää olevansa sama ihminen, luisteli hän tai ei – siinä kelpo opetus myös identiteettikriisin parissa painiville aikuisille.

Miisan kaksoisaxel on kirjana sellainen kuin pitääkin. Se seuraa siististi kaavaa: siinä on alku, keskikohta ja loppu, konflikti ja sen ratkeaminen, kasvutarina. Se on raikas ja hyvä lajityyppinsä edustaja, kirja, josta jää hyvä mieli, mutta joka ei mullista maailmaa. Miisan kaksoisaxel ei ole uusi nuortenkirjallisuuden klassikko, eikä se kurota kohti rankempia teemoja kuten vaikka Kira Poutasen anoreksiaa käsitellyt nuortenromaani Ihana meri.

Kyllä tätä silti nuorison edustajille voi suositella. Eli arvoisat z-sukupolven edustajat: nenä irti niistä älypuhelimista ja mars mars vaan kirjastoon vanhojen ja hyvien viihdeformaattien pariin. Kiitätte tätiä sitten myöhemmin tästä neuvosta.

Mitä taitoluistelu on opettanut minulle elämästä?

Tänään palasin jäälle, kuten joskus tulin luvanneeksikin. Olin valmistautunut huolellisesti puhumalla (lue: uhoamalla) kaikille, että minähän menen jäälle. Kyllä menen. Tänään menen. Ilmoittauduin jälleen mukaan ohjattuihin treeneihin. Ostin uudet luistimet ja kiristin niitä jalkaan sormet verillä. Katkaisin vanhat teräsuojat uusille, lyhyemmille terille sopiviksi. Pakkasin urheilukassin. Minä olin valmis.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja valmis minä olinkin. Jäähallin pukuhuoneessa kasvoille kohosi tahaton hymy, luistinnauhojen sitominen hyräilytti. Kun pääsin uusien luistinten aiheuttamasta hämmennyksestä yli ja uskalsin hieman hyppiä, tajusin, että nyt olen onnen äärellä. Kokonaisvaltaisen, virtaavan, aistivoimaisen onnen äärellä. Onnen, jossa en tiennyt, mikä on minää, mikä luistinta, mikä jäätä. Oli vain liike.

Kävellessäni lämpimässä kesäsateessa pois hallilta ajattelin, että luistelu on opettanut minulle melko paljon elämästä, kuten:

  • Tauko, tai loma, tekee ihmeitä, koska sen jälkeen katsoo asioita hieman toisin. Paluu tuntuu hyvältä, keho on jälleen valmis rutiineihin, kuormitukseen, mihin vain.
  • Rakkauden takia tekee kummallisia asioita ja uhrauksia, esimerkiksi vaeltaa sunnuntaiaamuna Keravalle päästäkseen luistelemaan. Jos ne kummalliset asiat ja uhraukset tekee rakkauden vuoksi, siinä yleensä voittaa, koska rakkaus, mitä muuta meillä sen lisäksi todella on?
  • Jää on aina riski. Joskus riskinotto on silti ainoa mahdollisuus kokea jotakin uskomatonta ja mennä eteenpäin. (Olisitte nähneet virneeni kun tajusin, että minähän voin hypätä ja pyöriä, minähän pystyn tähän!)
  • Sinut otetaan lämpimästi ja lempeästi vastaan, jos vain annat tilaisuuden ottaa sinut vastaan.
  • Sanoi sanonta mitä tahansa, joskus se paranee vaihtamalla. Ensin pitää kärsiä hiertymistä ja rakoista, opetella asioita uudelleen ja todeta, että minun ongelmani∗ ovat vaihtamisesta huolimatta samoja kuin ennenkin. Kun aika hieman kuluu, kärsivällisyys palkitaan. Sitten sitä katsoo itseään ja pohtii, mikä minusta, meistä, tästä yhdistelmästä on kasvanut. Miten me tarvoimme läpi kaiken sen epämukavuuden, miten me sopeuduimme toisiimme, tähän. Miten tuo piruettikohta löytyykin nyt niin helposti, vaikka ennen kaikki oli niin vaikeaa? (Minä ja uudet luistimet = match made in heaven!)
  • Keskinkertaisuuden sietäminen on paitsi viisasta, myös välttämätöntä.
  • Flow-tila on suurinta onnea. Minulle flow on liuku, liike, ajatuksettomuus. Kehon ja mielen yhteys, se kohta, jossa pää tyhjenee muista ajatuksista ja terä narskahtaa syvällä kaarella vasten jäätä.
  • Minun kehoni on onnellinen luistelleena, putkirullattuna, venyteltynä ja ruokittuna.

DSC_1126

Minä olen palannut nyt kotiin.

 

∗hitaus, taakse-uloskaari vasemmalla jalalla, linjeeraus oikea jalka edellä, vaakaliuku, arkuus, hassu kävelytyyli, kärkihypyt ja herkkyys.