Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

#vainkehojutut2

Joskus kehonsa rajoitteet on vaikea hyväksyä. Ainakin, jos on tottunut liikkumaan suorittamalla, jos on tottunut siihen, että hyvä suoritus ei riitä. Että vain paras suoritus riittää, ja sekin vain pienen hetken.

Koska aina voi vähän parantaa.

Parhautta metsästävälle käy melko helposti niin, että kehosta tulee jäykkä ja väsynyt. Että uupumus kertautuu. Että liikunnasta tuleekin velvoite, juttu, jota tekee pakosta eikä siksi, että siitä tulisi hyvä olo tai että olisi kiva oppia jotain uutta.

Sen jälkeen keho lopulta tilttaa. Treenit jäävät. Keho ja mieli jumittuvat, pysähtyvät negatiiviseen asentoon.

DSC_0064 (2)Välillä tarvitaan ystäviä. Sellaisia, jotka näyttävät, että toisellakin tavalla voi liikkua. Rennosti kuin jokin eläin. Katsoa, kuinka ne liikkuvat ja venyttelevät. Todeta, kuinka niitä ei kiinnosta pätkääkään, miltä ne näyttävät tai miten ne ovat.

Koska ne vain ovat, ja se riittää. Tekevät vain sen, mikä hyvältä tuntuu.

Kun olin näillä ohjeilla viettänyt hetken tekemällä kuperkeikkoja ja hölmöjä liikkeitä, minä olin uusi. Rento ja paikallani.

Ajatukset olivat järjestyksessä vielä kotonakin, ja minä olin pehmeä kuin panda tai notkea kuin kissa.

Ei se sen vaikeampaa ollutkaan, liikkuminen.

IMG_20150623_095216
Ja maastot, joissa liikun, niiden pitäisi olla aina tällaisia

Ps. alkuperäinen #vainkehojutut-postaus löytyy täältä.