Tykkäystoiminto muokkaa käytöstämme – millainen olisi some ilman sitä?

tykkäys
Kuva: Unsplash

Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.

Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.

Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.

Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.

Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt  Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.

Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.

Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?

Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä mieltä sinä olet? Tykkäyksiä vai ei?

Lue myös:

Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Iso seuraajamäärä on turha mittari – miksi sillä on meille väliä?

eukalyptus
Kuva: Tim Wright / Unsplash

Netta kirjoitti joulukuussa hyvän tekstin eräästä somen lieveilmiöstä: ostetuista seuraajista. Siitä, että somettaja ostaa rahalla feikkikavereita, tykkääjiä tai seuraajia. Ajatus tuntuu absurdilta, mutta se on yhtä totta kuin se, että Teuvo Hakkarainen on kansanedustaja.

Tykkäysten ja seuraajien haaliminen on aika inhimillistä. Me ajattelemme ehkä, että mitä enemmän seuraajia tai tykkäyksiä on, sen pidetympiä, arvokkaampia ja parempia ihmisiä me olemme. Tykkääjä- ja seuraajamäärästä on tullut valheellinen tapa mitata omaa sosiaalista arvoaan, vaikka mittarina se kumisee tyhjyyttään. Somesta saadut reaktiot näkyvät myös vahvasti aivoissa. Siksi ostetut seuraajat saattavat houkutella.

Sisällöntuottajia ostetut seuraajat voivat houkutella taloudellisen hyödyn vuoksi, koska suuri seuraajamäärä poikii mukanaan kaupallisia yhteistöitä. Tilaajan kannalta niiden todellinen hyöty jää laihaksi, kun viesti ei tavoita oikeaa kohderyhmää. Koska kohderyhmä ei ole aito.

Seuraajien ostaminen voi tuntua viattomalta ja helpolta: kuka tahansa voi hankkia vain muutamalla klikkauksella ja vain muutamalla kympillä satoja tai tuhansia seuraajia lisää. Feikkiseuraajia ei oikeasti kiinnosta mikään, mitä teet, feikkiseuraajat eivät ole ystäviäsi. Yksinkertaisimmillaan ostetut tykkääjät ovat botteja.

Somealustojen havaitessa botit yhä paremmin, on ostettujen tykkäysten liiketoimintalogiikkaa ollut pakko muuttaa. Nyt tykkäyksiä tehtailevat oikeat ihmiset, jotka klikkailevat länsimaisia someprofiileita nälkäpalkalla ja huonoissa työoloissa.

Kyllä, aiemmin me nautimme halvoista Bangladeshissa tehdyistä t-paidoista, nykyään halvoista samassa paikassa tehtailluista tykkäyksistä. On uskomaton ajatus, että yksi paskatyön muoto on klikkailla tykkäyksiä Instagramiin.

Jokaisen vaikuttajamarkkinointia tekevän yrityksen on hyvä tietää, että sometykkääjien määrää kutsutaan myös vanity metricsiksi – turhamaiseksi mittariksi, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta ei kerro markkinointiponnisteluiden onnistumisesta, viestin tavoitettavuudesta tai yleisön sitoutumisesta yhtään mitään.

Jokaisen ihmisen on hyvä tietää, että merkittävät ihmissuhteet ovat oikeassa maailmassa ja että merkityksellinen vuorovaikutus vaihtaa ajatuksia pelkkien tykkäysklikkien sijasta. Isolla seuraajamäärällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin valheellinen egoboosti.

Juuh, tämä oli jälleen kerran sarjastamme Saila valittaa somesta somessa. Muut sarjan osat:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Vuonna 2018 kiinnostivat opiskelu, fomo ja se, että naiset elävät väärin

Vuosikooste

Vuoden vaihtuessa ihminen alkaa hakea katharsista ja pohtia, mitä viime vuonna mahtoi tapahtua. Blogimaailmassa tätä puhdistavaa kertausta kutsutaan myös vuosikoosteeksi, joka luonnollisesti perustuu laajaan, mutta GDPR-ystävälliseen kävijädataan, tilastolliseen analyysiin, tähtitaivaan asentoon sekä vahvaan hiharavistus-musta tuntuu öbauttiarallaa tältä -datankäsittelyyn.

Viime vuonna suurinta suosiota saavuttivat opiskelua, fomoa, ympäristöä ja syntyvyyttä käsittelevät tekstit. Jos olet missannut jonkin teksteistä, ei muuta kuin kimppuun! Ihminen nimittäin on laumaeläin ja muut eivät voi olla koskaan väärässä, paitsi silloin, kun ne menevät jonottamaan ilmaisia ämpäreitä.

Millaista on suomen kielen opiskelu yliopistossa?

Silloin, kun menin yliopistoon, olin perheeni ensimmäinen. En tiennyt mitään opiskelusta, yliopistosta tai Helsingistä. Pelkkä opiskelupaikan saaminen oli pieni yllätys. Yliopisto-opinnot ovat välillä oletuksilla ja myyteillä kuorrutettu mysteeri, ja siksi päätin raottaa salaisuuksien verhoa ja paljastaa, millaista opiskelu oli. Lue lisää täältä.

Muiden elämä, miten se on niin paljon coolimpaa?

Yksi viime vuosien ilmiöistä on fomo, eli fear of missing out. Fomoa aiheuttaa erityisesti sosiaalinen media, josta saa helposti käsityksen, että kaikkien muiden elämä on valtavasti omaa elämää coolimpaa. Koska muut, ne tekevät manikyyrin, siivoavat asunnon, viettävät kiireetöntä aikaa puolison ja lasten kanssa, rakentavat talon ja kirjoittavat sivutoimisesti kirjan, kun sinä, öööö, hengaat. Lue lisää fomosta ja muiden coolista elämästä.

2 x ekopostaus

Vuosi 2018 muistetaan ilmastonmuutos-, merien mikromuovi- ja vaateteollisuusuutisista. Vuoden 2018 kruunasi pikamuodin valitseminen vuoden turhakkeeksi. Ehkä juuri ajankohtaisuutensa vuoksi suosituimpien postausten joukkoon nousivat vaateteollisuutta ja ekologista pukeutumista käsittelevä Miten olla trendin harjalla ja pelastaa maailma sekä ekokokeiluitani deodoranteista shampoottomuuteen kuvannut Kootut ekokokeiluni.

Nainen, tee neljä lasta isänmaalle ja lakkaa elämästä väärin

Kukaan ei varmasti missannut vuoden 2018 kiihkeää uutisointia syntyvyyden laskusta ja siitä, että meiltä loppuvat uudet veronmaksajat eli resurssit eli välineet yhteiskunnan rattaiden pyörittämiseen! Syntyvyyden laskuhan johtuu siitä, että naiset elävät väärin eivätkä osallistu synnytystalkoisiin ja siten pilaavat oikeastaan kaiken (toisin kuin Sipilä ja Rinne, jotka ovat jo hoitaneet osansa tässä lisääntymisessä, höhhöhhööö). Lue lisää väärin elävistä naisista täältä.

Vuoden parhaimmat lukukokemukset

Koska aloitin aikoinaan Kohtisuoran kirjablogina, haluan nostaa tähän muutamia vaikuttavia lukukokemuksia viime vuodelta. Ystävyydestä, kasvamisesta ja traumaattisista tapahtumista kertova Pieni elämä on väkevä ja vaikuttava teos, joka resonoi mielessä pitkään. Y-sukupolven ahdistusta riemastuttavasti käsittelevät Spleenish ja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kannattaa laittaa korvan taakse, kuten myös viehättävä suku- ja kasvukertomus Ghana ikuisesti.

Kiitos kun olit mukana viime vuoden ja ihanaa vuotta 2019!

Seuraa somessa, pysy kärryillä ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Puhelin hajosi, mielenrauha palasi

älypuhelin
Kuva: Chad Madden / Unsplash

Puhelimeni oli jo pitkään vedellyt viimeisiään: akunkesto oli vähentynyt, käyttöjärjestelmä hidastunut, näyttöön ilmestynyt kolhuja ja säröjä. Uutta en silti kiirehtinyt ostamaan: en siksi, että minua ärsyttää hajoileva elektroniikka, en siksi, että haluan käyttää laitteet loppuun.

Sitten kävi juuri niin, että laite veti viimeisen henkäyksensä hieman hankalalla hetkellä: perjantai-iltana Tampereella, kaupungissa, jossa en asu, paikassa, jossa oli vielä paljon sovittavaa aikataulujen suhteen. Taustalla oli ilotulitus, minua nauratti.

Onneksi työpuhelimella hoituivat kriittisimmät asioiden selvittelyt, mutta ilman kaikkia tyypillisiä sovelluksia jäin suunnittelemattomalle, mutta yllättävän helpottavalle hetkelliselle somepaastolle. Se tuntui vapauttavalta.

Kun otin uuden puhelimeni käyttöön, huomasin, että ainoat pimennon aikana todella kaipaamani sovellukset olivat Telegram ja Whatsapp. Asensin ne. Puhelin tuntui ihanan tyhjältä. Mietin, mitä teen kaikilla laitteen ominaisuuksilla. Parantavatko ne elämänlaatuani vai tekevätkö ne minusta keskittymiskyvyttömän ja addiktoituneen? Mietin, haluanko Facebookin, Snapchatin, Jodelin, Twitterin ja Niilon kaljat takaisin puhelimeeni.

En halunnut.

Instagramin taidan lopulta haluta, vaikka algoritmit ja botit ovat hyvää vauhtia pilaamassa senkin.

Julkisen somen hylkääminen tai sen käytön vähentäminen sekä pikaviestimien suosiminen ovat osa laajempaa trendiä – enkä tarkoita tässä nyt trendien perässä juoksemista vaan sitä, että tästä ilmiöstä keskustellaan nyt paljon: puhutaan puhelinten ja sosiaalisen median addiktoivuudesta, algoritmien vaikutuksesta käytökseemme ja keskittymiskykymme katoamisesta. Markkinoijat puhuvat yhä enemmän dark socialin, eli esimerkiksi pikaviestinten ja emailin, merkityksestä julkisen somen sijaan. Hesarissa julkaistu Addiktion algoritmi puolestaan valotti sosiaalisen median ongelmia – suosittelen lämpimästi lukemaan sen.

Minulle puhelimen hajoaminen oli luonteva paikka karsia lopultakin appeja, joita olin ajatellut karsia jo pitkään. Mikä on sinun suhteesi puhelimeesi, someen ja appeihin?

5 syytä, miksi some pilaa elämäsi

david-calderon-973728-unsplash
Kuva: David Calderón / Unsplash

Someton syyskuu on saanut monet pohtimaan suhdettaan sosiaaliseen mediaan. Kirjoitin aiemmin paitsijäämisen pelosta, ja postaukseen tulleiden reaktioiden perusteella some ansaitsee lisää kriittistä tarkastelua.

Moni tiedostaa, että sosiaalinen media on usein vain huippuhetkiä ja siloteltuja kuvia. Vaikka järjellä ymmärtää, että kuvien, blogipostausten ja statuspäivitysten takana ei ole koko totuus, saattaa silti tuntua toiselta. Sellaiselta, että muiden elämä on onnellisempaa ja upeampaa kuin oma. Sellaiselta, että jää itse paitsi jostakin merkittävästä.

Ärsyketulva vaikuttaa mieleen ja muokkaa maailmankuvaa. Kun todellisuuden näkee jatkuvasti tietynlaisena, voi alkaa tuntua, että elämän pitäisi olla pelkkiä luksuslaukkuja, kaukomatkoja ja laajoja ystäväpiirejä. Samalla unohtuu, että jokaista ihanaa hääpostausta kohden on joku, joka on juuri eronnut ja tuntee, että ei enää ikinä löydä ketään tai saa rakkautta osakseen. Jokaista vastasyntynyttä ihmettä kohden on joku, joka on juuri lopettanut lapsettomuushoidot tuloksettomina. Jokaista terveyttä hehkuvaa salikuvaa kohden on joku, jonka kotona kärsitään yhtä aikaa täistä, kihomadoista ja noroviruksesta.

On inhimillistä, että hyviä hetkiä halutaan jakaa. Teen niin itsekin. Minulle tulee omasta Instagram-feedistäni hyviä muistoja mieleen. Silti feedi muokkaa todellisuutta, esittää siitä vain yhden puolen. Pahimmillaan se vaikuttaa mieleen, ihan oikeasti. Kerron seuraavaksi, miten:

Some voi aiheuttaa masennusta

Pittsburghin yliopiston tutkimuksessa on löydetty yhteys nuorten aikuisten masennuksen ja sosiaalisen median käytön välillä. Mitä enemmän somessa viettää aikaa, sitä todennäköisempiä masennusoireet ovat. Syyn ja seurauksen suhde ei tutkimuksessa selvinnyt, mutta näyttäisi siltä, että toisten ihmisten menestyksen seuraaminen aiheuttaa kateutta, joka voi johtaa masennusoireisiin.

Some aiheuttaa riippuvuutta

Monet sovellukset on tarkoituksella tehty sellaisiksi, että niihin syntyy riippuvuus. Oletko joskus halunnut saavuttaa pelissä vielä yhden tason? Oletko kytännyt lukukuittauksia, keskustelukumppanin paikallaolotietoa tai tykkäys- ja reaktiomääriä? Juuri niin sinun on suunniteltukin tekevän, ja aivojesi mielihyväjärjestelmä aktivoituu tällaisista nopeista palkinnoista. Someriippuvuus aiheuttaa pahimmillaan ahdistusta, masennusta ja pakko-oireista puhelimen vilkuilun tarvetta.

Some vie aikaa ja tuhoaa keskittymiskyvyn

Sosiaalisessa mediassa voidaan viettää jopa tunteja päivässä. Se aika on poissa mielelle hyvää tekevistä asioista: liikunnasta, ulkoilusta, ihmisten näkemisestä kasvokkain. Aivojen tottuessa ärsykkeisiin ne myös janoavat niitä lisää. Kirjojen lukemiseen on vaikea keskittyä. Bussin odottaminen tuntuu tylsältä ilman puhelimen räpläystä. Tämä kaikki kuormittaa aivoja ja heikentää keskittymiskykyä: aivomme ovat kuitenkin vielä melko kivikautiset.

Some saa vertailemaan itseään muihin

Jokainen meistä on joskus vertaillut omaa elämää muiden elämään: matkustanko tarpeeksi? Onko minulla yhtä paljon hienoja vaatteita? Onko minulla vähemmän seuraajia ja tykkäyksiä kuin kaverillani? Olenko minä huonompi? Ja sellaisista ajatuksista tulee aika kurja fiilis: on tutkittu, että tunti somea päivässä tekee lapsista tyytymättömämpiä itseensä ja elämäänsä.

Some eristää kupliin

Algoritmit ohjaavat vahvasti sitä, mitä näemme sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan, että some tarjoaisi alustan dialogille ja toisten ymmärtämiselle, se saattaakin vain vahvistaa vastakkainasetteluita. Pahimmillaan ihmiset elävät omissa kuplissaan, ja saavat niissä vain tietoa, joka vahvistaa omia käsityksiä entisestään. Se siitä tiedon valtatiestä.

Pelkkää paskaa tilalla?

Tästä kaikesta huolimatta minä pidän somesta. Se auttaa pitämään yhteyttä ystäviin eri aikavyöhykkeillä. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, itsensä ilmaisuun ja muistojen tallettamiseen. Hyvistä puolista huolimatta olen usein huomannut somen myös ahdistavan minua – luetelluista syistä. Siksi olen tietoisesti vähentänyt sen käyttöä ja keskittynyt olennaiseen; testasin esimerkiksi sometonta sunnuntaita, luovuin Jodelista ja olen vaientanut lähes kaikki notifikaatiot – suosittelen kokeilemaan viimeistä.

Mikä on sinun suhteesi someen?

Sisko Savonlahden esikoisromaani kätkee kepeään kuoreen kipakkaa aikalaiskuvausta

ehkä tänä kesänä kaikki muuttuuSisko Savonlahden esikoisteoksen Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu elementit ovat suoraan kaupunkilaisten, y-sukupolvea edustavien naisten arjesta: viherkasveja, ehostautumista, tinderöintiä, ulkona syömistä ja New Yorkiin matkustamista. Siinä missä Instagramissa kaikilla menee täysin putkeen, teoksen päähenkilöllä ei mene. Hän on työtön, rahaton ja poikaystävätön, mikä tuo somen tyypillisten menestystarinoiden rinnalle narratiivin siitä, kun ihminen ei ympäröivästä menestyskuvastosta ja motivaatiopuheesta huolimatta menesty.

Instagramista ja Facebookista sain seurata, kuinka ihmiset ympäri Suomen olivat nauttineet aamiaiseksi smoothieita kulhoista. Marjoja ja mysliä oli aseteltu smoothieiden päälle näteiksi riveiksi. ”Kulhoruuat” olivat muodissa. Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

Epäonnistumisessa piilee teoksen resepti: some- ja naistenlehtikuvastolla, kuten huolettomalla nutturalla ja tyylikkäällä mustalla haalarilla, ei mennäkään bossladyilemään ja onnistumaan vaan ryhmähaastatteluun taistelemaan kirjakaupan myyjän pestistä itseä 10 vuotta nuorempien hakijoiden kanssa.

Romaani on ennemminkin arki- kuin juonivetoinen kuvatessaan päähenkilön edesottamuksia päivittäisessä elämässään: meikkaamista tai sipsien syöntiä saatetaan kuvailla useita sivuja ja lukujen otsikot ovat ironisen banaaleja, kuten tapasin terapeuttini tai spekuloin ensimmäisiä treffejä.

Tyylilajiltaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sekoitus kepeää chick litiä ja vakavampaa aikalaiskuvausta. Se nostaa esiin pariutumisen haasteet ja työelämän rakennemuutoksen, sen, kuinka kolmekymppiset kituuttavat pätkätyöputkissaan, työuupumuksissaan tai tekevät töitä, joita ei ollut keksittykään siinä vaiheessa, kun heitä peruskoulussa opinto-ohjattiin. Tällä tematiikalla Savonlahti osuu samaan kaanoniin kuin Ulla Donner mainiossa, apaattisuutta ja y-sukupolven ahdistusta käsitelleessä Spleenish-sarjakuvaromaanissaan. Samoin löydän sisaruutta Lena Dunhamin esseekokoelman ja Girls-sarjan kanssa, joissa molemmissa haetaan paikkaa elämässä.

Minulle Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli hauska, ja ajoittain puhuttelevakin lukukokemus: tunnistin itseäni, tuttujani ja ajan ilmiöitä. Vaikka nauroin muutamia kertoja ääneen, teos ei silti nouse sellaiseksi klassikoksi, jossa käsiteltäisiin poikkeuksellista aihepiiriä tai tuotaisiin näyttämölle jotakin uutta kielen tai ilmaisun osalta.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hyvin sidonnainen aikaansa. Toivon, että seuraava sukupolvi on meitä edeltäjiään sen verran viisaampi, että nauraa itsensä tärviölle kirjassa kuvattujen ilmiöiden vuoksi. Itse niille piti välillä nauraa vähän häpeillen, koska ne osuivat liian lähelle.

  • Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018)
  • 304 s.
  • Gummerus