Koppi

Minulle on käynyt viime kuukausina sillä tavalla onnellisesti, että minut on kopattu. Allani on ollut tiheä turvaverkko. Se on koostunut vahvoista ja hennoista käsistä, vanhoista ja uusista tuttavuuksista. Halauksista, kilometrien pituisista chat-sessioista, pitkiksi venyneistä illanvietoista.

On ollut ihmisiä, jotka kuuntelevat, ymmärtävät ja kyseenalaistavat. Ihmisiä, jotka antavat uuden suunnan.

saappaat

Ihmisiä, jotka tulevat illalla kylään, hierovat hartioita ja vakuuttavat, että kaikki on hyvin, ja jos ei juuri nyt ole, lopulta on. Ihmisiä, joiden kanssa avata kuohuviinipullo silloin, kun on aihetta juhlaan, ja joiden olkapäätä vasten itkeä silloin, kun on aihetta suruun.

Ihmisiä, joiden kanssa laittaa ruokaa ja jutella, ihmisiä, jotka jäävät yöksi ja paistavat seuraavana aamuna kananmunia ja kiroavat samalla vuolaasti kotoa periytyneet vuorovaikutusmallit, entiset kumppanit ja omakotitalot.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Yökyläilyn satoa

Ihmisiä, jotka suuttuvat puolestani silloin, kun en itse jaksa suuttua. Ihmisiä, jotka nauravat jutuilleni.

Ihmiset, minäkin olen teidän puolellanne. Hyvässä ja pahassa, korkealla ja matalalla. Ette tiedäkään, kuinka hienoa on olla osa tätä ketjua, jossa käsi tarttuu käteen silloin, kun sitä eniten tarvitaan. Jossa nauru ja hymyt moninkertaistuvat, jossa hysteeriset itkut ja kammottavat mokat otetaan vastaan pelkällä lämmöllä.

Koppi, minusta otettiin sellainen. Minäkin otan teistä, aina.

 

Elämä on tässä ja nyt eli miksi kannatti ostaa piano sinkkuboksiin

Minulla on tapana elää sitku-elämää. Sellaista, että suon itselleni asioita sitten kun jokin muu on tapahtunut tai saavutettu. Sitten kun on kesä. Sitten kun on aikaa. Sitten kun asun isommassa asunnossa, sitten kun olen aikuinen.

Eihän se niin toimi.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, ei vasta sitten ja kun. Minä elän tätä arkea, tätä aikaa päivittäin, enkä voi tietää, toteutuvatko epämääräiset sitku-visioni ikinä. Nehän ovat vasta edessä. Ehkä ne ovat seuraavan kolmen vuoden syklin loppupäässä, ehkä lähempänä. Ehkä jopa kauempana.

Olen tehnyt joitakin pieniä liikahduksia sitkusta tässä ja nytiin. Ostanut leikkokukkia jos huvittaa. Kokannut ihmisille luonani, vaikka olin luullut, ettei sinkkuboksini keittokomerossa kannata kokata isoja määriä, että voin järjestää illalliskutsuja sitku asun jossain muualla.

photo_2017-02-24_20-14-26

Olin aiemmin ajatellut, että ostan pianon sitku asun isommassa asunnossa, sitku sille on tilaa. Sitku soittamiselle on aikaa. Ajatusteni kääntämiseen vaadittiin kaksi ihmistä: toinen, joka sanoi, että voishan sen pianon ostaa nyt, mennäänkö huomenna koesoittamaan niitä. Toinen, joka lainasi rullamitan kun mittailin, olisiko asunnossani todella pianolle sopiva kohta. Olihan siellä, juuri ja juuri.

Seuraavana päivänä minä olin ostanut itselleni pianon. Se sopi asuntooni täydellisesti.

Kun istuin pianoni eteen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sen olisi kuulunut olla täällä alusta asti. Miten olinkaan odottanut niin kauan sen ostamista tai ajatellut, että voi elää ihan hyvin ilmankin. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, jolla juuri nyt on väliä. Edelliset hetket ovat jo menneet ja seuraavia en ole vielä elänyt.

Enkä minä vielä osaa sanoa seuraavista hetkistä mitään. Siksi tartun nykyiseen.

Koti

Syksy muistuttaa minua usein fuksivuodesta, siitä, kun muutin pellon ja metsän välistä Helsinkiin. Siitä, kun etsin itselleni kotia ja paikkoja vieraasta kaupungista, vieraasta paikasta, vieraiden keskeltä.

Syksy muistuttaa etsimisestä ja löytämisen ilosta – edelleen minua ilahduttaa, jos löydän kauniin rakennuksen tai metsäkaistaleen, johon ei kuulu liikenne mutta jossa voi kuunnella putoavien lehtien ääntä.

Kaupunginosat, asunnot ja kodit ovat vaihtuneet vuosien varrella. Jotkut ovat olleet vain asuntoja ja kämppiä, jotkut myös koteja.

Välillä kodiksi riittää pieni huone, jos siellä on oikea fiilis, jos ympärillä on jotakin tuttua, mitä vain. Välillä mikään ei tee olosta kotoisaa.

Pieneen soluhuoneeseeni hankin vuosia sitten Le Chat Noir -julisteen, se teki huoneesta kodin.

Soluhuonettani seuranneeseen yksiöön en koskaan kotiutunut, mutta sen merinäköalaa rakastin. Viimeisenä iltana ennen poismuuttoa istuin ikkunan edessä ja katselin näköalaa pitkään. Sitä kaipaan, muuta en.

Muutamia vuosia sitten luulin kasvaneeni aikuiseksi, kun tapahtui paljon asioita kerralla. Valmistuin yliopistosta, jätin taakseni opiskelijakämpät, muutin oikeaan kotiin, avaraan ja valoisaan. Ajattelin, että nyt elämä on sillä tavalla järjestyksessä kuin elämän kuuluu olla. Että tähän minä jään, täällä minä vanhenen ja tässä jossain voisi olla hyvä tila pinnasängylle. Olisi lehtitilauksia, kesälomia ja sunnuntaikävelyjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niiden sijasta minä taas muutin enkä enää tiennyt, mitä odottaa. Yhtäkkiä oli kevät, ja minulla oli kovin vähän; kirjat, polkupyörä ja uuden asunnon leveä ikkunalauta.

Leveä ikkunalauta tarkoitti kotia. Ensin laskin sille satunnaisia asioita, joita muuttolaatikoistani paljastui. Sitten asettelin sille kasvit. Ne viihtyivät.

Kun purin muuttokuormaani uusiin komeroihin, yllätyin avatessani niistä yhden. Oven sisäpuolella, vinossa ja repsottaen, minua tervehti eräs musta kissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se oli kuin halaus. Minä olin tullut kotiin.

Juuri ennen pimeää

Nyt niitä on, hitaita elokuisia arki-iltoja, kun sade on päättänyt saapua ja pudota arjen päälle, valuttaa syksyä kuluneen kesän ylle. Minä luulin, että elokuu olisi vielä kesäkuukausi, mutta kuten usein, luulot osoittautuvat vääriksi, todellisuus jotenkin toiseksi.

Elokuu ei ole kesäkuu, joten on ihan ok viettää iltaa sisällä kulahtaneessa t-paidassa, lukea kirjoja, kuunnella musiikkia, pestä pyykkiä, tiskailla. Laittaa Spotifystä soimaan fiilistelymusiikkia, lämmitellä rauhassa glögiä, koska kyllä, minulla sattuu olemaan sitä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Viileästä sateesta huolimatta on asioita, jotka ovat lämpimiä ja turvallisia, armeliaita. Muki sormia vasten. Pihlajanmarjojen täyttämät puut, kypsyvien omenoiden tuoksu aamuisilla työmatkoilla. Kings of Convenience (kuinka 00-lukua!), villasukat narisevaa lautalattiaa vasten.

Kesän viimeiset hetket ovat kuin hetki ennen rakastumista. Kuin se hetki, jona katsoo toista, tajuaa olevansa liemessä peruuttamattomasti, katsovansa jotain uutta ja tuntematonta, joka ailahtaa kehon läpi kuin äkillisesti pimenevä lempeä syyskesän yö.

I’d rather dance with you, lauletaan taustalla, ja minä kietoudun tähän hellään pimeyteen. Tässä on hyvä. Syyskesä, sinussa on hyvä.

Havaintoja muuttamisesta

Tavaroita pakkaillessaan löytää kummallisia asioita. Yhdestä laatikosta löysin yhteiskunnan jäsenyyteni säntillisesti arkistoituna: työ- ja opiskelutodistukset, neuvolakortin, passin, verotustodistukset, tiliotteet ja vuokrasopimukset. Maisterinpapereiden ja astmalääkereseptejen seassa oli myös yksi lapsuuskuva, Gimmelin cd-levy (!!!) ja ristiriipukseni. Palautin sen vuosien jälkeen kaulaani, en vielä tiedä, miksi. Tuntui vain oikealta, ja niin sitä nykyään mennään, fiiliksellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Reippaana tyttönä ajattelin myös, että ei minulla ole paljon tavaraa. Että muutto menisi kivuttomasti, helposti. Ei minulla juuri huonekalutavaraa olekaan, mutta kaikkea muuta sitten onkin. Laatikkokaupalla. Kirjoja, levyjä, viinilaseja. Pelkistä cd-levyistä tuli yksi laatikko, vinyyleistä toinen.

Ja kirjat, ne kirjat.

Kun muuttaa 2010-luvulla rakennetusta talosta 1930-luvulla rakennettuun, ei vaan ymmärrä varautua kaikkeen. Vaikka sitä tietää huoneiden olevan korkeat, yllättyy silti, että ei yletä ripustamaan verhoja ikkunaan.

Aina yhtä viisas mummoni oli kuitenkin heti kartalla. Mummo vain tokaisi muuttouutisiin, että menee paljon verhokangasta. Siinä vasta käytännöllinen ja realistinen tapa suhtautua elämänmuutoksiin! Mutta niistähän sitä uutta kotia aletaan rakentaa, verhoista ja kirjoista.

Ja nyt olen jo kotonani uudella asuinalueella, uudessa asunnossani. Minulla on uusi sänky, vanha kirjahyllyni palasi luokseni. Minulla on pieni pöytä, uusvanhoja tuoleja, leveät ikkunalaudat, narisevat ja epätasaiset puulattiat. Iltakävelyt uudella alueella, tyynet kesäillat.

DSC_0813

Ja sitten on vielä työmatka, jonka voi pyöräillä, uusi lähikauppa ja minua rutkasti vanhempi levysoitin. Hetkiä, musiikkia, uusia paikkoja. Paikkoja, joihin kuulun.