Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta

korkeintaan vähän väsynyt

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa millenniaalien uupumusta hyvin henkilökohtaisesta lähtökohdasta: omasta uupumuksesta käsin. Tuloksena on pohdiskeleva ja poukkoileva teos: sellainen, joka välillä tuntuu vertaistuelta mutta kuitenkin välttelee kohtaamista, sellainen, jossa on välillä terävä oivallus mutta välillä keveää höttöä, sellainen, jota välillä ymmärtää ja välillä ei.

Mikä saa millenniaalit uupumaan?

Korkeintaan vähän väsynyt esittelee pitkän listan millenniaalisukupolvelle arkisia ja väsyttäviä kokemuksia. (Sivumennen sanoen, olen kirjoittanut niistä itsekin.) Niitä ovat ainakin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus, suorittaminen nuoresta asti, se jatkuva mikä sinusta tulee isona -kysymys. Taloudellisten huolien lisäksi on erilaista digistressiä, sosiaalisen median tuomia paineita ja tunne siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Taustalla jyskyttää kärkäs poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos, koronaviruspandemia tai jokin muu hauska globaali kriisi.

On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. On oltava tiedostava kuluttaja, ilmastovegaani ja feministi, muttei saa olla paasaaja. On löydettävä oma intohimo, mutta tienattava paljon. Ei saa näprätä kännykkää jatkuvasti, mutta viesteihin on vastattava heti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla.

Kolu kuvaa ristiriitaisia odotuksia ja naisille kasattuja paineita sekä henkilökohtaisia kokemuksiaan: perfektionismia, pyrkimystä kelvata ja yrittää aina vain enemmän, jotta olisi tarpeeksi. Ulkonäköpaineita, sitä jatkuvaa naisvihamielistä mediatulvaa, jossa kerrotaan, mitä kaikkea on nypittävä, trimmattava, treenattava ja siloteltava.

Teoksen teksti on ilmavaa, keskustelevaa. Kuuntelin sen äänikirjana, ja sellaisena se toimi hyvin: kuin kuuntelisi jonkun jutustelua.

Sitten tulee se mutta: keskustelevan, blogitekstimäisen tyylin kääntöpuolena on pinnallisuus ja epämääräisyys, se, että uupumusta käsitellään vain omasta viiteryhmästä käsin, se, että välillä teos jää kritisoimansa selfhelpin tasolle.

Millaiset uupumustarinat saavat palstatilaa?

Yksi asia minua on viime vuosien uupumuspuheessa häirinnyt: se, että uupumuksesta tulee tarina, narratiivi, joka piirtää rajat Hyväksyttävälle Uupumukselle, sellaiselle, josta kehtaa kirjoittaa somessa ilman pelkoa leimautumisesta tai negatiivisista seurauksista.

Moni Hyväksyttävä Uupumuskertomus on koulutetun, vaativia töitä tehneen ja suhteellisen hyvässä asemassa olevan naisen. Sellaisen, joka tietää, ettei uupumuksesta kertominen ole sosiaalinen tai ammatillinen itsemurha. Kun Kolu kirjoittaa, että suurin osa hänen tuntemistaan nuorista naisista on jossain vaiheessa palanut loppuun, se on varmasti ihan totta. Mutta se on vain yhden segmentin kokemus.

Tarkkasilmäisimmät hoksaavat, että kuulun itsekin akateemisten, vaativia töitä ja harrastuksia suorittaneiden naisten ryhmään. Tiedostan, että tämä ryhmä on vain yhdenlainen ja etuoikeutettu, se on ryhmä, jonka ääni pääsee helposti kuuluviin. Vaikka kuulun Kolun kanssa samaan viiteryhmään, en silti onnistunut aina tavoittamaan hänen kuvaamaansa fiilistä tai ilmiötä. Kun minä, selvä kohderyhmän edustaja, jäin välillä ulkopuolelle, ehkä moni muukin jäi; teksti ei aina onnistunut kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Vastaamattomia kysymyksiä

Ketkä pääsevät uupumuspuheessa keskiöön ja ketkä jäävät marginaaliin? Kuinka paljon akateemisten kaupunkilaisten naisten paineet ovat heidän itsensä ja oman viiteryhmänsä asettamia, kuinka paljon ne tulevat ulkopuolelta? Millaista on toisenlaisten ryhmien uupumus? Olisiko teokseen voinut hakea muita näkökulmia?

Näiden kysymysten avonaisuus on teoksen suurin heikkous tietokirjana. Uupumusilmiön käsittely jää yksiulotteiseksi ja epämääräiseksi. Fiilistekstinä ja tilityksenä kirja varmasti toimii – Kolu kirjoittaa hyvin, ja mikä minä olen hänen kokemuksiaan kiistämään.

  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (2020)
  • 380 s.
  • Gummerus
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Älä ole itsesi paras versio

selfhelp

Motivaatiolauseet ovat yksi sosiaalisen median rumimmista kukkasista. Ne, joissa on överisti filtteröity maisemakuva, iloisena ylös päin hyppäävä ihminen tai auringonlasku ja sitten teksti, jossa käsketään olemaan itsensä paras versio tai supersankari tai pesemään ikkunat samalla, kun vetää kansainvälistä skypepalaveria nälänhädän ja ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta.

Jengi jakaa motivaatiokuvia somessa ja pyrkii samalla itsensä parhaaksi versioksi niin tosissaan, että yöunet menevät, peukalo kramppaa instan pakkoselaamisesta ja tiskit kasaantuvat tiskialtaaseen. Joskus toisella kädellä selataan self helppiä sormet haavoilla, ja aletaan herätä aamuisin viideltä, koska joku kansainvälinen johtajuusguru on nyt keksinyt, että viideltä heräävät ovat menestyjiä.

Motivaatiolauseiden ja self help -kirjallisuuden maniassa unohtuu helposti se, että kukaan ei voi olla itsensä paras versio elämän kaikilla osa-alueilla. Keskinkertaisuus ja epätäydellisyys kuuluvat ihmisyyteen, ja vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja. Epätäydellisyyttä ei pääse pakoon täydellisellä ruokavaliolla, huippuun hiotulla Instagram-feedillä tai crosstrainingilla, eikä varsinkaan huonolla, huuhaaseen  perustuvalla self helpillä.

Pahimmillaan itsensä parasta versiota suorittavat ihmisparat kärsivät uupumuksesta, digistressistä, somekateudesta ja jatkuvasta riittämättömyydentunteesta. Se on hiton kaukana siitä onnellisuudesta, jota itsensä parhaana versiona oleminen ajatuksen tasolla meille lupaa.

Avain onnellisuuteen täydellisyyden tavoittelun sijaan on taisteluidensa valitseminen. Olen itse valinnut olla taistelematta siivoamisen ja kokkaamisen suhteen. Ostan usein ruokani valmiina, koska se säästää aikaani ja helpottaa elämääni. Siksi somefiideistäni puuttuvat lähes täysin ruokakuvat, reseptit ja inspiroivat kodinhengettäryydestä kertovat asiat.

Kun valitsee taistelunsa, energiaa ja aikaa jää myös nukkumiseen ja tärkeille ihmisille. Aikaa vapaautuu myös, jos lopettaa paskan self helpin lukemisen. Suosittelen sitäkin.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Näin käyt festareilla, aikuisuus-edition

festarivinkit-2
Kuva: freestock.org / Unsplash

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikenkattavan festarioppaan, johon valutin tietämykseni leirintäalueella selviytymisestä, ämpäreistä ja muista olennaisista festarikokemusta parantavista lifehackeista.

Ajan kuluessa sitä kuitenkin huomaa, että aikuisuus saattaa vaikuttaa festarihommiin merkittävästi. Ainakin näin:

  • Maksat festariliput kulttuuriseteleillä kesätyöpalkan tai kuukausirahan sijasta.
  • Harkitset myös muita majoitusvaihtoehtoja kuin leirintäaluetta (tai ainakin osa kaveriporukastasi harkitsee).
  • Aiot ostaa alkoholia anniskelualueelta sen sijaan, että tekisit suunnitelmia sen salakuljettamiseksi tai että ostaisit hanapakkauksen Magyaria leirintäalueella nautittavaksi.
  • Varmistat, että käsidesi, aurinkorasva ja korvatulpat ovat varmasti mukana.
  • Pidät tärkeänä mahdollisuutta lepäämiseen neljän päivän raivokkaan leirintäaluejuhlimisen sijasta.
  • Huomaat, että sopivan festarin valitseminen edellyttää kaveriporukan kesälomien, lastenhoitovuorojen, kesähäiden ja muiden aikataulujen synkronointia, vaikka ennen löysitte helposti festarin, jonka aika kävi kaikille.
  • Kinaat ystäviesi kanssa siitä, onko tärkeämpää mennä hieman ironisesti Suurlähettiläiden paluukeikalle vai Sideways-festareille, jotka ovat samana viikonloppuna.
    • Huomaat, että kina ei pääty.
  • Festareiden jälkeen podet krapulaa kolme päivää, vaikka olisit juonut maltillisesti
  • Harkitset vyölaukun käyttämistä sen käytännöllisyyden vuoksi sen sijaan, että käyttäisit sitä ironisena statementina.

Hauskaa festarikautta!

Lue myös ❤

Näin käyt festareilla

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Sana, joka teki vuodesta 2017 erityisen

Vuodenvaihteella on maaginen aura, joka aiheuttaa tarvetta menneiden muistelulle, tulevaisuuden suunnittelulle ja ennen kaikkea tarvetta niille kuuluisille uudenvuodenlupauksille. Uudenvuodenlupaukset eivät kohdallani toimi, mutta tulevaisuuden visiointi ja sanat toimivat sitäkin paremmin.unravel-your-year-2018Viime vuonna tein alkuvuodesta Susannah Conwayn Unravel Your Year -työkirjaa. Sen voi ladata maksutta Susannahin verkkosivuilta (linkki yllä), ja se sisältää pohdintatehtäviä, joiden avulla voi sekä paketoida menneen vuoden että visioida tulevaa.

Viime vuonna täyttelin kirjaa löysin rantein usean päivän kuluessa ja lopulta valitsin vuodelle sanan. Se oli irtipäästäminen. En asettanut itselleni tarkkoja aikarajoja tai päämääriä, en mitään pakottavaa. Kirjoitin vain ylös asioita, joita haluaisin tulevalta.

Oudosti vuoden lopussa huomasin, että lähes jokainen kirjoittamani asia oli toteutunut. Siitä huolimatta, että en asettanut yhtäkään deadlinea. Olen ajatellut, että ne asiat ja muutokset olivat minussa jo. Niistä tuli totta, kun päästin ne ulos ja sanallistin ne.unravel-your-yearIrtipäästäminen oli sanana minulle helppo valinta, ja se tuntui koko vuoden ajan omalta. Irtipäästämistä on monenlaista. Voi päästää irti haitallisista uskomuksista tai huonosta ruokavaliosta, vääristä tavoitteista tai rumista kengistä. Jostakin pahasta tavasta, silmälaseista tai satuttavasta ihmissuhteesta. Voi muuttaa, vaihtaa työpaikkaa, värjätä hiuksensa tai vaikka vain vähän hellittää. Ihan mitä vain.

Tänään on uuden vuoden ja uuden sanan aika. Vuoden 2018 sanaksi valitsin rauhan. Vuoden ensimmäisen aamun minä aloitin joogalla, ja sitten vedin villasukat jalkaan ja väritin. Tästä se alkaa.

Ihanaa uutta vuotta ❤

Kiitollisuuspuhetta & arvontavoittaja

Aina välillä tekee hyvää havahtua siihen, mistä kaikesta voi olla kiitollinen. Joskus ne havahdukset tulevat ihan spontaanisti – vaikka silloin, kun kävelee kotiin ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että elämä on oikeastaan aika siistiä.

Joskus kiitollisuudenaiheita kannattaa miettiä myös tietoisesti: mitä enemmän niitä itse ajattelee, sitä enemmän mieli niihin automaattisesti havahtuu.

Minulla on paljon peruskiitollisuudenaiheita, kuten kiva koti, kiinnostavia työkuvioita ja mahtava kaveripiiri. Sitten on niitä hassumpia ja triviaalimpia juttuja, kuten:

  • Löysin vihdoin istuvat ja kaikilla muillakin tavoilla sopivat mustat farkut! Tähän voisi sanoa, että HALLELUJA. Simppeli vaatekaappilistani täydentyi puuttuneilla pöyksyillä, simppeli mieleni ilahtui päällepantavasta.
  • Auringonlaskut ja -nousut ovat olleet aikas makeita.

kiitollisuuspuhetta

  • Asuntoni patterit alkoivat viimein lämmetä – nyt kaikki on lämmintä, mukavaa, pörröistä ja sanoinko jo, että lämmintä? ❤
  • Olen löytänyt uunilohelle täydellisen paistolämpötilan ja -ajan.
  • Pyykinpesuaineeni tuoksuu hyvältä – ei liian voimakkaalta tai muuten ärsyttävältä, ainoastaan miedolta ja hyvältä.
  • En ole pitkään aikaan kompuroinut portaissa.

Kiitos myös kaikille viime viikolla pyörineeseen kirjaintauluarvontaan osallistuneille – teitä oli ihan mahtava määrä! Arpaonni suosi tällä kertaa nimimerkkiä tyttis – saat pian sähköpostia!

Mistä sinä olet kiitollinen?

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Keskeneräisyyksiä

keskeneräisyyksiä

On ollut melko avartavaa tajuta muutamia asioita, kuten

että mikään ei ole koskaan valmista tai täydellistä

että elämä on pitkälti keskeneräisyyden sietämistä.

Esimerkiksi siten, että kun tukka on hyvin, leuassa on finni tai kun naama on hyvin, tukka ei ole. Tai että taulujen ripustamiseen muuton jälkeen saattaa kestää reilu vuosi.

Elämässä jokin asia on aina kesken. Pesuohjelma, opinnot, työprojekti, jokin muu projekti. Ja kun yhden asian saa valmiiksi, kesken on jo jokin seuraava.

Mutta keskeneräisyys on elämää itseään, ja oikeastaan melko lohdullista. Jos kaikki olisi valmista, ei olisi mitään, mitä odottaa. Jos keskeneräisyys ei riittäisi, mikään ei riittäisi. Tahrat ja rypyt ja finnit ja pyykit ja surut ja kompuroinnit kuuluvat elämään samoin kuin vastasilitetyt paidat, käteen tarttuvat kädet, onnenhetket ja puhtaat ikkunat.

Sen tajuaa esimerkiksi silloin,

kun pyyhkii juhlia seuraavana iltana lattialta viinitahroja ja ajattelee, että

hitto nää viinitahrat on mahtavia,

että ne oikeastaan voisivat kuulua tähän.

Ihanaa alkavaa ja keskeneräistä viikkoa ❤ Ja lokakuuta. Ajatella, että nyt se taas on.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kritiikkiraita vai kehuraita?

Siis miten voi olla noin ihana tukka, huuhdahti tuntematon nainen minulle baarin vessassa. Häkellyin. Puhuiko hän todella minulle? Puhui! Kiittelin hämmentyneenä ja hymyillen.

Hyvältähän se tuntui, spontaani kehu tuntemattomalta.

Kehu kaiken lisäksi osui maaliin: olen aina ollut epävarma hiuksistani tai ylipäätään laittautumistaidoistani (lue: Minusta tuntuu usein siltä, että olen homssuinen). Hiukseni ovat luonnonkiharat ja pörröiset, mahdottomat laittaa kauniisti. Ainakin omasta mielestäni.

Ja sitten joku tuntematon tulee ja kiljaisee tukkani olevan ihana.

Samalla aloin miettiä, mitä muita virheellisiä käsityksiä meillä on itsestämme. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat älykkäitä, lahjakkaita ja ahkeria. Silti he eivät luota itseensä. Ajattelevat, että asiat ovat tapahtuneet tuurilla tai vahingossa. Että he eivät oikeasti osaa mitään erityistä tai pysty mihinkään ihmeelliseen.

Sehän on ihan väärin.

Monesti käsityksemme itsestämme ovat hieman vinoutuneita. Sellaisia, jotka vähättelevät itseä ja omia taitoja. Sellaisia, joita parhaalla ystävälläsi ei ikinä sinusta olisi. Joskus päässä on jatkuva kritiikkiraita, joka vähättelee kaikkea sitä, mitä olet tehnyt, kaikkea sitä, mitä olet.

Välillä tekee hyvää yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Jonkun mielestä minulla onkin ihana tukka sen sijaan, että se on kamala. Toisen mielestä olen ahkera ja fiksu vaikka omasta mielestäni vain räpiköin. Yksi ihailee sitä, että luen kirjoja, vaikka minusta tuntuu, että en lue niitä tarpeeksi. Ja niin edelleen.

Usein oma tunne ja muiden näkemys poikkeavat toisistaan, ja siksi kannattaa yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Puhua itselleen siten kuin ystävät sinulle puhuisivat. Vaimentaa kritiikkiraita ja tehdä siitä kehuraita. Ja kehua myös muita, koska positiivisella palautteella voi olla odottamattoman suuri merkitys. Kuten tukkakehulla minulle oli.

Eli hei sinä tuntematon nainen baarin vessassa: ihanaa, että olit niin rohkea ja välitön, että kehuit sinulle tuntematonta ihmistä. Sillä oli paljon väliä.

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Näin käyt festareilla

Suomen kesä on tunnetusti lyhyt ja festaripitoinen. Täydellisen festarikokemuksen saavuttaminen voi joskus olla pienestä kiinni – puuttuva pressu, ämpäri tai korvatulppa saattaa pilata koko viikonlopun. Näillä vinkeillä et kuitenkaan voi epäonnistua!

festarivinkit

Festivaalin valinta ja sovelias festivaalikäytös:

  • Jos et halua maksaa lipuista, hankkiudu festaritalkoisiin. Itse olen vuosien varrella päivystänyt järkkärikopilla, roudannut, siivonnut backstagea ja keräillyt roskia. Talkoolaisena saat yleensä ilmaiset liput, ilmaisen telttapaikan ja lämmintä ruokaa.
  • Pidätkö leirintäalue-elämästä? Valitse festari sen mukaan: Ilosaarirock oli vuosikausia kaveripiirini vakiofestari, koska leirintäalueen meininki on hyvä, ja koska se sijaitsee festarialueen kyljessä. Jos et pidä leirintäalueista, mene kaupunkifestareille.
  • Hanki hyvät korvatulpat ja käytä niitä. Kun sinulla on kunnolliset tulpat, sinun ei tarvitse repiä tulppia pois korvista kesken keikan ja huutaa kaikille kännissä vain muutaman hertsin tähden!!!!
  • Pidä huolta kaverista ja sopikaa jokin vakiopaikka tapaamista varten. Joltakulta teistä loppuu kuitenkin akku, ja/tai matkapuhelinverkko lakoaa suuren käytön vuoksi.

Leirintäalueella:

  • Ota mukaasi ämpäri. Sellainen tavallinen muoviämpäri, joita jaetaan joskus ilmaiseksi. Se on kevyt kantaa ja sitä voi käyttää joko tuolina tai jääkaappina: täytä se vesipisteeltä saatavalla kylmällä vedellä ja upota juomasi sinne. Naureskele sen jälkeen muille, jotka juovat lämmintä kaljaa.
  • Jos olette reissussa isin autolla ja jos parkkeeraatte sen koko viikonlopuksi johonkin, veivatkaa auton ikkunat kiinni. Viikonlopun aikana sataa kuitenkin.
  • Pese hampaasi – aamuyöllä vesipisteellä saattaa ajautua mitä hienoimpiin keskusteluihin.
  • Ystävysty telttanaapureidesi kanssa, koska saatat päätyä outoihin kitarajameihin, istumaan muovilaatikkoon tai vaikka samalle irkkikanavalle heidän kanssaan. Jaettu ilo on paras ilo.
  • Syö makkaraperunat aamukuudelta. Näin heräät uuteen festaripäivään hieman parempivointisena, eikä ruokakojullakaan ole jonoa.
  • Jos telttasi on surkea, jonkinlainen keräilyerä tai jos se on viimeksi ollut isoveljesi käytössä, ota mukaasi pyykkipoikia. Niillä voit kiinnittää telttakangasta teltan tukirakenteisiin tai kiinnittää sadekankaan, tai pressun, jos veljesi on hukannut sadekankaan, teltan päälle.
  • Ota mukaasi pressu.
  • Ota mukaasi kumisaappaat ja sadetakki. Tarvitset niitä kuitenkin. Tarvitset myös käsidesiä, aurinkorasvaa, vessapaperia ja kosteuspyyhkeitä. Hiustenkuivaajaa et tarvitse, mutta jos kuitenkin pakkaat sen mukaan, muista kiljaista että onks täällä sähköä, voiks täällä föönata.

Viimeisin ja tärkein pointti:

  • Jos mahdollista, yritä luistaa festareita seuraavan maanantaiaamun työvuorosta. Tarvitset maanantaita esimerkiksi kotiutumiseen, hiustesi takkujen selvittämiseen, märkien tavaroidesi kuivattamiseen ja puhdistamiseen sekä muuhun toipumiseen. Jos kuitenkin aiot mennä maanantaina töihin, juo 1,5 litran vichypullo ennen sitä. Tämä onnistuu esimerkiksi junamatkan aikana.

Hauskaa festarikautta!