Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Koti asukkiaan opettaa

kotiJoskus asioita oppii koulussa, töissä tai kokemalla. Minä olen oppinut asunnoltani, tuolta 30-luvun persoonalliselta leidiltä. Yhteistä taivaltamme on takana reilut pari vuotta, ja sen voin sanoa, että ne vuodet eivät olleet sellaisia kuin kuvittelin niiden olevan

mutta koskapa kuvitelmat tulevaisuudeksi muuttuisivat.

Ja jos on ollut kuvitelmia, niin opetuksia vasta onkin ollut;

aloitetaan hätävarjelun liioittelusta, logiikasta ja siitä, että joskus näppinsä polttaa liian helposti:

uuninluukkuani eivät pidättele lapsilukot tai hätävarjelu, kun taas paistinpannut ja pellit ovat varmassa tallessa uunin lukollisessa alalaatikossa

jatketaan kärsivällisyyteen

jota vaaditaan ruuanlaitossa, kun uuni ja lieden levyt eivät toimi yhtä aikaa – se on ominaisuus, ei vika

ja tilaan, joka on juuri sopiva

minulle, pianolle, kirjahyllylle ja sille oivallukselle, että ihminen tarvitsee instrumenttinsa luokseen, vaikka asuisi väliaikaisessa ja pienessä asunnossa.

Sitten ovat yllätykselliset mittasuhteet

kun korkeat huoneet opettivat, että voin tarvita keittiötikkaita pelkän tuolin sijasta ja että on olemassa mittakaavoja, mittasuhteita ja suhteellisuudentajua,

hullaantuvat kasvit

jotka kasvavat samana ryöppynä kuin yhtäkkiä selkään valuvat hiukseni

ja ajankulu.

Minä täytän tässä asunnossa 30, siltä se näyttää, vaikka syksyyn on vielä aikaa.

Joskus luulin, että 30-vuotiaana minulla olisi lapsi ja kaikki järjestyksessä, mutta olen alkanut miettiä, mikä se järjestys ylipäätään on, mitä siihen edes tarvitaan, että olisi ihmisenä valmis

kun koskaan ei ole.

On vain vähän enemmän oppinut, vähän pidemmälle kulkenut ja vähän enemmän kotona itsessään ja kodissaan.

Näin käyt festareilla, aikuisuus-edition

festarivinkit-2
Kuva: freestock.org / Unsplash

Viime vuonna kirjoitin lähes kaikenkattavan festarioppaan, johon valutin tietämykseni leirintäalueella selviytymisestä, ämpäreistä ja muista olennaisista festarikokemusta parantavista lifehackeista.

Ajan kuluessa sitä kuitenkin huomaa, että aikuisuus saattaa vaikuttaa festarihommiin merkittävästi. Ainakin näin:

  • Maksat festariliput kulttuuriseteleillä kesätyöpalkan tai kuukausirahan sijasta.
  • Harkitset myös muita majoitusvaihtoehtoja kuin leirintäaluetta (tai ainakin osa kaveriporukastasi harkitsee).
  • Aiot ostaa alkoholia anniskelualueelta sen sijaan, että tekisit suunnitelmia sen salakuljettamiseksi tai että ostaisit hanapakkauksen Magyaria leirintäalueella nautittavaksi.
  • Varmistat, että käsidesi, aurinkorasva ja korvatulpat ovat varmasti mukana.
  • Pidät tärkeänä mahdollisuutta lepäämiseen neljän päivän raivokkaan leirintäaluejuhlimisen sijasta.
  • Huomaat, että sopivan festarin valitseminen edellyttää kaveriporukan kesälomien, lastenhoitovuorojen, kesähäiden ja muiden aikataulujen synkronointia, vaikka ennen löysitte helposti festarin, jonka aika kävi kaikille.
  • Kinaat ystäviesi kanssa siitä, onko tärkeämpää mennä hieman ironisesti Suurlähettiläiden paluukeikalle vai Sideways-festareille, jotka ovat samana viikonloppuna.
    • Huomaat, että kina ei pääty.
  • Festareiden jälkeen podet krapulaa kolme päivää, vaikka olisit juonut maltillisesti
  • Harkitset vyölaukun käyttämistä sen käytännöllisyyden vuoksi sen sijaan, että käyttäisit sitä ironisena statementina.
festarit-vyölaukku
Kuva liittyy

Hauskaa festarikautta!

Lue myös ❤

Näin käyt festareilla

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Sana, joka teki vuodesta 2017 erityisen

Vuodenvaihteella on maaginen aura, joka aiheuttaa tarvetta menneiden muistelulle, tulevaisuuden suunnittelulle ja ennen kaikkea tarvetta niille kuuluisille uudenvuodenlupauksille. Uudenvuodenlupaukset eivät kohdallani toimi, mutta tulevaisuuden visiointi ja sanat toimivat sitäkin paremmin.unravel-your-year-2018Viime vuonna tein alkuvuodesta Susannah Conwayn Unravel Your Year -työkirjaa. Sen voi ladata maksutta Susannahin verkkosivuilta (linkki yllä), ja se sisältää pohdintatehtäviä, joiden avulla voi sekä paketoida menneen vuoden että visioida tulevaa.

Viime vuonna täyttelin kirjaa löysin rantein usean päivän kuluessa ja lopulta valitsin vuodelle sanan. Se oli irtipäästäminen. En asettanut itselleni tarkkoja aikarajoja tai päämääriä, en mitään pakottavaa. Kirjoitin vain ylös asioita, joita haluaisin tulevalta.

Oudosti vuoden lopussa huomasin, että lähes jokainen kirjoittamani asia oli toteutunut. Siitä huolimatta, että en asettanut yhtäkään deadlinea. Olen ajatellut, että ne asiat ja muutokset olivat minussa jo. Niistä tuli totta, kun päästin ne ulos ja sanallistin ne.unravel-your-yearIrtipäästäminen oli sanana minulle helppo valinta, ja se tuntui koko vuoden ajan omalta. Irtipäästämistä on monenlaista. Voi päästää irti haitallisista uskomuksista tai huonosta ruokavaliosta, vääristä tavoitteista tai rumista kengistä. Jostakin pahasta tavasta, silmälaseista tai satuttavasta ihmissuhteesta. Voi muuttaa, vaihtaa työpaikkaa, värjätä hiuksensa tai vaikka vain vähän hellittää. Ihan mitä vain.

Tänään on uuden vuoden ja uuden sanan aika. Vuoden 2018 sanaksi valitsin rauhan. Vuoden ensimmäisen aamun minä aloitin joogalla, ja sitten vedin villasukat jalkaan ja väritin. Tästä se alkaa.

Ihanaa uutta vuotta ❤

Pelotta

Mietin tuossa yhtenä päivänä pelkoa ja pelkoja. Olen pelännyt elämässäni montaa asiaa, kuten varmasti moni muukin on. Pelko on välillä ihan hyödyllistä. Se esimerkiksi estää paijaamasta vastaan luikertelevaa myrkkykäärmettä tai hyppäämästä liian korkealta.

Välillä pelosta on vain haittaa. Sen takia moni uusi juttu jää kokeilematta, moni riski ottamatta – kuten vaikka ulkomaille muuttaminen tai työpaikan vaihtaminen.sans peurOlen viime aikoina tajunnut, että pelon kanssa voi opetella tasapainoilemaan. Kun ei pysty ihan täysin ilman pelkoa elämään, niin ainakin sitä voi sietää, sen kanssa voi olla. Eihän rohkeuskaan ole sitä, että ei pelkää mitään, vaan sitä, että tekee asioita peloista huolimatta.

Ajattelin pelkoa myös viimeisenä työpäivänäni, kun kävelin töihin sitä samaa, tuttua metsäreittiä,

oli kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, sade oli tauonnut ensimmäistä kertaa moneen päivään ja maisema oli tyyni

minä ajattelin ainakin, että apua mitä olen tekemässä kiitos anteeksi onpa täällä kuitenkin seesteistä ja kaunista

ja kuinka kaikki on kuitenkin jotenkin oudosti kohdallaan.

Sinä päivänäkin vähän pelotti, mutta siitä huolimatta minä kävelin eteenpäin.pelottaKollegoilta sain läksijäislahjaksi korun, jossa lukee sans peur – se tarkoittaa, että ilman pelkoa. Se on minulla ranteessa lähes joka päivä muistuttamassa sekä rakkaista ihmisistä että pelottomuudesta ja pelon sietämisestä.

Koska niin täällä pitää olla, pelotta – tai ainakin melko lailla pelotta ja aika rohkeasti.

Ainiin, mitä minä sitten olen pelännyt? Ainakin pimeää, korkeita paikkoja, ja silmien laserleikkauksessa sitä hetkeä, kun sarveiskalvoon leikattiin läppä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kiitollisuuspuhetta & arvontavoittaja

Aina välillä tekee hyvää havahtua siihen, mistä kaikesta voi olla kiitollinen. Joskus ne havahdukset tulevat ihan spontaanisti – vaikka silloin, kun kävelee kotiin ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että elämä on oikeastaan aika siistiä.

Joskus kiitollisuudenaiheita kannattaa miettiä myös tietoisesti: mitä enemmän niitä itse ajattelee, sitä enemmän mieli niihin automaattisesti havahtuu.

Minulla on paljon peruskiitollisuudenaiheita, kuten kiva koti, kiinnostavia työkuvioita ja mahtava kaveripiiri. Sitten on niitä hassumpia ja triviaalimpia juttuja, kuten:

  • Löysin vihdoin istuvat ja kaikilla muillakin tavoilla sopivat mustat farkut! Tähän voisi sanoa, että HALLELUJA. Simppeli vaatekaappilistani täydentyi puuttuneilla pöyksyillä, simppeli mieleni ilahtui päällepantavasta.
  • Auringonlaskut ja -nousut ovat olleet aikas makeita.

kiitollisuuspuhetta

  • Asuntoni patterit alkoivat viimein lämmetä – nyt kaikki on lämmintä, mukavaa, pörröistä ja sanoinko jo, että lämmintä? ❤
  • Olen löytänyt uunilohelle täydellisen paistolämpötilan ja -ajan.
  • Pyykinpesuaineeni tuoksuu hyvältä – ei liian voimakkaalta tai muuten ärsyttävältä, ainoastaan miedolta ja hyvältä.
  • En ole pitkään aikaan kompuroinut portaissa.

Kiitos myös kaikille viime viikolla pyörineeseen kirjaintauluarvontaan osallistuneille – teitä oli ihan mahtava määrä! Arpaonni suosi tällä kertaa nimimerkkiä tyttis – saat pian sähköpostia!

Mistä sinä olet kiitollinen?

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Keskeneräisyyksiä

On ollut melko avartavaa tajuta muutamia asioita, kuten

että mikään ei ole koskaan valmista tai täydellistä

että elämä on pitkälti keskeneräisyyden sietämistä.

Esimerkiksi siten, että kun tukka on hyvin, leuassa on finni tai kun naama on hyvin, tukka ei ole. Tai että taulujen ripustamiseen muuton jälkeen saattaa kestää reilu vuosi.

Elämässä jokin asia on aina kesken. Pesuohjelma, opinnot, työprojekti, jokin muu projekti. Ja kun yhden asian saa valmiiksi, kesken on jo jokin seuraava.

keskeneräisyyksiä

Mutta keskeneräisyys on elämää itseään, ja oikeastaan melko lohdullista. Jos kaikki olisi valmista, ei olisi mitään, mitä odottaa. Jos keskeneräisyys ei riittäisi, mikään ei riittäisi. Tahrat ja rypyt ja finnit ja pyykit ja surut ja kompuroinnit kuuluvat elämään samoin kuin vastasilitetyt paidat, käteen tarttuvat kädet, onnenhetket ja puhtaat ikkunat.

Sen tajuaa esimerkiksi silloin,

kun pyyhkii juhlia seuraavana iltana lattialta viinitahroja ja ajattelee, että

hitto nää viinitahrat on mahtavia,

että ne oikeastaan voisivat kuulua tähän.

Ihanaa alkavaa ja keskeneräistä viikkoa ❤ Ja lokakuuta. Ajatella, että nyt se taas on.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM