Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt valottaa millenniaalien uupumusta

korkeintaan vähän väsynyt

Eeva Kolun Korkeintaan vähän väsynyt kuvaa millenniaalien uupumusta hyvin henkilökohtaisesta lähtökohdasta: omasta uupumuksesta käsin. Tuloksena on pohdiskeleva ja poukkoileva teos: sellainen, joka välillä tuntuu vertaistuelta mutta kuitenkin välttelee kohtaamista, sellainen, jossa on välillä terävä oivallus mutta välillä keveää höttöä, sellainen, jota välillä ymmärtää ja välillä ei.

Mikä saa millenniaalit uupumaan?

Korkeintaan vähän väsynyt esittelee pitkän listan millenniaalisukupolvelle arkisia ja väsyttäviä kokemuksia. (Sivumennen sanoen, olen kirjoittanut niistä itsekin.) Niitä ovat ainakin pätkätyöt, taloudellinen epävarmuus, suorittaminen nuoresta asti, se jatkuva mikä sinusta tulee isona -kysymys. Taloudellisten huolien lisäksi on erilaista digistressiä, sosiaalisen median tuomia paineita ja tunne siitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa. Taustalla jyskyttää kärkäs poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos, koronaviruspandemia tai jokin muu hauska globaali kriisi.

On näytettävä hyvältä farkuissa, mutta suhtauduttava ruokaan rennosti. On oltava tiedostava kuluttaja, ilmastovegaani ja feministi, muttei saa olla paasaaja. On löydettävä oma intohimo, mutta tienattava paljon. Ei saa näprätä kännykkää jatkuvasti, mutta viesteihin on vastattava heti. Ei saa myöntyä patriarkaalisiin kauneusihanteisiin, mutta täytyy näyttää hyvältä. (Parasta, jos sääret vain ovat ihan luonnostaan täysin karvattomat.) Lastentekoa ei kannattaisi lykätä, mutta tietysti siihen saa ryhtyä vasta kun talous, ura ja parisuhde ovat vakaalla pohjalla.

Kolu kuvaa ristiriitaisia odotuksia ja naisille kasattuja paineita sekä henkilökohtaisia kokemuksiaan: perfektionismia, pyrkimystä kelvata ja yrittää aina vain enemmän, jotta olisi tarpeeksi. Ulkonäköpaineita, sitä jatkuvaa naisvihamielistä mediatulvaa, jossa kerrotaan, mitä kaikkea on nypittävä, trimmattava, treenattava ja siloteltava.

Teoksen teksti on ilmavaa, keskustelevaa. Kuuntelin sen äänikirjana, ja sellaisena se toimi hyvin: kuin kuuntelisi jonkun jutustelua.

Sitten tulee se mutta: keskustelevan, blogitekstimäisen tyylin kääntöpuolena on pinnallisuus ja epämääräisyys, se, että uupumusta käsitellään vain omasta viiteryhmästä käsin, se, että välillä teos jää kritisoimansa selfhelpin tasolle.

Millaiset uupumustarinat saavat palstatilaa?

Yksi asia minua on viime vuosien uupumuspuheessa häirinnyt: se, että uupumuksesta tulee tarina, narratiivi, joka piirtää rajat Hyväksyttävälle Uupumukselle, sellaiselle, josta kehtaa kirjoittaa somessa ilman pelkoa leimautumisesta tai negatiivisista seurauksista.

Moni Hyväksyttävä Uupumuskertomus on koulutetun, vaativia töitä tehneen ja suhteellisen hyvässä asemassa olevan naisen. Sellaisen, joka tietää, ettei uupumuksesta kertominen ole sosiaalinen tai ammatillinen itsemurha. Kun Kolu kirjoittaa, että suurin osa hänen tuntemistaan nuorista naisista on jossain vaiheessa palanut loppuun, se on varmasti ihan totta. Mutta se on vain yhden segmentin kokemus.

Tarkkasilmäisimmät hoksaavat, että kuulun itsekin akateemisten, vaativia töitä ja harrastuksia suorittaneiden naisten ryhmään. Tiedostan, että tämä ryhmä on vain yhdenlainen ja etuoikeutettu, se on ryhmä, jonka ääni pääsee helposti kuuluviin. Vaikka kuulun Kolun kanssa samaan viiteryhmään, en silti onnistunut aina tavoittamaan hänen kuvaamaansa fiilistä tai ilmiötä. Kun minä, selvä kohderyhmän edustaja, jäin välillä ulkopuolelle, ehkä moni muukin jäi; teksti ei aina onnistunut kaivautumaan pintaa syvemmälle.

Vastaamattomia kysymyksiä

Ketkä pääsevät uupumuspuheessa keskiöön ja ketkä jäävät marginaaliin? Kuinka paljon akateemisten kaupunkilaisten naisten paineet ovat heidän itsensä ja oman viiteryhmänsä asettamia, kuinka paljon ne tulevat ulkopuolelta? Millaista on toisenlaisten ryhmien uupumus? Olisiko teokseen voinut hakea muita näkökulmia?

Näiden kysymysten avonaisuus on teoksen suurin heikkous tietokirjana. Uupumusilmiön käsittely jää yksiulotteiseksi ja epämääräiseksi. Fiilistekstinä ja tilityksenä kirja varmasti toimii – Kolu kirjoittaa hyvin, ja mikä minä olen hänen kokemuksiaan kiistämään.

  • Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä (2020)
  • 380 s.
  • Gummerus
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Älä ole itsesi paras versio

selfhelp

Motivaatiolauseet ovat yksi sosiaalisen median rumimmista kukkasista. Ne, joissa on överisti filtteröity maisemakuva, iloisena ylös päin hyppäävä ihminen tai auringonlasku ja sitten teksti, jossa käsketään olemaan itsensä paras versio tai supersankari tai pesemään ikkunat samalla, kun vetää kansainvälistä skypepalaveria nälänhädän ja ilmastonmuutoksen ratkaisemisesta.

Jengi jakaa motivaatiokuvia somessa ja pyrkii samalla itsensä parhaaksi versioksi niin tosissaan, että yöunet menevät, peukalo kramppaa instan pakkoselaamisesta ja tiskit kasaantuvat tiskialtaaseen. Joskus toisella kädellä selataan self helppiä sormet haavoilla, ja aletaan herätä aamuisin viideltä, koska joku kansainvälinen johtajuusguru on nyt keksinyt, että viideltä heräävät ovat menestyjiä.

Motivaatiolauseiden ja self help -kirjallisuuden maniassa unohtuu helposti se, että kukaan ei voi olla itsensä paras versio elämän kaikilla osa-alueilla. Keskinkertaisuus ja epätäydellisyys kuuluvat ihmisyyteen, ja vuorokaudessa on vain rajallinen määrä tunteja. Epätäydellisyyttä ei pääse pakoon täydellisellä ruokavaliolla, huippuun hiotulla Instagram-feedillä tai crosstrainingilla, eikä varsinkaan huonolla, huuhaaseen  perustuvalla self helpillä.

Pahimmillaan itsensä parasta versiota suorittavat ihmisparat kärsivät uupumuksesta, digistressistä, somekateudesta ja jatkuvasta riittämättömyydentunteesta. Se on hiton kaukana siitä onnellisuudesta, jota itsensä parhaana versiona oleminen ajatuksen tasolla meille lupaa.

Avain onnellisuuteen täydellisyyden tavoittelun sijaan on taisteluidensa valitseminen. Olen itse valinnut olla taistelematta siivoamisen ja kokkaamisen suhteen. Ostan usein ruokani valmiina, koska se säästää aikaani ja helpottaa elämääni. Siksi somefiideistäni puuttuvat lähes täysin ruokakuvat, reseptit ja inspiroivat kodinhengettäryydestä kertovat asiat.

Kun valitsee taistelunsa, energiaa ja aikaa jää myös nukkumiseen ja tärkeille ihmisille. Aikaa vapaautuu myös, jos lopettaa paskan self helpin lukemisen. Suosittelen sitäkin.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Tykkäystoiminto muokkaa käytöstämme – millainen olisi some ilman sitä?

tykkäys
Kuva: Unsplash

Ihmiskunta on tehnyt huikeita asioita: käynyt kuussa, keksinyt antibiootit ja kehittänyt robotti-imurin. Sitten ihminen keksi älypuhelimen, läjän sovelluksia ja tykkäystoiminnon. Niiden vaikutukset ovat järisyttäviä: sovellukset ja niiden toiminnot muokkaavat uutisvirtaamme, kulttuuriamme ja käytöstämme enemmän kuin osaamme arjen keskellä ajatellakaan.

Tämän kulttuurisen mullistuksen vuoksi moni 2000-luvun ihminen on edes kerran elämässään suorittanut rituaalin, jolle 1980-luvulla olisi naurettu epäuskoisena: ottanut monta selfietä, etsinyt niistä parhaimman, käsitellyt ja julkaissut sen ja sitten kytännyt kuvan tykkääjämääriä ja vertaillut niitä muiden saamiin sydämiin.

Omakuvat ovat olleet osa ihmisyyttä niin kauan kuin ihminen on ollut ihminen: niitä on tuherreltu kallioihin ja kankaalle, niitä on otettu itselaukaisimen avulla ja niitä on kirjoitettu kirjoiksi. Omakuvassa ja oman itsen määrittelyssä on jotakin hyvin inhimillistä, ja kyky itsereflektioon on yksi niistä piirteistä, jotka tekevät ihmisistä ihmisiä.

Älypuhelinaika on kuitenkin tuonut omakuvaamiseen ja itsen määrittelyyn uuden piirteen: tykkäykset ja algoritmit, jotka suodattavat todellisuuttamme sen mukaan, mistä olemme itse tykänneet. Tällaisesta todellisuudesta tulee siiloutunut kupla, jossa vastakkaiset mielipiteet katoavat omista syötteistä, jossa eniten sydämiä keränneet kuvat hautaavat alleen vähemmän tykätyt ja jossa tykkäysmääristä tulee vertailun kohde ja itsetunnon mittari.

Jopa tykkäystoiminnon keksijä on katunut keksintöään. Siitä on kehkeytynyt  Frankensteinin hirviö, joka vaeltelee diginatiivien tajuntojen rajamailla saaden heidät vahtaamaan jatkuvasti saavuttamiaan reaktioita, suosiotaan ja ennen kaikkea muovaamaan julkaisemaansa sisältöä sellaiseksi, että se saavuttaisi mahdollisimman paljon tykkäyksiä. Tykkäys on kuin pavlovin koiran saama välitön palaute, ja niitä me nykyään odotamme älylaitteen ääressä kuola valuen. Samalla kärsimme someahdistuksesta ja jopa masennumme sen äärellä.

Tykkäysten metsästäminen on kaukana sosiaalisen median alkuperäisestä ideasta, joka ehkä oli kuulumisten jakaminen tai helpompi yhteydenpito (tai ehkä rahan tekeminen ihmisten itsestään jakamalla datalla, kuka tämän todellisuudessa tietää?). Tykkäyksistä on tullut koukuttava virtuaalinen suosittuuskilpailu, ja äärimmilleen vietynä niin somevaikuttajat kuin tavalliset tallaajat ostavat tykkäyksiä. Joskus ne ovat pelkkiä botteja, mutta joskus ihan oikeita ihmisiä, jotka klikkailevat hikipajamaisissa tykkäystehtaissa.

Kuka olisi arvannut, että tykkäysten tehtailu on uusi paskaduunin muoto? Kuka olisi arvannut, kuinka paljon kuvia ja todellisuutta nykyään suodattuu pois siksi, että sisällöstä halutaan tykättävää? Kuka olisi arvannut, että avoimuuden ja vapaan tiedonkulun sijasta sosiaalinen media vain vahvistaa siiloja ja samanmielisten kuplia?

Siksi tykkäyksetön some on radikaaliudessaan virkistävä ja tervetullut ajatus. Instagram on paraikaa kokeilemassa tykkäysten piilottamista muutamissa maissa. Odotan mielenkiinnolla kokeilun tuloksia. Esimerkiksi sitä, vaikuttaako se julkaistavaan sisältöön? Vaikuttaako se sisällön näkymiseen muiden syötteissä? Vaikuttaako se mielialaan? Vaikuttaako se ajankäyttöön? Vaikuttaako se mihinkään? Onko millään mitään väliä? Mikä on elämän tarkoitus?

Mitä mieltä sinä olet? Tykkäyksiä vai ei?

Lue myös:

Iso seuraajamäärä on turha mittari – miksi sillä on meille väliä?

eukalyptus
Kuva: Tim Wright / Unsplash

Netta kirjoitti joulukuussa hyvän tekstin eräästä somen lieveilmiöstä: ostetuista seuraajista. Siitä, että somettaja ostaa rahalla feikkikavereita, tykkääjiä tai seuraajia. Ajatus tuntuu absurdilta, mutta se on yhtä totta kuin se, että Teuvo Hakkarainen on kansanedustaja.

Tykkäysten ja seuraajien haaliminen on aika inhimillistä. Me ajattelemme ehkä, että mitä enemmän seuraajia tai tykkäyksiä on, sen pidetympiä, arvokkaampia ja parempia ihmisiä me olemme. Tykkääjä- ja seuraajamäärästä on tullut valheellinen tapa mitata omaa sosiaalista arvoaan, vaikka mittarina se kumisee tyhjyyttään. Somesta saadut reaktiot näkyvät myös vahvasti aivoissa. Siksi ostetut seuraajat saattavat houkutella.

Sisällöntuottajia ostetut seuraajat voivat houkutella taloudellisen hyödyn vuoksi, koska suuri seuraajamäärä poikii mukanaan kaupallisia yhteistöitä. Tilaajan kannalta niiden todellinen hyöty jää laihaksi, kun viesti ei tavoita oikeaa kohderyhmää. Koska kohderyhmä ei ole aito.

Seuraajien ostaminen voi tuntua viattomalta ja helpolta: kuka tahansa voi hankkia vain muutamalla klikkauksella ja vain muutamalla kympillä satoja tai tuhansia seuraajia lisää. Feikkiseuraajia ei oikeasti kiinnosta mikään, mitä teet, feikkiseuraajat eivät ole ystäviäsi. Yksinkertaisimmillaan ostetut tykkääjät ovat botteja.

Somealustojen havaitessa botit yhä paremmin, on ostettujen tykkäysten liiketoimintalogiikkaa ollut pakko muuttaa. Nyt tykkäyksiä tehtailevat oikeat ihmiset, jotka klikkailevat länsimaisia someprofiileita nälkäpalkalla ja huonoissa työoloissa.

Kyllä, aiemmin me nautimme halvoista Bangladeshissa tehdyistä t-paidoista, nykyään halvoista samassa paikassa tehtailluista tykkäyksistä. On uskomaton ajatus, että yksi paskatyön muoto on klikkailla tykkäyksiä Instagramiin.

Jokaisen vaikuttajamarkkinointia tekevän yrityksen on hyvä tietää, että sometykkääjien määrää kutsutaan myös vanity metricsiksi – turhamaiseksi mittariksi, joka näyttää hyvältä paperilla, mutta ei kerro markkinointiponnisteluiden onnistumisesta, viestin tavoitettavuudesta tai yleisön sitoutumisesta yhtään mitään.

Jokaisen ihmisen on hyvä tietää, että merkittävät ihmissuhteet ovat oikeassa maailmassa ja että merkityksellinen vuorovaikutus vaihtaa ajatuksia pelkkien tykkäysklikkien sijasta. Isolla seuraajamäärällä ei ole mitään muuta merkitystä kuin valheellinen egoboosti.

Juuh, tämä oli jälleen kerran sarjastamme Saila valittaa somesta somessa. Muut sarjan osat:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

5 syytä, miksi some pilaa elämäsi

david-calderon-973728-unsplash
Kuva: David Calderón / Unsplash

Someton syyskuu on saanut monet pohtimaan suhdettaan sosiaaliseen mediaan. Kirjoitin aiemmin paitsijäämisen pelosta, ja postaukseen tulleiden reaktioiden perusteella some ansaitsee lisää kriittistä tarkastelua.

Moni tiedostaa, että sosiaalinen media on usein vain huippuhetkiä ja siloteltuja kuvia. Vaikka järjellä ymmärtää, että kuvien, blogipostausten ja statuspäivitysten takana ei ole koko totuus, saattaa silti tuntua toiselta. Sellaiselta, että muiden elämä on onnellisempaa ja upeampaa kuin oma. Sellaiselta, että jää itse paitsi jostakin merkittävästä.

Ärsyketulva vaikuttaa mieleen ja muokkaa maailmankuvaa. Kun todellisuuden näkee jatkuvasti tietynlaisena, voi alkaa tuntua, että elämän pitäisi olla pelkkiä luksuslaukkuja, kaukomatkoja ja laajoja ystäväpiirejä. Samalla unohtuu, että jokaista ihanaa hääpostausta kohden on joku, joka on juuri eronnut ja tuntee, että ei enää ikinä löydä ketään tai saa rakkautta osakseen. Jokaista vastasyntynyttä ihmettä kohden on joku, joka on juuri lopettanut lapsettomuushoidot tuloksettomina. Jokaista terveyttä hehkuvaa salikuvaa kohden on joku, jonka kotona kärsitään yhtä aikaa täistä, kihomadoista ja noroviruksesta.

On inhimillistä, että hyviä hetkiä halutaan jakaa. Teen niin itsekin. Minulle tulee omasta Instagram-feedistäni hyviä muistoja mieleen. Silti feedi muokkaa todellisuutta, esittää siitä vain yhden puolen. Pahimmillaan se vaikuttaa mieleen, ihan oikeasti. Kerron seuraavaksi, miten:

Some voi aiheuttaa masennusta

Pittsburghin yliopiston tutkimuksessa on löydetty yhteys nuorten aikuisten masennuksen ja sosiaalisen median käytön välillä. Mitä enemmän somessa viettää aikaa, sitä todennäköisempiä masennusoireet ovat. Syyn ja seurauksen suhde ei tutkimuksessa selvinnyt, mutta näyttäisi siltä, että toisten ihmisten menestyksen seuraaminen aiheuttaa kateutta, joka voi johtaa masennusoireisiin.

Some aiheuttaa riippuvuutta

Monet sovellukset on tarkoituksella tehty sellaisiksi, että niihin syntyy riippuvuus. Oletko joskus halunnut saavuttaa pelissä vielä yhden tason? Oletko kytännyt lukukuittauksia, keskustelukumppanin paikallaolotietoa tai tykkäys- ja reaktiomääriä? Juuri niin sinun on suunniteltukin tekevän, ja aivojesi mielihyväjärjestelmä aktivoituu tällaisista nopeista palkinnoista. Someriippuvuus aiheuttaa pahimmillaan ahdistusta, masennusta ja pakko-oireista puhelimen vilkuilun tarvetta.

Some vie aikaa ja tuhoaa keskittymiskyvyn

Sosiaalisessa mediassa voidaan viettää jopa tunteja päivässä. Se aika on poissa mielelle hyvää tekevistä asioista: liikunnasta, ulkoilusta, ihmisten näkemisestä kasvokkain. Aivojen tottuessa ärsykkeisiin ne myös janoavat niitä lisää. Kirjojen lukemiseen on vaikea keskittyä. Bussin odottaminen tuntuu tylsältä ilman puhelimen räpläystä. Tämä kaikki kuormittaa aivoja ja heikentää keskittymiskykyä: aivomme ovat kuitenkin vielä melko kivikautiset.

Some saa vertailemaan itseään muihin

Jokainen meistä on joskus vertaillut omaa elämää muiden elämään: matkustanko tarpeeksi? Onko minulla yhtä paljon hienoja vaatteita? Onko minulla vähemmän seuraajia ja tykkäyksiä kuin kaverillani? Olenko minä huonompi? Ja sellaisista ajatuksista tulee aika kurja fiilis: on tutkittu, että tunti somea päivässä tekee lapsista tyytymättömämpiä itseensä ja elämäänsä.

Some eristää kupliin

Algoritmit ohjaavat vahvasti sitä, mitä näemme sosiaalisessa mediassa. Sen sijaan, että some tarjoaisi alustan dialogille ja toisten ymmärtämiselle, se saattaakin vain vahvistaa vastakkainasetteluita. Pahimmillaan ihmiset elävät omissa kuplissaan, ja saavat niissä vain tietoa, joka vahvistaa omia käsityksiä entisestään. Se siitä tiedon valtatiestä.

Pelkkää paskaa tilalla?

Tästä kaikesta huolimatta minä pidän somesta. Se auttaa pitämään yhteyttä ystäviin eri aikavyöhykkeillä. Se tarjoaa mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin, itsensä ilmaisuun ja muistojen tallettamiseen. Hyvistä puolista huolimatta olen usein huomannut somen myös ahdistavan minua – luetelluista syistä. Siksi olen tietoisesti vähentänyt sen käyttöä ja keskittynyt olennaiseen; testasin esimerkiksi sometonta sunnuntaita, luovuin Jodelista ja olen vaientanut lähes kaikki notifikaatiot – suosittelen kokeilemaan viimeistä.

Mikä on sinun suhteesi someen?