Saara Turusen Järjettömiä asioita on järjetön romaani rakkaudesta

saara-turunen-järjettömiä-asioita

Olen suuri Saara Turusen fani. Pidin sekä Rakkaudenhirviöstä että Sivuhenkilöstä, erityisesti siitä, kuinka teräviä havaintoja niissä tehdään sekä yhteiskunnasta että ihmisistä. Siksi tartuin innolla Turusen uusimpaan teokseen. Kuuntelin sen äänikirjana, ja se virtasi keväisten metsien ja jokien seurana kevyenä, mutta osittain aika järjettömänä seuralaisena.

Järjetöntä ambivalenssia

Järjettömiä asioita on rakkausromaani. Se kertoo Barcelonaan vaihtoon lähtevästä nuoresta naisesta, joka tapaa vaihtovuoden aikana miehensä ja venyttää siksi aikaansa maassa mahdollisimman pitkäksi. Kun paluun hetki vihdoin koittaa, alkaa vuosia kestävä, järjetön etäsuhde.

Hetkittäin tuntuu, ettei kumpikaan osapuolista halua olla suhteessa. Välimatka on pitkä, elämät omissa maissa erillisiä. Mies ei viihdy Suomessa. Nainen ei mielellään puhu miehestään kotimaassaan tai esittele häntä tuttavilleen.

Silti he jatkavat.

Koko asetelma, koko suhde vaikuttaa järjettömältä. Oleminen on alusta asti ambivalenttia, ja ambivalenssi värittää myös lukijan suhtautumista kirjaan: välillä teos on ihana ja terävä, välillä miettii, kauanko tämä tuskastuttava vellominen jatkuu.

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana poikkeava. Se ei ole samankaltainen suurten tunteiden rakkaustarina kuin ne, joihin olemme populaarikulttuurissa tottuneet. Teoksessa ei ole Titanicin, Romeon ja Julian tai teoksessakin mainittujen Cherbourgin sateenvarjojen kaltaista hullaantumista, tragediaa tai draaman kaarta.

Se on vain kokoelma hetkiä kaukosuhteesta ja havaintoja ihmisistä. Arkisuus ja suurten kertomusten kiertäminen tekee teoksesta jopa anarkistisen arkisen.

Järjetöntä norminvastaisuutta

Vuosia jatkuva etäsuhde haastaa ympäristönsä ja sen normit. Suhde, jossa ei asuta yhdessä, olla naimisissa tai hankita lapsia, hämmentää muita, ja no, vaikuttaa järjettömältä.

Normien tarkastelu ja haastaminen on ehdoton suosikkiasiani teoksessa.

Mutta en pidä siitä, että elämäntilanteeni saa minut näyttämään epäilyttävältä. Ja ehkä kaikkein häiritsevintä on se, että ihmiset haluavat esittää siitä mielipiteitään. No, missä te nyt olette ajatelleet sitten asua, kyselevät kanssaeläjät ja näyttävät epäluuloisilta, kun vastaan, että minä täällä ja mieheni omassa kaupungissaan. Seuraavaksi kysytään, aikoisimmeko mennä naimisiin ja entä sitten, jos saisimme lapsia, mitä silloin tekisimme, enkä osaa vastata. Ja niinpä kyselijät tarjoavat erilaisia ratkaisuja, joiden on kai tarkoitus olla avuksi.

Eri maissa asuminen ja vuosien etäsuhde haastaa normien lisäksi myös suhteen osapuolet. He ovat aina väärissä paikoissa, kaukana toistensa arjesta. Kun toisen perheessä tapahtuu tragedia, toinen on muualla, pätkivien whatsapp-puheluiden päässä.

Muoto ja merkitys haastavat lukijan

Järjettömiä asioita on rakkaustarinana vaikea. Jos sen merkitys haastaa perinteiset rakkaustarinat, ei sen muotokaan päästä helpolla.

Välillä tuntuu, että teoksessa ei ole selkeää juonta ollenkaan. On vain pätkä tapahtumia, ja siksi itse tarinasta on vaikea saada otetta ja siksi se hetkittäin tuskastuttaa.

Mutta hajanainen muoto vahvistaa tarinan merkitystä: mitä muuta elämä ja rakkaus oikeastaan ovat kuin kasauma arkisia tapahtumia ja tavallista elämää kauppakuitteineen, opintoineen ja perhesuhteineen?

Järjettömiä asioita ei päästä helpolla eikä siitä välttämättä ole helppo varauksetta tykätä. Mutta se on silti täynnä hienoja havaintoja ja hyvää kerrontaa sekä huumoria.

Mutta minä sanon, että ehkäpä kaiken ei tarvitse olla niin vakavaa. Sillä kotimaassani olen tottunut sellaiseen, että ihmiset pyrkivät alttarille, vaikka eivät osaisi lausua edes Isä meidän -rukousta, he tärväävät rahansa valkoiseen morsiuspukuun ja tuovat seremoniaan mukanaan omat lempikappaleensa, joita he soittavat cd-mankastaan, eikä papin ilme värähdäkään, vaikka kyseessä olisi teknoversio edellisvuoden kesähitistä ja sanoitukset käsittelisivät tissejä ja perseitä. Suurin osa avioitujista eroaa muutaman vuoden päästä, ja kohta he ovat taas kolkuttamassa kirkon ovea uuden puolisonsa kanssa.

Ehkä rakkauteen ja romaaneihin ei tarvitsekaan suhtautua niin vakavasti.

  • Saara Turunen: Järjettömiä asioita (2021)
  • 337 s.
  • Tammi
  • Kuunneltu äänikirjana

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM