Riikka Pulkkisen uutuusromaanin ensimmäiset sivut eivät lupaa hyvää. Niillä Henrik ja Frederika päättävät erota. Eroa hoidetaan porvarillisen sivistyneesti, yhdessä keskustellen, vailla draamaa. Haetaan joulukuusi, koristellaan se lapsen kanssa, laitetaan bataattilaatikko uuniin. Juodaan rieslingiä, juodaan kahvia, syödään konvehteja, katsellaan ikkunasta, ostetaan kukkia, leivotaan taatelikakkua.
Kukaan ei syö sipsejä sohvalla, juo kaljaa aamuyöllä tai valu holtittomasti räkää. Se olisi liian työväenluokkaista.
Taas yksi Säädyllinen murhenäytelmä, ehdin ajatella. Meinaan jättää kirjan kesken. Ajattelen, että en jaksa porvarillisia avioliittotarinoita, jos niissä ei ole mitään uutta, jos niissä ei ole Säädyllisen ainesosan kekseliäisyyttä tai Revolutionary Roadin pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä.
Jatkan silti, ja saan onnekseni huomata, että Lasten planeetta on muutakin kuin porvarillinen eroromaani. Se on myös identiteettiromaani, ja sellaisena varsin hyvä.
Frederikan identiteetti, joka on pitkään ollut äitiyttä, menee uusiksi eron vuoksi. Vuorovanhemmuus tuo mukaan ne tyttöyden, naiseuden ja sinkkuuden rippeet, jotka olivat hautautuneet johonkin äitiyden, arjen rutiinien ja puolisouden alle. Yhtäkkiä Frederika on taas tyttö, jolla on aikaa olla mitä haluaa, aikaa käydä treffeillä, aikaa olla nainen.
Mutta eihän nainenkaan halua olla pelkkä äiti. Hän haluaa olla monta. Hän haluaa olla kaikkea mitä ikinä hänen mieleensä juolahtaa. Mutta hän on pökertynyt työmääränsä alle, sillä arki on äkkiarvaamatta muuttunut valtavaksi asialistaksi ja tukahduttanut kaikki ne kauniit mahdollisuuksiennuput jotka vielä äsken naisessa odottivat.
Tyttö, äiti, tyttö, äiti. Ei koskaan naista, ei, ei.
Sitten on lapsen identiteetti, kun Frederikan ja Henrikin lapsi elää elämäänsä eron keskellä, tutustuu uusiin koteihinsa, touhuaa omia touhujaan, uhmaa, rakastaa, oppii uutta, leikkii lapsen leikkejä.
Sitten on Frederikan isosiskon Julian identiteetti, joka katosi kymmenen vuotta sitten psykoosin syövereihin. Frederikan nykyhetken rinnalla kulkee muisto ajasta, jolloin isosisko Julia, Julia uljas, Julia mahtava, romahti ja joutui rakentamaan itsensä uusiksi pienistä paloista, jotka olivat niin hajallaan, että niitä ei aina voi edes sanoittaa.
Identiteettiä ja sen hajoamista Pulkkinen kuvaa hyvin. Naiseutta hän kuvaa hyvin. Ihmisten rooleja hän kuvaa hyvin, niitä on meillä kaikilla monta. Frederikalla niitä ovat ainakin tytär, huolestunut sisar, tyttö, nainen ja äiti. Syvällä sisimmässään Frederika on yhä lapsi ja tyttö, kuten me kaikki olemme lapsia, yhtä hukassa ja neuvottomia. Siitä romaanin nimikin, Lasten planeetta, koska siltä Maan täytyy avaruudesta käsin näyttää.
Kirkkaista hetkistä ja ansioista huolimatta moni asia teoksessa ärsyttää: esimerkiksi yletön akateemisuus ja hyväosaisuus, se, että käydään asumassa Töölössä mutta palataan Kallioon, jossa voidaan ihmetellä piritorin päihdeongelmaisia.
Ehkä Frederikan elämänpiirin on tarkoitus olla ironiaa, mutta en tavoittanut sitä. Minulle loputtomat viittaukset Proustiin ja maailmankaikkeuteen, sivistyssanat ja neuroottiset keskustelut tuntuvat epäaidoilta ja uuvuttavilta, sellaisilta, että jossain tuolla kiillotetun dialogin ja kuohuviinin alla olisi vielä hahmon paljas tunne, joka ei pääse läpi. Keskustelut saavat miettimään, että olisin itsekin uupunut, jos kävisin ystävieni kanssa tällaisia keskusteluita, jos tuntisin pakkoa puhua Frederikan tavoin:
En. Pitkän kontemplaation jälkeen mä olen tullut siihen johtopäätökseen, että tarvitsen mitä oletettavimmin myös tulevaisuudessa peniksen elämääni. Ehkä koko miesvartalon. Mahdollisesti myös jonkun tietyn, ei-vielä-henkilöityneen miehen hauskuuden ja älyn ja herkkyyden. Mutta en tarvitse miestä turvaksi. En tarvitse itseni omistajaa enkä omistajuutta yhteenkään mieheen. Mutta rinnakkaista subjektiutta jonkun kanssa voisin toivoa.
Voi luoja, ota minut jo pois täältä, ehdin ajatella lukiessani.
Lasten planeetta on vahva tyttöyden ja naiseuden kuvaus, se siinä on eittämättä upeaa. Kokonaisuutena siinä on liikaa elementtejä, liikaa kaikkea, ja heikoimpina hetkinään se upottaa hahmot pinnallisten tunteiden, kauniiden kattausten ja epäaitojen dialogien syvyyteen, jossa sivistyssanat hyökkäävät lukijan kimppuun kuin ärhäkät ampiaiset elokuisella terassilla.
- Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
- Otava
- 382 s.
- Ostin kännissä perjantai-iltana
Seuraa blogia:
Teoksessa liikutaan useissa aika- ja kertojatasoissa. Romaanin keskiössä on Aurelia, menestyvä näyttelijä, joka on sattunut syntymään vuonna 1989, juuri silloin, kun Berliinin muuri murtui. Hän saa roolin Kansallisteatterin lavalle tehtävästä suurteoksesta, joka käsittelee Berliinin muurin viimeisiä päiviä. Kun Aurelia harjoittelee näytelmää varten, hänen isänsä makaa sairaalassa tajuttomana ja hänen äitinsä yrittää turhaan tavoittaa tytärtään, joka sitkeästi sulkee äitinsä ulos.
Kohtisuora 