Lasten planeetta on ärsyttävä eroromaani mutta hyvä identiteettiromaani

lasten-planeettaRiikka Pulkkisen uutuusromaanin ensimmäiset sivut eivät lupaa hyvää. Niillä Henrik ja Frederika päättävät erota. Eroa hoidetaan porvarillisen sivistyneesti, yhdessä keskustellen, vailla draamaa. Haetaan joulukuusi, koristellaan se lapsen kanssa, laitetaan bataattilaatikko uuniin. Juodaan rieslingiä, juodaan kahvia, syödään konvehteja, katsellaan ikkunasta, ostetaan kukkia, leivotaan taatelikakkua.

Kukaan ei syö sipsejä sohvalla, juo kaljaa aamuyöllä tai valu holtittomasti räkää. Se olisi liian työväenluokkaista.

Taas yksi Säädyllinen murhenäytelmä, ehdin ajatella. Meinaan jättää kirjan kesken. Ajattelen, että en jaksa porvarillisia avioliittotarinoita, jos niissä ei ole mitään uutta, jos niissä ei ole Säädyllisen ainesosan kekseliäisyyttä tai Revolutionary Roadin pisteliästä yhteiskuntakritiikkiä.

Jatkan silti, ja saan onnekseni huomata, että Lasten planeetta on muutakin kuin porvarillinen eroromaani. Se on myös identiteettiromaani, ja sellaisena varsin hyvä.

Frederikan identiteetti, joka on pitkään ollut äitiyttä, menee uusiksi eron vuoksi. Vuorovanhemmuus tuo mukaan ne tyttöyden, naiseuden ja sinkkuuden rippeet, jotka olivat hautautuneet johonkin äitiyden, arjen rutiinien ja puolisouden alle. Yhtäkkiä Frederika on taas tyttö, jolla on aikaa olla mitä haluaa, aikaa käydä treffeillä, aikaa olla nainen.

Mutta eihän nainenkaan halua olla pelkkä äiti. Hän haluaa olla monta. Hän haluaa olla kaikkea mitä ikinä hänen mieleensä juolahtaa. Mutta hän on pökertynyt työmääränsä alle, sillä arki on äkkiarvaamatta muuttunut valtavaksi asialistaksi ja tukahduttanut kaikki ne kauniit mahdollisuuksiennuput jotka vielä äsken naisessa odottivat.

Tyttö, äiti, tyttö, äiti. Ei koskaan naista, ei, ei.

Sitten on lapsen identiteetti, kun Frederikan ja Henrikin lapsi elää elämäänsä eron keskellä, tutustuu uusiin koteihinsa, touhuaa omia touhujaan, uhmaa, rakastaa, oppii uutta, leikkii lapsen leikkejä.

Sitten on  Frederikan isosiskon Julian identiteetti, joka katosi kymmenen vuotta sitten psykoosin syövereihin. Frederikan nykyhetken rinnalla kulkee muisto ajasta, jolloin isosisko Julia, Julia uljas, Julia mahtava, romahti ja joutui rakentamaan itsensä uusiksi pienistä paloista, jotka olivat niin hajallaan, että niitä ei aina voi edes sanoittaa.

Identiteettiä ja sen hajoamista Pulkkinen kuvaa hyvin. Naiseutta hän kuvaa hyvin. Ihmisten rooleja hän kuvaa hyvin, niitä on meillä kaikilla monta. Frederikalla niitä ovat ainakin tytär, huolestunut sisar, tyttö, nainen ja äiti. Syvällä sisimmässään Frederika on yhä lapsi ja tyttö, kuten me kaikki olemme lapsia, yhtä hukassa ja neuvottomia. Siitä romaanin nimikin, Lasten planeetta, koska siltä Maan täytyy avaruudesta käsin näyttää.

Kirkkaista hetkistä ja ansioista huolimatta moni asia teoksessa ärsyttää: esimerkiksi yletön akateemisuus ja hyväosaisuus, se, että käydään asumassa Töölössä mutta palataan Kallioon, jossa voidaan ihmetellä piritorin päihdeongelmaisia.

Ehkä Frederikan elämänpiirin on tarkoitus olla ironiaa, mutta en tavoittanut sitä. Minulle loputtomat viittaukset Proustiin ja maailmankaikkeuteen, sivistyssanat ja neuroottiset keskustelut tuntuvat epäaidoilta ja uuvuttavilta, sellaisilta, että jossain tuolla kiillotetun dialogin ja kuohuviinin alla olisi vielä hahmon paljas tunne, joka ei pääse läpi. Keskustelut saavat miettimään, että olisin itsekin uupunut, jos kävisin ystävieni kanssa tällaisia keskusteluita, jos tuntisin pakkoa puhua Frederikan tavoin:

En. Pitkän kontemplaation jälkeen mä olen tullut siihen johtopäätökseen, että tarvitsen mitä oletettavimmin myös tulevaisuudessa peniksen elämääni. Ehkä koko miesvartalon. Mahdollisesti myös jonkun tietyn, ei-vielä-henkilöityneen miehen hauskuuden ja älyn ja herkkyyden. Mutta en tarvitse miestä turvaksi. En tarvitse itseni omistajaa enkä omistajuutta yhteenkään mieheen. Mutta rinnakkaista subjektiutta jonkun kanssa voisin toivoa.

Voi luoja, ota minut jo pois täältä, ehdin ajatella lukiessani.

Lasten planeetta on vahva tyttöyden ja naiseuden kuvaus, se siinä on eittämättä upeaa. Kokonaisuutena siinä on liikaa elementtejä, liikaa kaikkea, ja heikoimpina hetkinään se upottaa hahmot pinnallisten tunteiden, kauniiden kattausten ja epäaitojen dialogien syvyyteen, jossa sivistyssanat hyökkäävät lukijan kimppuun kuin ärhäkät ampiaiset elokuisella terassilla.

  • Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta (2018)
  • Otava
  • 382 s.
  • Ostin kännissä perjantai-iltana

Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Seuraan nykyään kotimaista kirjallisuutta huonosti. Ehkä siksi, että en enää notku päivittäin yliopistolla, jonka kirjastossa oli kätevästi näytillä uutuuskirjat – etenkin silloin, kun oli vielä oppiainekohtaisia pikkukirjastoja yhden suuren opiskelijakirjaston sijasta. (Kyllä nykyään kaikki on huonommin, sen minä vaan sanon.) Ehkä luen nykyään kulttuurisivuja laiskemmin, mikä on täysin vastoin mummoni opetuksia. Onneksi Laura oli kuitenkin blogannut Riikka Pulkkisen uudesta teoksesta, joten älysin hankkia sen käsiini, utelias kun olen.

Paras mahdollinen maailma (2016) on Pulkkisen viides romaani. Se on kertomus vaikenemisen muurista, Berliinin muurista, ihmisten välisistä muureista; perheiden salaisuuksista ja tragedioista, vapaasta Euroopasta sekä läheisyydestä ja irtautumisesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATeoksessa liikutaan useissa aika- ja kertojatasoissa. Romaanin keskiössä on Aurelia, menestyvä näyttelijä, joka on sattunut syntymään vuonna 1989, juuri silloin, kun Berliinin muuri murtui. Hän saa roolin Kansallisteatterin lavalle tehtävästä suurteoksesta, joka käsittelee Berliinin muurin viimeisiä päiviä. Kun Aurelia harjoittelee näytelmää varten, hänen isänsä makaa sairaalassa tajuttomana ja hänen äitinsä yrittää turhaan tavoittaa tytärtään, joka sitkeästi sulkee äitinsä ulos.

On niin paljon asioita, jotka perheessä jäivät kesken, paljon asioita, joista vaiettiin.

Aurelian lisäksi äänen saa hänen äitinsä, joka kertaa perheensä vaiheita: seurusteluaikoja Aurelian Theo-isän kanssa, yliopistovuosia, Euroopan kuohuntaa, perhe-elämän alkua, virheitä, vaikenemisia. Myös Itä-Saksasta Suomeen päätynyt teatteriohjaaja Joachim käy läpi omia muistojaan ja menetyksiään, erityisesti vuotta 1989, joka päätti yhden aikakauden niin Euroopan kuin hänen perheensäkin historiassa.

Näytelmäharjoitusten edetessä menneisyys tulee yhä lähemmäs Aureliaa ja hänen äitiään. Heidänkin perheensä tragedia sijoittuu juuri Berliiniin.

Paras mahdollinen maailma on jo nimensäkin perusteella mahtipontinen, korkealle tähtäävä. Teoksen teemat ovat suuria, ja ehkä siksi niiden käsittely jää pintapuoliseksi. Materiaalia on liikaa, ääniä on liikaa. Murhenäytelmien, vapauden ja Euroopan lisäksi käsitellään myös sivujuonteina sukupuolirooleja, naiseutta, ruumiillisuutta, syntymää ja kuolemaa; kevyttä pientä askartelua suurten ja ikiaikaisten teemojen äärellä – tämä kaikki paketoituna kolmeensataanviiteenkymmeneen sivuun!

Katsokaa oikealle, katsokaa vasemmalle, katsokaa eteenne ja taaksenne: koko historia on tässä, täällä on verraten kaunista mutta kauheaa, tulkaa niin taivalletaan yhdessä tämä matka. Kalvo kalvolta, kerros kerrokselta me voimme siirtää päiviä sivuun niin että oikea hetki avautuu kuin aukeama. Kas tässä ovat ne vuodet joina suurimmat väärinkäsitykset syntyivät, mutta me jatkamme eteenpäin.

Teoksen kieli on kaunista, hiottua, täydellistä, Pulkkinen on epäilemättä taitava kirjoittaja ja hyvä tunteiden ja yksityiskohtien kuvaaja. Tällä kertaa täydelliseksi hiottu kieli vieraannuttaa, lisää muutenkin pursuilevaan keitokseen vielä yhden lisämausteen.

Kirjassa on myös Pulkkisen edellisistä teoksista tunnistettavia elementtejä: nuoria naisia, joilla on traagisia kohtaloita, vähän paremman väen illanviettoja, illallisia, joiden ruokalajit ja kattaukset kuvataan tarkasti: on pähkinävoilla siveltyjä päärynäsiivuja, briejuustoa ja viikunahilloa, parmankinkkusuikaleisiin käärittyjä meloninpaloja. Perhesalaisuuksia, töölöläisyyttä, akateemisuutta, lentolippuja Pariisiin. Yliopistolla valumista, gradun kirjoittamista, mukanokkelia filosofisia keskusteluita. Temaattisesti Paras mahdollinen maailma sekä aikaisemmat teokset Raja ja Totta muodostavat jonkinlaisen porvarilliset perhetragediat -trilogian.

Paras mahdollinen maailma on kunnianhimoista ja huolellista kirjallisuutta, kertomus ihmisistä historian ja sattumien jaloissa. Minut se sai kuitenkin enimmäkseen miettimään, että miksi aina on ihan tyhmää eikä ikinä ole kivaa?

Riikka Pulkkinen: Raja & Totta

Luin tautivuoteellani kaksi Pulkkisen kirjaa, esikoisteos Rajan ja Finlandia-ehdokkaaksi asti kohonneen Totan. Upotan kirjat samaan postaukseen, koska niillä on paljon yhteistä. Molemmissa teoksissa on samantyyppisiä henkilöhahmoja sekä suuria teemoja: kielletty rakkaus, kuolema ja klassinen tragedia. Rajassa ja Totassa vilisee nuoria, hauraita naisia ja minäänsä hahmottavia pikkulapsia.

Rajassa lukiolaistyttö ryhtyy suhteeseen opettajansa kanssa, Totassa lastenhoitaja perheen isän kanssa. Kuolema ja siihen liittyvä tematiikka on molemmissa teoksissa vahvasti läsnä. Yksi Rajan päähenkilöistä, Anja, on menettänyt miehensä mielen Alzheimerille. Miehen hiipuva mieli saa Anjan pohtimaan miehelleen lupaamansa eutanasian oikeutusta. Totassa Elsa, äiti ja isoäiti, tekee kuolemaa, jonka takia jäljelle jäävät perheenjäsenet surevat ja kohtaavat vanhoja perhesalaisuuksia.

tottajaraja

Molempien teosten kieli on runollista ja sujuvaa, tarinat huolellisesti rakennettuja. Teosten ympäristö on hyvin porvarillinen ja hahmot ovat akateemisia; opettajia, lääkäreitä, professoreita, taiteilijoita. He asuvat Töölössä tai Krunassa, käyvät Stockan herkussa ja käyttävät kalliita astiastoja.

Täydellisyydessä piileekin molempien kirjojen vakavin ongelma. Säröttömistä hahmoista on vaikea saada otetta, tarinat jättävät kylmäksi. Teokset ovat liian eteerisiä, liian porvarillisia ja liian täynnä kauniita, mutta merkityksettömiä yksityiskohtia. Hahmot rakastuvat, ryhtyvät kiellettyihin suhteisiin ja palaavat kulisseihinsa.  He notkuvat yliopistolla ja Pariisissa, varttuvat ja kuolevat. Välillä juodaan laadukasta punaviiniä, syödään juustoja ja tehdään rosmariinilihapataa. Tunteita esitetään ja selitetään, mutta ei oikeasti tunneta.

Molemmissa teoksissa onnistutaan kuljettamaan ja käsittelemään isoja teemoja mallikkaasti. Ulkokultaisuudestaan huolimatta ne ovat kelvollista luettavaa pimeneviin iltoihin.