Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Juhannuskirjani oli Linn Ullmannin romaani Siunattu lapsi (Et velsignet barn, 2005). Teos on kuin pohjoismainen kesä: viileä ja kaunis, rehevä ja karu, täynnä julmia pohjavirtoja. Siunattu lapsi on romaani muistamisesta ja unohtamisesta, lapsuudesta ja varttumisesta. Samalla se piirtää muotokuvan eräästä isästä ja hänen tyttäristään.

Niin, ne tyttäret: Isak Lövenstadilla on niitä kolme. Erika, Laura ja Molly. Erikan hän sai norjalaisen Elisabetin kanssa, mutta erosi tästä, kun Rosan, joka myöhemmin synnytti Lauran, raskaus oli jo liian pitkällä peiteltäväksi. Myöhemmin syntyi vielä Molly, väärinkäsitys, sanoi Isak laukkujaan pakkaavalle Rosalle. Rosa jäi, ja niin kolme sisarpuolta viettivät lapsuudenkesänsä karunkauniilla Hammarsön saarella yhdessä Rosan ja Isakin kanssa. Talvet Erika ja Molly asuivat omien äitiensä kanssa.

siunattu lapsi
Siunattu lapsi

Romaanin 2000-luvulle sijoittuva kehyskertomus saa alkunsa, kun Erika päättää lähteä Hammarsölle tapaamaan vanhentunutta isäänsä. Mukaan lähtevät myös Laura ja Molly, ja niin sisarpuolet ovat matkalla Hammarsölle ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun lapsuudenkesien.

Kun Laura oli pienempi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänellä olisi ollut sisaruksia, sen enempää puolikkaita kuin kokonaisiakaan, pieniä tai isoja, siskoja tai veljiä, mutta sitten Erika tuli Hammarsölle ja kutsui hänen isäänsä isäksi.

Ensin tuli Erika, sitten tuli Molly.

Hammarsö näyttäytyy tyttärille erilaisena: Erika varttuu kesien aikana teini-ikäiseksi ja solmii ystävyyssuhteita saaren muiden nuorten kanssa. Nuorten väliset suhteet ovat julmia ja ailahtelevaisia: aina joku jätetään ulos porukasta, aina jotakuta rangaistaan. Keskimmäinen Laura on välillä mukana isosiskon kanssa, välillä tarkkailijana ja pieni Molly hahmottaa saarta lähinnä meren, metsäpolkujen, pelottavien karhujen ja lintujen kautta.

Isän oleminen rytmittää sisarten kesiä: päivästä on oltava tietyt hetket ulkona, jotta isä saa työrauhan. Pelottavasta isästä läíkkyy välillä odottamatonta hellyyttä, välillä tämän jyrähdyksiä saa säikkyä. Isak on persoonaltaan vahva ja työssään arvostettu mies, joka kuitenkin tarvitsee läpi elämänsä naisen järjestelemään kotia, laittamaan ruokaa, hoitamaan käytännön asioita, jolle kuitenkin sattuu mitä erikoisimpia vahinkoja ja väärinkäsityksiä naisten kanssa.

Sinä olet rakkauslapsi, hän sanoi Lauralle, sinä olet erityinen, ja vähitellen sanat alkoivat kuulostaa Lauran korvissa syytökseltä. Hän ei halunnut olla kaikkein rakastetuin lapsi. Hän ei ollut pieni ja suloinen ja hellyyttävä kuin Molly eikä pitkä ja kaunis ja koulunero kuin Erika. Hän ei osannut sanoa mielenkiinteoisia asioita, kun he istuivat sillä tavalla kahdestaan, kuoleva lintu välissään, eikä hänellä ollut minkäänlaista visiota, siitä hän oli melko varma, ei ainakaan sellaista, jolle Isak nyökkäisi hyväksyvästi ja sanoisi avian, Laura! Niin! Juuri niin! Olet fiksu tyttö, Laura!

Romaanin rakenne on pirstaleinen: tytärten nykyhetki kietoutuu menneisyyteen, lapsuusmuistoihin sekä niihin asioihin ja ihmisiin, jotka on tarkoituksella unohdettu. Kukaan sisarista ei halua sanoittaa sitä, miksi he eivät enää yhden kesän jälkeen palanneet Hammarsölle. Mielen reunoille painetut asiat liikkuvat kuitenkin pohjavirtoina nykyhetkessä, ja lapsuuden kokemukset tulevat pintaan tytärten nykyisissä ihmissuhteissa.

Siunattu lapsi on kerronnaltaan tarkkanäköinen, episodimainen ja monikulmainen. Se ei päästä lukijaansa helpolla, koska sen havainnot ihmisistä ja ihmisyydestä, luonnosta ja tunteista ovat niin tarkkanäköisiä ja ihon alle meneviä. Teoksen juonikaan ei ole selväpiirteinen tai helposti lähestyttävä, eikä lukukokemusta voi millään tavalla kuvailla helpoksi. Vaikuttavaksi kyllä, karuksi ja kauniiksi.

Siunattu lapsi jääkin resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan sulkemisen jälkeen.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö

Minä olen opetellut jättämään huonot tai raivostuttavat kirjat kesken, koska elämä on liian lyhyt. Peter Høegin Hiljaista tyttöä (2006) en tästä huolimatta jättänyt kesken. Se oli taistelu, työvoitto. Minä tuskailin Hiljaisen tytön kanssa yli puoli vuotta, uusin lainaa, uusin uudestaan. Pakotin itseni aina välillä lukemaan parikymmentä sivua, sitten luovutin jälleen.

En jättänyt kesken, koska kävin lainaamassa tämän elokuussa ystäväni kanssa, ja hän käski lukea sen, koska se on huikea.

Minä lupasin lukea.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja minä luin, tuskailin, luovutin. Aloitin uudelleen. Kahlasin läpi 566 sivua, pääsin jotenkuten kärryille kirjan puolivälin jälkeen. Siinä vaiheessa aloin jonkin verran pitää teoksesta, mutta pitikö minun todella kärsiä ensin kolmesataa sivua rikkonaista rakennetta, pomppivaa juonta ja raivostuttavaa päähenkilöä?

Ehkä minun piti, muuten en varmaan olisi saanut kokea tällaista tunnetta työvoitosta.

Hiljaisessa tytössä on mahtavia elementtejä ja hieman nyrjähtänyt todellisuus. Päähenkilö on lain ja yhteiskunnan reunalla elävä sirkustaiteilija Kasper, joka kuulee ympärillä olevat ihmiset. Kuulee sävellajit, teemat, hahmottaa maailman eri tavoin kuin tavalliset ihmiset. Se viehättää. Aluksi luin hitaasti vain siksi, että jäin tunnustelemaan, miltä minkäkin hahmon sointi kuulostaa.

Musiikin ja soinnin kuvaaminen ahmaisee suuren osan. Ihmisten lisäksi kuvataan tarkasti ympäristöä, Kööpenhaminan kaupunkia, sen äänimaisemaa, maantiedettä.

Salaisuus oli tragiikkaa, c-mollissa, jotain lapsiin liittyvää, nainen oli lapseton. A-duuriperfektionismi ei ollut pehmennyt. Iän karttuessa ihminen integroi kvinttiympyrässä vastapäisen sävellajin, prosessi on akustinen vastine sille, mitä me kutsumme kypsymiseksi.

Mutta on yksi tyttö, joka on täysin hiljainen. Josta Kasper ei kuule mitään. Jossa on selkeästi jotakin outoa voimaa. Tytöllä ei ole ominaissointia, ei mitään. Sitten tyttö katoaa. Se ehkä liittyy outoihin maanjäristyksiin ja tulviin, hämäriin kiinteistökauppoihin. Tytöllä on voima, josta jotkut haluavat hyötyä.

Kasper alkaa jäljittää tyttöä.

Seuraa teema ja variaatioita. Murtautumisia, kilpajuoksuja, tappelukohtauksia. Dekkarimaisia elementtejä. Sairaalasta heräämistä, putkasta heräämistä, jäljille pääsemistä, jälkien kadottamista. Täpäriä pakoja, palasten kokoamista.

Kertomus etenee kuin klassinen musiikki, mutta lähes kuusisataasivuisessa romaanissa teema ja sen variaatiot turhauttavat: minä kuuntelen Bachin Chaconnen paljon nopeammin kuin luen tämän kirjan. Rakenne ei kanna, ja päähenkilö, hänhän on sietämätön. Suuri egoisti, sanoo Sininen Rouva kirjassa. Oman erityisyytensä pauloissa, elää omilla säännöillään. Rinnastaa itsensä kepeästi historian suurmiehiin:

Kyse on siitä, että todella suuret kuten Grock, Beethoven ja Schubert ovat kaikki tarvinneet naisen, joka on pannut likoon koko hoivaamisen lahjansa. Bach samaten. Hän tarvitsi kaksi naista. Ja Jeesus: Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan. Kun miehellä on taiteellinen tai hengellinen missio, hän tarvitsee naisen ehdotonta, uhrautuvaa rakkautta.

Omat teot on helppo oikeuttaa, oma todellisuus yksinkertaisempi, kun pystyy liittämään itsensä osaksi suurten ja poikkeavien jatkumoa. Taitavasti rakennettu antisankari, se Kasper Krone on.

Hiljaisessa tytössä hienointa on äänen, maiseman ja uskonnollisen mystiikan kietominen yhteen. Sekavuuden, turhauttavan rakenteen ja raivostuttavan päähenkilön vuoksi en jää kaipaamaan kirjaa yöpöydälläni.

Oikeastaan käyn tipauttamassa sen kirjaston palautusluukusta jo tänään. Vihdoinkin.