Eva Frantzin Sinisessä huvilassa tutkitaan bloggarin puukotusta

sininen huvilaDekkarit ovat genrensä edustajina minulle vieraita. Viime syksynä luin todennäköisesti elämäni ensimmäisen dekkarin – sanon todennäköisesti siksi, että en voi olla ihan varma, mitä kaikkea minulle on peruskouluaikaan yleissivistyksen nimissä luetettu. Voi hyvin olla, että kouluaikojen unohtuneiden kirjojen joukossa on myös jokunen dekkari. Vähäisen dekkarikokemukseni vuoksi en tunnistaisi genren kliseitä, vaikka ne tanssisivat alasti edessäni ja laulaisivat Popedaa.

Elämäni oletettu toinen dekkari on Eva Frantzin Sininen huvila, joka aloittaa Anna Gladista kertovan dekkarisarjan. Takakansi kuvailee tyylilajia cozy crimeksi, ja vaikka en sen tarkkaa määritelmää tiedäkään, viehätyin juuri teoksen sievyydestä: pikkukaupunkimiljööstä, aihepiiristä, sujuvasta juonenkuljetuksesta ja siitä, että teksti ei mässäile väkivallalla.

Teoksen asetelma on herkullinen – etenkin jos sattuu liikkumaan blogimaailmassa. Alkuasetelmassa suosittua Sininen huvila -lifestyleblogia pitävä Becca Stenlund löydetään kotoaan puukotettuna. Hänen 5-vuotias lapsensa harhailee yksin lähiseudulla, puolisonsa on muuttanut hetkeä aikaisemmin pois yhteisestä kodista ja blogin kommenttikenttään ilmestyy säännöllisesti uhkaavia kommentteja. Anna Glad saa mysteerin selvitettäväkseen, ja marssittaa samalla sivuille työparinsa, parisuhdeongelmansa ja ajanpuutteensa.

Sinisessä huvilassa tuntui väärältä heittäytyä sohvalle, nostaa jalkoja pöydälle ja katsella lätkää. Sinisen huvilan asukkaiden piti hioa vanhoja huonekaluja ja tehdä ruokaa pitkän kaavan mukaan päivät pitkät, ei katsoa dokusaippuoita tai syödä noutoruokaa. Peter ei enää tuntenut oloaan kotoisaksi talossa, jonka oli itse ostanut ja rakkaudella kunnostanut. Vaikka hän tiesi olevansa epäoikeudenmukainen, hän oli suunnannut ärtymyksensä Beccaan. Becca puolestaan oli pitänyt Peteriä pahansuopana, koska tämä ei pystynyt iloitsemaan blogin menestyksestä.

Frantz on tehnyt blogiläksynsä ja hallitsee taitavasti tyylilajin. Sininen huvila esittelee, kuinka bloggaajan äitiyttä ruoditaan kommenteissa, osoittaa, miten paljon työtä ja aikaa käytetään täydelliseen Instagram-kuvaan ja miten vaikutusvaltaisen bloggaajan kielteinen arvio voi koitua aloittelevan yrityksen kohtaloksi. Blogimaailman kliseet ja kohut, nettikeskustelut ja henkilöbrändin rakentaminen ovat houkuttelevaa materiaalia, ja aiheeseen on tarttunut myös Anna-Kaari Hakkarainen Kristallipalatsi-romaanissaan.

Viehätyin siitä, kuinka teos marssittaa näyttämölle kirjon erilaisia nettipersoonia ja erilaisia naisia: työlleen omistautuneen poliisin, kauniita asioita vaalivan ja täydellisyyttä tavoittelevan bloggarin, sinnikkäästi eteenpäin pyrkivän ja motivaatiolauseista elävän nuoren naisen, ilkeän nettitrollin sekä pullantuoksuiselta vaikuttavan anopin. Vaikka hahmot ovat melko stereotyyppisiä, ne eivät ärsytä tai tunnu liian kliseisiltä, vaan he palvelevat juonenkuljetusta ja aihepiirin rakentamista.

Ainoa minua selvästi häirinnyt asia oli kerrontaratkaisu, jossa varsinaisen juonen rinnalla kulki kursiivilla kirjoitettu toinen kertomus. Vaikka sen merkitys paljastuu lopussa, se rikkoi jämäkkyyttä ja hallitsi välillä liikaakin muuten näppärää ja tyylikästä juonenkuljetusta; siitä huolimatta, että syyllistä voi aavistella jo ennen loppuratkaisua, ei motiivin monitahoisuus auennut ainakaan minulle kuin vasta lopussa.

Kokonaisuutena Sininen huvila on viihdyttävä, vetävä ja tyylikäs kesäkirja.

  • Eva Frantz – Sininen huvila (Blå villan), 2017
  • Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen
  • Schildts & Söderströms
  • 247 s

Kirja saatu kustantamolta, kiitos!

Karl Ove Knausgård: Taisteluni II

Lähes vuosi sitten tartuin Karl Ove Knausgårdin kuuluisan Taisteluni-romaanisarjan ensimmäiseen osaan. Lukukokemus oli vaikuttava, mutta samalla raskas ja intensiivinen. Tarvitsin vähän taukoa sen jälkeen.

Loppuvuodesta tartuin kakkososaan, nyt sain sen päätökseen. Taisteluni II (Min kamp II, 2009) on nimensä mukaisesti Knausgårdin omaelämäkerrallisen romaanisarjan toinen osa. Osia on kokonaisuudessaan kuusi.taisteluni-iiToisessa osassa Knausgård keskittyy lähes täysin perheeseensä. Hän kuvaa muuttoaan Norjasta Ruotsiin, rakastumistaan nyt jo entiseen vaimoonsa Linda Boström Knausgårdiin, Vanja-tyttären syntymää ja lapsen ensimmäistä elinvuotta.

Lapsen pitkä musta tukka oli liimautunut päätä myöten. Iho oli harmahtava ja vahamainen. Hän huusi, en ollut koskaan ennen kuullut sellaista ääntä, se kuulosti minun tyttäreltäni, ja olin maailman keskipisteessä, en ollut koskaan ennen ollut siinä, mutta nyt olin siinä, me olimme siinä, maailman keskipisteessä. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, mutta siinä missä me olimme, kätilö, harjoittelija, Linda, minä ja pieni lapsemme, siinä loisti.

Upeinta teoksessa on Vanja-tyttären odotusajan ja syntymän kuvaus. Lapsen syntymää kuvaileva kohtaus on yksi kirjan liikuttavimpia kohtia – niin intensiivisesti ja kauniisti se on kirjoitettu. Tällaisia kohtauksia lukiessa tuntee koko kehollaan, kuinka hienoa kirjallisuutta onkaan lukemassa.

Hienojen hetkien jälkeen tulevat ne raskaat hetket. Minulle ahdistavimpia kohtia olivat Karl Oven ja Lindan ailahtelut, tunteenpurkaukset ja riidat. Knausgård ei sensuroi tai kaunistele itseään. Se on harvinaista, ja se tekee romaanisarjasta niin merkittävän. Samalla se tekee teoksesta myös vaikean, ahdistavan ja raskaan.

Arkisten tapahtumien rinnalla Knausgård kuljettaa monisivuisia pohdiskeluja ympäristöstään, ajasta, uskonnosta ja yhteiskunnasta. Välillä teksti etenee kuin ajatus: poukkoilee ja karkaa sivuraiteille vaan palatakseen jälleen johonkin arkiseen tilanteeseen kuten kahvilaan tai ruokakauppaan. Poukkoilu tekee lukemisesta haastavaa, mutta samalla se tekee siitä teoksesta ainutlaatuisen: niin avoimesti Knausgård ajatuksiaan ja elämäänsä kuvaa, niin taitavasti hän kuljettaa tekstiä.

Knausgård on tarkka ihmiskuvaaja, joka nimeää itsensä monesti ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Yhdessä hetkessä hän kuvaa tarkasti ystäviään ja keskusteluja illanvietossa, seuraavaksi hän pakenee keittiöön tiskaamaan tai laittamaan ruokaa päästäkseen pois vuorovaikutustilanteesta, väistääkseen ihmisiä.

Taisteluni II on sekä tarkkailua että avautumista. Sekä väistämistä että kohtaamista. Sekä hyviä hetkiä että huonoja hetkiä. Kirjana se on helpommin lähestyttävä ja tunnelmaltaan ystävällisempi kuin sarjan ensimmäinen osa, jossa käydään muutaman sadan sivun verran läpi Knausgårdin isän alkoholismia. Lukukokemuksena se on kuitenkin niin vaativa, että pidän jälleen tauon ennen seuraavaan osaan tarttumista.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kun Saila dekkarin luki

Murhaaja on tarjoilija oli pitkään ainoa asia, joka minulle dekkareista tuli mieleen. Joitain muitakin irrallisia mielikuvia niistä oli, kuten suurennuslasi, tweed, pimeät kujat ja ammuskelu. On siis melko iisiä päätellä, että genre on ollut minulle etäinen. Vuoden 2015 lukuhaasteessakin on edelleen roikkunut tyhjänä kohta dekkari. Eipähän roiku enää!

Dekkarimaaottelu-tapahtuman jälkimainingeissa tartuin Emelie Scheppin esikoisteokseen Ikuisesti merkitty (Märkta för Livet, 2013), ja yllätyin positiivisesti. Niin taisi yllättyä moni muukin ennen minua: jokainen kustantamo hylkäsi Scheppin käsikirjoituksen, joten hän julkaisi romaanin ensin omakustanteena. Muutamassa viikossa kirjaa myytiin tuhansia kappaleita, ja loppu on historiaa. Nyt Jana Berzeliuksen tarina on kasvanut sarjaksi.

emelie schepp ikuisesti merkitty

Niin, Jana Berzelius, teoksen päähenkilö. Jana on nuori ja älykäs syyttäjä, joka saa pöydälleen maahanmuuttoviraston johtajan murhatapauksen. Viileä Jana ei hätkähdä alkuasetelmaa eikä oikeastaan mitään muutakaan. Mutta seuraavaa uhria, tunnistamatonta nuorta poikaa, hän hätkähtää. Pojan ihoon kun on viilletty merkki, joka muistuttaa Janaa hänen omasta menneisyydestään. Alkaa kilpajuoksu, jossa Jana haluaa löytää murhaajan ennen poliisia varjellakseen itseään ja omia salaisuuksiaan.

Jana Berzelius heräsi viideltä aamulla. Hän oli nähnyt jälleen samaa unta, joka ei koskaan jättänyt häntä rauhaan. Hän nousi istumaan ja kuivasi hikeä otsaltaan. Hänen suutaan kuivasi, ja hän oletti sen johtuvan siitä, että hän oli kirkunut. Hän suoristi krampissa olevat sormensa. Kynnet olivat pureutuneet kämmeniin. Hän oli nähnyt samaa unta niin kauan kuin muisti. Siinä oli aina samat kuvat. Häntä ärsytti, ettei hän ymmärtänyt, mitä se tarkoitti. Hän oli käännellyt ja pyöritellyt ja analysoinut kaikkia symboleja aina joutuessaan unen uhriksi. Se ei kuitenkaan auttanut.

Paitsi että Jana on kiehtova ja monikerroksinen hahmo, myös tarina vetää hyvin. Siinä on sopivasti koukkuja, yllätyksiä ja toimintaa. Kirjaa ei malta laskea käsistään, ja se nousikin minulle teoksen tärkeimmäksi ansioksi: Ikuisesti merkitty on kirja, jota on helppo lukea ja johon jaksaa tarttua vaikka kuinka väsyttävän päivän jälkeen. Ikuisesti merkitty on myös kirja, jolla oli helppo aloittaa uusi genre.

Mutta kuka murhaaja on? Sen voin kertoa, että se ei ole tarjoilija.

Kirja saatu HarperCollinsNordicilta. Kiitos!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lisa Strømme: Mansikkatyttö

Miltä kuulostaa yhdistelmä pohjoismainen, lyhyt kesä, suuri taiteilija ja kielletty rakkaus? Hyvältä keitokselta? Ongelmilta? Kesän heräämiseltä ja hiipumiselta? Ainakin niiltä. Lisa Strømme pureutuu teoksessaan Mansikkatyttö (The Strawberry Girl, 2016) rakkaustarinaan Edvard Munchin maalausten takana. Taustalla on tositarina Munchin ja erään amiraalin tyttären kesäromanssista, mutta tietenkin kirjailija on käyttänyt runsaasti värikynää Mansikkatyttöä rakentaessaan.

mansikkatyttö

Tarina sijoittuu Norjan rannikolla sijaitsevaan kauniiseen Åsgårdstrandiin, jossa useat norjalaiset boheemit ja taiteilijat viettivät kesäänsä. Niin myös vuonna 1893. Tarinan keskiössä on paikallinen Johanne, joka tunnetaan myös nimellä Mansikkatyttö hänen poseerattuaan nuorempana samannimisen taulun mallina. Johanne tuntee paikallisen luonnon, hengittää heräävän kesän tahdissa ja kerää marjoja seudun kesävieraille. Taiteellisesti lahjakas Johanne tuntee myös paikkakuntalaisten kavahtaman Munchin, jopa maalaa tämän kanssa.

Kun Johanne pestataan varakkaaseen Ihlenin perheeseen piiaksi, hän ystävyystyy perheen oikukkaan Tullik-tyttären kanssa. Pian Johanne päätyy välikädeksi Tullikin ja Munchin intohimoiseen ja kiellettyyn romanssiin. Varmaan arvaatte, mitä siitä seuraa: luokkaeroja, riutumista, kotiaresteja, intohimoa, niitä tuttuja juttuja.

Yleensä vierastan historiallisista henkilöistä tehtyä fiktiota, koska faktan ja fiktion rajan hämärtyminen tuppaa ärsyttämään. Mansikkatyttö kuitenkin veti mukanaan, erityisesti sen takia, että pohjoismaisen kesäluonnon, arkisten askareiden ja maaseudun kuvaus viehättivät minua valtavasti. Kertojana ja havainnoijana toimiva Johanne sulautuu luontoon, ja tarina elää kesän vaiheiden mukaan.

Kesäkuu paiskasi kättä heinäkuun kanssa hiostavaa hellettä lupaavan sopimuksen merkeissä. Lämpötilat kipusivat taivaisiin ja toivat kuumimman kesän miesmuistiin. Kun suurin osa meistä nääntyi, Tullik säteili helteessä. Hänen hipiänsä päivettyi lämpimän pehmeäksi, ja hänen hiuksensa olivat upeammat kuin koskaan ja loistivat auringon vaalentamina kultaisina suortuvina. Hänen sielunsakin paahtui elämästä, jännnityksestä ja vaarasta.

Ylipäätään Mansikkatytössä oli paljon minua miellyttäviä juttuja. Sen todistaa laatimani äärimmäisen kirjallisuustieteellinen checkbox-lista Sailaa viihdekirjoissa miellyttävistä elementeistä:

[x] eloisa luonnon ja vuodenaikojen kuvailu

[x] historialliset puitteet

[x] arkisten askareiden kuvailu eli ns. maanläheisyys

[x] ei-myötähävettävät seksikohtaukset

[x] taiteilijat

[x] punapäät

Miellyttävistä jutuista huolimatta kirjassa oli miinuksiakin: Tullikin repivä ja leiskuva tunteellisuus alkoi loppua kohden käydä lukijalle tuskalliseksi ja lipsua pateettisuuden puolelle. Loppuratkaisukaan ei yllätä. Silti kokonaisuus jää vahvasti plussan puolelle, ja ahminkin kirjan muutamassa päivässä. Tietenkin siten, että suurimman osan lukuajasta vietin puistossa maaten. Mansikkatyttö, jos mikä, on kesäkirja.

* Teos on saatu kustantamolta

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Linn Ullmann: Siunattu lapsi

Juhannuskirjani oli Linn Ullmannin romaani Siunattu lapsi (Et velsignet barn, 2005). Teos on kuin pohjoismainen kesä: viileä ja kaunis, rehevä ja karu, täynnä julmia pohjavirtoja. Siunattu lapsi on romaani muistamisesta ja unohtamisesta, lapsuudesta ja varttumisesta. Samalla se piirtää muotokuvan eräästä isästä ja hänen tyttäristään.

Niin, ne tyttäret: Isak Lövenstadilla on niitä kolme. Erika, Laura ja Molly. Erikan hän sai norjalaisen Elisabetin kanssa, mutta erosi tästä, kun Rosan, joka myöhemmin synnytti Lauran, raskaus oli jo liian pitkällä peiteltäväksi. Myöhemmin syntyi vielä Molly, väärinkäsitys, sanoi Isak laukkujaan pakkaavalle Rosalle. Rosa jäi, ja niin kolme sisarpuolta viettivät lapsuudenkesänsä karunkauniilla Hammarsön saarella yhdessä Rosan ja Isakin kanssa. Talvet Erika ja Molly asuivat omien äitiensä kanssa.

siunattu lapsi
Siunattu lapsi

Romaanin 2000-luvulle sijoittuva kehyskertomus saa alkunsa, kun Erika päättää lähteä Hammarsölle tapaamaan vanhentunutta isäänsä. Mukaan lähtevät myös Laura ja Molly, ja niin sisarpuolet ovat matkalla Hammarsölle ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun lapsuudenkesien.

Kun Laura oli pienempi, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänellä olisi ollut sisaruksia, sen enempää puolikkaita kuin kokonaisiakaan, pieniä tai isoja, siskoja tai veljiä, mutta sitten Erika tuli Hammarsölle ja kutsui hänen isäänsä isäksi.

Ensin tuli Erika, sitten tuli Molly.

Hammarsö näyttäytyy tyttärille erilaisena: Erika varttuu kesien aikana teini-ikäiseksi ja solmii ystävyyssuhteita saaren muiden nuorten kanssa. Nuorten väliset suhteet ovat julmia ja ailahtelevaisia: aina joku jätetään ulos porukasta, aina jotakuta rangaistaan. Keskimmäinen Laura on välillä mukana isosiskon kanssa, välillä tarkkailijana ja pieni Molly hahmottaa saarta lähinnä meren, metsäpolkujen, pelottavien karhujen ja lintujen kautta.

Isän oleminen rytmittää sisarten kesiä: päivästä on oltava tietyt hetket ulkona, jotta isä saa työrauhan. Pelottavasta isästä läíkkyy välillä odottamatonta hellyyttä, välillä tämän jyrähdyksiä saa säikkyä. Isak on persoonaltaan vahva ja työssään arvostettu mies, joka kuitenkin tarvitsee läpi elämänsä naisen järjestelemään kotia, laittamaan ruokaa, hoitamaan käytännön asioita, jolle kuitenkin sattuu mitä erikoisimpia vahinkoja ja väärinkäsityksiä naisten kanssa.

Sinä olet rakkauslapsi, hän sanoi Lauralle, sinä olet erityinen, ja vähitellen sanat alkoivat kuulostaa Lauran korvissa syytökseltä. Hän ei halunnut olla kaikkein rakastetuin lapsi. Hän ei ollut pieni ja suloinen ja hellyyttävä kuin Molly eikä pitkä ja kaunis ja koulunero kuin Erika. Hän ei osannut sanoa mielenkiinteoisia asioita, kun he istuivat sillä tavalla kahdestaan, kuoleva lintu välissään, eikä hänellä ollut minkäänlaista visiota, siitä hän oli melko varma, ei ainakaan sellaista, jolle Isak nyökkäisi hyväksyvästi ja sanoisi avian, Laura! Niin! Juuri niin! Olet fiksu tyttö, Laura!

Romaanin rakenne on pirstaleinen: tytärten nykyhetki kietoutuu menneisyyteen, lapsuusmuistoihin sekä niihin asioihin ja ihmisiin, jotka on tarkoituksella unohdettu. Kukaan sisarista ei halua sanoittaa sitä, miksi he eivät enää yhden kesän jälkeen palanneet Hammarsölle. Mielen reunoille painetut asiat liikkuvat kuitenkin pohjavirtoina nykyhetkessä, ja lapsuuden kokemukset tulevat pintaan tytärten nykyisissä ihmissuhteissa.

Siunattu lapsi on kerronnaltaan tarkkanäköinen, episodimainen ja monikulmainen. Se ei päästä lukijaansa helpolla, koska sen havainnot ihmisistä ja ihmisyydestä, luonnosta ja tunteista ovat niin tarkkanäköisiä ja ihon alle meneviä. Teoksen juonikaan ei ole selväpiirteinen tai helposti lähestyttävä, eikä lukukokemusta voi millään tavalla kuvailla helpoksi. Vaikuttavaksi kyllä, karuksi ja kauniiksi.

Siunattu lapsi jääkin resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa kirjan sulkemisen jälkeen.

Kerstin Ekman: Huijareiden paraati

Ensimmäisenä kunnollisena kesäviikonloppuna minä sain pitkästä aikaa luettua romaanin loppuun. Mitä sitten tarkoitan kunnollisella kesäviikonlopulla? Sellaista, jona illat ovat pitkiä ja lempeitä, jona voi viettää illan puistossa pehmeässä valossa, jona voi syödä ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.

Romaani, jonka luin lempeän viikonlopun ohessa loppuun, on Kerstin Ekmanin teos Huijareiden paraati (2011). Huijareiden paraati on romaani kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, se on autofiktiota, joka pilkkaa autofiktiota, se on dekkari, joka ei kuitenkaan ole dekkari. Teos on pitkän uran tehneen Ekmanin leikittely, jossa pelataan kirjailijan, identiteetin ja kirjallisuusinstituution käsitteillä varsin riemastuttavasti ja taitavasti, mutta välillä myös ärsyttävästi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Periaatteessa teoksen idea on yksinkertainen: vuosikymmeniä jatkuneen kirjailijanuran tehnyt viehättävä Lillemor Troj kutsutaan kustantamoon keskustelemaan uusimmasta käsikirjoituksestaan. Lillemor hämmentyy. Hän ei tiedä tekstistä mitään. Sen sijaan Babba Andersson, joka on kirjoittanut oikeasti jokaisen Lillemorin teoksen, tietää. Tällä kertaa Babba on naisten keskinäisestä sopimuksesta huolimatta päättänyt toimia yksin, paljastaa Lillemorin vuosia jatkuneen kirjallisen huijauksen.

Seuraa kujanjuoksu, jossa käydään läpi Lillemorin uraa 1950-luvusta lähtien, jolloin hän suostui Babban pyynnöstä tämän tekstien keulakuvaksi. Seuraa Babban kirjoittama teksti, jossa kuvataan hänen muistojaan ja Lillemorin uraa ulkoa päin. Seuraa teksti, jossa kuvataan Lillemorin nykyhetkeä, jossa hän lukee järkyttyneenä Babban kirjoittamaa kirjaa itsestään.

Naisen, ja naistaiteilijan, asema nousee yhdeksi teoksen teemoista: niin lahjakas kirjoittaja kuin Babba Andersson olikin, hän oli ajatellut, ettei ikinä voisi menestyä lihavana ja rumana. Niinpä hän valitsi itselleen sopivan keulakuvan: sievän ja säteilevän, koulutetun ja hyvästä perheestä olevan Lillemorin. Maanittelun jälkeen Lillemor suostui lähettämään Babban tekstin kirjoituskilpailuun omanaan. Voiton jälkeen naisten sopimus olis sinetöity. Lillemor Trojn tähti oli syttynyt.

Kontrasti kauniin Lillemorin ja ruman Babban välillä on vahva, välillä se tuntuu jopa ärsyttävältä. Mutta kuitenkin: Sillä on väliä, miltä näyttää. Sillä on väliä, mistä tulee. Sillä on väliä, kenen kanssa on naimisissa. Sillä on väliä, kenet tuntee. Siksi Lillemorista leivottiin median lemmikki, siksi Babba jäi kulisseihin kirjoittamaan.

Myös kirjallisuusinstituutio saa kyytiä. Kirjoittaminen prosessina, kustantamot, kriitikot ja toimittajat, julkaisujuhlat ja Ruotsin Akatemia saavat kaikki osansa Huijareiden paraadin näyttämöllä: palkintoraadit jakavat arvonimiä ja palkintoja poliittisin perustein, gaaloissa pidetään puheita, joita kukaan ei jaksa kuunnella ja imago on kaikki kaikessa. Kukaan kirjallisuusinstituution liepeillä pyörivä ei oikeastaan säästy Ekmanin keitokselta.

Kyllä sinä tiedät, että kirjailijat varastavat ja valehtelevat. Lainaavat, saavat vaikutteita, ilmaisevat saman toisin sanoin, parodioivat, alludoivat tai mitän helvatin hienoja sanoja siitä nyt voikaan käyttää. Tekevät kaikkea paitsi plagioivat, sillä plagiointihan on kielletty. Sitä ei ainakaan saa myöntää ääneen. Mutta he varastavat joka tapauksessa. Kirjallisuus elää kirjallisuudesta.

Mielenkiintoisinta ja samalla haastavinta teoksessa on kertojan asema ja autofiktiivisyyden määrä. Ekmanin omaa uraa muistuttelevat käänteet jättävät miettimään, mihin hän itse sijoittuu kertomuksessa: Onko hän Lillemor, Babba vai jotain heidän väliltään? Kuka huijasi ja ketä? Mutta sellaisiahan parhaat kirjat ovat: ajatuksia herättäviä, haastavia ja samalla leikkisiä.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni I

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni I:n (2009) takakannessa on katkelma Aamulehden arvostelusta, jossa sanotaan teoksen olevan suurinta, mitä pohjoismaalaiselle kirjallisuudelle on tapahtunut vuosiin. Itse en olisi sanonut aivan noin mahtipontisesti, mutta en voi sanoa olevani eri mieltäkään. Kuusiosainen Taisteluni-romaanisarja on kirjallinen tapaus ja monumentti, josta tulee oma lukunsa kirjallisuushistoriaan sitten, kun aika on historiankirjoitukselle sopiva.

Taisteluni I aloittaa kirjasarjan, jossa Knausgård pistää uusiksi yleisen ja yksityisen suhteen, kirjoittaa auki omat ja sukunsa haavat. Knausgård avaa omia mielenliikkeitään avoimesti ja tekee samalla itsestään ja läheisistään romaanihenkilöitä. (Ja aiheutti sen takia skandaalin.)

Karl Ove Knausgård Taisteluni

Teosta ei ole helppo kuvailla tai sanoittaa, se pitäisi oikeastaan kokea. Se ei ole pelkkä lukukokemus vaan laajemmin kokemus, hyvässä ja huonossa. Se on romaani ja muistelmateos, joka käsittelee Knausgårdin lapsuutta, nuoruutta ja vaikeaa isäsuhdetta. Romaani, joka käsittelee ensirakkautta, musiikkia, jalkapalloa ja lukiolaisuutta. Hieman nykyhetkeä, hieman muita välähdyksiä elämästä nuoren aikuisuuden jälkeen. Avioeroa, perhesuhteita ja alkoholismia, joista päästäänkin suvun kipeisiin salaisuuksiin: kirjailijan alkoholisti-isään ja hänen jälkiensä siivoamiseen.

Siivoustyössä ja sen auki kirjoittamisessa ei säästellä eritteitä tai tunteita.

Taisteluni on tapahtumia, oikeaa elämää, ja samalla se on tajunnanvirtaa ja oivalluksia, jotka kytketään vaivattomasti nykyhetken tai jonkin jo tapahtuneen elämänvaiheen kuvaukseen:

Tänään on 27. helmikuuta 2008. Kello on 23.43. Nimeni on Karl Ove Knausgård, olen syntynyt joulukuussa 1968 ja olen siis tätä kirjoittaessani 39-vuotias. Minulla on kolme lasta, Vanja, Heidi ja John, ja olen naimisissa toista kertaa, Linda Boström Knausgårdin kanssa. Kaikki neljä nukkuvat ympärilläni kotonamme Malmössä, olemme asuneet täällä puolitoista vuotta. Lukuun ottamatta joitakin Vanjan ja Heidin lastentarhakavereiden vanhempia emme tunne täältä ketään. Se ei harmita, ei ainakaan minua, en saa seuraelämästä kuitenkaan mitään irti. En koskaan sano mitä oikeasti ajattelen, en koskaan sano mitä mieltä oikeasti olen, myötäilen aina niitä joiden kanssa kulloinkin puhun, olen olevinani kiinnostunut siitä mitä he sanovat, paitsi silloin kun juon, silloin menen useimmiten toiseen ääripäähän ja vaivun ahdistukseen joka on vain kasvanut vuosien mittaan ja saattaa nyt kestää viikkoja.

Knausgårdin havainnoissa on aina jotain viiltävän todellista ja rehellistä. Rehellisyyden takia Karl Ovesta itsestäänkin tulee ristiriitainen henkilö: välillä hänestä pitää, välillä häntä inhoaa. Taisteluni ei päästä helpolla kirjailijaa itseään, ei myöskään hänen lähipiiriään. Se ei päästä helpolla lukijaa: välillä empatian määrä tuntuu kestämättömältä, välillä iskee voimakas ärsyyntyminen – kuten ihmissuhteissa kai yleensäkin.

Jos arvostelisin kirjaa puhtaasti fiktiivisenä romaanina, en pitäisi tätä keskivertoa kummallisempana. Sanoisin, että rakenteessa oli löysyyttä, tyhjäkäyntiä. Sanoisin olevani ärsyyntynyt. Kysyisin, missä se draaman kaari oli.

Mutta voiko elämää karsia, voiko tunteita jättää kokematta? Eikö tässä ole kyse jostakin muusta kuin pelkästä romaanista? Uudesta lajityypistä, tavasta uudistaa romaania ja kerrontaa, jostakin poikkeavasta. Sellaisesta, että myös tylsistä ja turhauttavista kohdista löytää jotain kiinnostavaa, jotain, jonka takia jatkaa.

Suurinta antia teoksessa onkin tunteiden tarkkanäköinen kuvaus ja se riipivä rehellisyys, jolla kipeitäkin asioita kuvataan. Se vetää vaisuksi, se rohkeus, tai tyhmänrohkeus, jolla Knausgård pistää itsensä ja läheisensä alttiiksi. Siitä rohkeudesta ja koko kirjasta on vaikea muodostaa yksiselitteinen mielipide, mutta hengästyttävän kokemuksen siitä saa.

Sen kokemuksen takia aion myös jatkaa seuraaviin osiin. Lontooksi sanotaan jotain sellaista että one down, five to go. Minä sanon sen lisäksi, että hiljaiseksi vetää. Hyvässä ja pahassa.