Sisustusfilosofiani salat eli sohva loppuiäksi ja perityt huonekalut

olohuone

Keväällä ostin itselleni asunnon, ja nyt puolen vuoden pyöriskelyn jälkeen se alkaa hiljalleen tuntua kodilta. Minä asetun kodiksi hitaasti. Blogissa kuuluisaksi tulleeseen  sinkkuboksiini asetuin noin vuoden verran. Haluan rauhassa pyöritellä omaisuuttani uudessa kodissa ennen kuin alan tehdä hankintoja. Uudet hankinnat puolestaan haluan tehdä kestävältä pohjalta ja ajatuksella. Sitten lopulta, kaikkien hankintojen ja pyörittelyjen jälkeen tavarat löytävät paikkansa ja koti on valmis.

Uudessa asunnossani kohtasin itselleni tuntemattomia haasteita. Olen aiemmin asunut avoliitossa, kimppakämpissä tai yksiöissä. Viimeiset reilun kolme vuotta asuin 24 neliön yksiössä. Muutto 47 neliön kaksioon tuntui absurdilta. Välillä ihmettelen vieläkin, miten kukaan voi asua yksin niin isossa tilassa. Luonnollisesti myös omaisuuteni oli mitoitettu 24 neliön tarpeisiin. Koska minulla oli ensimmäistä kertaa olohuone, päätin aloittaa hankkimalla sohvan.

Pihin ei kannata ostaa halpaa, eli kotimaiset huonekalut voittoon

Jos minulle jokin asia opetettiin kotona, niin sanonta köyhän ei kannata ostaa halpaa. Keskituloisena en voi identifioida itseäni köyhäksi, mutta harkitsevaksi kuluttajaksi ja pihiksi kylläkin – sillä samalla pihiydellä säästin asuntoon tarvittavat rahat.

Säästäminen ja ekologisuus kulkevat monesti käsi kädessä ja niihin pätevät samat säännöt: kerralla kannattaa ostaa hyvä sen sijaan, että korvaisi hätiköityjä hutiostoksia tai rikki menneitä tuotteita jatkuvasti uusilla. Siksi aloin kartoittaa elämäni ensimmäistä sohvaa kotimaisilta valmistajilta. Vaakakupissa painoivat kotimainen tuotanto, eli reilut työolosuhteet ja palkat, kestävyys, pitkä takuu sekä silmää miellyttävä ulkonäkö.

kuusilinna_syvätuuli

Sopiva osuma löytyi lopulta suomalaiselta Kuusilinnalta, jonka Syvätuuli-sohvan valitsin petrolinsinisellä sametilla päällystettynä (huom. tämä ei ole blogiyhteistyö, vaan ihan itse maksettu sohva). Kuittasin hymyillen myös 10 vuoden runkotakuun, ja kyllä, se runko on puuta eikä mitään lastulevyhirvitystä. Itse odotan, että sohvani on käytännössä ikuinen – sellainen, josta sukulaiset tappelevat perinnönjaossa verissä päin ja lopettavat sitten toisilleen puhumisen.

Mistä päästäänkin postauksen seuraavaan aiheeseen.

Periminen, tai siis kierrättäminen, on parasta

Downton Abbeyn Lady Mary tokaisi kerran ylimielisesti, että minun yhteiskuntaluokassani huonekalut peritään. Ai että, niin se on meinaan meikäläisenkin yhteiskuntaluokassa. Voitte kutsua Lady Sailaksi.

Periminen tai kaveripiirissä kierrättäminen ovat monella tapaa hyviä juttuja. Kirjoituspöytäni on äitini vanha, nojatuolini on mummolasta, yöpöytäni ja vaaterekkini siskolta, kirjahyllyni ystävieni vanha. Tykkään huonekaluista, joilla on tarina, enkä ole valmis heittämään pois käyttökelpoista tavaraa. Jotkut sanovat pihiydeksi tai ekologiseksi, minä olen valinnut tuon Maryn yhteiskuntaluokkaperustelun. Kyllä tässä niin herroiksi tulee elettyä ja samalla muisteltua, mistä mikäkin huonekalu on luokseni päätynyt.

Turhan tavara on turhaa tavaraa

syvätuuli

Kuten kuvat kertovat, en haali ympärilleni tavaraa kovin helposti (ja optiset harhat ovat jännittäviä). Haluan, että tavaroillani on jokin tarkoitus ja jokin syy olla asunnossani. Jos tavara ei ole hyötykäytössä tai tuota iloa, se saa mennä tai jäädä kokonaan hankkimatta.

Toinen syy turhan tavaran välttelylle on siivoaminen, tai oikeastaan se, että inhoan sitä. Mitä vähemmän tavaraa on, sitä vähemmän sitä pyörii lojumassa ja keräämässä pölyä. Kolmas syy on se, että olen aika laiska ostaja. Minulla on parempaakin käyttöä ajalleni kuin kierrellä kaupoissa ihmettelemässä verhojen satoja eri sävyjä, vaikka myönnänkin, että olohuoneen verhot ovat nyt sävyltään väärät, ja joskus tulevien vuosien aikana ne menevät vaihtoon.

Lue myös:

Vuoden 2017 parhaat

Tein tässä erään loppuvuodelle tyypillisen toimenpiteen, joka kulkee myös nimellä vanhojen muisteleminen. Selailin Instagramia ja fiilistelin viime kesää, mietin kulunutta vuotta. Kuvavirtaan liittyi paljon hyviä muistoja. Iltoja auringonlaskujen äärellä, festareita, se hetki, kun kevät vihdoin koitti. Niiden innoittamana ajattelin listata muitakin vuoden parhaita juttuja.

Paras kirja

Luin tänä vuonna aika vähän. Se vähän harmittaa, mutta toisaalta se on antanut tilaa muille asioille, sillä niitä on tässä vuodessa riittänyt. Ehdottomasti inspiroivin kirja oli Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta.nuuksioParas idea

Viikonlopun viettäminen yksin Nuuksiossa oli ehdottomasti parhaimpia ideoitani koko vuonna. Kun lähdin matkaan, minulla oli aika paljon huolia. Siksi olin epäillyt, onko tämä metsähomma yhtään järkevä. Se oli. Asiat asettuivat uomiinsa ja minä palasin kotiin seesteisenä.

Parhaat hetket

Se hetki, kun istuin ystäväni kanssa Kalliossa puistossa juomassa viiniä ja tajusin, että kyllä me sitten puhumme samaa kieltä.

Se hetki, kun istuin kalliolla ja katsoin loppukesän taivasta.

Se hetki, kun pystytin telttani Ilosaarirockin leirintäalueelle ja ajattelin, että pirskatti, kyllä sitä vaan näin vanhoilla päivilläänkin voi saada tällaista aikaiseksi. Viereinen telttakunta tuntui ajattelevan samaa, he kun olivat kiinnittäneet telttojensa väliin setämiesten kesäleiri -lakanan.

Paras juttu

Joko Lumenen meikkiadventtikalenteri tai nahkahousut. Kyllä sitä vaan ihminen voi repiä rajattomasti riemua siitä, että löytää luukuista kosmetiikkaa. Ja paljon.lumene-kalenteriParas biisi

Caribou – Odessa. Se hakkaa aivoissa loputtomasti. En saa siitä tarpeekseni. Se ärsyttää, ja sitten lopussa palkitsee ainoastaan loppuakseen sitten kesken.

Paras eikä-tässä-vielä-kaikki -juttu

Vuoden alussa minulla oli polkkatukka ja silmälasit. Nyt minulla on pitkät hiukset eikä silmälaseja. Vuoden teema oli muutenkin muutos ja jatkuva tietämys siitä, että tässä ei ole vielä kaikki.kitaraBlogin suosituimmat postaukset

Parhaat oivallukset

Se, että ruskea huulipuna on mahdollisuus, ei uhka. Sama pätee nahkahousuihin.

Se, että aina on hyvä idea järjestää juhlat.

Se, että asuu pienessä ja väliaikaisessa asunnossa, ei ole peruste pianottomuudelle.piano

Millainen vuosi sinulla oli?

Musiikkivuosi 2017 kertoo, mistä minä puhun treffeillä

Olen sillä tavalla nostalginen tyyppi, että olen aina fiilistellyt Spotifyn vuosikoosteita. Tälläkin kertaa syöksyin sen pariin innolla. Koosteesta kun paljastuu tunnelmakuvia, nolouksia ja muistoja hetkistä, jotka on jo unohtanut.

Kärkipaikkaa piti itseoikeutetusti Nick Cave & The Bad Seeds. Minun ja Nick Caven historia on sellainen, että olen kuunnellut Nick Cavea silloin, kun kirjoitin gradua, silloin, kun vielä reissasin säännöllisesti jäähalleille ja silloin, kun kävelin töihin alkusyksyn aamuina. Kesällä tulin myös todistaneeksi, että Nick Cave on sangen kantava keskustelunaihe treffeillä.

Btw, meikäläisen top 3 -keskustelunaiheet treffeillä:

  • Musiikki, mutta ei mikään nolo musiikki (esim. Waldo’s People, jota jostain oudosta syystä löytyi listaltani…)
  • Mä en yleensä puhu töistä vapaalla, mutta… [insert 20 min selitystä töistä here]
  • Mä en yleensä jauha jatkuvasti mun harrastuksista, mutta kuorolaulussa vasta on sitä jotain, me ollaan laulettu sellaista tosi kivaa kolmiäänistä sovitusta Ultra Bran Villiviinistä…

spotify-2017-wrappedGame of Thronesin tunnari paljastuu kärkikappaleeksi – ei siksi, että fanittaisin Game of Thronesia jotenkin liikaa, vaan siksi, että kuuntelin sen joka aamu ennen töitä. Jotkut psyykkaa itsensä uuteen päivään isolla lattella, meikäläinen Game of Thronesin soundtrackilla.

Entä miksi listalla on juuri Vilma Alina? No minäpä aloin sovittaa hienoa yhteiskunnallis-romanttista tutkielmaa, eli Juha 88:a, pianoballadiksi. Muitakin lauluja tuli laulettua mukana, ja ylipäätään suomalaisen popin suuri edustus johtuu tästä kanssamusisoinnista.

Lorden Melodrama oli kovassa soitossa heti ilmestyttyään. Lorden Writer in the Dark soi ihan sattumalta taustalla varsinaisessa Writer in the Dark -hetkessä (sellaisessa, jonka jälkeen itket silmät päästäsi ja saat hikan). Jälkikäteen messusin kavereilleni, että Lorde on MELKEIN 10 VUOTTA NUOREMPI KUIN ME, MITEN SILLÄ VOI OLLA JO TUNTEITA (itsellänihän ei yhtään ole).

Sitten listalta löytyy sellaisia hetken väläyksiä, kuten Yön Joutsenlaulu, joka soi taustalla väsäillessäni kaverilleni aiheeseen liittyvää synttärikorttia, BeeGeesin Tragedy, jonka totesimme toisen kaverini kanssa mainioksi autoilubiisiksi ja Leevi and the Leavingsin Pohjois-Karjala, joka kaikui Joensuun kesäyössä.

Mitä sinä kuuntelit vuonna 2017?

 

Sata rikki eli minä numeroina

Tulin viime viikolla kirjoittaneeksi sadannen postaukseni tänne. Sen kunniaksi ajattelin pyöritellä vähän lisää numeroita ja tehdä numerohaasteen, jota olen viime aikoina bongaillut blogeista, esimerkiksi täältä.

Homma on melkoisen simppeli; kerron hieman itsestäni numeroiden avulla:

  • Olen syntynyt lokakuussa 1988, ja olen nyt 28-vuotias.
  • Kuorossa laulan usein kakkossopraanoa.
  • Olen 177 cm pitkä.
  • Minulla on kaksi sisarusta ja aika monta serkkua.
  • Olen asunut kymmenessä eri osoitteessa.
  • Nykyisen asuntoni numero on 10, ja siinä on 24,5 neliötä.
  • Kuljen paljon bussilla 502.
IMG_20161225_102336_836
Kädessäni on x-määrä jotain pallohommeleita
  • Ennätysvuoden 2008 aikana luin 60 romaania, mutta nykyään muutamasta kymmenestä kirjasta selviytyminen on saavutus. Vuoden 2015 lukuhaastekin on vielä inasen kesken.
  • Valmistuin yliopistosta kolme vuotta sitten.
  • Kengännumeroni on 39 tai 40.
  • Minulla on ollut viisi eri tyyppiä kämppiksenä. Ja nyt ei yhtäkään.
  • Kun pelasin salibandyä, pelinumeroni oli ensimmäisessä joukkueessani 5, toisessa 84.
  • Viiden salibandykauden aikana minulle kertyi yhteensä kuusi jäähyminuuttia.
  • Luistimeni on kokoa 260.
  • Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa, yksi kahvikuppi ja yksi päiväkirja.
  • Kotonani on kolme instrumenttia: piano, kitara ja nokkahuilu.

Elämä on tässä ja nyt eli miksi kannatti ostaa piano sinkkuboksiin

Minulla on tapana elää sitku-elämää. Sellaista, että suon itselleni asioita sitten kun jokin muu on tapahtunut tai saavutettu. Sitten kun on kesä. Sitten kun on aikaa. Sitten kun asun isommassa asunnossa, sitten kun olen aikuinen.

Eihän se niin toimi.

Elämä on kuitenkin tässä ja nyt, ei vasta sitten ja kun. Minä elän tätä arkea, tätä aikaa päivittäin, enkä voi tietää, toteutuvatko epämääräiset sitku-visioni ikinä. Nehän ovat vasta edessä. Ehkä ne ovat seuraavan kolmen vuoden syklin loppupäässä, ehkä lähempänä. Ehkä jopa kauempana.

Olen tehnyt joitakin pieniä liikahduksia sitkusta tässä ja nytiin. Ostanut leikkokukkia jos huvittaa. Kokannut ihmisille luonani, vaikka olin luullut, ettei sinkkuboksini keittokomerossa kannata kokata isoja määriä, että voin järjestää illalliskutsuja sitku asun jossain muualla.

photo_2017-02-24_20-14-26

Olin aiemmin ajatellut, että ostan pianon sitku asun isommassa asunnossa, sitku sille on tilaa. Sitku soittamiselle on aikaa. Ajatusteni kääntämiseen vaadittiin kaksi ihmistä: toinen, joka sanoi, että voishan sen pianon ostaa nyt, mennäänkö huomenna koesoittamaan niitä. Toinen, joka lainasi rullamitan kun mittailin, olisiko asunnossani todella pianolle sopiva kohta. Olihan siellä, juuri ja juuri.

Seuraavana päivänä minä olin ostanut itselleni pianon. Se sopi asuntooni täydellisesti.

Kun istuin pianoni eteen ensimmäistä kertaa, ajattelin, että sen olisi kuulunut olla täällä alusta asti. Miten olinkaan odottanut niin kauan sen ostamista tai ajatellut, että voi elää ihan hyvin ilmankin. Tämä hetki on kuitenkin ainoa, jolla juuri nyt on väliä. Edelliset hetket ovat jo menneet ja seuraavia en ole vielä elänyt.

Enkä minä vielä osaa sanoa seuraavista hetkistä mitään. Siksi tartun nykyiseen.