Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.