30 x randomit eli kuinka kauan Sailalla kestää vastata haasteeseen

30-haaste
Kuva: Martin Reisch / Unsplash

Ihana toreynn haastoi minut viime syksynä 30 kyssärin blogihaasteeseen. Olisi ollut sangen mehukasta vastata haasteeseen silloin, koska satuin täyttämään syksyllä 30 ja koska asia olisi ollut niin sanotusti ajankohtainen.

Mutta sellaista elämä välillä on. Joskus olet freesi ja ajankohtainen, joskus käytät illan siihen, että vastailet hieman väljähtäneeseen kyselyyn, johon kaikki muut jo vastasivat, ja kuuntelet pyykkikoneen epämääräistä kolinaa. (Pyykkikoneen ääni on kolinasta huolimatta aika positiivinen juttu, koska jos ei ole koskaan iltoja kotona, ei koskaan myöskään pese pyykkiä. Voitte arvata, mitä siitä seuraa.)

No mutta. Se kysely.

1. Avioliittoja? Ei.

2. Kihloissa? Lol apua ei.

3. Lapsia? Ei. (Johon liittyen eräs x-sukupolven edustaja sanoikin kerran minulle, että kuule Saila kun te y-sukupolven edustajat osaatte kyllä valmistua yliopistosta, mutta ette lisääntyä, että MIKÄ TEITÄ VAIVAA. No meitähän vaivaa siis kaikki.)

4. Lemmikkejä? Ei. Koska allergiat.

5. Leikkauksia? Muutamia luomia on leikelty pois. Silmälaseista pääsin eroon laserleikkauksen avulla. Umpisuoli meinattiin leikata kerran, mutta onneksi ei leikattukaan.

6. Lävistyksiä? Villissä nuoruudessani minulla oli smiley, ja näytin sen kanssa aika söpöltä. Korvalehdissäni on 5 reikää ja pelkkiä parittomia koruja.

7. Tatuointeja? Ei yhtäkään.

8. Muuttoja? Nopeasti laskettuna 10 kappaletta, ja varmaan vielä seuraavat 10 edessä. Edellisessä muutossani totesin omistavani kohtuuttoman paljon kirjoja ja viinilaseja mutta kohtuuttoman vähän huonekaluja. Helppo homma.

9. Ottanut lopputilin? Muutamia kertoja, mutta en mistään dramaattisesta syystä: joko olen vaihtanut työpaikkaa tai muuttanut toiselle paikkakunnalle.

10. Ollut saaressa? Kyllä vain! Merellä, järvellä, suistoalueella. Yllättävän monessa paikassa on muuten saari, jonka nimi on Raatosaari.

11. Autosi? Ei ole. Mutta naapurillani on, ja pummin häneltä silloin tällöin kyydin. Tai oikeastaan aika usein.

12. Ollut lentokoneessa? Valitettavasti kyllä. En pidä lentämisestä yhtään ja yritän vältellä lomalentelemistä. Töiden takia välillä lennän.

13. Onko joku itkenyt vuoksesi? Luultavasti kyllä. En ole tosin kysynyt.

14. Ollut rakastunut? Eiköhän se kaikille osu joskus kohdalle. Zen Café:lla on tähän muuten semmoinen järkevä ohje, että ei kannata rakastua, koska se tietää vain surua.

15. Ollut ambulanssissa? No en sillee akuuttina potilaana.

16. Luistellut? Todella monta kertaa, sietämättömän aikaisilla ja myöhäisillä jäävuoroilla, sitkeydestä ja rakkaudesta lajiin.

17. Surffannut? En koskaan.

18. Ollut risteilyllä? No kesällä kävin Tallinnassa. Alkuperäinen risteilyajankohta piti siirtää, koska en ollut muistanut uusia passiani. Koska en muistanut, että se oli mennyt vanhaksi. Koska en muistanut, että Tallinnaan tarvitsee sellaisen. Eli muistakaa nyt kaikki: TE TARVITSETTE PASSIN TALLINNAAN. JOKU VOI KYSYÄ SITÄ.

19. Ajanut moottoripyörää? En koskaan, enkä varmasti uskaltaisikaan.

20. Ratsastanut hevosella? Juu, mutta minä olen niille kovin allerginen. Ei jatkoon.

21. Lähes kuollut? Mikä lasketaan melkein kuolemiseksi? Paha influenssa, se, että joudutaan elvyttämään vai se, että on ylidramaattinen nainen? Vastaus on siis, että ehkä lähes kuolin, ehkä en.

22. Ollut sairaalassa? Toki. Paras reissu oli se, kun minulta poistettiin vierasesine korvasta uudenvuodenaattona. Koska kuulokkeideni pehmuste oli jumittunut korvakäytävääni ja imeytynyt kiinni tärykalvoon. Alkoholilla ei ollut osuutta asiaan. Musiikilla oli.

23. Suosikkihedelmä? En ole allerginen banaaneille.

24. Aamu vai ilta? Aamut. Paitsi kesäisin illat.

25. Lempiväri? Tämä kysymys on vaivannut minua lapsuudesta asti. Joskus sanoin keltainen, mutta nyt en tiedä, mitä mahdoin ajatella silloin, koska ei minusta tunnu mitenkään keltaiselta. Lapsena yritin myös violettia, mutta sitten joku alkoi viisastella, että se ei oikeastaan ole väri. Että valitse jokin normaali väri. Ja musta, se ei sitten kuule ole ollenkaan väri! Tai valkoinen, sekään ei ole!

En valitse väriä.

26. Viimeisin puhelu? Entinen kollegani ja rakas ystäväni soitteli ja puhui kanssani kaikesta merkittävästä: kaljanjuonnista, rakkauselämästä ja töistä.

27. Viimeisin viesti? Mä nauroin niin paljon että aloin itkeä jossain vaiheessa. Se jotenkin sattui. Viesti käsitteli MS Romanticia.

28. Kahvi vai tee? Molemmat. Kahvi maidolla ja tee ilman sitä.

29. Kissa vai koira? Molemmat. Kissat pörröisinä ja luonteikkaina, koirat pieninä ja valkoisina.

30. Paras vuodenaika? Kevät. Minä rakastan kevättä. Silloin herään eloon ja muistan, että maailmassa on jotain muutakin kuin loskaa, räntää, lunta, pimeyttä, kylmyyttä ja kaikkea muuta paskaa.

Vaikka tämä on HAASTE, en haasta nyt ketään, koska koko internet on jo varmasti tehnyt tämän. Mutta jos et ole tehnyt tätä, ota tästä haaste! ❤

Lue myös:

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kasvanut, mutta ei valmis

vuosi-2018
Kuva: Jan’s Archive / Unsplash

Olen viime kuukausina ajatellut kasvamista. Ehkä siksi, että koen kasvaneeni, ehkä siksi, että täytin tämän vuoden aikana 30. Kasvaminen on harvoin suoraviivaista, järkevää tai sellaista, että se tulisi valmiiksi. Siihen kuuluu sivupolkuja, lähtöruutuun palaamisia ja hetkiä, joina on unohtanut jonkin vanhan opetuksen oppiakseen sen jälleen uudestaan.

Kulunut vuosi on kasvattanut ja samalla karsinut minusta viimeisetkin tyttöyden rippeet. Jos aloitin vuoden epävarmana ja hieman hukassa, lopetan sen kokeneempana, itsevarmempana ja tietoisena siitä, millainen olen ja mihin suuntaan haluan mennä.

Kasvaminen ei käynyt helpolla, mutta ei se koskaan käy. Tänä vuonna minua ovat haastaneet sekä työni että kehoni, olen sairastellut ja oppinut uusia asioita, sytyttänyt hautakynttilän, jota en olisi ollut valmis sytyttämään, laulanut paikoissa, joissa en olisi uskonut laulavani ja kipuillut, mihin suuntaan haluan elämässäni mennä. Samalla olen oppinut tuntemaan itseni ja ymmärtämään arvoni. Sen ansiosta minussa kypsyi syvä rauha ja luottamus elämään. Rauha, se oli sanani tälle vuodelle, ja sen minä todella sain.

Rauha tuli luokseni vasta sitten, kun en yrittänyt enää tavoitella sitä. Se tuli, kun olin oma itseni. Kun otin itseni, iloni ja suruni vastaan sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyin, että ne kuuluvat elämään. Hyväksyin, että elämä ei ole valmista tai täydellistä, että minä en ole täydellinen, että muut eivät ole. Se esti vaatimasta liikoja, se teki olosta seesteisen.

Elämä ei tule koskaan olemaan täydellistä. Aina on jotakin. Tiskit tiskialtaassa, parisuhdekriisi, yt-neuvottelut, asfalttiin putoava puhelin, somekriisi, influenssa, rahapula tai kadonnut timanttikorvakoru. Mutta epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksyminen tekee olon aika tyyneksi. Koska keskeneräisyyttä, sitä on tarjolla yllin kyllin myös seuraaviksi vuosikymmeniksi. Keskeneräisyydestä huolimatta minä, muut ja elämä riittävät. Se on rauhoittava ajatus.

En ole vielä valinnut sanaa tulevalle vuodelle tai muutenkaan miettinyt tulevaa. Se tulee vastaan sitten, kun aika on oikea. Jos sinä haluat miettiä, löydät Susannah Conwayn työkirjan sitä varten täältä ihan ilmaiseksi.

Ps. miten sun vuosi meni noin niinku omasta mielestä? ❤

Joulusiivoukset, jotka räjäyttävät tajuntasi

joulusiivous
Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Tänä vuonna rullannut joulukuu on ollut minulle elämäni kiireisin töiden, harrastusten ja elämäni ihmisten vuoksi. Tänään olen viettänyt paitsi talvipäivänseisausta myös ensimmäistä bookkaamatonta päivää ja tyhjää koti-iltaa aikoihin. Luonnollisesti siinä vaiheessa mieleeni hiipi tuo joulumurheiden klassikko, siivous. Koska liputan enemmän relaamisen kuin sykkimisen puolesta, päätin siivoamisen sijasta analysoida siivoustyyppejä äärimmäisen akateemisesti.

Tässä siis siivousten tieteellinen luokittelu, olkaa niin hyvät:

”Minä hinkkaan kylpyhuoneen saumat hammasharjalla ja siivoan pattereiden takaa, koska siellä on ällöä” -siivous

Tätä tehosiivousta kutsutaan myös joulusiivousten kruununjalokiveksi. Se alkaa tomerasti, kun ajattelet, mitä törkypesäkkeitä asunnossasi on. Kartoitat likaisia paikkoja ja huomaat asiat eri tavalla kuin ennen. Keksit, että lampunvarjostimet ovat pölyisiä, että lämmityspattereiden takaa ei ole siivottu koskaan, että hattuhylly pitäisi jynssätä ja että pölyt pitäisi pyyhkiä myös kiuaskivistä.

Hiljalleen siivous muuttuu kohti hikistä epätoivoa ja tunnetta siitä, että et saa mitään valmiiksi. Mutta kynsinauhat, ne menevät rikki. Ja ehkä perhesuhteet.

”Minä laitan nämä jutut pois näkyvistä” -siivous

Juttujen ja asioiden siirtäminen johonkin muualle on helppo tapa siivota kaaosta väliaikaisesti ja samalla aiheuttaa sitä lisää tulevaisuuteen. Nimensä mukaisesti tässä siivouksen alatyypissä tunget asiat pois näkyviltä esimerkiksi muovikasseihin, jotka viet vintille. Johtoajatuksena on ”kyllä minä muistan, että laitoin siihen yhteen kassiin puukon, talvitakin, hajuvesipakkauksen ja ylimääräisen juustohöylän”.

Voin kertoa, että et varmasti muista.

”Minä heitän turhat tavarat roskiin, koska sitten on raikasta ja avaraa” -siivous

Konmari-tyyppinen karsimissiivous saa alkunsa siitä, että olet tuntenut olosi tunkkaiseksi ja sellaiseksi, että jokin muutos pitäisi tehdä. Lopulta valaistut ja ymmärrät, että vanhat, rikkinäiset ja tarpeettomat tavarat häiritsevät oloasi ja ajatuksiasi ja estävät sinua tulemasta ihmiseksi, joka sinusta pitäisi tulla.

Valaistumisen johdosta aloitat vimmaisen karsimisen ja heivaat farkut, t-paidat, juustohöylät, muovikipot ja kosteusvoiteet. Ihailet tyhjää ja avaraa asuntoasi ja annat mielesi levätä. Mielenrauhasi loppuu siinä vaiheessa, kun tajuat heittäneesi viinipullonavaajasi pois, koska se ei ilmennä uutta, terveellistä sinua. Lähdet kauppaan ja ostat kaikki tarvitsemasi tavarat uudelleen.

Digiklassikko eli Facebook-kaverilistan siivous

Siivous ei aina ole tavaroiden raivaamista ja tahrojen jynssäämistä, vaan nykyään voit tehdä kaikenlaisia digisiivouksia, kuten appien tai kaverilistan siivouksia. Ainoa oikea tapa siivota Faceook-kaverilistaa on ilmoittaa siitä dramaattisella statuspäivityksellä, jossa uhkaat poistaa kavereista jokaisen, joka ei viiden minuutin sisällä kommentoi päivitystäsi.

Kun lista on tällä metodilla siivottu täysin, voitkin aloittaa uuden vuoden lähettämällä ihmisille kaveripyyntöjä.

Puhelimen yhteystietolistan siivous

Digiaikana myös puhelimen yhteystiedoissa saattaa roikkua kaikenlaisia menneisyyden haamuja. Exiä, ikäviä Tinderistä tarttuneita viestittelykumppaneita tai vanhoja pomoja, joille haluat antaa välitöntä palautetta aamuyöllä taksijonossa. Ongelmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu: ei yhteystietoja, ei huolia.

Yksittäisen deletoimisen lisäksi yhteystietojen hävittäminen onnistuu tosi hyvin myös niin, että tuhoat puhelimesi etkä ole muistanut synkata yhteystietoja pilveen. Koska et synkkaa mitään pilveen. Koska tietoturva.

Elämäntapojen siivous ja uutena, parempana sinänä eläminen

Kaikkien siivouksien klassikko on vanha kunnon elämäntaparemontti. Sen seurauksena juot kolmen päivän ajan pelkkää vihermehua ja joogaat samalla kun kuuntelet meditointiappia, hoet voimalauseita, visioit tulevaisuuttasi ja heräät joka aamu viideltä aloittamaan uutta, parempaa elämääsi.

Sitten alatkin olla niin heikko ja pahoinvoiva, että tilaat Woltista pizzan, nepalilaista ja puolentoista litran pullon Pepsiä ja jatkat elämääsi kuten ennenkin.

Rauhallista joulua ❤ Se saapuu, vaikka et siivoaisi tai pingottaisi yhtään, ja sen aikana on täysin ok maata sohvalla ja juoda viiniä. Niin aion tehdä itse.

Viime aikojen merkittävimmät päänvaivat

gareth-harper-128701-unsplash
Kuva: Gareth Harper / Unsplash

Viime aikoina olen pohtinut syntyjä matalia ja syviä. Tässä niistä kooste:

  • Miksi Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet eivät ole pari?
  • Miksi Leonardo DiCaprio ei ole yrittänyt vokotella minua, kun ei ole pariutunut Katen kanssa?
  • Miksi ikkunat eivät pysy puhtaina itsekseen?
  • Miksi Timo Soini ei saa monoa, vaikka esiintyy pitkin maailmaa Suomen virallisen linjan vastaisesti, kun kymmenen vuotta sitten tuhmia tekstaillut ulkoministeri sai monoa nopeammin kuin ehti naputella oletko pitänyt puutarhasi kunnossa?
  • Miksi kesä ei kestä ikuisesti?
  • Miksi Helsingin katutyöt jatkuvat ikuisesti?
  • Miksi nuoret naiset vaativat itseltään niin paljon vaikka ovat ihan mahtavia muutenkin?
  • Miksi jotkut eivät laita roskia roskikseen?
  • Miksi reppuni pohja kului puhki?
  • Miksi abortinvastustajat eivät keskity kampanjoimaan ehkäisyn puolesta?
  • Miksi pasta, pizza ja sipsit eivät ole terveellistä superruokaa?
  • Miksi naisen pitää olla hyvä jätkä pärjätäkseen?
  • Miksi joskus on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
  • Miksi #ihmisroska-kohun yhteydessä ei ole kiinnitetty huomiota siihen, mitä tuollainen sana ja puhetapa kertovat arvoista?
  • Miksi hiekka eteisessä ärsyttää niin vietävästi, tai miksi sitä ylipäänsä on siellä, tai miksi mitään oikeastaan on missään?
  • Miksi nelosen ratikka on aina täynnä?
  • Miksi työelämässä käytetään sanoja, jotka eivät merkitse mitään? (Esimerkiksi: tahtotila, näköalapaikka, dynaaminen, fasilitoida & faktinen)
  • Miksi minulla on hiuksissa itsepäinen pyörre?

Mikä sinua askarruttaa?

Koti asukkiaan opettaa

kotiJoskus asioita oppii koulussa, töissä tai kokemalla. Minä olen oppinut asunnoltani, tuolta 30-luvun persoonalliselta leidiltä. Yhteistä taivaltamme on takana reilut pari vuotta, ja sen voin sanoa, että ne vuodet eivät olleet sellaisia kuin kuvittelin niiden olevan

mutta koskapa kuvitelmat tulevaisuudeksi muuttuisivat.

Ja jos on ollut kuvitelmia, niin opetuksia vasta onkin ollut;

aloitetaan hätävarjelun liioittelusta, logiikasta ja siitä, että joskus näppinsä polttaa liian helposti:

uuninluukkuani eivät pidättele lapsilukot tai hätävarjelu, kun taas paistinpannut ja pellit ovat varmassa tallessa uunin lukollisessa alalaatikossa

jatketaan kärsivällisyyteen

jota vaaditaan ruuanlaitossa, kun uuni ja lieden levyt eivät toimi yhtä aikaa – se on ominaisuus, ei vika

ja tilaan, joka on juuri sopiva

minulle, pianolle, kirjahyllylle ja sille oivallukselle, että ihminen tarvitsee instrumenttinsa luokseen, vaikka asuisi väliaikaisessa ja pienessä asunnossa.

Sitten ovat yllätykselliset mittasuhteet

kun korkeat huoneet opettivat, että voin tarvita keittiötikkaita pelkän tuolin sijasta ja että on olemassa mittakaavoja, mittasuhteita ja suhteellisuudentajua,

hullaantuvat kasvit

jotka kasvavat samana ryöppynä kuin yhtäkkiä selkään valuvat hiukseni

ja ajankulu.

Minä täytän tässä asunnossa 30, siltä se näyttää, vaikka syksyyn on vielä aikaa.

Joskus luulin, että 30-vuotiaana minulla olisi lapsi ja kaikki järjestyksessä, mutta olen alkanut miettiä, mikä se järjestys ylipäätään on, mitä siihen edes tarvitaan, että olisi ihmisenä valmis

kun koskaan ei ole.

On vain vähän enemmän oppinut, vähän pidemmälle kulkenut ja vähän enemmän kotona itsessään ja kodissaan.