Keskinkertaisuus on parasta

andreas-weiland-252618-unsplash
Kuva: Andreas Weiland / Unsplash

Tuntuuko siltä, että nykyään pitäisi olla kaikessa paras? Pitäisi treenata ja syödä erinomaisesti, sisustaa koti erinomaisesti, edetä uralla erinomaisesti, olla erinomaisessa parisuhteessa ja kasvattaa lapset erinomaisesti sekä puhua kuutta kieltä — erinomaisesti.

Mutta tekeekö erinomaisuus onnelliseksi? Ei se tee.

Frank Martela kirjoitti taannoin mainion kolumnin erinomaisuuden terrorista harrastuksissa: lenkkeily ei yhtäkkiä riitä, vaan tavoitteena onkin alle neljän tunnin maraton. Bändissä soittaminen ei riitä, ellei faneja ole kolmella mantereella. Mikään keskinkertainen tai huvin vuoksi harrastelu ei riitä, vaan kaikessa on pyrittävä parhaaseen, ja lopulta kaikki tämä erinomaisuus dokumentoidaan sosiaaliseen mediaan.

Siitä voi tulla aika väsyttävää raatamista, jota ajaa tarve ulkoiseen palkkioon, kuten ihailuun, eikä enää sisäinen palo.

Tunnistin Martelan kuvauksesta nuoremman itseni. Olen aina harrastanut täysillä. Minulle ei ole ollut keskitasoa, on ollut pelkkä huippu tai ei mitään. En ole vain harrastanut täysillä, vaan olen tehnyt monta muutakin asiaa täysillä: tutkinut ruokavalioita täysillä tai kympin tyttöillyt ihan huolella vielä korkeakoulussa. Jälkikäteen arvioituna vitosrivin tavoittelu yliopistossa oli turhaa ja väsyttävää.

Erinomaisuuteen kätkeytyy toinenkin ansa. Paitsi, että sen tavoittelu jokaisella elämän osa-alueella väsyttää, se tuppaa aiheuttamaan myös sen, että mikään ei ikinä riitä. Hyvä arvosana ei tunnu hyvältä. Hyvä urheilusuoritus ei tunnu miltään. Onnistunut konsertti ei säväytä. Jos omanarvontunto on sidoksissa suorituksiin, ajautuu helposti kierteeseen, jossa mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja jossa urheiluvammat lisääntyvät tehokkaammin kuin kanit keväällä.

Viime vuonna opettelin löytämään rauhan. Lopulta en löytänyt sitä joogasta tai metsästä vaan keskinkertaisuudesta. Siitä, että en pinnistele äärisuorituksiin harrastuksissa tai töissä ja siitä, että valitsen taisteluni ja jätän aikaa ihmisille. Se ei aina ole minulle helppoa, mutta se tekee onnelliseksi.

Keskinkertaisuus on hyvä. Kohtuullisuus on hyvä.

Opiskelun suhteen olen toivonut, että olisin kuullut tämän koulumenestykseen viittaavan vitsin vähän aiemmin:

Miksi kutsutaan lääkäriä, joka valmistuu ykkösen keskiarvolla?

Lääkäriksi.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Kasvanut, mutta ei valmis

vuosi-2018
Kuva: Jan’s Archive / Unsplash

Olen viime kuukausina ajatellut kasvamista. Ehkä siksi, että koen kasvaneeni, ehkä siksi, että täytin tämän vuoden aikana 30. Kasvaminen on harvoin suoraviivaista, järkevää tai sellaista, että se tulisi valmiiksi. Siihen kuuluu sivupolkuja, lähtöruutuun palaamisia ja hetkiä, joina on unohtanut jonkin vanhan opetuksen oppiakseen sen jälleen uudestaan.

Kulunut vuosi on kasvattanut ja samalla karsinut minusta viimeisetkin tyttöyden rippeet. Jos aloitin vuoden epävarmana ja hieman hukassa, lopetan sen kokeneempana, itsevarmempana ja tietoisena siitä, millainen olen ja mihin suuntaan haluan mennä.

Kasvaminen ei käynyt helpolla, mutta ei se koskaan käy. Tänä vuonna minua ovat haastaneet sekä työni että kehoni, olen sairastellut ja oppinut uusia asioita, sytyttänyt hautakynttilän, jota en olisi ollut valmis sytyttämään, laulanut paikoissa, joissa en olisi uskonut laulavani ja kipuillut, mihin suuntaan haluan elämässäni mennä. Samalla olen oppinut tuntemaan itseni ja ymmärtämään arvoni. Sen ansiosta minussa kypsyi syvä rauha ja luottamus elämään. Rauha, se oli sanani tälle vuodelle, ja sen minä todella sain.

Rauha tuli luokseni vasta sitten, kun en yrittänyt enää tavoitella sitä. Se tuli, kun olin oma itseni. Kun otin itseni, iloni ja suruni vastaan sellaisina kuin ne ovat. Hyväksyin, että ne kuuluvat elämään. Hyväksyin, että elämä ei ole valmista tai täydellistä, että minä en ole täydellinen, että muut eivät ole. Se esti vaatimasta liikoja, se teki olosta seesteisen.

Elämä ei tule koskaan olemaan täydellistä. Aina on jotakin. Tiskit tiskialtaassa, parisuhdekriisi, yt-neuvottelut, asfalttiin putoava puhelin, somekriisi, influenssa, rahapula tai kadonnut timanttikorvakoru. Mutta epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden hyväksyminen tekee olon aika tyyneksi. Koska keskeneräisyyttä, sitä on tarjolla yllin kyllin myös seuraaviksi vuosikymmeniksi. Keskeneräisyydestä huolimatta minä, muut ja elämä riittävät. Se on rauhoittava ajatus.

En ole vielä valinnut sanaa tulevalle vuodelle tai muutenkaan miettinyt tulevaa. Se tulee vastaan sitten, kun aika on oikea. Jos sinä haluat miettiä, löydät Susannah Conwayn työkirjan sitä varten täältä ihan ilmaiseksi.

Ps. miten sun vuosi meni noin niinku omasta mielestä? ❤

Joulusiivoukset, jotka räjäyttävät tajuntasi

joulusiivous
Kuva: Annie Spratt / Unsplash

Tänä vuonna rullannut joulukuu on ollut minulle elämäni kiireisin töiden, harrastusten ja elämäni ihmisten vuoksi. Tänään olen viettänyt paitsi talvipäivänseisausta myös ensimmäistä bookkaamatonta päivää ja tyhjää koti-iltaa aikoihin. Luonnollisesti siinä vaiheessa mieleeni hiipi tuo joulumurheiden klassikko, siivous. Koska liputan enemmän relaamisen kuin sykkimisen puolesta, päätin siivoamisen sijasta analysoida siivoustyyppejä äärimmäisen akateemisesti.

Tässä siis siivousten tieteellinen luokittelu, olkaa niin hyvät:

”Minä hinkkaan kylpyhuoneen saumat hammasharjalla ja siivoan pattereiden takaa, koska siellä on ällöä” -siivous

Tätä tehosiivousta kutsutaan myös joulusiivousten kruununjalokiveksi. Se alkaa tomerasti, kun ajattelet, mitä törkypesäkkeitä asunnossasi on. Kartoitat likaisia paikkoja ja huomaat asiat eri tavalla kuin ennen. Keksit, että lampunvarjostimet ovat pölyisiä, että lämmityspattereiden takaa ei ole siivottu koskaan, että hattuhylly pitäisi jynssätä ja että pölyt pitäisi pyyhkiä myös kiuaskivistä.

Hiljalleen siivous muuttuu kohti hikistä epätoivoa ja tunnetta siitä, että et saa mitään valmiiksi. Mutta kynsinauhat, ne menevät rikki. Ja ehkä perhesuhteet.

”Minä laitan nämä jutut pois näkyvistä” -siivous

Juttujen ja asioiden siirtäminen johonkin muualle on helppo tapa siivota kaaosta väliaikaisesti ja samalla aiheuttaa sitä lisää tulevaisuuteen. Nimensä mukaisesti tässä siivouksen alatyypissä tunget asiat pois näkyviltä esimerkiksi muovikasseihin, jotka viet vintille. Johtoajatuksena on ”kyllä minä muistan, että laitoin siihen yhteen kassiin puukon, talvitakin, hajuvesipakkauksen ja ylimääräisen juustohöylän”.

Voin kertoa, että et varmasti muista.

”Minä heitän turhat tavarat roskiin, koska sitten on raikasta ja avaraa” -siivous

Konmari-tyyppinen karsimissiivous saa alkunsa siitä, että olet tuntenut olosi tunkkaiseksi ja sellaiseksi, että jokin muutos pitäisi tehdä. Lopulta valaistut ja ymmärrät, että vanhat, rikkinäiset ja tarpeettomat tavarat häiritsevät oloasi ja ajatuksiasi ja estävät sinua tulemasta ihmiseksi, joka sinusta pitäisi tulla.

Valaistumisen johdosta aloitat vimmaisen karsimisen ja heivaat farkut, t-paidat, juustohöylät, muovikipot ja kosteusvoiteet. Ihailet tyhjää ja avaraa asuntoasi ja annat mielesi levätä. Mielenrauhasi loppuu siinä vaiheessa, kun tajuat heittäneesi viinipullonavaajasi pois, koska se ei ilmennä uutta, terveellistä sinua. Lähdet kauppaan ja ostat kaikki tarvitsemasi tavarat uudelleen.

Digiklassikko eli Facebook-kaverilistan siivous

Siivous ei aina ole tavaroiden raivaamista ja tahrojen jynssäämistä, vaan nykyään voit tehdä kaikenlaisia digisiivouksia, kuten appien tai kaverilistan siivouksia. Ainoa oikea tapa siivota Faceook-kaverilistaa on ilmoittaa siitä dramaattisella statuspäivityksellä, jossa uhkaat poistaa kavereista jokaisen, joka ei viiden minuutin sisällä kommentoi päivitystäsi.

Kun lista on tällä metodilla siivottu täysin, voitkin aloittaa uuden vuoden lähettämällä ihmisille kaveripyyntöjä.

Puhelimen yhteystietolistan siivous

Digiaikana myös puhelimen yhteystiedoissa saattaa roikkua kaikenlaisia menneisyyden haamuja. Exiä, ikäviä Tinderistä tarttuneita viestittelykumppaneita tai vanhoja pomoja, joille haluat antaa välitöntä palautetta aamuyöllä taksijonossa. Ongelmaan on onneksi yksinkertainen ratkaisu: ei yhteystietoja, ei huolia.

Yksittäisen deletoimisen lisäksi yhteystietojen hävittäminen onnistuu tosi hyvin myös niin, että tuhoat puhelimesi etkä ole muistanut synkata yhteystietoja pilveen. Koska et synkkaa mitään pilveen. Koska tietoturva.

Elämäntapojen siivous ja uutena, parempana sinänä eläminen

Kaikkien siivouksien klassikko on vanha kunnon elämäntaparemontti. Sen seurauksena juot kolmen päivän ajan pelkkää vihermehua ja joogaat samalla kun kuuntelet meditointiappia, hoet voimalauseita, visioit tulevaisuuttasi ja heräät joka aamu viideltä aloittamaan uutta, parempaa elämääsi.

Sitten alatkin olla niin heikko ja pahoinvoiva, että tilaat Woltista pizzan, nepalilaista ja puolentoista litran pullon Pepsiä ja jatkat elämääsi kuten ennenkin.

Rauhallista joulua ❤ Se saapuu, vaikka et siivoaisi tai pingottaisi yhtään, ja sen aikana on täysin ok maata sohvalla ja juoda viiniä. Niin aion tehdä itse.

Viime aikojen merkittävimmät päänvaivat

gareth-harper-128701-unsplash
Kuva: Gareth Harper / Unsplash

Viime aikoina olen pohtinut syntyjä matalia ja syviä. Tässä niistä kooste:

  • Miksi Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet eivät ole pari?
  • Miksi Leonardo DiCaprio ei ole yrittänyt vokotella minua, kun ei ole pariutunut Katen kanssa?
  • Miksi ikkunat eivät pysy puhtaina itsekseen?
  • Miksi Timo Soini ei saa monoa, vaikka esiintyy pitkin maailmaa Suomen virallisen linjan vastaisesti, kun kymmenen vuotta sitten tuhmia tekstaillut ulkoministeri sai monoa nopeammin kuin ehti naputella oletko pitänyt puutarhasi kunnossa?
  • Miksi kesä ei kestä ikuisesti?
  • Miksi Helsingin katutyöt jatkuvat ikuisesti?
  • Miksi nuoret naiset vaativat itseltään niin paljon vaikka ovat ihan mahtavia muutenkin?
  • Miksi jotkut eivät laita roskia roskikseen?
  • Miksi reppuni pohja kului puhki?
  • Miksi abortinvastustajat eivät keskity kampanjoimaan ehkäisyn puolesta?
  • Miksi pasta, pizza ja sipsit eivät ole terveellistä superruokaa?
  • Miksi naisen pitää olla hyvä jätkä pärjätäkseen?
  • Miksi joskus on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?
  • Miksi #ihmisroska-kohun yhteydessä ei ole kiinnitetty huomiota siihen, mitä tuollainen sana ja puhetapa kertovat arvoista?
  • Miksi hiekka eteisessä ärsyttää niin vietävästi, tai miksi sitä ylipäänsä on siellä, tai miksi mitään oikeastaan on missään?
  • Miksi nelosen ratikka on aina täynnä?
  • Miksi työelämässä käytetään sanoja, jotka eivät merkitse mitään? (Esimerkiksi: tahtotila, näköalapaikka, dynaaminen, fasilitoida & faktinen)
  • Miksi minulla on hiuksissa itsepäinen pyörre?

Mikä sinua askarruttaa?

Koti asukkiaan opettaa

kotiJoskus asioita oppii koulussa, töissä tai kokemalla. Minä olen oppinut asunnoltani, tuolta 30-luvun persoonalliselta leidiltä. Yhteistä taivaltamme on takana reilut pari vuotta, ja sen voin sanoa, että ne vuodet eivät olleet sellaisia kuin kuvittelin niiden olevan

mutta koskapa kuvitelmat tulevaisuudeksi muuttuisivat.

Ja jos on ollut kuvitelmia, niin opetuksia vasta onkin ollut;

aloitetaan hätävarjelun liioittelusta, logiikasta ja siitä, että joskus näppinsä polttaa liian helposti:

uuninluukkuani eivät pidättele lapsilukot tai hätävarjelu, kun taas paistinpannut ja pellit ovat varmassa tallessa uunin lukollisessa alalaatikossa

jatketaan kärsivällisyyteen

jota vaaditaan ruuanlaitossa, kun uuni ja lieden levyt eivät toimi yhtä aikaa – se on ominaisuus, ei vika

ja tilaan, joka on juuri sopiva

minulle, pianolle, kirjahyllylle ja sille oivallukselle, että ihminen tarvitsee instrumenttinsa luokseen, vaikka asuisi väliaikaisessa ja pienessä asunnossa.

Sitten ovat yllätykselliset mittasuhteet

kun korkeat huoneet opettivat, että voin tarvita keittiötikkaita pelkän tuolin sijasta ja että on olemassa mittakaavoja, mittasuhteita ja suhteellisuudentajua,

hullaantuvat kasvit

jotka kasvavat samana ryöppynä kuin yhtäkkiä selkään valuvat hiukseni

ja ajankulu.

Minä täytän tässä asunnossa 30, siltä se näyttää, vaikka syksyyn on vielä aikaa.

Joskus luulin, että 30-vuotiaana minulla olisi lapsi ja kaikki järjestyksessä, mutta olen alkanut miettiä, mikä se järjestys ylipäätään on, mitä siihen edes tarvitaan, että olisi ihmisenä valmis

kun koskaan ei ole.

On vain vähän enemmän oppinut, vähän pidemmälle kulkenut ja vähän enemmän kotona itsessään ja kodissaan.

Kaikki, mitä oikeasti opin yliopistossa

Muutaman yleishyödyllisen yliopistokirjoituksen* jälkeen ajattelin kirjoittaa niistä aivan toisella tavalla hyödyllisistä käytännön opeista ja pro tipeistä, joita taipaleeni Helsingin yliopistossa minulle opetti. Usein nimittäin opiskeluiden suurin hyöty ei ole pääaineesta karttunut substanssiosaaminen, vaan se kaikki muu – esim. tietämys siitä, mihin naistenvessaan on vähiten jonoa luentojen välissä.helsingin-yliopisto

Tässä siis tarjolla se yliopistomaailman hiljainen tieto:

  • Jos luentoja on klo 10-14, niiden välissä olevien akateemisten varttien (11:45 – 12:15) välissä on mahdotonta ehtiä syömään Unicafessa, koska kaikki muutkin yrittävät tismalleen samaa. Siksi luennolta pitää osata lähteä aikaisemmin, jotta voi kiilata itsensä hyviin asemiin jonossa. On myös mahdollista ottaa riski myöhästyä seuraavalta luennolta, mutta itse olen kerran saanut tällaisen riskinoton vuoksi legendaarisen jos tänne tulee myöhässä ei tartte tulla ollenkaan -kommentin luennoitsijalta. Kyllä muuten kuumotti fuksin poskia.
  • Yliopistolla suunnistaminen on taiteenlaji – Helsingin yliopiston päärakennuksen vanhan puolen salit on numeroitu roomalaisin numeroin ja uuden puolen arabialaisin. Jos nyt satut ihmettelemään luentosalien PR SL XII ja PR SL 12 eroa – jonain kiireisenä aamuna varmasti ihmettelet.
  • Myös yliopiston verkkosivuilla suunnistaminen on oma lajinsa. Jos tarvitset jotain tietoa, et varmasti löydä sitä etusivulta tai mistään muualtakaan, paitsi ihan totaalisella tuurilla tai hyvin tarkalla Google-haulla.
  • Yliopiston vessanseinät ovat täysin pätevä keskustelufoorumi, oli aiheena sitten lisääntyminen, lapsettomuus, politiikka, kuukuppi tai Maija Vilkkumaan sanoitukset.
  • Usein päärakennuksen uuden puolen viidennen kerroksen vessoihin ei ole pitkiä jonoja. Ehkä se johtuu siitä, että hisseistä vain yksi menee viidenteen kerrokseen saakka.
  • Valmistumisessa vaikeinta ovat paperityöt: opintokokonaisuuslomakkeet, kaavakkeet ja todistuspyyntölomakkeet, joita täyttäessä tulee hiki ja jotka pyörivät erilaisissa opintotoimistoissa ja kanslioissa hyväksyttävinä ikuisesti.
  • Aleksandriassa on valtavan hyvä tehdä esseitä perjantai-iltana, koska silloin siellä ei ole lähes ketään.
  • Unisport on yksi parhaista jutuista maailmassa. Menkää Unisportin tanssitunneille!
  • Kaikkialla on koko ajan remontti. Esimerkkejä omina opiskeluaikoinani remontoiduista kohteista: opiskelijakirjasto, YTHS:n Töölön toimipiste ja jotkin käyttäytymistieteellisen tilat.
  • Käsin täytettävä tenttikuori on ainoa oikea tapa ilmoittautua tenttiin. Jos ne sattuvat loppumaan, siitä seuraa koko tiedekunnan kattava kriisi, joka uhkaa estää ilmoittautumisen kesätentteihin. Olen kuullut huhua, että nykyään tentti-ilmoittautumisen voi hoitaa sähköisesti! Se tuntuu vähän väärältä.
  • On täysin mahdollista kirjoittaa essee kolmessa tunnissa ja 55 minuutissa siten, että herää aamulla kuudelta, aloittaa heti kirjoittamisen ja palauttaa tuotoksen kello 9.55, kun deadline on kello 10.
  • Helsingin yliopiston päärakennuksen uuden puolen neljännen kerroksen naistenvessasta on tosi hyvä näköala.

Mitä sinä opit koulussa?

*Ne hyödylliset yliopistokirjoitukset suomen kielen opiskelusta sekä kirjallisuuden opiskelusta antavat myös jotain vinkkejä, jotka eivät tosin ole yhtä hyödyllisiä kuin nämä.

#Uraoivallus – sivupolku voi olla uusi valtaväylä

Trendi & Lily starttasivat juuri #uraoivallus -kamppiksen. Kamppiksen ideana on kerätä yhteen työhön liittyvää viisautta, ja siinä haastetaan kertomaan työhön liittyvä oivallus, joka on muuttanut suhtautumista uraan. Se voi olla pieni, työpäivää parantava lifehack tai vaikka urakriisistä kummunnut isompi oivallus.uraoivallusKamppiksen innoittamana kirjoittelin kolme itselleni tähän mennessä tärkeintä oivallusta:

Oivallus 1: Sivupolku voi olla uusi valtaväylä

Kerroin aiemmin olevani opiskelua rakastava humanisti. Pitkään ajattelin ryhtyväni tutkijaksi, ja työskentelinkin opintojen ohella tutkimusavustajana. Kun opintojeni loppuvaiheessa tajusin, että väitöskirjan tekeminen ei löisi leiville, piti keksiä jotain muuta. Hetken aikaa tuntui siltä, että kaikki ovet lyötiin naaman edestä kiinni ja lujaa. Mietin, tekeekö maailma mitään ihmisellä, jonka haaveammatit olivat tutkija, runoilija ja välillä astronautti.

Tuona aikana piirtelin paljon ajatuskarttoja kiinnostuksenkohteistani ja vahvuuksistani. Sitten hyppäsin yritysmaailmaan tekemään kaupallisia juttuja, ensin assariksi. Se tuntui aluksi sivupolulta, eikä siirtymä ollut helppo. Se osoittautui kuitenkin oikeaksi ja oli sysäys kohti kaikkea jännittävää, kuten vaikka sisältömarkkinointia.

Urahyppyjen ei tarvitse aina olla suoraan ylöspäin, ne voivat välillä olla myös sivulle. Kokeiluista ja sivupoluista voi syntyä vaikka mitä, ja minullakin sivupolku vei kohti oman alan hommia – jos nyt nykymaailmassa voi tiukasti oman alan hommista puhua.

Sivupoluista syntyi myös kaksi seuraavaa oivallusta:

Oivallus 2: Ota opiksesi ja jeesaa muita

Minulla on ollut kunnia työskennellä lukuisten huipputyyppien kanssa, ja erityisesti ensimmäisinä työvuosina se oli todella arvokasta. Itseään paremmilta ja kokeneemmilta oppii paljon sekä siitä, miten asiat kannattaa tehdä että siitä, miten niihin kannattaa suhtautua.

Myös jokaisesta virheestä oppii – työelämässä niitä väistämättä tulee. Siksi niitä ei kannata pelätä, vaan ottaa niistä opiksi.

Omat opit kannattaa myös laittaa kiertämään: hyvä ruokkii hyvää ja onnistuminen onnistumista. Kaveria kannattaa aina jeesata.

Oivallus 3: Puhu unelmistasi ääneen

Aiemmin minun oli vaikea puhua ääneen omista unelmistani – mikä unelma tai urahaave kirjoittaminen muka on, ajattelin usein. Silti onnistuin mainitsemaan sen sopivassa paikassa, mikä sysäsi minut urallani oikeaan suuntaan.

Uusin aluevaltaukseni on mainita ääneen myös se, että haluaisin jonakin päivänä julkaista kirjan. Sen kertominen tuntui joskus absurdilta, sellaiselta, että sitä ei kehtaa sanoa ääneen.

Mutta tässä se jippo piileekin: Kun unelmansa sanoo tarpeeksi monta kertaa ääneen, se ei tunnu enää niin absurdilta. Joka kerta siihen uskoo enemmän, joka kerta se on vähän enemmän totta. Ja lopulta voi käydä niin, että joku oikea ihminen kuulee sen.

Mikä sinun uraoivalluksesi on? ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM