Ja sitten huomaat olevasi aikuinen

Yhtenä keväisenä ja valoisana aamuna havahduin miettimään, miten nyt voi olla kevät. Ihan vasta oli viime kevät, ihan vasta. Siitä ei tunnu olevan vuotta, vaikka siitä on. Samalla aloin miettiä, että ehkä aika käyttäytyy jotenkin eri tavalla. Viikot ja päivät tuntuvat nyt pieniltä ja ohimeneviltä yksiköiltä. Keskityn ennemmin kuukausiin, vuosiin, jopa vuosikymmeniin.

Ehkä olen tullut aikuiseksi.

Sitten aloin miettiä, mistä aikuisuuden huomaa, siis sen lisäksi, että aika kuluu eri tavalla kuin ennen. Ja sen lisäksi, että näytän valokuvissa erilaiselta ja että olen löytänyt itseltäni harmaita hiuksia. Sain aikaiseksi listan, koska minä olen sellainen, listaihminen.

Huomaat olevasi aikuinen, tai vanha sielu, kun:

  • Voit käyttää sanontoja silloin kun minä olin nuori tai viime vuosikymmenellä ilman merkittävää ironiaa. Koska no, sinä olit kypsässä iässä jo viime vuosikymmenellä. Hienointa on tietenkin se, että pystyt myös käyttämään ilmauksia viime vuosisadalla ja viime vuosituhannella.
  • Kun suunnittelet kavereidesi kanssa ensi kesän festareita, päätätte majoittua hotellissa sen sijaan, että tönöttäisitte kuraisella leirintäalueella neljä päivää juoden Magyaria hanapakkauksesta.
  • Siellä festareilla sinulla on muuten varaa ostaa juomasi anniskelualueelta sen sijaan, että yrittäisit salakuljettaa niitä.
  • Kun teet aamusmoothien, voit tehdä sen marjoista, jotka poimit viime kesänä itse. Tietenkin sinä kävit mustikassa. Ja sitten sinä leivoit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Seuraat verenpainettasi.
  • Kun saat selville työpaikkasi kesätyöntekijän olevan yli kymmenen vuotta sinua nuorempi, mietit, elätkö ollenkaan todellisuudessa. Eivätkö ysärin loppupuolella syntyneet ole vielä päiväkodissa, häh?
  • Käytät Snapchattia ironisesti, koska innostasi huolimatta tiedät olevasi se nolo täti, joka on juuri keksinyt filtterit ja kakkaemojit. Haluat silti pysyä mukana maailman menossa.
  • Oikeasti et kyllä tajua hölkäsen pöläystä niistä nuorison sosiaalisista medioista. Kik? Vine? Jodel? Ask.fm?
  • Samalla haluat sanoa nuorisolle, että kyllä meilläkin oli aikoinaan niitä sosiaalisia medioita, kuten IRC, IRC-Galleria, tekstarit ja öö sellainen juttu, että soittelimme lankapuhelimilla toisillemme.
  • Lähes kaikilla tuttavapiirissäsi on yhtäkkiä jälkikasvua, aviopuoliso tai ex-aviopuoliso. Tai kaikki näistä.
  • Valitset kenkäsi käyttömukavuuden, et ulkonäön perusteella.
  • Menet viikonloppuisin aikaisin nukkumaan, koska haluat säilyttää unirytmisi. Tai sitten et edes jaksaisi valvoa.
  • Käytät sunnuntaiaamusi siihen, että päivittelet ajankulua, ikääsi ja maailman muuttumista. Olet silti omasta mielestäsi se cool täti, joka muistaa aina ottaa vitamiininsa.

Kevätlauluja

Musiikki on minulle merkityksellinen juttu. Havahduin siihen loppuvuodesta kun tajusin, kuinka suurta onnea pianonsoitto minulle voikaan tuottaa. Soittamisen lisäksi on kappaleita, muiden soittamia ja laulamia. Sellaisia, joista tulee erityisen merkittäviä tunnuskappaleita tietyille elämän taitekohdille. Sellaisia, että niiden kuuleminen vuosienkin jälkeen nostaa esiin tunnetiloja, ajatuksia, muistoja, tuoksuja.

Minulla on joitakin sellaisia, kuten

Children of Bodomin Needled 24/7 (naurakaa vaan). Vuosia, vuosia sitten, silloin kun en ollut vielä edes kandi, olin kamalassa työpaikassa. Se oli niitä työpaikkoja, joissa opiskelijat kärvistelevät kesäisin. Aggressiivinen musiikki oli ainoa tapa selvitä läpi päivistä. Kaveripiirissäni yleistyi tämän johdosta sanonta mua vituttaa taas töissä niin paljon, että on pakko kuunnella Children of Bodomia.

Pink Floydin Shine on You Crazy Diamond. Fiilistely- ja ajattelubiisi vailla vertaa. Shine on You Crazy Diamond kaivetaan esiin esimerkiksi silloin, kun iskee äkillinen tarve juoda punaviiniä. Tai silloin kun iskee äkillinen tarve värittää värityskirjaa. Tai silloin kun kävellään kesäiltana kotiin metsästä vähän pöllämystyneenä ja katsotaan laskevan auringon valoa (ja ajatellaan tärkeitä ajatuksia, hieman ikävöidään).

Nick Cave & The Bad Seedsin Push the Sky Away. Push the Sky Away soitettiin viimeisenä biisinä bändin Flow-keikalla. Elokuun yö oli ympärillä sakea, pimeä, Push the Sky Away palasi kaikuna ympäröivistä kerrostaloista ja yleisö kuunteli vaiti, niin minäkin, olin vaiti ja valutin kyyneleitä poskilleni. Seuraavana syksynä olin töissä yliopistolla ja kirjoitin samalla graduani. Kävelin pimeinä marraskuun iltoina kotiini Sörnäistenniemelle ja kuuntelin Push the Sky Awayta. Iltakävely kotiin oli päivän ainoa hetki ulkona, elämä tuntui epätodelliselta, videopeliltä. Kirjoitin ja kuuntelin Push the Sky Awayta, kunnes tuli kevät ja yö, jona lähtivät jäät.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
(ja silloisen kotini ikkunasta todella näki, kun jäät lähtevät)

Mapein Changea kuuntelin paljon valmistumisvuonnani 2014. Kaikki oli avoinna, pelottavaa ja epävarmaa. Mutta sitten kuitenkin pystyin laulamaan mukana don’t you worry about a thing my brother /a little love is all it takes / don’t you worry about a thing my sister / we’re all waiting for a change. En tarvinnut muuta.

David Bowien Modern Love soi taustalla myös toteemielokuvassani Frances Ha:ssa. Ja sehän on sellainen biisi, joka säestää esimerkiksi sitä, kun erotaan vahingossa. Tai kun juostaan kaupungin kaduilla, koska juokseminen on ainoa asia, joka on helppoa. Kun rakastutaan vahingossa, kun ei tiedetä, mihin mennä. Frances ei tiedä, minä en ole aina tiennyt. Mutta musiikki on aina pysynyt taustalla, siihen olen nojannut.

Sitten on vielä Vesalan Sinuun minä jään. Se puhukoon puolestaan itse, minä en osaa paremmin sanoa kuin että paljon olen sitä soittanut ja laulanut. Sinuun minä jään / kun kevätlauluja ei lauleta enää.

Juuri ennen vuodenvaihdetta minä päätin, että en enää ikinä elä tosi paskaa vuotta. Että nyt teen asioita eri tavalla, päästän irti ja katson uuteen huomiseen, koska uusi huominen, eilistään se kaitaa, laulaa PMMP.

Ja minä, minä laulan pelkkiä kevätlauluja, ja viimeisenä sointuna soitan aina duurisoinnun,

Sydän, sydän

Nyt on kourassa sitten sellainen opus ja moderni klassikko, että joudun pohtimaan, mihin sen sijoitan. Onko kyseessä tietokirja, elämäkerta vai sarjakuvaromaani? Onko kyse merkityspaosta, yleisestä sekoilusta vai vaan neljästä toistaan tyhmemmästä arkkienkelistä?

Kysehän on Sydän, sydän -orkesterista ja heidän opuksestaan, joka sisältää käsiohjelmia, kuvia ja muistoja vuosilta 2002 – 2016.

Jotta teoksen merkitys aukenisi, hommaa pitää vähän taustoittaa osaltani: Sydän, sydän ja minä olemme kulkeneet pitkän tien. Pari viikkoa sitten olin Tavastialla kyseisen orkesterin keikalla ties kuinka monetta kertaa ja tajusin, että Sydän, sydän on ollut elämässäni kolmen poikaystävän ajan. Olen käynyt heistä jokaisen kanssa bändin keikalla.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

No, kyseiseen bändiin liittyy sattuneista syistä paljon muistoja, tässä niistä joitakin:

  • Aikoinaan Sydän, sydämen kotisivuilla oli keittokirja-osio, jossa oli erinäisiä ruokaohjeita. Minä ja poikaystäväni viime vuosikymmeneltä järjestimme yhtenä talvisena iltana sellaisen pariskuntaillan. Sellaisen, johon kutsutaan tuttavapariskuntia, joille laitetaan ruokaa ja joiden kanssa pelataan seurapelejä. Poikaystäväni leipoi kasvispiirakan sydäreiden ohjeella, ja piiras teki kauppansa. Viini virtasi, Aliasta pelattiin. Loppuillasta kaatui viinilaseja ja koordinaatiokyky heikkeni, Sydän, sydäntä kuunneltiin ja sitten jotain Porcupine Treetä, ja jotain semmosta, mitä nuoret älyköt nyt yleensä kuuntelevat.

Eipä oo viime aikoina ollut pariskuntailtoja.

  • Kerran olin menossa ystävättäreni kanssa orkesterin Kansan parissa -kiertueen keikalle Zetoriin. Olin unohtanut henkkarit kotiin, tietenkin niitä juuri sillä kerralla kysyttiin. Kipitin pää kolmantena jalkana Sörnäistenniemelle yksiööni, joka kellui kaupungin yllä ja josta näkyi kauas. Henkkarit kouraan, takaisin metroon ja kipikipi. Ehdin. Keikalla oli hauskaa, skumppa virtasi, sain käsiohjelman.

Eipä oo viime aikoina kysytty papereita.

  • Eräänä harmaana talvena, jona kirjoitin graduani, kävelin joka päivä yliopistolle ja kuuntelin repeatilla Skorpionin pisto -biisiä. Siinä oli sopivan ankea poljento, ja se sopi yhteen sekä matalalla roikkuvan harmaan taivaan että graduahdistuksen kanssa.

Eipä oo viime aikoina ollut graduahdistusta.

No mitäs siitä kirjasta sitten? Kyseessähän on sekalainen kokoelma kuvia ja anekdootteja vuosien varrelta. Itse nauroin katketakseni, mutta tulkintani lienee melkoisen puolueellinen, minulla ja yhtyeellä kun tätä yhteistä historiaa on.

Uskon, että kyseessä on sinun bändisi ja kirjasi, jos tykkäät vähän nyrjähtäneestä meiningistä, ihomaalista ja reilusta määrästä intertekstuaalisia viittauksia.

Kirjasta löytyy tämänkaltaisia muistoja vuosien varrelta:

Raiderimme sisälsi pelkästään sakset ja nitojan, joilla askartelimme mustasta kumista liperit viisi sekuntia ennen keikkaa. Vihreä Juho lippalakki päässään ja backstagepassi kaulassaan näytti uskomattoman paskalta. Kevin toimi hovimestarina ja tarjoili jotain kakkuja yleisölle.

Sitten löytyy kuvia, keikkaohjelmia ja sälää. Sellaista kaikkea kivaa.

Ja lopuksi vielä elämänohjekin suoraan kirjan sivuilta: kokeile vaihteeksi teetä. Ja minä kokeilen sitä  heti nyt.

Asioita, joita ihailen ystävissäni

Joskus aiemmin taisinkin jo mainita, että minulla on vain viisaita ystäviä. Viisaita, lämpimiä, lempeitä. Minulla on käynyt älytön tuuri, kun olen saanut kunnian varttua ja viettää aikaa toinen toistaan ihanampien tyyppien kanssa.

Ystävyyksiä on eri-ikäisiä. Pitkäaikaisissa ystävyyksissä hienointa on ollut huomata, kuinka upeita aikuisia tyypeistä on varttunut. Huumorintajuisia, sydämellisiä, aitoja. Sellaisia, joiden kanssa on ihan ok pitää kriisipalavereita työelämään tai muihin aikuisiin juttuihin liittyvistä asioista tai vaihtoehtoisesti siitä, onko nahkahousujen hankinta tai hiusten värjääminen pinkiksi viisasta. Uudemmissa ystävyyksissä hienointa on, kun huomaa tutustuneensa mahtavaan ihmiseen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minua ympäröivillä ihmisillä on paljon ominaisuuksia, joita todella ihailen, esimerkiksi

  • rohkeus, jonka turvin voi lähteä toiselle puolelle maailmaa tai tehdä valtavirrasta poikkeavia valintoja
  • elämänasenne, joka saa selviämään vaikka mistä
  • kyky nähdä jotakin hyvää kaikessa ja kaikissa
  • valtava määrä lämpöä ja kärsivällisyyttä
  • maanläheisyys ja aitous
  • sydämellisyys, joka näkyy muiden kunnioittamisessa ja empatiassa sekä pitkälle jalostuneessa mikä minä olen tuomitsemaan -asenteessa
  • liikekieli, joka on maailman kaunein ja viehättävin
  • analyyttinen, itseironinen ja huumorintajuinen ote elämään, omaan tekemiseen ja olemiseen
  • seesteinen tapa olla maailmassa

Vuosien varrella moni on ottanut itselleen uusia rooleja vaikkapa työelämässä tai vanhemmuudessa. Olen ihaillut, kuinka upeasti he ovat uudet roolinsa hanskanneet. Kuinka rohkeasti ja tyynesti he ottavat uudet asiat vastaan, kuinka hyväsydämisesti he muita kohtelevat. Kuinka he aina selviytyvät, katsovat elämää silmiin ja selviytyvät.

Jos ihminen jotain kaipaa keskellä pimeää syyssadetta, niin ystäviä, hyviä ajatuksia ja hieman lämpöä. Tämä on minun lämpöni teille: kiitos, kun olette.

Koti

Syksy muistuttaa minua usein fuksivuodesta, siitä, kun muutin pellon ja metsän välistä Helsinkiin. Siitä, kun etsin itselleni kotia ja paikkoja vieraasta kaupungista, vieraasta paikasta, vieraiden keskeltä.

Syksy muistuttaa etsimisestä ja löytämisen ilosta – edelleen minua ilahduttaa, jos löydän kauniin rakennuksen tai metsäkaistaleen, johon ei kuulu liikenne mutta jossa voi kuunnella putoavien lehtien ääntä.

Kaupunginosat, asunnot ja kodit ovat vaihtuneet vuosien varrella. Jotkut ovat olleet vain asuntoja ja kämppiä, jotkut myös koteja.

Välillä kodiksi riittää pieni huone, jos siellä on oikea fiilis, jos ympärillä on jotakin tuttua, mitä vain. Välillä mikään ei tee olosta kotoisaa.

Pieneen soluhuoneeseeni hankin vuosia sitten Le Chat Noir -julisteen, se teki huoneesta kodin.

Soluhuonettani seuranneeseen yksiöön en koskaan kotiutunut, mutta sen merinäköalaa rakastin. Viimeisenä iltana ennen poismuuttoa istuin ikkunan edessä ja katselin näköalaa pitkään. Sitä kaipaan, muuta en.

Muutamia vuosia sitten luulin kasvaneeni aikuiseksi, kun tapahtui paljon asioita kerralla. Valmistuin yliopistosta, jätin taakseni opiskelijakämpät, muutin oikeaan kotiin, avaraan ja valoisaan. Ajattelin, että nyt elämä on sillä tavalla järjestyksessä kuin elämän kuuluu olla. Että tähän minä jään, täällä minä vanhenen ja tässä jossain voisi olla hyvä tila pinnasängylle. Olisi lehtitilauksia, kesälomia ja sunnuntaikävelyjä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niiden sijasta minä taas muutin enkä enää tiennyt, mitä odottaa. Yhtäkkiä oli kevät, ja minulla oli kovin vähän; kirjat, polkupyörä ja uuden asunnon leveä ikkunalauta.

Leveä ikkunalauta tarkoitti kotia. Ensin laskin sille satunnaisia asioita, joita muuttolaatikoistani paljastui. Sitten asettelin sille kasvit. Ne viihtyivät.

Kun purin muuttokuormaani uusiin komeroihin, yllätyin avatessani niistä yhden. Oven sisäpuolella, vinossa ja repsottaen, minua tervehti eräs musta kissa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Se oli kuin halaus. Minä olin tullut kotiin.

Harry Potter and the Cursed Child

Kaikenlaista maailmassa tapahtuukin. Leveälahkeiset farkut tulevat uudelleen muotiin. Ihmiset juoksevat Pokemonien perässä. Hallitus tekee älyttömiä päätöksiä. Minä leikkautan itselleni otsatukan. Ja uusi Harry Potter -kirja julkaistaan.

Harry Potter and the Cursed Child (J.K. Rowling, John Tiffany & Jack Thorne) on näytelmäkäsikirjoitus, joka jatkaa tarinaa parikymmentä vuotta pääsarjan tapahtumien jälkeen. Vauhdissa on tällä kertaa Harryn ja muiden jälkikasvu.

Koska Harry Potterit ovat olennainen osa lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksiani, tietenkin minun piti lukaista myös tämä uusin Potter, vaikka se painiikin eri sarjassa pääsarjan kirjojen kanssa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Olennainen Potter-rekvisiitta: huopa ja teemuki

Ensin pitää vähän fiilistellä vanhoilla lukukokemuksilla, koska niiden takia tartuin tähän uutukaiseen. Kultaisessa nuoruudessani uusinta Potteria odotettiin viikko- tai oikeastaan vuosikaupalla. Kun julkaisupäivä vihdoin oli ovella, kirja varattiin etukäteen kirjakaupasta, jotta sen varmasti saisi – pahin painajainen oli, että painos olisi myyty loppuun ja kirjaa olisi joutunut odottamaan vielä lisää. Kun kirjan vihdoin sai, alkoi kova kilpajuoksu kaikkia ja kaikkea vastaan: siskoja, luokkakavereita, aikaa. Potter piti saada päätökseen ensimmäisten joukossa, jotta välttyisi juonipaljastuksilta ja jotta pääsisi jälleen odottamaan sarjan seuraavaa osaa. (Ja jotta voisi lesoilla nopeudellaan).

Pottereita luettiin uudelleen ja uudelleen. Kavereiden kanssa kisattiin, kuka tietää eniten Potter-triviaa. Ihastuttiin vuorotellen Sirius Mustaan tai Remus Lupiniin, surtiin suosikkihahmojen kohtaloita.

Triviasta tulikin mieleen, että minulla, siskoillani ja serkuillani on  eräs tärkeä Potter-perinne: pelaamme porukalla Harry Potter ja viisasten kivi -tietokilpailupeliä, joka on täynnä käsittämättömiä knoppikysymyksiä sarjan ensimmäisestä osasta ja jonka pelaaminen vaatii muutaman lasillisen viiniä.

Näin paljon Harry Potterit ovat kokemusmaailmaani vaikuttaneet.

Mitä voi sanoa tästä uudesta Potterista ilman, että spoilaa merkittävästi? Ainakin voi hahmotella joitakin pääpiirteitä: Nelikymppisellä Harryllä on lastenkasvatuspulmia, kun välit keskimmäisen pojan Albuksen kanssa rakoilevat. Hermione on supermenestynyt uraohjus ja Ron lähinnä koominen taustaelementti.

Teoksen alussa Albus lähtee Tylypahkaan, ystävystyy junassa Scorpius Malfoyn kanssa ja kokee Tylypahkan kamalana paikkana, toisin kuin isänsä aikoinaan.

Ja sitten Albus ja Scorpius hankkiutuvat hankaluuksiin ja seikkailuihin.

Teoksessa onkin kourakaupalla tuttuja elementtejä: seikkailuihin joutuvat lapsoset (koska aikuiset eivät vaan tajuu), muutama annos monijuomalientä, murtautuminen vanhaan kunnon Taikaministeriöön, Murjottava Myrtti ja puhuvat muotokuvat, ajankääntäjät sekä muutama ennustus. Ja Kelmien kartta. Ja viisauksia muotokuvastaan heittelevä Dumbledore:

There is never a perfect answer in this messy, emotional world. Perfection is beyond the reach of humankind, beyond the reach of magic. In every shining moment of happiness is that drop of poison: the knowledge that pain will come again.

Ajankääntäjästä muutama sana: Aikaa käännellään huolettomasti ja löysin rantein verrattuna edellisiin osiin, joissa ajan peukaloimisen vakavuutta painotettiin. Tämä  tuntuu halvalta tempulta, jolla herätellään henkiin jo mennyttä pahaa.

Tekstin tasolla tarina juoksee ja hyppii, hahmot jäävät ohuiksi ja juonenkuljetuksessa on muutama halpa trikki. Silti kääntelin sivuja innoissani: oli pakko saada tietää, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu. Kaikesta huolimatta tarina siis veti, ja pakonomainen sivujenkääntely oli toivottu toisinto entisaikojen Potter-kokemuksistani.

Teosta pitääkin lukea näytelmäkäsikirjoituksena romaanin sijaan. Näytelmässä on oltava toimintaa ja dialogia, kaikki taustoittaminen, selittäminen ja hahmojen syventäminen jäävät ohjaajan ja näyttelijöiden tehtäviksi.

Mitä sitten jäi käteen? Sain pienen palasen menneisyyden lukukokemusta, siitä olin kovin iloinen. En saanut uutta, mahtavaa osaa Harry Potter -saagaan, mutta sitä en odottanutkaan. Tämä oli tällainen, kurkistus taikamaailmaan, välähdys siitä, mihin hahmot ovat päätyneet, kalpea heijaste pääsarjan kirjoista. Mutta eipä Harry Potter and the Cursed Child tainnut edes yrittää olla mitään muuta.