Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi antaa äänen lapsettomille

vauvattomuusbuumi

Viime vuosina yksi aihe on noussut säännöllisesti otsikoihin: matala syntyvyys ja siitä aiheutuva moraalipaniikki. Keskustelu velloo jotenkin näin: miksi nuoret eivät lisäänny, miksi ne elävät väärin, kuka on pelotellut nuoria ilmastonmuutoksella?

Aika usein paniikki saa taloudellisen ulottuvuuden: huoltosuhde heikkenee, mistä löydämme lisää veronmaksajia, tehkää nyt niitä lapsia, koska talous! Kirjoittelu on yleensä hyvin asenteellisesti värittynyttä ja ahdistavaakin, ja lapsettomille lätkitään leimoja kolumneissa, pääkirjoituksissa ja somekeskusteluissa. Tähän lätkintään vastaa Heini Maksimaisen teos Vauvattomuusbuumi, joka antaa puheenvuoron heille, joilla lapsia ei syystä tai toisesta ole.

Ihan aluksi: kieli heijastaa maailmaamme

Aluksi vähän kielestä, koska kieli ja sanamme kertovat maailmastamme ja yhteiskunnastamme, siitä, mitä pidämme normina. Muutamia esimerkkejä:

  • ei-vanhemmuudesta käytetään yleisesti termiä lapseton
  • ei-naimisissa olevasta käytetään termiä naimaton
  • lapsiakin vain hankitaan (mikä saa sen kuulostamaan siltä, että homma on yhtä helppoa kuin supermarketissa käyminen).

Tietyt elämänvalinnat tai -tilanteet määritellään kielessämme puutteen kautta. Se kertoo meistä ja maailmastamme, ja ehkä myös siitä, miksi lapsikeskustelu saa helposti kerroksen paksua väriliitua osakseen.

Lapseton on siitä erikoinen määre, ettei lapsettomaksi tullakseen tarvitse tehdä mitään. Riittää, että muut tekevät. –– Samalla, kun ystävistäni oli tullut äitejä, minusta oli tullut ei-äiti (s. 7).

Syntyvyyskeskustelu kautta lähihistorian

Maksimainen aloittaa teoksen historiakatsauksella, ja referoin sitä tässä hieman: paniikki liian matalasta syntyvyydestä ei ole uusi keksintö.

Pelkästään 1900-luvun aikana tapahtui paljon asioita: ehkäisytietämys lisääntyi ja perhekoot pienentyivät. Jo 1940-luvulla ilmiölle esitettiin osittain samoja syitä kuin nykyäänkin: individualismi, vapaa-aika ja epävarmuus (s. 24–25). Samoin jo 1800-1900-lukujen vaiheessa oli naisia, jotka olivat valinneet äitiyden ja vaimouden sijaan elämäntyylikseen työssäkäynnin ja taloudellisen itsenäisyyden.

Vaikka sotien jälkeinen aika ja kehittyneet perhe-etuudet aiheuttivat vauvabuumin, syntyvyys laski nopeasti. 1960-luvulla Suomessa markkinoille tulleet e-pillerit muuttivat viimeistään suhdetta ehkäisyyn. Vaikka vielä 60-luvulla naimisiin mentiin parikymppisinä ja lapsia vain alettiin tehdä saman tien, 70-luvulla syntyvyys romahti ja ensisynnyttäjien keski-ikä alkoi nousta: lisääntymisestä oli tullut valinta, ei avioliittoa seuraava välttämättömyys, ja koska siitä oli tullut tietoinen valinta, siihen suhtaudutaan vakavammin.

Luokkaeroja ja elämäntilanteita eli miksi kylmän, lapsettoman uranaisen stereotypia on väärä

Yksi julkisen keskustelun ongelmista on lapsettomien niputtaminen ja leimaaminen, vaikka näin iso ihmisjoukko on mahdotonta niputtaa. Lapsettomuuttakin on erilaista: osa on sitä vapaaehtoisesti, osa tahattomasti ja osan elämäntilanne ei vain ole mahdollistanut perheen perustamista.

Kun lapsettomuudesta puhuttaessa keskitytään lapsettomuuteen itseensä, siis siihen, että lapsia ei ole, ei oikeastaan kerrota mitään lapsettoman elämästä. Se tekee lapsettoman elämälle suunnilleen yhtä paljon oikeutta kuin vaikkapa se, että työstä puhuttaisiin ensisijaisesti vapauden menettämisenä. – – Se, että lapsetonta elämää ei voi panna muottiin, voi selittää osittain myös sitä, miksi niin monet puolueet ajavat lapsiperheiden asioita, mutta lapsettomien tai yksineläjien oikeudet ovat jääneet vähälle huomiolle. (s. 287.)

Teoksen haastatteluista hahmottuu heterogeeninen ihmisjoukko. Joillekin lapsettomuus on kipeä ja surullinen asia. Toisille se on kiinteästi omaan identiteettiin kuuluva asia ja itsestäänselvä valinta. Osalle lapsettomuus on vain tapahtunut: jos kolmekymppisenä eroaa tai sairastuu, lisääntymisjuna saattaa mennä ohi ilman, että kyytiin hyppäämistä on edes ehtinyt ajatella.

Julkisessa keskustelussa kylmä uranainen on usein stereotyyppinen lapsettoman elämäntavan edustaja. Maksimaisen haastatteluissa uraihmiset olivat vähemmistö, eikä kukaan heistä maininnut valinneensa lapsettomuutta uran takia. Itse asiassa tällä hetkellä näyttää, että lapsettomia on eniten alemmissa tuloluokissa. Näin lapsen hankinnasta on tulossa yhä useammin luokka- ja tasa-arvokysymys (s. 70).

Laadukkaampaa syntyvyyskeskustelua, kiitos

Maksimaisen teos olisi hyödyllistä luettavaa jokaiselle syntyvyydestä meuhkaajalle. Se laajentaa keskustelun kontekstia ja murtaa lapsettomuuteen liittyviä stereotyyppejä. Kun faktat ovat paremmin hallussa, olisi keskustelukin laadukkaampaa, ja se voisi jopa pureutua mahdollisten ongelmien ratkomiseen: jos alhaisissa tuloluokissa jäädään lapsettomiksi, voisiko se johtua taloudellisista seikoista? Onko opiskelun, työn ja perheen yhdistäminen niin vaikeaa, että lopulta lisääntymisjuna menee ohi? Voisiko olla ihan ok, että kaikki eivät halua lapsia, eivätkä ole koskaan halunneetkaan? Saako pelätä ilmastonmuutosta ja sitä, mitä tuleville sukupolville jää? Olisiko mahdollista, että myös lapseton elämä voi olla hyvä elämä?

TL;DR: Vauvattomuusbuumi on hyvä ja avartava kirja.

  • Heini Maksimainen: Vauvattomuusbuumi (2019)
  • 318 s.
  • Atena

Aikaisemmat syntyvyys- ja naisen paikka -purkaukset blogissa:

Ps. perustin vihdoin blogille oman instatilin. Se on todennäköisesti Kohtisuoran aktiivisin somekanava, eli jos kiinnostelee, laita seurantaan Kohtisuora-ig 🧡

Candice Carty-Williamsin Queenie on ilahduttavan hyvä romaani

queenieKorona-ajan olen elänyt some- ja uutistyhjiössä, koska viestejä ja digitaalisia ärsykkeitä tulee etätöissä niin sanotusti riittävä määrä. Siksi olen ollut autuaassa pimennossa kaiken suhteen – sen, mistä puhutaan, sen, mitä luetaan ja sen, millaisissa maljakoissa tulppaanit tänä vuonna kuvataan Instagramiin.

Siksi olen ilahtunut, että tulin törmänneeksi Candice Carty-Williamsin esikoisteokseen Queenieen (2019). Ilmeisesti Queenie on ollut jonkinlainen tapaus, jonka olen vain, no, missanut. Mutta sitten se tuijotti minua St. Georgen Bakeryssä, ja minä tuijotin takaisin. Ostin kirjan hetken mielijohteesta ja luin siitä saman tien hotellihuoneessani ensimmäiset sata sivua.

Mitä Queenie sitten on? Se on tarkkanäköinen ja raastava parikymppisen naisen kasvukertomus, joka saa alkusysäyksensä ongelmien kasautumisesta: poikaystävä Tom haluaa pitää taukoa (eli erota), Queenien pitäisi löytää uusi asunto, jonka vuokra on lähes mahdoton maksaa aloittelevan toimittajan tuloilla, perhe ja ystäväpiiri ovat enemmän tai vähemmän sekaisin eivätkä työtkään suju kuten ennen.

Karibialaistaustaisella Queeniella ei ole tukenaan keskiluokkaista brittiläistä perhettä, jolla olisi kontakteja, ylimääräistä asunnon käsirahaa varten tai rennon itsevarmaa otetta elämään. Sen sijaan Queenie on kasvatettu pärjäämään, tekemään aina enemmän kuin muut, olemaan saattamatta perhettään häpeään.

”Jos olisin antanut itseni surra silloin kun aloin odottaa Maggieta neljäntoista vanhana niin mitä siitäkin olisi tullut?” Kaikki isoäidin vastaukset sovitettiin aina karibialaiseen kontekstiin, mikä pakotti minut hyväksymään sen, että omat ongelmani olivat yhdentekeviä (s. 34).

Queenien arki on täynnä tilanteita, joissa hän tulee joko sivuutetuksi tai rodullistetuksi. Hänen argumenttejaan ei kuunnella, vaikka hän yrittää ja yrittää. Hänelle Black Lives Matter on todellisuutta, muille hashtag. Miehille hän on seksiobjekti, iso takapuoli tai hiukset, poikaystävän sukulaisille vitsailun aihe, työpaikalla poikkeus.

Kun espanjalainen henkilöstösihteeri sanoi minulle ihan oikeasti töihin perehdyttämisen yhteydessä: ”Sinulla on käynyt onni, kun olet päässyt tänne töihin! On täällä muitakin sinunlaisia, mutta ei samanvärisiä”, en ollut varma, kuulinko oikein, joten pyysin häntä toistamaan. ”Tiedäthän sinä! Tummaihoisempiakin on, mutta ne ovat IT-puolella.”

Olin avannut suuni vastatakseni (en tosin vieläkään tiedä, mitä olin aikeissa sanoa), mutta hän keskeytti toteamalla: ”Älä huoli, mieheni on musta, joten minä tunnen teidät kyllä.” (S. 218.)

Romaanin maailma on tarkkanäköinen ja uskottava parikymppisen maailma. Carty-Williams piirtää sivuille epävarmuuden, harhailun ja pahan olon. Itseään etsivä ja itsearvostuksensa kadottanut Queenie ajautuu huonoihin ja alistaviin seksisuhteisiin, ei jaksa keskittyä töissä, alkaa kärsiä paniikkikohtauksista ja joutuu lopulta kerimään ongelmansa auki terapiassa pohjia myöten.

Queenieta markkinoidaan hauskana, mutta minusta se oli pikemminkin raastava kuin hauska. Ei ole ensimmäinen kerta, kun en pidä nuoren naisen ongelmista kertovaa kirjaa hauskana – sama fiilis jäi aikoinaan Eleanorille kuuluu ihan hyvää -romaanista. Queenien takakanteen on nostettu katkelma, jossa hänen gynekologinsa epäilee hänen olevan parituksen uhri. Ehkä sen pitäisi olla hauskaa, mutta ei se ole. Se on surullista, ja kirjan edetessä Queenie joutuu kohtaaman sen, miksi arvostaa itseään niin vähän.

Kuten Sally Rooneyn romaanissa Keskusteluja ystävien kanssa, myös Queeniessa keskeisessä osassa on ruumiillisuus. Se, että gynekologikäynnit, keskenmenot, kivuliaat kuukautiset ja naiseus ylipäätään kirjoitetaan nykyään niin taitavasti näkyväksi, ilahduttaa. Se on toista kuin nuoruudessani, jolloin kuukautissuojia mainostettiin kliinisellä sinisellä nesteellä.

Tarkkanäköinen teos lässähtää hieman loppua kohti: lankoja keritään liiankin nätisti yhteen ja moni asia selviää tavalla, jolla se ei oikeassa elämässä selviäisi. Siitä huolimatta Queenie on koukuttava romaani, jota en halunnut laskea käsistäni.

  • Candice Carty-Williams: Queenie (2019)
  • Suomentanut Natasha Vilokkinen (2020)
  • 462 s.
  • WSOY

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Noin kuuden viikon uutiskooste: Nainen osti siivouspalveluita – kansa raivostui

uutiskooste
Kuva: Unsplash

Ai että! Syksyllä on tullut mehukkaita uutisia oikein satamalla. Kansa raivostui siitä, että nuori nainen osti siivouspalveluita, ja sitähän sitten puitiin medioissa ja sosiaalisissa medioissa toista viikkoa. Muita uutisaiheitamme ovat kolmekymppisten muuttuneet elämäntavat, kansanedustajien käytöstavat sekä se, että 1970-luvulla kyhätty Voyager 2 käy ja kukkuu ulkoavaruudessa, mutta pölynimurit ja älypuhelimet ne vaan hajoavat parissa vuodessa.

Nainen osti siivouspalveluita – kansa raivostui

Nuori nainen kertoi Iltalehden haastattelussa käyttävänsä omia rahojaan arkensa helpottamiseen ja jonkun muun työllistämiseen; tässä tapauksessa siivouspalvelun ostamiseen. Nyt jo suljetussa kommenttikentässä kansa raivostui. Naista nimiteltiin, hänen kykeneväisyyttään vaimoksi epäiltiin ja samalla ihmeteltiin, miten nainen edes kehtaa menetellä noin.

Aivan.

Se on meinaan sillä tavalla, että on väärin käyttää rahaa elämänsä helpottamiseen, varsinkin jos on nainen. OIKEA NAINEN herää joka aamu kello 4.30, hakee joesta vettä, keittää omille ja naapurin kakaroille puurot, tiskaa ja pyykkää sen jälkeen käsin ja käväisee saunassa synnyttämässä. Sen jälkeen hän menee töihin, jotta voisi maksaa veroja valtion kassaan. Jos olet nainen ja toimit muulla tavalla, olet uusavuton, laiska sekä häpeäksi etkä varsinkaan ole vaimomateriaalia.

Tilastokeskus selvitti: 30-vuotiaat elävät eri tavalla kuin 30 vuotta sitten –  onko maailma muuttunut?

Tilastokeskus tutki vuoden 1987 ja vuoden 2017 30-vuotiaita. Kolmessa vuosikymmenessä avioliiton suosio on romahtanut, opiskelijoiden määrä kasvanut ja työelämässä olevien määrä pienentynyt: Vuoden 1987 ikäluokassa oli noin 77 000 sukupolvensa edustajaa, joista 84,3 % oli työelämässä. Vuoden 2017 ikäluokassa oli noin 67 000 sukupolvensa edustajaa, joista työelämässä oli 75 %.

No siitä tuli sitten muutama kysymys mieleen.

Katosivatko työpaikat johonkin? Muuttuiko elinkeinorakenne sellaiseksi, että se vaatii pidempää kouluttautumista? Tienaavatko naiset ja miehet nykyään tasapuolisemmin, jolloin omaisuuden jakamiseen ja elatusvelvollisuuteen perustuvaa avioliittoa ei pidetä merkityksellisenä? Onko Neuvostoliitto romahtanut jossain välissä? Voivatko nämä kaikki seikat (tai ei se Neuvostoliitto) yhdessä vaikuttaa vauvakatoon ja y-sukupolven ahdistukseen?

Eduskunnassa mölistään pahemmin kuin aamuöisessä taksijonossa pikkujouluaikaan

Eduskunnan ensimmäinen varapuhemies Tuula Haatainen kertoi Hesarille, kuinka äänenpainot ja puhetavat eduskunnassa ovat koventuneet, kuinka täysistunnot vaativat pahempaa kurinpitoa kuin lauma ylivilkkaita nousuhumalaisia fukseja ja kuinka edustajat monesti ylittävät perustuslain rajat.

Joo.

Nyt ei onneksi olekaan käsillä kuin akuutti kriisisuma: uusi taantuma, ympäristökriisi, hyvinvointivaltion rahoituskriisi, eläkekriisi ja syntyvyyskriisi. Ei siinä. Mielihyvin jätän näin osaavan jengin käsiin kaikkien kriisien ratkaisemisen.

42 vuotta sitten avaruuteen laukaistu Voyager toimii edelleen – toisin kuin älypuhelimesi, joka hajoaa varmasti

Kaikkia avaruusnörttejä ilahdutti uutinen siitä, että Voyager 2 on todella jättänyt aurinkokuntamme ja lähettänyt sieltä jostain dataa. Alus lähettää meille tietoja siihen asti, kunnes sen voimanlähde hiipuu. Sen jälkeen se seilaa tyhjyydessä ikuisesti ja tulee kestämään kauemmin kuin planeettamme.

Siitä heräsi sitten muutama ajatus.

Jo oranssinruskealla ja leveälahkeisella 1970-luvulla ihmiskunnalla oli hallussaan tieto ja taito vuosikymmeniä avaruudessa kestävän vekottimen rakentamiseen. Miten voi olla mahdollista, että tämä niin taitava ihmiskunta ei silti pysty rakentamaan kestävää älypuhelinta, kestävää pölynimuria tai kestävää pesukonetta? Ja miksi kukaan ei enää käynnistä vastaavia avaruusohjelmia? Kaipaan sellaisia.

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Endometrioosi on kiinnostavin asia Keskusteluja ystävien kanssa -romaanissa

keskusteluja-ystävien-kanssa

Tartuin Sally Rooneyn esikoisteokseen Keskusteluja ystävien kanssa innoissani. Innostukseen oli kolme syytä:

  1. Kansi on tosi freesi (yksityiskohta Alex Katzin maalauksesta)
  2. Se on 1990-luvulla syntyneen kirjoittajan teos, ja kerännyt paljon ylisanoja
  3. Kirja oli ensimmäinen, johon tartuin kesälomallani.

Innostukseni vaihtui nopeasti mitä ihmettä minä nyt olen lukemassa -hämmennykseksi, joka sai minut miettimään, pidänkö teoksesta lainkaan. Kirjan nimen ja ennakko-olettamieni perusteella odotin hauskaa akateemista sanailua ja terävää ympäröivän maailman kuvaamista, mutta sen sijaan eksyin chick litin ja korkeamman kulttuurin välillä tasapainoilevaan ihmissuhdesoppaan.

Tarinan keskiössä ovat parikymppiset entiset rakastavaiset ja nykyiset ystävykset Frances ja Bobbi, jotka pyörivät paikallisissa yliopisto- ja kirjallisuuspiireissä. Siellä he tutustuvat lähempänä neljääkymppiä olevaan taiteilijapariskuntaan, ja niin sitä kolistellaan kohti maailman tutuimpia kolmio- ja neliödraamoja, joita koitetaan hoidella liberaalin analyyttis-teoreettisesti.

21-vuotiaan Francesin ja kypsän mutta ah-niin-epäkypsän näyttelijän Nickin suhde on tietenkin tuomittu epäonnistumaan, ja joskus ainoastaan akateeminen viitekehys ja sivistyssanojen viljely erottavat teoksen kevyemmän lajityypin edustajista. Tavallaan vatvominen on sympaattista. Tuollaista se elämä taisi parikymppisenä humanistina olla, kun maailman jokainen asia piti pyöräyttää viiden teoreettisen viitekehyksen läpi.

Tunkkaisesta ihmissuhdeasetelmastaan huolimatta kirjalla on kaksi vahvuutta: toinen on nuoruusiän jatkuvan hämmennyksen ja häilymisen kuvaus, toinen on endometrioosi.  Francesin rajuja kuukautiskipuja, niistä seuraavaa sairaalareissua ja menkkavaivojen kanssa selviämistä kuvataan realistisesti, terävästi ja välillä sotkuisesti. En ole ennen lukenut kirjaa, jossa kuukautisista kirjoitetaan noin totuudenmukaisesti, ja tervehdin tätä kuvausta ilolla.

Kipu ei ollut poissa aamullakaan, mutta päätin silti lähteä luennoille. Otin pienen yliannoksen parasetamolia ja kietouduin takkiin ennen kuin lähdin liikkeelle. Koko matkan yliopistolle satoi. Istuin luentosalin perällä täristen ja asetin läppärin kelloon ajastuksen ilmoittamaan, milloin voisin ottaa seuraavan lääkkeen. Moni kurssikaveri kysyi, olinko sairas, ja luennon jälkeen luennoitsijakin kysyi.

Ilmeisesti aika vihdoinkin on kypsä sille, että kuukautisia käsitellään avoimesti. Tätä samaa virtausta ovat pitkään kaipaamani julkinen keskustelu tamponiveron poistamisesta sekä kuukautisille omistettu oma emoji. Ne ovat huimaa kehitystä verrattuna vaikka omaan nuoruuteeni, jolloin pääviesti kuukautisiin liittyen oli se, että ne ovat nolot ja että niiden olemassaolo pitää kaikin tavoin piilottaa – koska kyllähän kohdullisten ruumiintoiminnot ovat niin kovin häpeällisiä, meille viestittiin mediassa, mainoksissa ja hajustettujen kuukautissuojien avulla.

Keskusteluja ystävien kanssa on Rooneyn esikoisteos, ja odotan, että tulevat teokset nousevat vielä korkealle tasolle.

  • Sally Rooney: Keskusteluja ystävien kanssa (Conversations with Friends), 2017
  • Suomentanut Kaijamari Sivill
  • 298 s.
  • Otava

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Saara Turusen Sivuhenkilö kysyy, miksi nainen on edelleen marginaalissa

sivuhenkilöOlen sillä tavalla huono kirjabloggaaja, että en ole kovin hyvin ajan hermolla. Niinpä missasin iloisesti keskustelun, jota käytiin Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviön julkaisun aikoihin. Hesarin kriitikko Antti Majander kirjoitti teoksesta negatiivisen kritiikin, johon Turunen vastasi pohtimalla, vähättelikö Majander nuoren naisen kokemusmaailmaa. Keskustelua käytiin lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa. Jotain hyvää Rakkaudenhirviössä Majanderin mielipiteestä huolimatta oli, sillä se palkittiin vuoden esikoiskirjana.

Turusen toinen romaani Sivuhenkilö liittyy Rakkaudenhirviöön siten, että se kuvaa esikoiskirjailijan vuotta. Samalla se käsittelee valtarakenteita, kirjallisuutta ja kritiikkiä instituutioina sekä ulkopuolisuuden tunnetta. Kirjan lähtöasetelmassa nuori naiskirjailija julkaisee kirjan, jonka keski-ikäinen mieskriitikko lyttää valtakunnan suurimmassa sanomalehdessä. Kirjailijalle suuri saavutus tuntuu valuvan alas viemäristä, ja teos vaietaan kuoliaaksi. Alkaa vuosi, joka on täynnä ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita, vuosi, josta tuli kaikkea muuta kuin esikoiskirjailija oli kuvitellut.

Taidemaailman ja yhteiskunnan valtarakenteet tulevat heti näkyviksi. Kun kritiikki-instituution ylijumala teilaa teoksen valtakunnan kärkimediassa, se vaikuttaa myyntilukuihin ja vastaanottoon: kirjabloggarit pyytelevät anteeksi sitä, että pitivät kirjasta, kirjallisuustapahtumiin ei heru kutsuja, lähipiiri katsoo säälivästi, koska niin me ihmiset toimimme, menemme lauman mukana.

Ja kun jokin teos luetaan vähäpätöisyyden ja mitättömyyden kautta on se ainoastaan tapahtumiensa summa, ei mitään sen kummempaa. Se ei tule verratuksi yhteiskuntaan eikä sijoitetuksi taiteen historiaan. Ja joskus mietin, että jos sattuisin olemaan mies, joka olisi kirjoittanut miehestä, olisiko kirjani luettu silloin toisella tavalla? Olisiko sukupuoleni edustanut eräänlaista vakiota, oletusarvoa, jota ei olisi tarvinnut erikseen mainita? Ja jos sukupuoli ja ikä olisi voitu unohtaa, olisiko teoksesta paljastunut jotain muutakin, jotain yhteiskunnallista, jotain poliittista, jotain ajasta kertovaa?

On totta, että kriitikon tai journalistin ei tule palvella kirjailijaa tai haastateltavaa, ainoastaan yleisöä. Turunen ei penää kirjailijan myynnin edistämistä, vaan nostaa esiin kysymyksen siitä, saiko teos ansaitsemansa kritiikin vai lukiko kriitikko sen vain tekijänsä sukupuolta ja nuoruutta vasten. Sitä hän penäsi Rakkaudenhirviöstä nousseessa keskustelussa, ja sama teema on pinnalla Sivuhenkilössä.

Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa monesta näkökulmasta. Monessa kohtauksessa nainen määritellään suhteessa mieheen: nainen on hoivaaja, äiti, sellainen, joka käsittelee kirjoissaan ihmissuhteita ja tunteita eikä oikeasti tärkeitä aiheita, kuten sotahistoriaa. Naistaiteilija on se, joka löytää itsensä varmasti marginaalista tai alennuslaarista.

Tulen ajatelleeksi, että suurin osa kirjoista, joita olen elämäni aikana lukenut, on ollut miesten kirjoittamia kertomuksia miehistä. Olen lukenut miehistä autiosaarilla, aavikoilla ja avaruudessa. Olen lukenut miehistä suurkaupunkien kaduilla, sotatantereilla, savanneilla ja sademetsissä. Olen lukenut heidän epäonnisista naissuhteistaan ja isänmurhasta. Olen lukenut sivukaupalla panokohtauksia, joissa nainen on esine, ja mitä enemmän niissä on mehusteltu inholla ja halveksunnalla naisvartaloa kohtaan, sitä suuremmalla todennäköisyydellä niiden kirjoittajia on kutsuttu kauhukakaroiksi.

Kertoja kokee ulkopuolisuutta naisena, mutta myös ulkopuolisuutta naisen tyypillisistä rooleista. Yksin asuvana, lapsettomana taiteilijana hän on syrjässä: sivussa työelämästä, sivussa monista tavanomaisista keskustelunaiheista, sivussa babyshowereilla. Hänellä ei ole juhlittavanaan häitä tai ristiäisiä, hänellä on juhlittavanaan kirja, jonka merkitystä muut eivät ymmärrä.

Vai voisiko olla mahdollista, että eläisi kuitenkin ihmisarvoista elämää, vailla hirvittävää alakuloa, joka kumpuaa siitä oletuksesta, että jokaisella itseään kunnioittavalla ihmisellä on puoliso ja mielellään myös lapsia?

Rakastin sitä, miten monipuolisesti Sivuhenkilössä käsitellään naisen asemaa niin kodin kuin ammatillisenkin tekemisen piirissä sekä sitä, miten ihmisten välistä vuorovaikutusta kuvataan. Havainnot ovat teräviä, ironisia, humoristisiakin. Vaikka päähenkilö vuodattaa turhautumistaan miehiin, hänen sisartensa miehet ovat elintärkeitä joka kerta, kun hän tarvitsee jonkun korjaamaan polkupyöräänsä. Kolmekymppisen, kaupunkilaisen sinkkunaisen kuvauksessa oli hengenheimolaisuutta esimerkiksi Sisko Savonlahden ja Ulla Donnerin teoksiin.

Sivuhenkilö tuntuu välillä vain kokoelmalta havaintoja, mutta naiseus ja naistaiteilijuus yhdistävinä teemoina pitävät niitä yhdessä. Samalla se on tärkeä, viiltävän ironinen dokumentti taiteilijuudesta, taideinstituutiosta ja naisen asemasta siinä.

  • Saara Turunen: Sivuhenkilö (2018)
  • 236 s.
  • Tammi
  • Ite ostin

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Nainen ja ihminen

ashton-mullins-138190-unsplash
Kuva: Ashton Mullins / Unsplash

Kun minä täytin 30, kohtasin ajatuksen siitä, että parhaat vuoteni olisivat jo menneet. Se tuli minulle monesta lähteestä. Omasta päästäni, kulttuurista, otsikoista, jotka tarttuvat naisen ulkonäköön saavutusten sijaan.

Ajatukseni olivat jotain sen kaltaisia, että tämänikäiset naiset harrastaisivat lähinnä rapistumista, että heillä olisi kiire ryppy- ja selluliittivoideosastolle ja että heidän pitäisi kiinnittää huomiota laskevaan hedelmällisyyteensä, harmaantuviin hiuksiinsa, raskausarpiinsa, veltostuviin kudoksiinsa, siihen, että eivät ole haluttuja sinkkumarkkinoilla sekä siihen, että ovat työnantajille riski, koska hedelmällisyys (joka loppui oikeastaan eilen, mutta silti se on riski).

Tarkkailin noita ajatuksia aika huolella ja mietin, mistä ne kertovat. Nehän ovat ihan pimeitä eivätkä ne tule minulta itseltäni.

Jos vertaan itseäni 20- ja 30 -vuotiaana, ero on kuin yöllä ja päivällä, siten, että 30 on päivä. Olen rohkeampi, viisaampi, empaattisempi ja avarakatseisempi. Olen paremmassa kunnossa, iloisempi ja elän elämää, jota en olisi 20-vuotiaana uskaltanut elää. Ikä on tuonut viisautta ja rauhaa, jotka molemmat auttavat kyseenalaistamaan ulkonäkökeskeisiä ajatuksia ja viestejä, koska niitä täällä riittää.

Kulttuurissamme arvostetaan nuoruutta ja kauneutta niin paljon, että se muokkaa todellisuutta ja ajatuksiamme aivan nurinkurisiksi. Kun Viveca Lindfors voitti taitoluistelun EM-pronssia, teki Seiska artikkelin kärjellä tällaisia kuvia taitoluistelijakaunotar julkaisee somessa. (Ei, en linkkaa juttua, koska en halua sille klikkejä). Kun ranskalaiskirjailija Yann Moix markkinoi uutta kirjaansa, hän päätti herättää huomiota kertomalla, että ei pidä yli 50-vuotiaista naisista.

Kulttuurissamme nainen typistetään päivittäin pelkäksi ulkonäöksi. Objektiksi, jonka luonteella, lahjakkuudella tai saavutuksilla ei ole mitään väliä, koska huomio kiinnittyy kuitenkin pelkkään kuoreen. Siksi ei ole ihme, että minunkin päähäni välillä pälkähtää niitä turhia ajatuksia omasta rapistumisestani.

Olen miettinyt, kuinka olla sekä ihminen että nainen. Koska nainen kutistuu arvostelun ja katseen kohteeksi, jota ei arvoteta saavutusten tai älyn perusteella, nainen jää jotenkin puolikkaaksi. Joskus en sen vuoksi halunnut olla nainen ollenkaan. Nyt haluan, mutta samalla haluan olla ihminen, jolla on ajatuksia, tunteita, saavutuksia, kipuja ja suruja, ihminen, joka on osa muiden ihmisten verkkoa ja joka tulee nähdyksi ihmisenä ja lähimmäisenä, ei hyvänä perseenä tai naisena, joka alkoi juuri rapistua.

Lue myös:

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Linn Ullmann: Aarteemme kallis

DSC_0463

Lukuhaasteeni etenee jälleen! Tällä kertaa se etenee Linn Ullmannin romaanin Aarteemme kallis (2011) voimin. Aarteemme kallis on upea kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla: siinä on paljon hahmoja, rikottua kronologiaa, runollista kieltä, tekstiviestejä ja Facebook-profiileja – teos on siis lähes täydellinen nykyromaani.

Romaanin keskiössä on yksi perhe ja heidän lastenhoitajansa, 19-vuotias Mille. Ydinperheen muodostavat Siri ja Jon sekä heidän tyttärensä Alma ja Liv. Tummapiirteinen, ahdistunut esikoinen Alma ja aurinkoinen pikkusisko Liv. Lisäksi on Sirin äiti, alkoholisoitunut Jenny, tämän kumppani Irma sekä lukuisat muut sukulaiset, naapurit ja tuttavat.

Ja tietenkin Mille, kaunis nuori Mille, joka palkataan kesäksi hoitamaan Liviä ja Almaa. Mille, jonka katoaminen ja murha mainitaan jo takakannessa, siksi mainitsen sen tässäkin. Hänen katoamisensa jälkeen perheen arkeen tulee säröjä. Jon kirjoittaa vuosikausia samaa romaania, Alma leikkaa opettajaltaan palmikon ja Jenny juo yhä enemmän.

Yksi teoksen kantava teema on ruumiillisuus, erityisesti naisen ruumis. Jennyn keho vanhenee ja rapistuu, Sirin selkä on vino, Mille on nuoruuden ja kauneuden ruumiillistuma, Alma väkivaltainen. Eri-ikäisten naisten ja kehojen kautta käydään läpi elämän koko kirjo. Miehet säestävät taustalla: naapuruston pikkupojat piilottavat ja löytävät aarteita, Jon kipuilee kirjoittamisen kanssa, haaveilee Millestä ja pettää vaimoaan, KB:ksi kutsuttu poika raiskaa ja tappaa.

Kirja ei ole helppo eikä kevyt, kaunis se on kielensä vuoksi. Kauniiseen kieleen on kirjoitettu väkivaltaisia säröjä, rumia ja töksähtäviä sanoja. Se ehkä tekee kokonaisuudesta niin hallitun ja vaikuttavan. Rankoista tapahtumistaan huolimatta teokseen mahtuu myös huumoria, välillä hyvin mustaa sellaista.

Pohjimmiltaan kirja kertoo ihmisistä, jotka kulkevat toistensa ohi, katoavat arkeen tai metsään. Ja kertomisen Ullmann tekee erittäin vakuuttavasti. Suosittelen!

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM