You will not have my hate loistaa kirkkaasti surun ja pimeän keskellä

you-will-not-have-my-hate

Marraskuun 13. päivänä vuonna 2015 Antoine Leiris menettää Hélène-puolisonsa Pariisin terrori-iskussa. Mikään rauhallisessa koti-illassa ei viittaa siihen, että Antoinen ja 1,5-vuotiaan Melvilin elämä mullistuisi peruuttamattomasti. Mutta sitten Antoine alkaa saada puhelimeensa viestejä, joissa varmistellaan, onko hän kunnossa. Antoine ei tiedä, mistä viestit johtuvat ja ärsyyntyy häiriöistä. Vasta television avaaminen paljastaa, että Pariisissa on ollut useita terrori-iskuja, joista yksi on tehty Bataclaniin, teatteriin, johon Hélène oli lähtenyt konserttiin.

Antoine yrittää soittaa Hélènelle. Tämä ei vastaa eikä soita takaisin. Hélèneä ei löydy sairaaloista, joihin uhreja on tuotu. Antoine ei saa häneen yhteyttä ja alkaa aavistaa pahimman. Sen hänelle vahvistaa Hélènen sisko: Hélène on yksi niistä 89 ihmisestä, jotka kuolivat Bataclanin iskussa.

Sellaiseen ei voi kukaan varautua. Sellaisesta selviämiseen ei ole ohjekirjaa, valmiita vastauksia tai läpipeluuopasta. Jäljelle jäävät vain Antoine ja Melvil, jolle Antoinen pitää jotenkin selittää, että äiti ei enää tule kotiin, joka Antoinen pitää kasvattaa yksin.

Muutamia päiviä iskun jälkeen Antoine kirjoittaa Facebookiin avoimen kirjeen hyökkääjille. Hänen viestinsä on kirkas ja rakkaudentäyteinen. Hän ei suostu vihaamaan, ei suostu vastaamaan väkivaltaan epäilyksellä, raivolla, millään muulla kuin sillä, että aikoo jatkaa elämäänsä vaalien pientä poikaansa ja puolisonsa muistoa. Samalla Antoine alkaa työstää muistelmia, joista myöhemmin tulee You will not have my hate -kirja.

On Friday night, you stole the life of an exceptional being, the love of my life, the mother of my son, but you will not have my hate.

… So, no, I will not give you the satisfaction of hating you. That is what you want, but to respond to your hate with anger would be to yield to the same ignorance that made you what you are. You want e to be scared, to see my fellow citizens through suspicious eyes, to sacrifice my freedom for security. You have failed. I will not change.

… and all his life this little boy will defy you by being happy and free. Because you will not have his hate either.

You will not have my hate on kirkas, rehellinen ja vähäeleinen kuvaus elämästä puolison menettämisen jälkeen. Siitä, miten Melvilin syöttäminen, kylvettäminen ja tarhaan vieminen rytmittivät tyhjyyttä kumisevia päiviä, siitä, miten joka puolelta tulvinut myötätunto oli välillä vaikea ottaa vastaan, siitä, miten elämä jatkui vaikka suru ja järkytys olivat kaiken kuviteltavissa olevan yläpuolella ja siitä, kuinka ihmiset pitivät Antoinea rohkeana, vaikka hänestä tuntui kaikelta muulta.

You will not have my hate loistaa järkyttävästä aiheestaan ja suuresta surustaan huolimatta rakkautta ja toivoa. Se on rakkauskirje Hélènelle ja Melvilille, rakkauskirje vapaudelle ja elämälle ja muistutus siitä, että pimeimpinäkin hetkinä me voimme valita rakkauden vihan sijasta. You will not have my hate on vaikuttava ja valoisa teos suuresta surusta. Lue se.

  • Antoine Leiris: Vous n’aurez pas ma haine (You will not have my hate), 2016
  • Ranskasta englanniksi kääntänyt Sam Taylor
  • Vintage / Penguin Random house
  • 129 s.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.