Naiset joita ajattelen öisin inspiroi ja ärsyttää

naiset joita ajattelen öisin

Olen usein vähän jäljessä trendeistä, tälläkin kertaa. Mia Kankimäen teokset vilisivät blogeissa ja kirjasomeissa joitakin vuosia sitten, mutta kirjoina ne eivät sattuneet kohdalleni.

Sitten kesälomalla, niiden ihanien helleviikkojen aikana, Munkkiniemen kirjaston palautettujen hyllyssä tuli vastaan Naiset joita ajattelen öisin.

Tartuin kirjaan, ja luin sitä Munkkiniemen uimarannan lämpimillä kallioilla. Ne ovat muuten ihanat, etenkin silloin, kun ne hohkaavat lämpöä vielä auringonlaskun jälkeenkin.

No sitten siitä kirjasta.

Edelläkävijöitä, seikkailijoita, taiteilijoita

Kirjan idea on pöyristyttävän hyvä: jäljittää naisia, jotka ovat eläneet toisin kuin heiltä odotettiin. Kirjoittaa heidät ylös, koska historiankirjoissa he ovat sivurooleissa, jos esiintyvät ollenkaan.

Nämä naiset ovat matkailijoita, taiteilijoita, rohkeita edelläkävijöitä. He inspiroivat, tarjoavat esikuvia ja ovat kirjan kertojan, nelikymppisen sinkkunaisen, M:n, seurana unettomina öinä.

Niinpä M matkustaa kymmenen yönaisensa perässä ympäri maailmaa, tutkii heidän maisemiaan, tarinoitaan ja ajatuksiaan Keniassa, Tansaniassa, Italiassa ja Japanissa sekä vihtiläisellä ullakolla.

Näiden inspiroivien yönaisten elämä ei ole kulkenut perinteistä reittiä. He ovat rikkoneet rajoja ja tehneet asioita, joita heiltä ei ole odotettu. Monet heistä ovat taiteilijoita ja kirjailijoita, niitä, joiden työ on itsenäistä ja sisäänpäin kääntynyttä. Useimmilla ei ole ollut perhettä tai lapsia, ja heidän miessuhteensa ovat olleet epäsovinnaisia. Monet ovat matkustelleet tai muuttaneet uuteen kulttuuriin, ja tehneet suuria elämänmuutoksia vielä kypsällä iällä.

Kirja on viehättävä sekoitus tietokirjaa ja fiktiota, matkakertomusta ja päiväkirjaa. Siinä on paljon hyvää ja koukuttavaa, ja mikä parasta, se nostaa esiin naisia, joista emme ole kuulleetkaan (tai ainakaan minä en ollut kuullut heistä kaikista).

Sitten tulee pari muttaa.

Etuoikeutettua väninää ja epätasapainoa

Hyvästä ideastaan ja viehättävästä toteutuksestaan huolimatta kirjassa on häiritseviä piirteitä. Häiritsevin on etuoikeutetun länsimaisen ihmisen väninä: kun on resursseja irtisanoutua työstään ja lennellä ympäri maailmaa pyörien samalla oman napansa ympärillä, kuuluu hyvin etuoikeutettuun prosenttiin – vaikka kuinka ahdistaisi tai olisi hukassa, kuuluu silti.

Esimerkiksi Karen Blixenin (kyllä, se Minun Afrikkani -tyyppi) jalanjäljissä matkatessaan Kankimäki sortuu kirjoittamaan geneerisesti Afrikasta – ei siis Keniasta tai Tansaniasta, vaan Afrikasta, ihan kuin kokonainen maanosa mahtuisi yhteen sanaan. 

Se ärsyttää, koska nautin suunnattomasti Karen Blixen -osion luontokuvauksista.

Aamu valkenee sumuisena ja uskomattoman kauniina. Olemme niin lähellä Intian valtamerta, että kosteus tiivistyy mereltä öisin runsaaksi kasteeksi ja aamusumuksi. Teltat ja kaikki tavarat ovat litimärkiä, kuin kaatosateen jäljiltä. Aamun viisto valo paljastaa myös sadat kaikkialla keltaisessa heinikossa levittäytyvät hämähäkinverkot. Ne huojuvat hiljaa tuulenvireessä kuin heinänkorsiin kuivumaan ripustetut pienet, pyöreät pitsiliinat.

Tähän osioon kiteytyy myös kirjan rakenteellinen epätasapainoisuus: Karen Blixen vie sivuista yhden kolmasosan.

Hänen jälkeensä on jäljellä vielä 9 muuta naista, joiden perässä joutuukin vähän juoksemaan. Muut matkailijat, kuten  Isabella Bird ja Mary Kingsley, saavat tyytyä lyhyempiin esittelyihin ja suppeampiin matkakertomuksiin.

Matkailijoiden jälkeen on taiteilijoiden, kuten Sofonisba Anguissolan, Lavinia Fontanan ja Yayoi Kusaman vuoro. Heidän maailmoistaan nautin, erityisesti ensin mainittujen renessanssitaiteilijoiden osuudesta.  He ovat naisia, joiden teoksia joutuu metsästämään museoista ja niiden arkistoista, naisia, jotka ovat onnistuneet valitsemaan uran, jonka ei pitänyt olla naisten ulottuvilla, naisia, jotka ovat maalanneet taitavasti, voimakkaasti, koskettavasti ja omilla ehdoillaan.

Omien osioidensa arvoisia naisia, todella.

Inspiraatiota ja nojatuolimatkailua

Parhaimmillaan Naiset joita ajattelen öisin on koukuttava matkakertomus. Välillä ympäristön kuvaus onnistuu niin hyvin, että lukija pääsee sille kuuluisalle nojatuolimatkalle.

Huonoimmillaan se on lähes pitkästyttävää länsimaisen ihmisen oman navan kaivelua, joka ei tuo mitään uutta sen meille jo entuudestaan tutun oman navan kaivelun sekaan.

Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että luin tämän – se avasi minulle maailmoja ja naisia, joita en vielä tuntenut ja inspiroi lukemaan heistä lisää.

  • Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, 2018
  • 447 s.
  • Kustannusosakeyhtiö Otava
  • Kirjastosta

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM