Pieni elämä on säkenöivä kirja järkyttävästä aiheesta

pieni elämäJoskus kohtaa kirjoja, jotka hengästyttävät. Hanya Yanagiharan romaani Pieni elämä on sellainen. Se on kirja, joka vangitsee jo ensiriveillä. Kirja, joka kuvaa ihmiskohtaloita niin terävänäköisesti, että sen pauloihin jää huomaamattaan sadoiksi sivuiksi. Kirja, jossa tunteiden ääripäät vaihtelevat taidokkaasti, mutta vailla melodramaattisuutta, kirja, joka pistää pohtimaan elämää ja oikeutta.

Pieni elämä alkaa ihastuttavana kehitysromaanina, jossa neljä ystävystä aloittelee elämäänsä New Yorkissa: näyttelijän urasta haaveileva Willem, kuvataitelija JB, arkkitehti Malcolm ja lakimies Jude. Ystävysten elämää raotetaan vuorotellen, ja pian käy ilmi, että Juden tarina on kiintoisin ja tarkimmin varjeltu, täynnä kauhuja, jotka saavat hänet viiltelemään, paiskimaan töitä ja salaamaan menneisyytensä. Ahkerasta välttelystä huolimatta mennyt tihkuu nykyisyyteen, toistuu kehinä läpi elämän.

Teos on yksi järkyttävimpiä ja taidokkaimpia lukemiani kuvauksia traumasta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä.  Siitä, kuinka uhri alkaa uskoa omaan pahuuteensa. Siitä, kuinka syvälle väkivalta menee, kuinka se muovaa uhrin maailmankuvaa niin, että kaltoinkohtelusta tulee uusi normaali, jonka pariin hakeutuu yhä uudestaan. Siitä, kuinka lapsuuden kokemukset vaikuttavat läpi elämän, muokkaavat valintoja ja vääristävät minäkuvaa, saavat sulkeutumaan ja kieltäytymään avusta, sietämään.

Hän suhtautui päiviinsä niin kuin suhtautui askelten ottamiseen silloin, kun kipu ja tunnottomuus vaivasivat jalkoja: ensin otetaan yksi, sitten toinen, sitten sitä seuraava, kunnes lopulta helpottaa. Lopulta hän oppisi viikkaamaan nämäkin kuukaudet siististi elämänsä osaksi ja hyväksymään ne ja jatkamaan eteenpäin. Niin hän oli aina tehnyt.

Järkyttävästä aihepiiristä huolimatta Yanagihara välttää vellomisen. Kokonaisuus rakentuu hiljalleen vailla paatosta, sekoittuu rumasta ja kauniista, raskaasta ja kevyestä. Vaikka Pientä elämää lukee helposti kamalien tapahtumien kimarana, se on myös kaunis tarina vuosikymmeniä kestävästä ystävyydestä, ihmisen kasvusta ja menestyksestä.

Ironisesti sekä Jude että hänen lähipiirinsä ovat poikkeuksellisen kyvykkäitä ihmisiä, sellaisia, joille elämän uskotaan olevan helppoa; professoreita, arkkitehtejä, lääkäreitä, lakimiehiä. Kyvykkyydestään ja kontakteistaan huolimatta Jude ei osaa hakea itselleen oikeutta tai vastaanottaa apua. Oikeuden käsite ja filosofiset pohdinnat elämästä sulautuvat luontevasti korkeasti koulutettujen hahmojen kokemusmaailmaan ja dialogiin, mutta eivät helpota Juden taakkaa lainkaan.

Reiluuden ja elämän ristiriitaisuuden tematiikka kulkee läpi teoksen samoin kuin se kulkee mukanamme läpi elämän. Pieni elämä on suuri kirja elämästä, joka on vastakohtaista ja ohimenevää. Jos aiot lukea vain yhden kirjan, lue tämä – ja varaudu pyyhimään kyyneleitä.

  • Hanya Yanagihara: Pieni elämä (A Little Life), 2015
  • Suomentanut Arto Schroderus, 2017
  • 939 s.
  • Tammi

Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli tapaus ilmestyessään, eikä syyttä. Kun vihdoin tartuin siihen, luin sen yhdeltä istumalta. Niin ei ole hetkeen käynyt. Luin niin kauan, että kesäilta pimeni ympäriltä, ja nykyään illat, ne ovat valoisia pitkään. Luin niin kauan, että oli ihan pimeää, lopetin vasta, kun viimeinen sivu kääntyi pois.

Kirjan takakansi kysyy kaksi kysymystä, joiden ympärille kertomus kasvaa: Kuka on Lempi? Mitä on lempi?rytisalo-lempiLempistä on moneksi. Hän on rakastettu, vihattu, kauppiaan tytär, vaimo, äiti, kaksoissisar, kaupunkilainen, josta tuli talon emäntä ja päähenkilö, joka kuitenkin jää sivuhenkilöksi kolmen ihmisen tarinaan. Vaikka jokainen kertoo Lempistä, hän ei tule kokonaiseksi, hänellä itsellään ei ole ääntä, ei, vaikka tarinoiden aikajana ulottuu sota-ajoista nykyisyyteen, ei, vaikka kertojia on kolme.

Miksi Lempi ei ole kertomassa tarinaansa itse?

Kun Lempi vielä oli, hän törmäsi isänsä kaupalla Viljamiin, jolla on oma maatila, eikä paljon muuta. Nuoret menevät naimisiin nopeasti, ja kokematon emäntä saa avukseen piikatytön auttamaan tilan töissä. Lapin sota pyöräyttää seesteiseltä näyttäneen asetelman uusiksi, ja Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Kun hän palaa, Lempiä ei enää ole.

Viljami kertoo osuuttaan äänellä, joka on rakkautta, kaipausta, katkonaisia muistoja, kipua, sitä, kuinka elämän mittakaavassa lyhyet ajanjaksot voivat määrittää kaikkea jäljellä olevaa aikaa.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Viljamin jälkeen jatkaa Elli. Hänen äänensä on kovia kokeneen, emäntäänsä vihaavan piikatytön ääni, joka virtaa myrkkynä eteenpäin. Ellin kertomus on katkeruutta, kuorittuja perunoita, lantaa, jäisessä jokivedessä virutettuja lakanoita ja magneettisuutta, magneettisuutta se on. Ellin vuoro on intensiivinen, sitä ei malta jättää kesken, ja sivu sivulta kiertyy auki Lempin kohtalo.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli.

Hieman etäämmältä kertomuksen lankoja kerii yhteen Sisko, kaksoissisar, jonka kerran niin vahva yhteys Lempiin katkeaa, kun sisarukset ajautuvat erilaisille urille: Lempi syrjäiselle maatilalle, Sisko saksalaisen sotilaan kihlatuksi. Rakkauden sijasta Siskoa odottaa nöyryyttävä kotiinpaluu, ja rakkauden olemus vaivaa Siskoa loppuun asti.

Asiat eivät aina mene niin kuin nuori ihminen toivoo, kaikkea muuta. Sitä voi luulla, että elämässä on jokin kaava tai järjestys, mutta ei sellaista ole, ei minulla ainakaan ole ollut. Aina kun olen kuvitellut jotain tapahtuvaksi, on käynyt toisin. Varsinkin yksityiselämässäni on ollut niin. Työuralla olen onnistunut ihan eri tavalla.

Sen lisäksi, että Lempi kietoo hypnoottisesti yhteen kolme erilaista näkökulmaa, se osoittaa, miten sattuma meitä heittelee. Se antaa äänen saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneille suomalaismorsiamille, se osoittaa, kuinka ihmiset jäävät sotien ja yhteiskunnallisten mullistusten jalkoihin helposti, sinkoavat erilleen kuin hahtuvat jokaisena kesänä.

Samalla teos pohtii kateutta, rakkautta, kaipausta ja katkeruutta vahvalla kielellä ja monelta kantilta. Lempiä ja lempeä, joita aprikoi erityisesti rakkaudessa pettynyt kaksoissisar. Sisko etsii vastauksia kirjoista niitä löytämättä, rakentaa itselleen akateemisen uran, jättää tunteet taka-alalle. Kun vastauksia ei ole, on luotava elämä ilman niitä. Kun toista ei näe kokonaisena, ei edes tiedä, ketä rakasti.

Lempi on yksi upeimpia kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Se pitää otteessaan alusta loppuun ja jättää jälkeensä kysymyksiä, joihin saa miettiä vastauksia pitkään. Juuri näin hyvä kirjallisuus tekee, juuri tällaisten kokemusten takia minä luen.

  • Minna Rytisalo: Lempi, 2016
  • 234 s.
  • Gummerus

Richard Yates: Revolutionary Road

Nyt on kuulkaas tarjolla sellaista klassikkoa, että pidetäänpä pieni hiljainen hetki sille.

Noin.

Richard Yatesin teos Revolutionary Road ilmestyi vuonna 1961, ja vaikka vuosisataa on rullannut jo puolikas sen jälkeen, teos on yllättävän ajankohtainen. Niin vähän ihmiset, omakotitalolähiöt, ydinperheet, työelämä ja koko keskiluokkainen, länsimainen elämäntapa ovat muuttuneet. Puitteet ovat ehkä modernimmat, mutta moni pinnan alla vellova asia on ennallaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Keittiö vaikutti loogiselta kuvauspaikalta

Revolutionary Road on tarina Frank ja April Wheeleristä, aivan ihastuttavasta nuorestaparista, joka muuttaa kahden pienen lapsensa kanssa Revolutionary Hillin nukkumalähiöön.Se on myös tarina kaipuusta, täyttymättömistä unelmista ja ontoista kulisseista.

Nuorempina Frank ja April uskoivat saavuttavansa jotain merkittävää, mutta sitten todellisuus löi kasvoille ensimmäisen lapsen myötä. Frankistä tuleekin tavallinen konttorirotta, Aprilista tuleekin kotiäiti, päivät ja vuodet kuluvat. Perheen arkea rytmittävät Frankin joka-aamuinen töihinlähtö, ikävystyttävät illanvietot naapureiden kanssa, riidat, kaakeleiden jynssääminen ja näyttelijän urasta haaveilleen Aprilin surkeasti päättyvä harrastajateatterikokeilu.

Puolisoiden välinen juopa syvenee, avioelämä ahdistaa. Frank etsii helpotusta tylsään työhönsä ja turhauttavaan elämäänsä aloittamalla työpaikkaromanssin nuoren sihteerityttösen kanssa – Frank maalasi itsestään kuvaa säällisenä mutta illuusionsa menettäneenä nuorena perheenisänä, joka oli ajautunut surulliseen mutta urheaan sotaan elinympäristöään vastaan. April puolestaan kehittelee nerokkaan suunnitelman tukahduttavasta arjesta pakenemiseksi: he muuttaisivat Pariisiin ja aloittaisivat alusta, toteuttaisivat itseään, tulisivat sittenkin joksikin suureksi.

April aloittaa muuttojärjestelyt innoissaan. Tuttavaperheet pyörittelevät päitään ja kohottelevat kulmiaan. Miten lapsellinen idea! Mitä nuo oikein itsestään kuvittelevat?

Ja sitten kolmas lapsi ilmoittaa tulostaan ja sotkee muuttojärjestelyt, talouden, kaikki Aprilin suunnitelmat. April ei halua lasta, tempoilee vastaan, mutta voiko väistämättömän muka väistää?

Tragedia, sitähän ei tällaisissa tapauksissa voi välttää. Kuten antiikin tragedioissa, tässäkin hahmot pyristelevät toivottomasti karkuun kohtaloaan vain joutuakseen syvemmälle suohon ja toteuttaakseen jo ennalta asetetun epäonnistumisen.

Revolutionary Road on kenties tyylilajiltaan realismia tai naturalismia, mutta se on myös satiiri, se on murhenäytelmä, ja samalla melko hauska, kepeän tarkkanäköinen ja uskomattoman ajankohtainen.

Erityisesti naureskelin käteville työelämävinkeille:

Kuten joka päivä (tai pikemminkin niinä päivinä kun hän vaivautui käsittelemään tulevien lokeroa, sillä usein hän jätti sen rauhaan) hän yritti ensin selvittää monestako paperista oli mahdollista suoriutua eroon lukematta niitä. Osan saattoi heittää pois, osa oli hoidettu sillä että hän kirjoitti marginaaliin ”Mitä arvelet tästä?”, sutaisi alle nimikirjaimensa ja toimitti paperin edelleen Bandylle tai kirjoitti ”Näyttääkö tutulta?”, ja lähetti paperin esimerkiksi Ed Smallille seuraavaan kopperoon, mutta silloin oli vaarana, että sama paperi palasi parin päivän päästä takaisin varustettuna Bandyn vastauksella ”Otetaan työn alle” tai Ed Smallin kommentilla ”Ei näytä”. Turvallisempaa oli kirjoittaa paperiin ”Arkistoidaan” ja toimittaa se rouva Jorgensenin tyttöjen käsiteltäväksi.

Erityisesti ahdistuin seuraavista asioista (ja halusin raapia itseäni jostain keuhkojen takaa):

Aprilin ahdinko, Frankin ahdinko, perhe-elämän ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kuvaus, kodin laittamisen, ruohonleikkuun ja muiden askareiden kuvailu – kuinka Yates saakin ne näyttämään ontoilta!

Enkä minä edes halunnut lasta, hän mietti kaivaessaan, eikö se ole kaikkein hitonmoisinta? En halunnut lasta yhtään enempää kuin April. Eikö näin ollen pitänyt paikkansa, että siitä hetkestä lähtien hänen elämänsä oli täyttynyt jatkuvana virtana asioista, joita hän ei oikeasti halunnut? Hän oli hankkinut pohjattoman ikävän työpaikan näyttääkseen, että kantoi vastuunsa niin kuin perheellisen miehen kuuluikin, ja muutti ylihintaiseen herraskaiseen asuntoon osoittaakseen kypsää uskoaan sellaisiin asioihin kuin järjestys ja hyvä terveys, hankki toisenkin lapsen todistaakseen, ettei ensimmäinen ollut vahinko, osti talon maalta, koska se oli seuraava looginen askel ja hänen täytyi todistaa itselleen, että pystyi siihen.

Revolutionary Road alkaa teatterin lavalta, kun April esiintyy huonohkossa näytelmässä. Tässäpä teille kulissit, arvon lukijat, sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti. Tässä näyttämö, jolla esiintyvät hahmot eivät vain kykene kantamaan roolejaan kunnialla loppuun asti, eivät näytellessään eivätkä arkielämässään.

Kun he teoksen lopussa poistuvat talostaan, se jää kulissiksi seuraavalle ihastuttavalle nuorelleparille.

mentula-herkistelee

Ylläoleva kuva toimikoon kiteytyksenä. Menkää ja lukekaa! Tai katsokaa leffa. Siinä on Leonardo DiCaprio.

Laura Lindstedt: Oneiron

Jos Murakamin 1Q84 oli vaikea purkaa osiin, ei Finlandia-palkittu Oneiron (Laura Lindstedt, 2015) ole yhtään helpompi tapaus. Oneiron on jopa hankalampi, koska siitä on jo kirjoitettu niin paljon. Voinko edes sanoa mitään tuoretta, mitään uutta, mitään sellaista, jota ei vielä olisi sanottu?

Ehkä voin aloittaa kuvailemalla omaa lukukokemustani. Olin tyhjentänyt mieleni huolellisesti ennakko-odotuksista, onnistunutkin siinä melko hyvin. Toki tiesin Oneironin olevan se kuuluisa ja palkittu fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, olevan jotain täysin poikkeavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja niinhän se olikin. Sehän oli hämmentävä, huikea, määritelmiä pakeneva – ja pakkohan teoksen on paeta määritelmiä, kun siinä kuvataan sellaista, jota ei ehkä ole tai josta ei voi tietää mitään, jossa ei ole aikaa tai tilaa, ei edes ruumista. Pelkkää valkoista, jossa ihmisistä tulee jonkinlaisia mentaalisia representaatioita. Jossa ruumiilliset tarpeet hiljalleen sammuvat. Jossa ei ole ylä- tai alapuolta, selkeää pintaa liikuttavaksi, aikaa, kieliä, tarvetta hengittää.

Tilaa, tai pitäisikö sanoa tilatonta tilaa, ja seitsemän naista siinä tilassa. Ja tältä se tuntuu Ulrikesta, viimeisestä:

Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä, jossa painontunne lopullisesti katoaa. Elokuva on alkamassa, valkokangas on valoa täynnä jo ennen kuin filmi on lähtenyt pyörimään. Mutta tällä kertaa kangas ei täyty yksinomaan valosta, sillä projektorin filmiporttiin on tarttunut roskia. Säriseviä, tuulettimen puhurissa huojuvia haituvia. Lasket ne aikasi kuluksi. Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.

Niin, naiseus. Naisruumis, se on yksi teoksen kantavista teemoista. Ruumiintoiminnot sammuvat hiljalleen, ja ruumiin pettäminen, tapaturma tai sen kokema väkivalta ovat ajaneet naiset tuohon valkoiseen.

Valkoisessa ei ole mitään, mihin tarttua, mutta aina on saapumisjärjestys. Se on heille tärkeä. Ensin on anoreksian riuduttama amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, sitten hölösuinen alkoholiongelmainen Polina Moskovasta. On brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina kaksoset vatsassaan. Sitten vielä syövän väsyttämä Wlbgis Hollannista, valokuvamallin urasta haaveileva nuori Maimuna Dakarista ja viimeisenä nuorin, kaunis Ulrike Mozartin syntymäkaupungista. Ulrike, vasta 17-vuotias. Juuri niin viaton kuin viimeksi tulleet tapaavat olla.

Miksi he ovat tuolla? Miksi juuri he? Ja miten he päätyivät valkoiseen?

Kun mikään ei ole varmaa, on vain tarinoita ja naisten teoria siitä, että ehkä he ovat kuolleita. He kertovat toisilleen elämästään, yrittävät muistaa ja ymmärtää, miten ja miksi ajautuivat valkoiseen.

Tarinallisuus onkin yksi teemoista: ihmisillä kun on tarve tarinallistaa elämäänsä, ymmärtää sitä narratiivien kautta. Ajattomuudessakin voi tarttua tarinoihin ja muistoihin, joiden avulla todellisuutta voi yrittää jäsentää, joita pitkin voi kurottaa kohti toisia. Ylipäätään on tärkeää tarttua johonkin ja luoda järjestystä; vaikka rakentaa valkoiseen koti, muodostaa kodille selkeät rajat vaatekappaleista.

Tarinat, ne ovat ydin. Ne jäävät kun ruumis lähtee. Oneironissa naisruumis on moninainen. Se on synnyttänyt, se on raskaana, sen voi nälkiinnyttää tahdonvoimalla tai se joutuu raiskauksen ja murhan uhriksi. Se on toimija ja kohde, subjekti ja objekti, ja lopulta kuitenkin vain kuori jollekin muulle. Mielelle. Sielulle. Kertomuksille.

Päähenkilöiden elämäntarinat, teoriat kuolemasta ja kuolemanjälkeisyydestä sekä tieteelliset katkelmat ruumiintoiminnoista nivoutuvat fragmentaariseksi ja huikeaksi kokonaisuudeksi. Proosatekstin seassa on lehtileikkeitä, Shlomithin luentokäsikirjoitus anoreksian ja juutalaisuuden suhteesta, kansansatua, pitkiä monologeja ja vaikka mitä muuta. Sekä teoksen muoto että merkitys ovat moninaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Ensimmäinen lukukerta jättää haukkomaan henkeään, toisella kerralla teoksesta avautuisi varmasti vielä paljon uutta.

Mutta loppu koittaa kuitenkin, sekä Oneironille että ruumiille. Hiljalleen paljastuu, mitä kenellekin kävi. Kenen keho uupui sairauden takia, kuka kohtasi väkivaltaa, kuka joutui tapaturmaan, miten meille tuttu maailma päättyi kenenkin kohdalla.

Jos voisin sanoa, sanoisin: Rauhoittukaa. Olen kuollut.

Haruki Murakami: 1Q84

Uskokaa tai älkää, luen välillä myös hyvää kirjallisuutta. Kesälomallani lukaisin Haruki Murakamin suurteoksen 1Q84, sen kaikki kolme osaa. Kun kirja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, tietää lukeneensa jotakin huikeaa. Jotakin sellaista, joka haastaa ajatukset, kääntää ympäri sen, mitä teokselta odotti, miten maailmaa, aikaa ja todellisuutta on jäsentänyt.

Välillä ihmisen on hyvä lukea loistavaa kirjallisuutta, käännellä sivuja, ällistyä, miettiä, mitä seuraavaksi tulee.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Miten 1Q84 sitten rusennetaan blogitekstiksi, jyrätään sillä tavalla tasaiseksi ja tiiviiksi, että siitä voi kertoa jotain ja jakaa muutaman ajatuksen? Ensin pitää varmaan aloittaa kahdesta päähenkilöstä. On Aomame, kunto-ohjaajana työskentelevä nuori nainen, joka teoksen alussa jumittuu moottoritiellä liikenneruuhkaan, kiipeää alas hätätikkaita ja tulee samalla siirtyneeksi toiseen todellisuuteen. On Tengo, nuori mies, joka opettaa matematiikkaa ja haaveilee kirjailijan urasta. Tutun kustannustoimittajan houkuttelemana Tengo suostuu kirjoittamaan uusiksi lukiolaistyttö Fuka-Erin mielikuvituksellisen Ilmakotelo-romaanikäsikirjoituksen, joka on tarinana mainio mutta kielellisesti kömpelö.

Millainen on sitten rinnakkaistodellisuus? Se muistuttaa kovasti vuotta 1984, mutta taivaalla loistaakin kaksi kuuta. Poliiseilla on erilaiset aseet. Fuka-Erin uskomaton Ilmakotelo-kertomus näyttäisikin kertovan todellisista tapahtumista: Sakigake-nimisestä uskonnollisesta yhteisöstä, pikkuväestä, joka pystyy luomaan kopioita ihmisistä (kuin kuoria), elämästä suljetussa kollektiivissa, joka on tietenkin myös yhteiskunta pienoiskoossa.

Aomame nimeää uuden maailman 1Q84:ksi, Q kuten kysymysmerkki, question mark.

Jossain vaiheessa minulle tuttu maailma katosi tai väistyi ja sen tilalle tuli toinen maailma. Maailma ikään kuin vaihtoi raidetta. Mieleni on vielä vanhassa maailmassa, mutta maailma ympärilläni on alkanut jo muuttua toiseksi. Toistaiseksi tuo prosessi on aiheuttanut vain vähän muutoksia. Uudessa maailmassa on säilynyt suurin osa vanhasta tutusta maailmasta, minkä takia muutokset eivät ole (käytännössä) haitanneet jokapäiväistä elämääni – toistaiseksi. Mutta ajan myötä jo tapahtuneet muutokset synnyttävät varmasti uusia, isompia poikkeamia ympärilläni.

1Q84 on fantasia ja seikkailu, johon sisältyy valtava määrä viittauksia meidän todellisuudestamme tuttuun populäärikulttuuriin ja historiaan. Stalin on tehnyt hirmutekonsa, Sibelius soi taustalla, kirjallisuuden klassikot ovat paikoillaan. Silti taivaankappaleet ovat jotenkin nytkähtäneet, omituisen Sakigake-kultin uskomukset näyttävät käyvän toteen, koomassa oleva entinen NHK:n tv-lupatarkastaja koputtelee ihmisten ovilla vaikka makaa sairaalavuoteessaan.

Olosta tulee epätodellinen.

1Q84 on myös rakkaustarina. Lapsina samalla luokalla olleet Tengo ja Aomame kaipaavat ja lähestyvät toisiaan halki muuttuvan todellisuuden, kurottavat kohti, muistavat toistensa olemuksen ja sen, miltä toisen käsi tuntui kädessä.

Aistit ja ruumiillisuus ovatkin yksi teoksen kantavista teemoista. Aistit ja ruumis pysyvät, vaikka maailma ympärillä muuttuu. Aomame pitää hyvää huolta kehostaan, ja hänen kehonhuoltorutiinejaan, ruokavaliotaan ja työtään hierojana käydään läpi yksityiskohtaisesti. Lisäksi Aomame tekee sivutyönään, lopulta päätyönään, palkkamurhia, mutta ei mitä tahansa palkkamurhia: hän tappaa miehiä, jotka ovat pahoinpidelleet tai raiskanneet naisia. Kaksi Aomamen läheisintä ystävätärtä ovat kuolleet väkivallan seurauksena, ja heidän kohtaloitaan Aomame kantaa mielessään kirjan viimeisille sivuille asti.

Naisruumiin funktio on moninainen. Naisruumis on kaunisrintainen uhri, jäntevä, hyväkuntoinen tappaja, äiti ja ilman varsinaista yhdyntää sikiävä – tietenkin, kun nyt uskontojen tematiikalla leikitellään.

Rakkaustarinan ja seikkailukertomuksen lisäksi 1Q84 on myös erittäin metafiktiivinen teos. Siinä on runsaasti intertekstuaalisia viittauksia, toistoa, leikittelyä, aikaisemmin julkaistun kirjallisuuden kommentointia. Siinä on kertomuksia kertomusten sisällä, on Fuka-Eri, joka kirjoitti romaanin, josta tulikin totta, Tengo, joka muokkasi Fuka-Erin romaania, antoi oman panoksensa uudelle todellisuudelle. On hahmoja, jotka viittaavat puheessaan kirjallisuuteen.

En välttämättä laukaise asetta. Rikon Tsehovin sääntöä.”

”Sekään ei haittaa”, Tamaru sanoi. ”Niin on varmaan parasta. 1900-luku loppuu kohta. Maailma on muuttunut Tsehovin ajoista. Enää ei ole vossikoita eikä korsetteja. Jotenkin ihmiskunta on selvinnyt natseista, atomipommeista ja modernista musiikista. Romaanien rakennekin on muuttunut radikaalisti. Ei siis kannata murehtia.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja ne kysymykset, minä kysyn ne nyt, vaikka ne ovat suuria ja vaikeita: Miksi Aomame ja Tengo joutuivat vuoteen 1Q84, joutuivatko he sinne vain voidakseen tavata? Miksi mikään maailma tai todellisuus järjestäisi mitään tuollaista kahta ihmistä varten? Vai avaako rakastuminen aina uuden rinnakkaistodellisuuden?

Pysyvätkö yhteiskuntajärjestelmät kasassa, vaikka todellisuus muuttuisi? Ovatko ne itseään ylläpitävä rakenne, joka koostuu järjestyksenvalvonnasta, joukkotiedotuksesta, uskonnoista, kouluista ja populäärikulttuurista? Ovatko yhteiskunta ja todellisuus järjestelmiä järjestelmän vuoksi?

Arkiset asiat alkavat ehkä näyttää hiukan erilaisilta kuin tavallisesti. Mutta älä anna ulkonäön pettää. Aina on vain yksi todellisuus.

Ja mikä sai kaiken aikaan, kuka aloitti tarinan? Tarinan kirjoittanut Fuka-Eri, sitä muokannut Tengo, moottoritieltä alas kiivennyt Aomame vai sittenkin minä, kun avasin kirjan ja ryhdyin lukemaan?

Anya Ulinich: Petropolis

Joskus törmää aarteisiin, kun niihin vähiten uskoo törmäävänsä. Minä törmäsin tähän aarteeseen jätehuoneessamme viedessäni sinne roskia. Anya Ulinichin huikea esikoisteos Petropolis nökötti kierrätyshyllyssämme odottamassa, että joku tarttuisi siihen. Ja minä tartuin, tartuin, liikutuin ja pakahduin.

Teoksen sankaritar on Sasha Goldberg, tummaihoinen juutalaistyttö, joka varttuu mallikaupungissa nimeltä Asbesti 2. Asbesti 2 sijaitsee Siperiassa, jossa juodaan vodkaa, syödään suolakurkkuja ja kuollaan nuorina. Sashan epäonneksi kaikki Asbesti 2:ssa ovat vaaleita ja suoratukkaisia, eivät hänenkaltaisiaan tummaihoisia kiharapäitä.

Sasha ei sovi joukkoon koulussa. Hän ei sovi myöskään taitoluisteluun, voimisteluun tai viulutunneille, joille hänen äitinsä Lubov yrittää häntä epätoivoisesti sijoittaa. Sen sijaan Sasha rakastuu työttömään, alkoholisoituneeseen taiteilijaan, tulee raskaaksi ja karkaa teini-ikäisenä Arizonaan postimyyntimorsiameksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jos Asbesti 2:ssa asiat saivat absurdeja käänteitä, eivät absurdit tapahtumat ainakaan vähene Yhdysvalloissa. Sasha kyllästyy postimyyntivaimon osaan, livistää mieheltään ja lähtee etsimään vuosia sitten Yhdysvaltoihin loikannutta isäänsä. Matkansa varrella Sasha päätyy ensin rikkaan juutalaisperheen kartanoon hyväntekeväisyyskohteeksi, tai lemmikiksi, ja vihdoin isänsä luo Brooklyniin.

Lopulta Sasha saa oleskeluluvan, työpaikan ja oman asunnon. Vuodet vierivät, 1990-luku käy loppuaan, Asbesti 2 kaukana Siperiassa kuihtuu ja köyhtyy entisestään.

Ja Sasha aikuistuu.

Petropolis on huima satiiri, jossa yhteiskunnat näyttävät mielipuolisilta ja ihmishahmot kaikessa järjettömyydessään syvästi inhimillisiltä. Teos on kehitysromaani, jossa käsitellään suuria teemoja: rasismia, toiseutta, ulkopuolisuutta ja luokkayhteiskuntaa. Rakkautta ja äitiyttä. Aikuiseksi kasvamista, maahanmuuttajuutta ja Neuvostoliiton jälkeistä aikaa. Elämää.

Ulinichin huumori on mustaa ja terävää, ihmiskuvaus tarkkaa ja oivaltavaa. Hän on kirjoittanut teoksen, joka on sekä hysteerisen hauska että syvästi koskettava. Petropolista ei malta laskea käsistään, ja kun sen lopulta laskee, on syvästi liikuttunut ja vaikuttunut.

Jos näin hienoa kirjallisuutta voisi lukea päivittäin, ei tarvitsisi paljon muuta.