Joskus asioita oppii koulussa, töissä tai kokemalla. Minä olen oppinut asunnoltani, tuolta 30-luvun persoonalliselta leidiltä. Yhteistä taivaltamme on takana reilut pari vuotta, ja sen voin sanoa, että ne vuodet eivät olleet sellaisia kuin kuvittelin niiden olevan
mutta koskapa kuvitelmat tulevaisuudeksi muuttuisivat.
Ja jos on ollut kuvitelmia, niin opetuksia vasta onkin ollut;
aloitetaan hätävarjelun liioittelusta, logiikasta ja siitä, että joskus näppinsä polttaa liian helposti:
uuninluukkuani eivät pidättele lapsilukot tai hätävarjelu, kun taas paistinpannut ja pellit ovat varmassa tallessa uunin lukollisessa alalaatikossa
jatketaan kärsivällisyyteen
jota vaaditaan ruuanlaitossa, kun uuni ja lieden levyt eivät toimi yhtä aikaa – se on ominaisuus, ei vika
ja tilaan, joka on juuri sopiva
minulle, pianolle, kirjahyllylle ja sille oivallukselle, että ihminen tarvitsee instrumenttinsa luokseen, vaikka asuisi väliaikaisessa ja pienessä asunnossa.
Sitten ovat yllätykselliset mittasuhteet
kun korkeat huoneet opettivat, että voin tarvita keittiötikkaita pelkän tuolin sijasta ja että on olemassa mittakaavoja, mittasuhteita ja suhteellisuudentajua,
hullaantuvat kasvit
jotka kasvavat samana ryöppynä kuin yhtäkkiä selkään valuvat hiukseni
ja ajankulu.
Minä täytän tässä asunnossa 30, siltä se näyttää, vaikka syksyyn on vielä aikaa.
Joskus luulin, että 30-vuotiaana minulla olisi lapsi ja kaikki järjestyksessä, mutta olen alkanut miettiä, mikä se järjestys ylipäätään on, mitä siihen edes tarvitaan, että olisi ihmisenä valmis
kun koskaan ei ole.
On vain vähän enemmän oppinut, vähän pidemmälle kulkenut ja vähän enemmän kotona itsessään ja kodissaan.
Seuraa blogia:
Sellaisina hetkinä tämä on minun maailmani ja minun kaupunkini. Hetkinä, joina rapistuneet julkisivut kohtaavat versovan kevään, joina aurinko laskee horisontin taa ja me katselemme sitä tuuletusparvekkeelta, joina ajattelen, että tänne minä päädyin, vaikka ei koskaan pitänyt.
Kohtisuora 