Miltä koulukiusaaminen tuntuu?

Joskus vieläkin tulee sellaisia tilanteita, joissa kehoon ailahtaa vanhoja tunteita ja hiipii tuttuja reaktioita. Ahdistaa, pelottaa. Sydän hakkaa, kädet tärisevät. Silloin tuntuu samalta kuin lapsena kouluun kävellessä.

Minä olen yksi niistä, joita kiusattiin koulussa. Jätettiin ulos porukasta, haukuttiin, tönittiin, revittiin hiuksista. Levitettiin juoruja, kirjoiteltiin lapuille ja koulukirjoihin jotain ilkeää.

Joskus pelkäsin jopa lainata kirjoja kirjastosta, kun mietin, että niihin on kirjoiteltu jotain ilkeää minusta. Kerran olikin.

miltä-koulukiusaaminen-tuntuu-1

Koko paikkakunta kutistui vankilaksi, jossa piti pohtia tarkoin, mihin menee ja milloin. Minulla oli tapana hokea itselleni aamuisin, että sitten kun olen 30, kaikki on hyvin.

Sellainen jättää jälkiä, jotka jollain tasolla vaikuttavat koko loppuelämän.

Sitä on arka menemään uusiin tilanteisiin tai seuraan, kun ei tiedä, millaisen vastaanoton saa. Sitä antaa kohdella itseään huonosti ihmissuhteissa, kun on oppinut sietämään mitä vaan. Se voi vaikuttaa ammatinvalintaan, itseluottamukseen, minäkuvaan, mielialaan, käsitykseen oikeudenmukaisuudesta, koko maailmankuvaan.

Joskus ajattelin, että on noloa, että olen joutunut tällaisen kohteeksi. Että se oli jotenkin oma syy.

Sitten lakkasin ajattelemasta niin, ja siksi kirjoitan tästä nyt. Jos sinua kiusataan, se ei ole sinun häpeäsi, eikä se tee sinusta yhtään vähemmän arvokasta kuin kenestäkään muusta.

Jos sinua kiusataan, siitä kestää toipua – mutta siitä voi toipua.

On asioita, jotka ovat olleet minulle kokemusteni takia aika hankalia, mutta silti olen luovinut niistä läpi – siis vaikka opinnoista tai työelämästä, jotka ovat todella jännittäneet, jotka ovat välillä nostaneet kouluajoilta tuttuja fiiliksiä pintaan. Toisinaan moni ihan tavallinen arkipäivä on vaatinut minulta aika paljon rohkeutta.

Joskus se suututti. Että minä olen joutunut ponnistelemaan tavallisten asioiden, kuten opintojen tai työelämän suhteen enemmän kuin moni muu. Kun minulla nyt sattuu olemaan tämä taakka.

miltä-koulukiusaaminen-tuntuu2

Sitten se ei enää suututtanut. Siitä tuli osa minun tarinaani. Minun nyt vain piti käydä läpi se. Ja ehkä sillä oli jokin tarkoitus. Vaikka se, että voin kertoa sinulle, että jos sinua kiusataan, se ei ole sinun syysi. Että asiat kääntyvät paremmiksi. Että melkein kaikesta voi selvitä.

Ja vaikka olen alle 30, kaikki on jo ihan jees.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuvat otti ystävä Kaapelitehtaan kattosaunalla – kiitos!

Pelotta

Mietin tuossa yhtenä päivänä pelkoa ja pelkoja. Olen pelännyt elämässäni montaa asiaa, kuten varmasti moni muukin on. Pelko on välillä ihan hyödyllistä. Se esimerkiksi estää paijaamasta vastaan luikertelevaa myrkkykäärmettä tai hyppäämästä liian korkealta.

Välillä pelosta on vain haittaa. Sen takia moni uusi juttu jää kokeilematta, moni riski ottamatta – kuten vaikka ulkomaille muuttaminen tai työpaikan vaihtaminen.sans peurOlen viime aikoina tajunnut, että pelon kanssa voi opetella tasapainoilemaan. Kun ei pysty ihan täysin ilman pelkoa elämään, niin ainakin sitä voi sietää, sen kanssa voi olla. Eihän rohkeuskaan ole sitä, että ei pelkää mitään, vaan sitä, että tekee asioita peloista huolimatta.

Ajattelin pelkoa myös viimeisenä työpäivänäni, kun kävelin töihin sitä samaa, tuttua metsäreittiä,

oli kaunis ja aurinkoinen syyspäivä, sade oli tauonnut ensimmäistä kertaa moneen päivään ja maisema oli tyyni

minä ajattelin ainakin, että apua mitä olen tekemässä kiitos anteeksi onpa täällä kuitenkin seesteistä ja kaunista

ja kuinka kaikki on kuitenkin jotenkin oudosti kohdallaan.

Sinä päivänäkin vähän pelotti, mutta siitä huolimatta minä kävelin eteenpäin.pelottaKollegoilta sain läksijäislahjaksi korun, jossa lukee sans peur – se tarkoittaa, että ilman pelkoa. Se on minulla ranteessa lähes joka päivä muistuttamassa sekä rakkaista ihmisistä että pelottomuudesta ja pelon sietämisestä.

Koska niin täällä pitää olla, pelotta – tai ainakin melko lailla pelotta ja aika rohkeasti.

Ainiin, mitä minä sitten olen pelännyt? Ainakin pimeää, korkeita paikkoja, ja silmien laserleikkauksessa sitä hetkeä, kun sarveiskalvoon leikattiin läppä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Onko pakko olla aina onnellinen?

Kuulin eilen sellaisen ajatuksen, että heikkous vaatii melkoisesti vahvuutta. Hetken pyörittelin ja totesin, että niinhän se vaatii. Pitää olla vahva pystyäkseen käsittelemään heikkouttaan ja surujaan, etenkin, kun suruja näkyy harvoin vaikkapa täällä somessa. Etenkin, kun kaiken onnellisuuden tavoittelun keskellä voi tuntua, että surullisuus olisi jotenkin virheellinen olotila.

Ei se ole. Se on osa ihmisyyttä.

onnellisuus2
Ei zen

Olen kuullut sellaisenkin, että onnellisuuteensa voi vaikuttaa itse – ja ihan tottahan sekin on. Onhan minullakin luontokävelyt, joogat, kiitollisuuslistat ja illanvietot näin esimerkiksi, ja ne ovat hyviä juttuja ne. Voimavaroja, valontuojia.

Mutta vaikka aina tekisi vain hyviä valintoja, välillä niitä kuitenkin tulee, suruja. Odottamattomuuksia. Heikkoja hetkiä. Koska sellaista elämä on, kokonaista, ei vain puolikasta. Myötä- ja vastamäkiä. Suruja ja iloja.

onnellisuus1
Ihan zen

Onneksi suruissa ja huonoissa hetkissä on sellainenkin ominaisuus, että ne lopulta väistyvät, vaikka sitä ennen ne vaativatkin meiltä vahvuutta, sopeutumista ja kasvamista.

Niiden jälkeen onnenhetket tuntuvat entistä onnellisemmilta, paremmilta. Ihan kuin silloin, kun pystyy talven jälkeen ensimmäistä kertaa nukkumaan niin, että ikkuna on auki.

Ihan kuin silloin, kun linnut laulavat läpi kokonaisen yön.

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

Korkealta näkee enemmän

Olen kävellyt samaa työmatkaa 1,5 vuotta. Silti vasta muutamia päiviä sitten oivalsin vaihtaa hieman reittiä, kulkea sellaista polkua, jota pitkin pääsee korkealle ja näkee kauas.

Sieltä katsottuna kaikki ne arkiset asiat, kuten moottoritie, katuvalot tai toimistotalot jäävät pienemmiksi, osaksi kokonaisuutta, jossa on paljon muutakin. Puita, taivaanranta, maailma.

Joskus etäisyys auttaa näkemään itsensä ja muut paremmin. Asiat asettuvat mittakaavaan. Mäen kiipeäminen väsyttää, mutta huipulla ymmärtää, miksi kannatti ponnistella. Huipulla ymmärtää oman voimansa.

polut

Kipuamiselta ei voi välttyä opinnoissa, työelämässä, unelmien tavoittelussa, minkä tahansa uuden edessä. Joskus se on raskasta, joskus tuntuu siltä, että haluaisi kääntyä takaisin.

Silloin auttaa, jos on hyvät kengät, tiheä tukiverkko, uskoa omiin voimiinsa tai vaikka kiire sinne töihin.

Kiivetessä se sitten kirkastuu. Meissä on yllättävän paljon voimia ja rohkeutta. Pystymme aika hienoihin juttuihin. Olemme elämämme aikana kiivenneet jo paljon mäkiä. Jälkikäteen ne näyttävät pieniltä, koska niille kiipeäminen vaati kasvamista.

Ja jokaisen mäen laelta on nähnyt asiat hieman uudella tavalla, hivenen kauempaa. Jokaisen mäen laella sitä on ollut hieman voimakkaampi, tai ainakin hieman lähempänä töihin ehtimistä.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

 

29 oppimaani asiaa

Tänään minä täytän 29, ja sen kunniaksi ajattelin jakaa sitä kuuluisaa iän tuomaa viisautta kaikelle kansalle. Listan viimeinen kohta sateen jälkeisestä kirkkaasta illasta on minulle erityisen merkityksellinen: eilisen rankkasateen jälkeen olin korkealla Helsingin kattojen yllä, katsoin äkillisesti kirkastunutta taivasta ja ajattelin, että tähän hetkeen on tiivistyneenä kauneus, että tässä on hyvä.

29 oppimaani asiaa

Mutta sitten ne muutkin juttuset:

  1. Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta,
  2. eikä ole asiaa, jota ei harjoittelemalla oppisi.
  3. Festareilla kannattaa käydä…
  4. …mutta bajamajan ovea ei kannata avata päin naamaa.
  5. Joskus väärän valitseminen on helpompaa kuin oikean
  6. ja rakkaus tulee kysymättä lupaa.
  7. Hanki vasara, ruuvimeisseli, jesaria ja palovaroitin,
  8. vaihda vuotavan hanan tiiviste
  9. ja soita putkimiehelle ajoissa (ei liity yllä olevaan kohtaan, toim. huom.).
  10. Reboottaa säännöllisesti puhelimesi, tietokoneesi ja itsesi,
  11. käy vaikka metsässä, jossa ei muuten voi viettää liikaa aikaa.
  12. Opettele sanomaan kiitos ja anteeksi,
  13. kerro ihmisille, että välität ja
  14. kutsu ihmisiä luoksesi kylään.
  15. Mieti vaatteita ostaessasi sitä, kuinka helposti materiaali rypistyy,
  16. tiskaa tiskit heti
  17. ja vie biojäte ennemmin sen sijaan että veisit sen myöhemmin.
  18. Täydellistä ei olekaan.
  19. Eikä valmistakaan ole.
  20. Tärkeintä täällä on rakkaus,
  21. mutta armo on myös ihan hyvä juttu.
  22. Hanki kirkasvalolamppu ja pidä sitä päällä aamuisin, jos et itsesi, niin viherkasvejesi iloksi.
  23. Hanki viherkasveja.
  24. Älä luota pelkkään puhelimeen kun suunnistat,
  25. mutta uskalla kääntyä välillä odottamattomaan suuntaan.
  26. Usko, että saat ja ansaitset hyvää,
  27. kohtele muita hyvin
  28. ja luota elämään.
  29. Muista, että sateisimmankin aamun jälkeen voi tulla mitä kirkkain ilta.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuvan otti Kasper Sauramo, kiitos!

Kolme megamokaani

Bongasin Juliaihmisen blogista megamokapostauksen, ja muistelin samalla lämmöllä Demin legendaarista megamoka-palstaa. Samalla aloin miettiä omia legendaarisia kämmejäni. Aika monet kämmeistäni ovat sangen pieniä, sellaisia, ettei niistä kovin paljon ole kirjoitettavaa. On bussin ovia päin kävelemistä, treffeillä oksentamista tai vääriä kenkävalintoja, sellaisia ohimeneviä sattumuksia, joita osuu kohdalle päivittäin.

Sitten yritin miettiä mokiani syvällisemmin. Mitkä mokat nousisivat top kolmoseen? Niiden pitäisi olla erityisen korventavia tai vaikuttavia: sellaisia, jotka ovat sillä hetkellä hävettäneet aivan älyttömästi tai sellaisia, jotka edelleen harmittavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä jotain sellaisia siis:

En lähtenyt vaihtoon

Vaikka olenkin haaveillut ulkomailla asumisesta, jostain syystä en ikinä opiskeluaikana saanut sitä aikaiseksi. Aina oli muka jotain. Kandi, gradu, joku kurssi. Poikaystävä, kesätyöpaikka, kiva asunto, jokin triviaali syy.

Opiskeluaika tuli ja meni, enkä lähtenyt vaihtoon. Sitten tajusin karvaasti, että silloinhan olisi ollut kaikkein helpointa lähteä ulkomaille – ja minä se vaan olin tuhlannut opiskeluaikani nököttämällä Helsingissä erinäisissä Hoas-kämpissä sen sijaan, että olisin nököttänyt Erasmus-vaihdossa jossain coolissa ulkomaisessa paikassa. Paha virhe. Niin paha virhe. Edelleen risoo.

Arvioin väärin kosmisen yhteyden

Joskus viime vuosikymmenellä teini-iän syvissä pyörteissä olin todella ihastunut. Olin varma, että ihastukseni kohde oli myös ihastunut minuun – sen verran paljon me mielestäni vaihdoimme pitkiä katseita. Reippaana tyttönä selvitin pojan numeron ja pitkällisen harkinnan jälkeen tekstasin hänelle ja kysyin häntä kahville. Poika oli todella hämmentynyt, eikä heti edes keksinyt, kuka olen. Ok ei sit mitään.

Ilmeisesti olin ollutkin harhainen stalkkerimimmi, eikä mitään syvällistä, kosmista yhteyttä ollutkaan. Meinasin päivittäin kuolla häpeään noin puolen vuoden ajan. Onneksi en ole enää 15.

Horisin työhaastattelussa opintovapaasta

Kerran opiskeluaikoina kävin eräässä työhaastattelussa. Ilmeisesti olin alitajuisesti todella huolissani siitä, ehtisinkö työn ohella saattaa opinnot loppuun. Niinpä aloin sitten suulaana tyttönä kysellä mahdollisuuksista pitää opintovapaata ja onnistuin varmasti samalla antamaan vaikutelman, että en olisi kovin motivoitunut kyseiseen työhön. Tajusin mokani aika nopeasti, ja haastattelun loppuaika menikin sitä miettiessä ja typeryyksiä höpötellessä.

En saanut paikkaa.

No, sitten valmistuin ja sain muita paikkoja. Mutta kyllähän tuo silloin korpesi.

Millaisia megamokia sulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuva: Kasper Sauramo

Kritiikkiraita vai kehuraita?

Siis miten voi olla noin ihana tukka, huuhdahti tuntematon nainen minulle baarin vessassa. Häkellyin. Puhuiko hän todella minulle? Puhui! Kiittelin hämmentyneenä ja hymyillen.

Hyvältähän se tuntui, spontaani kehu tuntemattomalta.

Kehu kaiken lisäksi osui maaliin: olen aina ollut epävarma hiuksistani tai ylipäätään laittautumistaidoistani (lue: Minusta tuntuu usein siltä, että olen homssuinen). Hiukseni ovat luonnonkiharat ja pörröiset, mahdottomat laittaa kauniisti. Ainakin omasta mielestäni.

Ja sitten joku tuntematon tulee ja kiljaisee tukkani olevan ihana.

Samalla aloin miettiä, mitä muita virheellisiä käsityksiä meillä on itsestämme. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat älykkäitä, lahjakkaita ja ahkeria. Silti he eivät luota itseensä. Ajattelevat, että asiat ovat tapahtuneet tuurilla tai vahingossa. Että he eivät oikeasti osaa mitään erityistä tai pysty mihinkään ihmeelliseen.

Sehän on ihan väärin.

kritiikkiraita vai kehuraita

Monesti käsityksemme itsestämme ovat hieman vinoutuneita. Sellaisia, jotka vähättelevät itseä ja omia taitoja. Sellaisia, joita parhaalla ystävälläsi ei ikinä sinusta olisi. Joskus päässä on jatkuva kritiikkiraita, joka vähättelee kaikkea sitä, mitä olet tehnyt, kaikkea sitä, mitä olet.

Välillä tekee hyvää yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Jonkun mielestä minulla onkin ihana tukka sen sijaan, että se on kamala. Toisen mielestä olen ahkera ja fiksu vaikka omasta mielestäni vain räpiköin. Yksi ihailee sitä, että luen kirjoja, vaikka minusta tuntuu, että en lue niitä tarpeeksi. Ja niin edelleen.

Usein oma tunne ja muiden näkemys poikkeavat toisistaan, ja siksi kannattaa yrittää katsoa itseään ulkoa päin. Puhua itselleen siten kuin ystävät sinulle puhuisivat. Vaimentaa kritiikkiraita ja tehdä siitä kehuraita. Ja kehua myös muita, koska positiivisella palautteella voi olla odottamattoman suuri merkitys. Kuten tukkakehulla minulle oli.

Eli hei sinä tuntematon nainen baarin vessassa: ihanaa, että olit niin rohkea ja välitön, että kehuit sinulle tuntematonta ihmistä. Sillä oli paljon väliä.