Kolme megamokaani

Bongasin Juliaihmisen blogista megamokapostauksen, ja muistelin samalla lämmöllä Demin legendaarista megamoka-palstaa. Samalla aloin miettiä omia legendaarisia kämmejäni. Aika monet kämmeistäni ovat sangen pieniä, sellaisia, ettei niistä kovin paljon ole kirjoitettavaa. On bussin ovia päin kävelemistä, treffeillä oksentamista tai vääriä kenkävalintoja, sellaisia ohimeneviä sattumuksia, joita osuu kohdalle päivittäin.

Sitten yritin miettiä mokiani syvällisemmin. Mitkä mokat nousisivat top kolmoseen? Niiden pitäisi olla erityisen korventavia tai vaikuttavia: sellaisia, jotka ovat sillä hetkellä hävettäneet aivan älyttömästi tai sellaisia, jotka edelleen harmittavat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tässä jotain sellaisia siis:

En lähtenyt vaihtoon

Vaikka olenkin haaveillut ulkomailla asumisesta, jostain syystä en ikinä opiskeluaikana saanut sitä aikaiseksi. Aina oli muka jotain. Kandi, gradu, joku kurssi. Poikaystävä, kesätyöpaikka, kiva asunto, jokin triviaali syy.

Opiskeluaika tuli ja meni, enkä lähtenyt vaihtoon. Sitten tajusin karvaasti, että silloinhan olisi ollut kaikkein helpointa lähteä ulkomaille – ja minä se vaan olin tuhlannut opiskeluaikani nököttämällä Helsingissä erinäisissä Hoas-kämpissä sen sijaan, että olisin nököttänyt Erasmus-vaihdossa jossain coolissa ulkomaisessa paikassa. Paha virhe. Niin paha virhe. Edelleen risoo.

Arvioin väärin kosmisen yhteyden

Joskus viime vuosikymmenellä teini-iän syvissä pyörteissä olin todella ihastunut. Olin varma, että ihastukseni kohde oli myös ihastunut minuun – sen verran paljon me mielestäni vaihdoimme pitkiä katseita. Reippaana tyttönä selvitin pojan numeron ja pitkällisen harkinnan jälkeen tekstasin hänelle ja kysyin häntä kahville. Poika oli todella hämmentynyt, eikä heti edes keksinyt, kuka olen. Ok ei sit mitään.

Ilmeisesti olin ollutkin harhainen stalkkerimimmi, eikä mitään syvällistä, kosmista yhteyttä ollutkaan. Meinasin päivittäin kuolla häpeään noin puolen vuoden ajan. Onneksi en ole enää 15.

Horisin työhaastattelussa opintovapaasta

Kerran opiskeluaikoina kävin eräässä työhaastattelussa. Ilmeisesti olin alitajuisesti todella huolissani siitä, ehtisinkö työn ohella saattaa opinnot loppuun. Niinpä aloin sitten suulaana tyttönä kysellä mahdollisuuksista pitää opintovapaata ja onnistuin varmasti samalla antamaan vaikutelman, että en olisi kovin motivoitunut kyseiseen työhön. Tajusin mokani aika nopeasti, ja haastattelun loppuaika menikin sitä miettiessä ja typeryyksiä höpötellessä.

En saanut paikkaa.

No, sitten valmistuin ja sain muita paikkoja. Mutta kyllähän tuo silloin korpesi.

Millaisia megamokia sulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kuva: Kasper Sauramo