Näin otat kesäpäivistä kaiken irti

kallvikKesä vyöryi päälle niin nopeasti, että suurin osa ei ehtinyt pikajärjestää itselleen kesälomaa tai millään tavalla varautua vuodenajan äkilliseen vaihtumiseen. Moni tuijottelee nyt päivät pitkät kaihoisasti toimiston ikkunasta ulkona olevaa kesää ja miettii, miten siitä saisi edes murusen itselleen.

Minulle Suomen kesässä on läsnä aina pieni kauhu siitä, että se menee pois. Koska tahansa voi sataa rakeita tai tulla viileämpi jakso, jonka jälkeen ei enää lämpenekään. Siksi yritän repiä kauniista päivistä aivan kaiken irti, vaikka en olisi vielä kesälomallakaan.  Tähän tapaan:

Kävele työmatkat tai osa matkasta

Päivään tulee heti lisää tunteja, kun ulkoilemaan pääsee ensimmäiseksi aamulla tai suoraan töistä. Siksi kävelen usein työmatkani ja kuljen töissä repun kanssa. Se on paljon laukkua kätevämpi, ja sinne saa tungettua lenkkarit, vaihtopaidan ja kaikkea muutakin sälää, kuten meikäläisen tapauksessa vanhoja kuitteja ja jätskipapereita (eivät liity ulkoiluun). Minkä tyylikkyydessä häviää, sen ulkoilun määrässä voittaa.

Syö lounas ulkona

Heti kun aurinko vähän näyttäytyy, jokaisen lounaspaikan terassi on aivan varmasti täynnä sinua nopeammin paikalle ehtineitä lounastajia. Onneksi eväät ja niiden syöminen läheisessä puistossa on täysin pätevä, ja yleensä myös melko rentouttava, vaihtoehto.

Pidä etäpäivä puistossa tai parvekkeella

Läppäri, puhelin hotspotiksi ja hyvä puistonpenkki. Johan syntyy tekstiä tai juttuja ja asioita.

Ota vapaalla kaikki irti uimarannoista, puistoista, parvekkeestasi tai kaverisi äidin siirtolapuutarhapalstasta

Valoisalla ja lämpimällä jaksaa töiden jälkeen kummasti suunnata muualle kuin peiton alle Netflixin ääreen. Lisäksi kaupungeissa on ihan älyttömästi aarteita, joihin kannattaa tutustua. Esimerkiksi Helsingissä on juuri kukkaan puhjennut Kumpulan kasvitieteellinen puutarha, Suomenlinna tai Kallahdenniemen uimaranta, jossa kahlattavaa riittää metrikaupalla – postauksen kuva on otettu sieltä.

Nuku vähemmän, koska kämpässäsi on kuitenkin niin kuuma, ettet saa unta

Mutta koska on valoisaa, lämmintä, lehtiä puissa ja muutenkin pelkkää kesää, se ei haittaa – jääpähän enemmän aikaa fiilistellä kesää ❤

Kootut ekokokeiluni

Muoviton maaliskuu herätti minut jälleen miettimään kulutustottumuksiani erityisesti siksi, että tunsin monta pistoa sydämessäni: kyllä, olen ostanut elämäni aikana ihan liian monta take away -kahvia, liian monta pullovettä ja liian monta muovikassia. Olen ostanut tekokuituisia vaatteita, syönyt lihaa ja tehnyt typeriä heräteostoksia.vaatekaappi2Vuosien varrella olen tehnyt myös mitä erinäisimpiä ekokokeiluja, joista osa on toiminut ja osa ei. Johtoajatuksenani on ollut, että meidän vastuullamme on jättää seuraaville sukupolville maailma, jossa on hyvä elää. Välillä tajuntaan hiipii kyyninen ajatus siitä, mitä merkitystä yhden ihmisen valinnoilla on. Haluan kuitenkin uskoa siihen, että jokaisella valinnalla on merkitystä ja kuinka meille tarjottuihin tuotteisiin, kuten niihin pullovesiin, on hyvä suhtautua kriittisesti – ilman kriittisyyttä mikään ei ainakaan muutu.

Kokosinkin huviksi, hyödyksi ja inspiraationlähteeksi omia kulutuskokeilujani vuosien varrelta. Kuulisin myös mielelläni muiden kokemuksia ja ekologisia life hackeja – niillä kun parhaimmillaan voi parantaa sekä maailmaa että omaa oloaan.

Kookosöljy deodoranttina

Kookosöljyn toimivuudesta deodoranttina on huhuttu netissä jo joitakin vuosia. Tehon on arveltu perustuvan kookosöljyn antibakteerisiin ominaisuuksiin. Niinpä minäkin kokeilin deodorantin korvaamista kookosöljyllä erään kesäloman ajan. Valitettavasti se ei toiminut tarpeeksi hyvin, ja siirryin käyttämään normideodoranttia palatessani loman jälkeen töihin.

Otan mielelläni vastaan vinkkejä toimivista ja ekologisista deodoranteista. Tuntuu vähän hölmöltä hölvätä kainaloon kerros muoviin pakattuja myrkkyjä, mutta toistaiseksi en ole löytänyt toimivampaa ratkaisua: arvostan aika korkealle sen, että ihmiset eivät kaikkoa luotani nenäänsä pidellen.

Shampoottomuus- ja palasaippuakokeilut

Opiskeluaikoina kärsin todella pahasta atooppisesta ihottumasta, joka innoitti tekemään erilaisia kokeiluja kosmetiikan kanssa. Hiusten peseminen pelkällä vedellä tai vaihtoehtoisesti soodaliuoksella oli näistä yksi. Kokeilu teki todella hyvää päänahalle, ja kampaajakin kehui päänahan kuntoa erikseen.

Lopulta kuitenkin vastaan tuli tilaisuuksia, joihin halusin laittaa hiukseni vähän hienommin muotoilutuotteiden avulla. Hiuslaatuni on erityisen itsepäinen, ja muotoilutuotteet näissä tapauksissa ovat todella tarpeen. Muotoilutuotteiden käyttäminen ja niiden poistaminen johtivat hiljalleen takaisin shampoon käyttöön, mutta onnekseni pystyn pitämään pesuvälin aika pitkänä, joten shampoopulloja ei tarvitse ostella kovin usein.

Kun nykyinen shampoopullo kuluu loppuun, ajattelin siirtyä takaisin palasaippuaan, jota käytin jossain vaiheessa. Pakkauksettomuus on palasaippuan etu, mutta se on ollut myös sen haitta, enkä aikoinaan halunnut kuljettaa saippuapalaa mukanani esimerkiksi kuntosalille. #mukavuudenhalu

Pesupähkinät ja biohajoavat siivousaineet

Olen suosinut pyykinpesussa vuositolkulla pesupähkinöitä. Pesupähkinät sisältävät saponiinia, joka liukenee veteen ja toimii pesuaineliuoksena. Käytetyt pesupähkinät voi nakata biojätteen sekaan, joten kyseessä on täysin biohajoava vaihtoehto, joka ei turhaan kuormita vesistöjä.

Pesupähkinöiden tahranpoistokyky ei ole kovin hyvä, joten vaikeissa tahroissa tai todella likaisessa pyykissä olen käyttänyt lisäksi sappisaippuapalaa, jolla olen hangannut tahraa ennen vaatteen nakkaamista pesuun. Kaapeissani on varalla myös ”tavallista pesuainetta”, tosin ympäristöystävällistä sellaista.

Myös muissa siivousaineissa suosin ympäristöystävällisiä ja biohajoavia vaihtoehtoja. Ihan hyvin toimivat.

Laitteiden ja vaatteiden käyttäminen loppuun

Lapsuudenkodissani opetettiin, että uutta ei osteta ennen kuin vanha on rikki. Minulle tämä oppi on ollut todella arvokas, vaikka toisinaan se on tarkoittanut sitä, että minulla on ollut melkoisen noloja laitteita ja vaatteita.

Tässä kooste noloista esimerkeistä (toim. huom. enää ei nolota samoin kuin teininä):

Minulla oli vielä yläasteella c-kasettimalliset korvalappustereot, kun kaikilla muilla oli minidiscejä, cd-soittimia ja kehityksen huippuna mp3-soittimia. Äänittelin c-kasetteja hartaasti, ja se jos mikä opetti arvostamaan sekä huolella tehtyä soittolistaa että mahdollisuutta kuunnella musiikkia missä vain.

Käytin myös noloa kännykkää vuoteen 2015 saakka. Kyllähän te tiedätte nämä vanhat nokialaiset näppäinpuhelimet, jotka eivät hajoa sitten millään. Ja kun nokialainen ei hajonnut, ei minulla ollut tarpeeksi perusteltua tarvetta älypuhelimelle.

Aina välillä tuskailen myös sitä, että kaikilla muilla on tosi hienoja ja cooleja vaatteita. Sitten löydän itseni vaatekaupasta käymässä itseni kanssa väittelyä siitä, onko uusi paita tarpeellinen, kun ehjiä paitoja on ihan tarpeeksi kotona.

Kyllä minä silti vaatteita ostelen, älkää luulko mitään muuta! Ostaessani suosin luonnonmateriaaleja ja vaatteita, jotka vaikuttavat sellaisilta, että niillä on pitkä elinkaari. Mielestäni parasta vaatteissa on tarina, joka vaatteen ympärille vuosien varrella ehtii muodostua. Näistä tarinoista voisin kirjoittaakin ihan oman postauksen joskus.

Mitä ekovinkkejä sinulla on? Ilmianna parhaat ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Kaikki elämäni vuodenajat

Elämässäni on ollut monta vuodenaikaa, tapahtumia niitäkin enemmän

ensilumen pudottua syksyn ja talven reunalle, minä aloin miettiä siirtymiä

kun tämä syksy alkoi, en osannut arvata, mihin se päättyisi.orkideatTästä tuli se syksy, jona vaihdoin työpaikkaa. Tilaisuus tuli yllättäen, mutta päätin sanoa sille kyllä, enkä ollut sitä ennen tiennyt, millaista on olla samaan aikaan haikea, iloinen ja jännittynyt.

Sitten mietin, mitä muita asioita elämäni vuodenaikoina on tapahtunut, ja onhan niitä

kun oli syksyjä, minä synnyin, muutin Helsinkiin, aloitin kaikki koulut, joita olen ikinä käynyt.

Talvista muistan vähemmän käänteitä,

paitsi sen yhden muuton, jota edeltävänä yönä oli satanut toistakymmentä senttiä lunta, muuttokuorman, joka piti ajaa uuteen kotiin pitkin auraamattomia katuja

ja sen talvisen yön, jona kävelin silloisen kämppikseni kanssa kotiin baarista ja jona pysähdyimme keinumaan ja laulamaan Ultra Brata,

siitäkin on kohta kymmenen vuotta.alppiruusupuisto_kesäKun oli keväitä, rakastuin

ehkä joskus maalis-huhtikuussa, ne ovat julmia kuukausia, pakkasella öisin, päivisin krookuksilla päällystettyjä

ja valoisia,

sitten, kuten aina keväisin, kaivoin polkupyörän esiin ja kuuntelin rahinaa sen renkaiden alla, vain keväisin se kuulostaa erityisen hyvältä.

Lopulta koittavat aina kesät, joina olen juhlinut, ihastunut, kiertänyt festareita,

kuullut pääseväni yliopistoon, koska viime vuosikymmenellä ne vielä lähettivät siitä kirjeen joskus heinäkuussa,

ja heti, kun näki paksun kirjekuoren postilaatikossa, sen tiesi.

Kesäisin olen kulkenut luonnossa, valvonut valoisina ja pimenevinäkin öinä, ajatellut,

miten poikkeuksellisen kaunis maailma on

ja miten se joskus lepää yössä lähes vaiti, kuin odottaisi jo seuraavaa vuodenaikaa, uutta kesää.alppiruusupuisto

Seuraa blogia ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi
Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven
Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.

Ihmiset alkukesän yössä

Alkukesässä on aina jotakin erityistä, taianomaista. Alkukesä on vielä täynnä odotusta ja hiljaista tietämystä siitä, että jotain tapahtuu kohta kuitenkin.

Ja jotain tapahtuu. Nuput puhkeavat, lehtien väri syvenee. Yöt pitenevät ja lämpenevät, ja niinä valoisina öinä me voimme istua ulkona, puistoissa, kallioilla. Niillä on tilaa kuunnella ja nauraa, olla vain.

Kesäyö

Viime viikonloppuna oli ensimmäinen kesäyöksi laskettava yö. Valo oli viistoa ja viipyilevää, ilta oli lempeä ja linnut, ne lauloivat, tauotta ne lauloivat.

Kun istuimme vuoden ensimmäisessä suviyössä, ajattelin, että tähän minä kuulun. Tähän kesäyöhön, näiden ihmisten seuraan. Tähän viipyvään valoon ja tämän korkean taivaan alle.

Ja vaikka minä päätyisin maapallon toiselle laidalle, minun juureni olisivat tässä, syvällä meille yhteisen maaperän alla, jota kesäyön aurinko valaisee.

Kasvit, jotka eivät vaatineet mitään

Viime viikonloppuna minulla oli vihdoin aikaa huonekasveilleni. Vaihdoin niille mullat, suihkuttelin niitä, nypin pois kuolleita lehtiä. Ihmettelin, kuinka sitkeitä ne ovat, vaikka ne ovat sinnitelleet viileällä ikkunalaudalla koko vuoden ja sietäneet monta auringonvalotonta kuukautta.

Ennen projektiani olin hieman huolissani. Ajattelin, että kaikki kasvini ovat todella huonossa kunnossa ja että tekisin turhaa työtä.

Olin väärässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rönsylilja, jonka sain vuosia sitten opiskelukaveriltani, on viihtynyt ja kasvattanut vuoden aikana viisi uutta pistokasta. Orkidea, jonka luulin vetelevän viimeisiään, versoikin uutta kukkavanaa. Se ei ole kukkinut kertaakaan sen jälkeen, kun palautin graduni. Siitä on kolme vuotta.

Olin ällistynyt ja häkeltynyt. Siinä ne ovat kasvaneet ja pärjänneet, vaikka minä en ole suorittanut niiden hoitamista. Siinä ne olivat ja kertoivat minulle, että vähempikin riittää.

Asiat ovatkin joskus melko simppeleitä. Auringolla, vedellä ja ravinnolla pääsee pitkälle. Joskus näistä helpoista perusasioista muistuttavat huonekasvit, joskus metsäretki.

Ja niiden muistutusten jälkeen asiat ovatkin jälleen oikeassa mittakaavassa, uomissaan.

 

Cheryl Strayed: Wild

Miten ratkaistaan elämäntilanne, joka on niin pahassa umpisolmussa, ettei ole enää yhtäkään langanpätkää seurattavaksi? Miten selvitään äidin kuolemasta, lapsuudenperheen hajoamisesta, keskenjääneistä opinnoista ja avioerosta? No lähtemällä tietenkin kolmeksi kuukaudeksi vaeltamaan. Ilman vaelluskokemusta. Liian pienissä kengissä. Yksin.

Cheryl Strayedin omaelämäkerrallinen teos Wild (2012) kuvaa 26-vuotiaan Cherylin vaellusta 1990-luvun puolivälissä Pacific Crest Traililla. PCT on vaellusreitti, joka kulkee halki Kalifornian, Oregonin ja Washingtonin osavaltioiden, Meksikon rajalta Kanadan rajalle asti. Kun Cheryl ensimmäisen kerran luki Pacific Crest Trailin olemassaolosta, siitä tuli hänelle kiintopiste. Tie pois. Mahdollisuus uuteen alkuun.

Each day I felt as if I were looking up from the bottom of a deep well. But from that well, I set about becoming a solo wilderness trekker. And why not? I’d been so many things already. A loving wife and an adulteress. A beloved daughter who now spent holidays alone. An ambitious overachiever and aspiring writer who hopped from one meaningless job to the next while dabbling dangerously with drugs and sleeping with too many men.

DSC_0016

Cheryl lähtee matkalleen kokemattomana ja yksin, ilman kunnollista kartanlukutaitoa tai muitakaan erätaitoja. Ainoa asia, johon hän voi luottaa, on oma päättäväisyys, vaikka erämaa haastaa fyysisesti ja henkisesti. Selvitäkseen Cherylin on kerrottava itselleen tarinaa. Tarinaa, jossa hän on rohkea, jossa hän selviää, vaikka vaellus syö mieltä ja kehoa: iho hiertyy rikki, varpaankynnet irtoavat. Puhtaasta vedestä, tuoreesta ruuasta, rahasta ja muiden ihmisten seurasta tulee luksusta.

Vaeltaessaan Cheryl käy läpi elämäänsä. Maaston ja vaellusmatkan kuvausten kanssa vuorottelevat takaumat, joissa hän kertaa tarinaansa, muistelee tapahtumia, jotka johdattivat hänet kolmen kuukauden yksinäiselle vaellukselle.

Wild on taitavasti rakennettu teos, jossa nykyhetki ja mennyt on punottu yhteen ja jossa jokainen luku päättyy koukkuun. Siitä huolimatta se on myös raskas lukukokemus. Cherylin fyysiset koettelemukset ja ajatukset ottavat koville. Lukiessani tutkailin kirjan alkusivuilla olevaa karttaa välillä epätoivoisesti: kuinka paljon on vielä jäljellä? Koska tämä loppuu? Koska ollaan perillä?

Yhtä varmasti kuin Cheryl pääsee määränpäähänsä, lukijakin saa kirjan päätökseen. Ja silloin tunne on huikea ja puhdistava: kannatti kulkea Cherylin mukana koko matka, kannatti sinnitellä viimeisille sivuille.

Jotain me tässä saavutimme ja löysimme. Jotain opimme ja pääsimme vähän perille. Ainakin vähän enemmän kuin ennen.

It was my life – like all lives, mysterious and irrevocable and sacred. So very close, so very present, so very belonging to me.

How wild it was, to let it be.