Minä ja jooga

Voi olla, että monelle ei tule yllätyksenä se, että olen kympin tyttö. Perfektionisti. Suorittaja. Olen ollut sitä myös liikunnan suhteen, kunnes siinä on tullut vastaan erinäisiä seiniä, kuten ylikunto, urheiluvammat, ajanpuute tai nyt mulle todellakin riitti -kohtaus, joka on tietenkin johtunut edellä mainittujen yhdistelmästä. Aina olen kuitenkin palannut liikunnan luo.

Viime vuosina lajit ovat vaihtuneet, mutta yksi on pysynyt: jooga.

Alkuun joogaamiseni oli sellaista kuin muukin harrastamiseni. Täydellisyyteen pakottamista, ääriasentoihin väkisin venyttämistä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sehän on ihan väärin. Ei joogatunnille mennä pakottamaan itseään tai soimaamaan kehoa siitä, mihin se ei nyt pysty. Sinne mennään kommunikoimaan kehon kanssa, antamaan sille tilaa. Sinne mennään kasvamaan, hengittämään ja hyväksymään. Sinne mennään olemaan kuin tuossa kuvassa: vanhana ja uutena, sammalena ja versona.

Jossain vaiheessa minäkin sitten opin kuuntelemaan kehoani, tuota viisasta raatajaa.

Opin siltä, että minun arvoani ei määritä se, mihin asentoon kulloinkin taivun. Kehoni kertoo minulle notkeudellaan tai tukkoisuudellaan, missä nyt mennään. Jos vanhat urheiluvammat alkavat vaivata, suunta on huono. Jos vasemman puolen lihakset kiristyvät, stressi on pääsemässä niskan päälle. Jos keho on joustava ja rauhallinen, mielikin on.

Keho kertoo, mistä kiikastaa. Ja se kertoo sen voimakkaammin, lopulta kivuliaasti, jos en sitä ennen suostu sitä kuuntelemaan. Jos en ota sen viestejä vakavasti, saan huomata sen sameana mielenä ja kireinä lihaksina, kipuina siellä ja täällä. Onneksi viimeistään joogamatolle asettuminen on paikka juuri kuuntelemista varten.

Kun keho virtaa, mielikin virtaa. Silloin oleminen on helppoa ja ajatus tyyni, silloin jaksaa kiinnittää huomiota ympäristöön, luontoon ja muihin ihmisiin. Silloin jaksaa olla.

Ps. joogan kanssa pääsee alkuun vaikka Adrienen avulla.

Sata rikki eli minä numeroina

Tulin viime viikolla kirjoittaneeksi sadannen postaukseni tänne. Sen kunniaksi ajattelin pyöritellä vähän lisää numeroita ja tehdä numerohaasteen, jota olen viime aikoina bongaillut blogeista, esimerkiksi täältä.

Homma on melkoisen simppeli; kerron hieman itsestäni numeroiden avulla:

  • Olen syntynyt lokakuussa 1988, ja olen nyt 28-vuotias.
  • Kuorossa laulan usein kakkossopraanoa.
  • Olen 177 cm pitkä.
  • Minulla on kaksi sisarusta ja aika monta serkkua.
  • Olen asunut kymmenessä eri osoitteessa.
  • Nykyisen asuntoni numero on 10, ja siinä on 24,5 neliötä.
  • Kuljen paljon bussilla 502.
IMG_20161225_102336_836

Kädessäni on x-määrä jotain pallohommeleita

  • Ennätysvuoden 2008 aikana luin 60 romaania, mutta nykyään muutamasta kymmenestä kirjasta selviytyminen on saavutus. Vuoden 2015 lukuhaastekin on vielä inasen kesken.
  • Valmistuin yliopistosta kolme vuotta sitten.
  • Kengännumeroni on 39 tai 40.
  • Minulla on ollut viisi eri tyyppiä kämppiksenä. Ja nyt ei yhtäkään.
  • Kun pelasin salibandyä, pelinumeroni oli ensimmäisessä joukkueessani 5, toisessa 84.
  • Viiden salibandykauden aikana minulle kertyi yhteensä kuusi jäähyminuuttia.
  • Luistimeni on kokoa 260.
  • Yöpöydälläni on tällä hetkellä kolme kirjaa, yksi kahvikuppi ja yksi päiväkirja.
  • Kotonani on kolme instrumenttia: piano, kitara ja nokkahuilu.

#vainkehojutut2

Joskus kehonsa rajoitteet on vaikea hyväksyä. Ainakin, jos on tottunut liikkumaan suorittamalla, jos on tottunut siihen, että hyvä suoritus ei riitä. Että vain paras suoritus riittää, ja sekin vain pienen hetken.

Koska aina voi vähän parantaa.

Parhautta metsästävälle käy melko helposti niin, että kehosta tulee jäykkä ja väsynyt. Että uupumus kertautuu. Että liikunnasta tuleekin velvoite, juttu, jota tekee pakosta eikä siksi, että siitä tulisi hyvä olo tai että olisi kiva oppia jotain uutta.

Sen jälkeen keho lopulta tilttaa. Treenit jäävät. Keho ja mieli jumittuvat, pysähtyvät negatiiviseen asentoon.

DSC_0064 (2)Välillä tarvitaan ystäviä. Sellaisia, jotka näyttävät, että toisellakin tavalla voi liikkua. Rennosti kuin jokin eläin. Katsoa, kuinka ne liikkuvat ja venyttelevät. Todeta, kuinka niitä ei kiinnosta pätkääkään, miltä ne näyttävät tai miten ne ovat.

Koska ne vain ovat, ja se riittää. Tekevät vain sen, mikä hyvältä tuntuu.

Kun olin näillä ohjeilla viettänyt hetken tekemällä kuperkeikkoja ja hölmöjä liikkeitä, minä olin uusi. Rento ja paikallani.

Ajatukset olivat järjestyksessä vielä kotonakin, ja minä olin pehmeä kuin panda tai notkea kuin kissa.

Ei se sen vaikeampaa ollutkaan, liikkuminen.

IMG_20150623_095216

Ja maastot, joissa liikun, niiden pitäisi olla aina tällaisia

Ps. alkuperäinen #vainkehojutut-postaus löytyy täältä.

#vainkehojutut

Kuinka moni on katsonut itseään peilistä ja inhonnut peilikuvaansa tai vähintäänkin ollut siihen tyytymätön? Kuinka moni on ajatellut, että kaikki olisi hyvin, jos minulla vaan olisi pidemmät jalat-kapeampi vyötärö-vähemmän selluliittia-paremmat tissitsymmetrisemmät kulmakarvat. Tai vaikka paksummat hiukset, vähemmän säärikarvoja. Kunhan jokin asia olisi paremmin tai kunpa edes painaisin viisi kiloa vähemmän. Tai jos olisi uudet vaatteet tai edes joskus yhteensopivat alusvaatteet eikä jotkin onnettomat alusvaatelaatikon pohjalta ongitut ja rispaantuneet.

Olenko ainoa? Tiedän, että en.

Vietin vuosia vihaten kehoani. Ehkä sinäkin vietit, toivottavasti tietenkään et. Mutta mitä minun kehostani ja siihen kohdistuvasta vihasta? No, se oli liian pitkä, liian kulmikas, liian iso, vääristä paikoista leveä. Tuntui, että pistin aina silmään kaikkialla, luokkakuvissa, kaveriporukassa, joka paikassa. Se iso tyttö. Se pitkä, muita päätä pidempi. Se, joka ei kuulu joukkoon. Se, joka ei voi kontrolloida itseään, kasvuaan, mitään.

Ja koska pituuttaan ei voi vähentää, leveyttään voi. Niinpä minulle ei maistunut ruoka. Söin vähän, harkiten, juoksin paljon. Polveni kipeytyi, lonkkani kipeytyi. Joskus tuntuu, että tämä kurja keho on sen takia ikuisessa ylikunnossa, loppuun asti rääkätty ja rasitusvammainen.

Joskus tuntuu edelleen, että olen niin kummallisen suuri. Romuluinen, kömpelö, kompuroiva kirahvi.

382379_331934030218486_678482935_n

Mutta kuitenkin: tämä keho on pystynyt ja pystyy hienoihin juttuihin. Pitää kunnoittaa sen vammoja ja rajoitteita, pitää ihailla sitä, mihin kaikkeen se on venynyt. Että sen ulkonäöllä ja pituudella ei ole eikä saa olla mitään väliä, koska sen tärkein tehtävä on kantaa minua, olla kotini tässä maailmassa.

Että kehoni ulkonäkö ei tee tai saavuta mitään, minä teen ja saavutan tai olen saavuttamatta. Kehoni vain mahdollistaa sen.

Sen olen oppinut, että keholle pitää olla hyvä. Pitää syödä silloin kun on nälkä, ja pitää syödä tarpeeksi. Ei pidä pitää itseään nälässä, närppiä sieltä täältä tai saada ihmeellistä ahmimiskohtausta liiallisen närppimisen ja ahdistuksen seurauksena.

Pitää levätä, kun väsyttää. Ei pidä väkisin piiskata itseään aina vain parempiin suorituksiin, jos on jo aivan lopussa. Ei vääntää itseään notkeusasentoihin, joita ei arkielämässään tarvitse. Ei suuttua kipeälle polvelleen tai liikkuvuutensa menettäneelle selälleen.

Ei pitäisi pakottaa kehoaan mahdottomiin suorituksiin. Suoritukset ovat olemassa vain hetken, juuri sillä saavuttamisen hetkellä. Keho on olemassa koko loppuiän, ja siinä pitää pystyä elämään. Sen kanssa pitää päästä ylös sängystä vielä kymmeniä vuosia, sen pitää pystyä kuljettamaan minua pitkin arkea, pitkin päiviä, pitkin normaalia elämää.

Huh, että minä paljastelen tällä tavalla itseäni, kerron kaikkea kamalaa ja yksityistä. Myönnän teille julkisesti, mitä kaikkea kelailen. Kerron, että minun lonkkaani särkee välillä aivan vietävästi.

Vaikeuksiaan on turha hävetä. Niitä on kaikilla. Minä kerron omani teille, koska luotan hyvyyteenne. Minä kerron teille, koska se helpottaa ja koska siitä voi olla apua jollekulle toiselle. Se voi rohkaista, sysätä oikeaan suuntaan, osoittaa, että joku muukin on tuntenut ja kokenut näin. Että ei ole maailman ainoa ihminen, joka käy läpi jotakin tämänkaltaista.

Tämän kirjoittaminen on kädenojennus, rohkaisu.

Älä sinäkään vihaa kehoasi, koska se ei ole sinun vihollisesi. Sinä et ole itsesi vihollinen. Sinä olet hyvä. Sinä olet ihana.

Jotta lihasjumit katoaisivat – vinkkejä kehonhuoltoon

Kun minulla on kiire, kuron hartiat korviin ja puren hampaat yhteen. Vanhat urheiluvammat muistuttavat itsestään, kaikesta tulee tahmeaa ja kivuliasta. Kehonhuolto unohtuu.

Tiedän kyllä, mitä pitäisi tehdä. Rentoutua, venytellä, hieroa. Joskus silti vetäydyn sohvalle, otan särkylääkkeen ja luen huonossa asennossa. Mikään ei muutu. Yllättäen.

Minulta löytyy kyllä lista tähänkin hätään, ja nyt jälleen alan sitä noudattaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Putkirulla ja piikkipallo

Joten tässä tapoja lihasjumien lievittämiseen, kehonhuoltoon ja rentoutumiseen:

  • Jooga tai rauhallinen venyttely. Adrienella on mainioita videoita stressin lievitykseen ja selän huoltoon.
  • Foam rollerilla rullailu (auts!). Vinkkejä saat vaikka täältä.
  • Piikkipallolla hierominen. Pallolla voi käsitellä esim.jalkapohjia, ja se parantaa verenkiertoa ja helpottaa kipua.
  • Jalkapohjan lihasten huoltaminen. Ne vaikuttavat moneen asiaan tasapainosta ryhtiin. Ei siis muuta kuin kynän poimimista varpailla, jalkapohjien hierontaa ja varpaiden harittamista ensihätään!
  • Rauhallinen kävelylenkki.

Niin ja öitä, ja niskaa, varten uusi tyyny. Pitäisi hankkia. Todella.

Toivottavasti listasta on apua sinullekin! (Noudatetaan sitä yhdessä, käsi sydämellä!) Rentouttavaa tiistaita!