Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Elämäni aakkoset

Kesälomamaanantain kunniaksi päätin tarttua blogeissa (esim. Mitä luimme kerran & Blurred Esquisse) kiertäneeseen aakkoshaasteeseen ja listata omat aakkoseni. Tässä niitä sitten olisi:

Avaruus. Haaveammattini oli lapsena astronautti, eikä haave ole mihinkään kadonnut. Nykyään runoissani kulkee mukana avaruuteen tai fysiikkaan liittyviä pohdintoja, ja tuskin sen lähemmäksi avaruutta pääsenkään.

Blogi. Aloitin bloggaamisen Livejournalissa vuosia sitten, silloin, kun koko some oli vielä 1.0 -versiossa. Kohtisuora on ensimmäinen julkinen blogini, ja kaikki, mitä se on mukanaan tuonut, on ollut äärimmäisen hienoa ja positiivista – kiitos siitä kuuluu kaikille siellä ruudun takana ❤

C-kasetit. Käsi ylös, kuka on tehnyt itse mixtapeja vielä yläasteella! Minä olen, koska mulla oli Sony Walkman, se kasettiversio tietty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Draamantaju. Nautin kirjallisuudessa ja muussa kerronnassa hyvin rakennetuista ja rytmitetyistä kohtauksista.

Eloisuus. Eloisat ja ilmeikkäät ihmiset vetoavat minuun, ja kehollisuus on minulle tärkeää. Taidan puhua enemmän kehollani ja käsilläni kuin suullani.

Festarit. Musiikki ja musiikkitapahtumat ovat suuri rakkauteni, ja olen osallistunut jonkin verran myös festareiden järjestelyyn – ihan vain rakkaudesta lajiin. Tänä vuonna lähdin pitkästä aikaa teltan kanssa festarireissuun.

Game of Thrones. Luulin, että en olisi niitä, jotka jäävät koukkuun. Olin väärässä. Nyt odotan jokaista jaksoa ja elän vaarallisesti, koska minulla on suosikkihahmo – yleensä kun suosikit, ja kaikki muutkin, tuppaavat kuolemaan.

Hidastaminen. Olen ennen ollut suorittaja, ja suorittanut koulussa, töissä ja harrastuksissa. Viime aikoina olen harjoitellut tietoisesti hidastamaan, kävelemään juoksemisen sijasta ja hyväksymään sen, että kaikkea ei voi tehdä nopeasti ja täydellisesti.

Introverttiys. Moni ei heti usko minun olevan introvertti. Seuranaiseudestani huolimatta tarvitsen paljon omaa aikaa, tilaa ja rauhaa, ja kuormitun sosiaalisissa tilanteissa helposti. Myers-Briggs -tyyppini on INFJ, eikä varmaan yllätä, että muut pitävät INFJ:tä usein ekstorverttinä.

Jää on suosikkielementtini, ja luistimen terän ääni sitä vasten on yksi parhaista äänistä.

Kirjallisuus on aina ollut minulle tärkeää. Lapsena vietin päiväkausia lukien, yliopisto-opinnot aloitin kirjallisuus pääaineenani, ja nykyisin lörpöttelen kirjallisuudesta silloin tällöin internetiin.

Laulaminen. Lapsena lauloin lapsikuorossa, sen jälkeen sekalaisemmissa kokoonpanoissa. Kuorolaulussa parasta on yhteys muiden ihmisten kanssa ja harmoniassa soivat äänet, joiden keskellä levätä.

Museot = niin mun juttu.

Niityt. Kukkia, kesä, luonto. Kolme mun juttua.

(Sonja) O.  kävi täällä. Sonja O. oli minulle aikoinaan tärkeä lukukokemus, ja vaikka kirja on päälle 30 vuotta vanha, se ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan tiettyjen teemojen osalta.

Piano. Aloitin pianotunnit ala-asteella, ja menuetteja, etydejä ja sonatiineja tuli tankattua useita vuosia. Tänä talvena ymmärsin myös ostaa vihdoin pianon sinkkuboksiini.

Queer. Haukkumasana, josta tulikin lopulta identiteettisana. Queer sanana kyseenalaistaa sukupuoleen ja suuntautumiseen liittyvät normit. Symppaan.

Rakkaus. Jos minulla puuttuisi rakkaus, mitä minulle jäisi? (Hei, se F INFJ:ssä tarkoittaa feelingiä!)

Sinä. Kaikki elämäni sinät, jotka koostuvat kavereista, ystävistä, perheenjäsenistä ja muista rakkaista. Ilman heitä en olisi minä, tällainen tai tässä.

Taide. Taide on minulle sekä inspiraation että rentoutumisen lähde. Jos lähden taidenäyttelyyn, saatan kuluttaa siellä tuntikausia. Jos lähden festareille tai konserttiin, saan siitä virtaa viikoiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uni. Olen aina ollut herkkäuninen. Stressaantuneena kärsin unettomuudesta, vieraissa paikoissa en ole koskaan saanut nukuttua. Yleisesti ottaen nukun hyvin, ja näen paljon unia.

Vaeltaminen. Vanha rakkauteni, joka syttyi hetki sitten uudelleen. Nyt en tiedä mitään parempaa kuin yön viettäminen metsässä.

X-sukupolvelta olen omaksunut c-kasetit ja osan musiikkimaustani. Ja ironian. Väittävät, että ovat keksineet sen.

Y-sukupolven edustajana olen varttunut internetissä, ja mielestäni lähes kaikkea voi tehdä ironisesti tai muuten vaan läpällä, koska #yolo!

Zen. Nykyään etsin rauhaa ja hiljaisuutta entistä enemmän. Parhaita keinoja zenin saavuttamiseen ovat metsässä käveleminen, joogaaminen, musisointi tai meditointi.

Å – Luovutan.

Äärettömyys. Äärettömyyden ajatus on kiehtonut ja kiusannut minua lapsesta asti. Ensin se liittyi avaruuspohdintoihin, nykyisin myös olemassaoloon ja sen tarkoitukseen. Äärettömyys on inspiroinut myös koruvalintojani, ja käytän usein sormusta, jossa on äärettömän symboli.

Örinä. Nuorempana minulla oli hevivaihe, ja Nightwishin lisäksi örinähevi oli kova juttu. Enää se ei ole.

 

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Vaatekaappikuulumisia

Kirjoitin aiemmin vaatefilosofiastani ja pyrkimyksestäni kohti toimivaa vaatevarastoa, sellaista, jossa ei olisi mitään ylimääräistä. Sellaista, jota karsitaan, hoivataan ja täydennetään harkiten.

Kävin alennusmyynneissä hieman täydentämässä: mukaani tarttui yksi villainen neule ja kaksi pellavapaitaa. Simppelit löydöt simppelille naiselle.

pellavapaidat

Minulle täydentäminen edellyttää myös luopumista. Niinpä luovuin kahdesta paidasta: toisesta, joka ei koskaan ollut ominta minua, toisesta, joka oli heikkolaatuinen alennuslöytö vuosien takaa – ajatella, että se oli kuitenkin pyörinyt mukanani vuosikaudet.

Aika monet näistä heikkolaatuisista ja kulahtaneista vaatteista kuuluvat mitä jos -kategoriaan. Mitä jos joku päivä jaksankin korjata tuon? Mitä jos joku päivä kaipaan tuota? Mitä jos? Mutta aika harvoin tulen lunastaneeksi mitä jos -ajatukseni keinokuituisten hutiostosten osalta.

Tarkoituksena on, että huteja ei enää tule. Siksi minulla on ostoslista vaatteille.

pellavapaidat ja villapaita

Mitä ostoslistalla on pellavapaitojen ja neuleen lisäksi?

  • Nahkatakki
  • Mustat farkut
  • Valkoinen silkkipusero
  • Laadukas collegepaita

Siinä ne. Simppeli lista simppelille naiselle.

Näin hankkiudut eroon silmälaseista

Minulla oli silmälasit reilut kymmenen vuotta – sopivasti ankeasta murrosiästä lähtien. Totuin siihen, että kasvoillani oli aina jotain ylimääräistä, jokin virka-asu. Se oli vähän kuin meikki, naamio tai asuste. En koskaan opetellut meikkaamaan silmiäni, koska ne olivat aina lasien takana. En koskaan oppinut käyttämään piilareita, joten juhlissa olin joko lasien kanssa tai siristelin ilman.

Pari vuotta sitten päätin, että silloin hankkimani lasit jäävät viimeisiksi. Että seuraava näönkorjauskeikka on lasien uusimisen sijasta laser. Ja se olikin.

Kävin Lasik-leikkauksessa noin kuukausi sitten, ja muutaman jälkitarkastuksen jälkeen uskallan julistaa sen, miltä jo tuntui: kaikki kunnossa ja hyvin näkyy. Paremmin, kuin koskaan laseilla näkyi.

Miten se näönkorjaaminen sitten oikeasti meni?

Laserleikkaus1

Sehän meni useassa vaiheessa:

Hoitoarvio

Ensin kävin hoitoarviossa, joka monessa paikassa on maksuton. Hoitoarviossa tehtiin nopea näöntarkastus ja mitattiin sarveiskalvon paksuus ja keskusteltiin leikkaustavasta. Valitsin Lasik-tekniikan: se sopi parhaiten sekä taittovirheelleni että silmilleni. Koska Lasikissa sarveiskalvoon leikataan läppä, jonka alle laserointi tehdään, pitää sarveiskalvon olla tarpeeksi paksu tähän. Muitakin vaihtoehtoja on, niistä vaikka täällä.

Esitarkastus

Esitarkastuksessa tehtiin kaikkea hauskaa: silmänpohjat kuvattiin, sarveiskalvon paksuus mitattiin tarkemmin ja näkö tarkastettiin perusteellisesti. Silmistä otettiin muitakin kuvia, ja tulevaa leikkausta käytiin läpi tarkasti. Tapasin myös leikkaavan kirurgin, joka tutki silmät mikroskoopilla ja vastaili kysymyksiin.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivänä silmistäni otettiin vielä muutama kuva, ja pupillien liikkeitä seurattiin hetki molemmista silmistä. Sen jälkeen sainkin Diapamin ja kipulääkkeen naamaan, tapasin leikkaavan kirurgin ja siirryin odottamaan kutsua leikkaussaliin.

Leikkaussalissa tuntui siltä kuin olisi avaruusaluksessa: paljon jännittäviä härveleitä, joiden alle minut peiteltiin makaamaan. Silmiin laitettiin luomenlevittimet, ja se oli toinen epämiellyttävä asia leikkauksessa. Se toinen oli sarveiskalvon läppien leikkaaminen: kone leikkaa läpän, ja paitsi että se tuntuu epämiellyttävältä, siinä iskee myös hetkellinen pakokauhu, jonka aikana päässä pyörii esimerkiksi seuraavat ajatukset: älkää koskeko mun silmiin, haluan perua koko homman, tää tuntuu kamalalta, entä jos en nää enää ikinä mitään, apua nyt mun näkökenttä heiluu, entä jos se heiluu aina näin.

Kun läpät oli tehty, minut siirrettiin laserin alle. Kirurgi piti läppää ylhäällä, ja minun tehtäväni oli tuijottaa valoa, ensin toisella silmällä, sitten toisella. Kahdeksan sekuntia. Helppo nakki.

Laseroinnin jälkeen silmän pintaa puhdistettiin, ja minulle laitettiin piilarit laastareiksi, jotta sarveiskalvoon leikattu läppä asettuisi nätisti takaisin paikoilleen. Pomppasin pystyyn ja kävelin hymyillen, mutta silmät kovasti vuotaen, hämärään huoneeseen toipumaan.

Noin tunnin levättyäni aloin jo chattailla kavereille aurinkolasit päässä. Pian tapasin vielä optometristin ja kirurgin: piilarit otettiin pois, vointi ja näkö tarkastettiin ja sitten pääsin kotiin.

Ensimmäiset tunnit silmät olivat todella valonarat, mutta iltaa kohden sekin helpotti. Olo oli koko ajan hyvä ja pirteä, en saanut nukuttua kotona, vaikka nukkumista oli suositeltu.

laserleikkaus2

Ensimmäinen jälkitarkastus + leikkauksen jälkeinen viikko

Seuraavana aamuna lähdin jälkitarkastukseen. Oli kaunis kesäaamu, ja astuessani ensimmäistä kertaa ovesta ulos aloin itkeä. En ollut koskaan nähnyt niin terävästi, maailma oli uskomattoman kaunis.

Jälkitarkastuksessa näköni tarkastettiin, ja kirurgi katsoi mikroskoopilla sarveiskalvot. Kaikki hyvin.

Leikkauksen jälkeisen viikon ajan tiputtelin silmiini neljästi päivässä kortisonia, antibioottia ja kostuketta. Heti kun pääsin lääketipoista eroon, lähdin telttailemaan Nuuksioon.

Toinen jälkitarkastus

Toisessa jälkitarkastuksessa optometristi tarkasti näön perusteellisesti – se oli tarkentunut entisestään. Kirurgi katsoi silmät mikroskoopilla ja kyseli voinnin. Sain tuomioksi sen, että kaikki on edelleen juuri kuten pitääkin. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä.

Kolmas jälkitarkastus

Kolmas, ja viimeinen jälkitarkastus on luvassa puolen vuoden päästä, silloin, kun on jo pimeää ja ankeaa. Kolmannen jälkitarkastuksen jälkeen leikkausprosessi onkin sitten maalissa, olettaen tietenkin, että kaikki on silloinkin yhtä hyvin kuin nyt.

Miltä nyt tuntuu?

Tuntuminen, ja lasittomuuden aiheuttamat oman peilikuvan säikähdykset, ovat varmasti oman postauksen arvoisia asioita. Ehkä loppuun totean juhlallisesti vain, että hyvin näkyy mutta näkyköön!

Yö, jonka nukuin ulkona

Starttasin tämän vuoden retkeilykauden eilen, sopivasti #nukuyöulkona -tapahtuman kanssa kohdakkain. Pakkasin rinkan ja muonat, tarkistin, että muinaisen ja superpainavan telttani kaikki osat ovat tallessa ja kävelin bussipysäkille. Nuuksion kansallispuistossa on se hyvä puoli, että minun pitää vain kävellä bussipysäkille, ja sitten olenkin jo melkein perillä.

Hyppäsin pois Siikaniemessä, ja lähdin tarpomaan. Tauon jälkeen rinkan kanssa patikoiminen on aina aluksi tahmeaa, mutta pääsin rytmiin nopeasti. Sen jälkeen se oli vain menoa, kuuntelua, katselua. Ei kiirettä, ei tarkkoja suunnitelmia.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kolmikulmalampi

Ensimmäisellä taukopaikallani ajattelin, että en edes tiedä, paljonko kello on. Muutenkin luonnossa aikaa mitataan kellon sijasta muilla ajanmääreillä: yksi niistä on se hetki, joka menee veden kiehahtamiseen, toinen on aika, joka menee riisin keittämiseen. Sitten on se hetki, kun linnut yön hämärimpänä tuokiona lakkaavat laulamasta, se hetki, jona ne aloittavat sen taas uudelleen.

Päätin leiriytyä Holma-Saarijärvellä. Pistin teltan pystyyn ja virittelin trangian illallisen laittamista varten. Yksinkertaisen ruuan laittamisesta ja syömisestä tulee maastossa melkoinen zen-kokemus. Ei ole muuta kuin ruuanlaitto, ei ole muuta kuin riisin ja tonnikalan syöminen – eikä mikään ole hetkeen maistunut riisiä ja tonnikalaa paremmalta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kovan päivän ilta

Luonnossa perustarpeet näyttäytyvät selkeästi: minä tarvitsen vettä, ruokaa ja suojan. Juuri muuta ihminen ei selvitäkseen tarvitse. Kun niitä on rajallisesti, niistä tulee resursseja, joiden käyttämistä pitää todella miettiä: jos tarvitsen lisää vettä, joko otan sitä lammesta ja keitän tai patikoin muutaman kilometrin matkan kaivolle sitä hakemaan. On sekä huojentavaa että pysäyttävää ajatella välillä vain perusasioita, niitä, joilla oikeasti on eniten merkitystä. Minun murheeni kaupungissa ja arjessa ovat huomattavasti pienempiä, vaikka siellä ne tuntuisivatkin suurilta.

Koska olin liikkeellä yksin, olin etukäteen miettinyt, alkaisiko yksinäisyys jossain vaiheessa vaivata. Ei alkanut. Yksin luonnon keskellä tuntee olevansa osa jotain suurempaa ja merkityksellistä kokonaisuutta. Siellä näkee kaiken sen elämän, joka on ollut minua ennen ja joka jää olemaan minun jälkeeni. Puut, joiden juuret ovat olleet maassa aikoja ennen minua, linnut, jotka toivottavasti laulavat samoin vielä meidänkin jälkeemme. Niin väkevän olemassaolon kanssa ei ole yksin, niin väkevä oleminen tulee luo ja ottaa osakseen.

Holma-Saarijärvi

Holma-Saarijärvi aamuyöllä

Aamuyöstä sain vielä havahtua hetkeen, jona linnut olivat jo täysin hereillä. Usva tanssi veden pinnalla, aamurusko alkoi piirtyä taivaalle. Näky oli henkeäsalpaava, enkä olisi millään malttanut enää mennä takaisin nukkumaan. Nukuin kuitenkin vielä muutaman tunnin, heräsin sateen pehmeään ropinaan – se tuntui kovin lohdulliselta. Kun olin saanut aamuteen keitettyä, sade oli lakannut ja vedenpinta oli jälleen tyyni.

tyven

Tyven

Kotona keitin itselleni kahvit ja join ne oikein hitaasti ajatellen, miten outoa onkaan, että vettä saa hanasta, sähköä pistorasiasta ja että yleensä juon kahvini kiireellä. Vaikka kahvinjuonti, sehän on suuri ylellisyys, josta pitäisi nauttia rauhassa.

Nyt minulla on jälleen uusi tapa määritellä aikaa ja kiirettä, ainakin hetken.

Täydellistä vaatevarastoa metsästämässä

Olen aina ajatellut, että minä en ole sillä tavalla tyyli-ihminen kuin moni muu. Että en oikein seuraa trendejä tai pohdi, mitä laitan päälleni. Olen kuitenkin ollut täysin väärässä. Minä ajattelen vaatekaappiani melko paljonkin, ja minulla ja vaatekaapin ajattelemisella on pitkä historia. Kirjoitin aiemmin ajasta, jolloin kaikilla oli itse leikatut hiukset ja äidit olivat kotiäiteinä. Siihen aikaan meillä myös ommeltiin paljon vaatteita itse. Päälle laitettiin sitä, mitä sattui olemaan, ei sitä, mikä oli tyylikästä.

Olin tottunut melko vähään teini-ikäisenäkin. Vaatteiden halpatuotanto ahdisti ja halusin ostaa mahdollisimman paljon vaatteita kirpparilta. Mutta olihan se nyt vaikeaa: minä olen nimittäin aika pitkä. Tuntui, että sopivaa ei löydy koskaan, enkä ole kovinkaan kärsivällinen penkoja.

Niinpä lopulta oli vain helpompaa ostaa vaatteita ketjuliikkeistä, vaikka se harmittikin. Siinä muuten harmitti moni asia: vaatteiden laatu, oma huono omatunto, sovittaminen, sen sellainen. Mutta helppoa se oli, ja helppoa se on edelleen.

Olen kehittänyt omanlaisen vaatefilosofian useiden muuttojen ja lapsuudenkokemusten perusteella. Jos jossain olen hyvä, niin tavaran karsimisessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ikuisuusvaatteet: silkkipaita ja pellavapaita

Vaatefilosofiaani kuuluvat seuraavat kohdat:

  1. Karsi säännöllisesti. Yleensä käyn vaatekaappini läpi muutaman kerran vuodessa ja laitan kiertoon sellaiset vaatteet, joita en ole käyttänyt tai jotka eivät miellytä silmää. Lisäksi olen asettanut itselleni ehdon, että uutta vaatetta ei saa ostaa, ellei laita jotain kiertoon sen tilalta.
  2. Kiinnitä huomiota materiaaleihin: Gina Tricot’n pellavakauluspaita on kestänyt minulla ikuisuuden, samoin Cosin ja Bikbokin silkkipaidat. T-paidat haluan täysin puuvillaisina, neuleet villaisina. Ketjuliikkeestä ostamisen tuskaa helpottaa edes vähän, jos vaatteen käyttöikä on pitkä.
  3. Säästä vanhaa: usein parasta vaatteessa on tarina. Minulla on esimerkiksi käytössä äitini itselleen ompelema kynähame ja vuosikymmeniä vanha villahuivi, joka näyttää edelleen kuin uudelta. Parasta vaatteessa onkin, jos se kestää sukupolvelta toiselle.
  4. Korjaa ja tuunaa: ei muuta kuin sakset, neula ja lankaa kouraan. Tai vaihtoehtoisesti rytkyt kauniiden pyyntöjen kera jollekin ystävälle, joka on käsitöissä lyömätön.
  5. Pidä ostoslistaa: minulla on hankintalista vaatteita varten. Listalla on mm. mustat farkut, valkoinen silkkipusero ja laadukas nahkatakki. Lista sekä suitsii hutiostoksia että auttaa pohtimaan, sopiiko uusi hankinta varmasti nykyiseen garderobiin.

Ajattelin tämän vuoden aikana jalostaa vaatefilosofiaani vielä paremmaksi: miten mahtavaa olisikaan, jos vaatekaapissa ei olisi mitään ylimääräistä ja jos jokainen vaatekappale sopisi yhteen muiden kanssa. Postaussarjaa, ja täydellistä vaatekaappia, pukkaa siis, ainakin mielikuvissa. Pysykäähän kuulolla 🙂