Kirjahylly vastaa: 16 kysymystä

Bongasin La La Lilja -blogista hauskan kyselyn, jonka ideana on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Välillä kirjahyllyni näytti puhuvan puolestani melko hyvinkin – joihinkin kohtiin oli jopa vaikea tehdä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pidemmittä puheitta, täältä pesee:

  1. Oletko mies vai nainen? Sellainen tyttö
  2. Kuvaile itseäsi? Selviytyjätyyppi
  3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Paras mahdollinen maailma
  4. Kuinka voit? Mikä vasemmistoa vaivaa?
  5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi? Salainen puutarha
  6. Mihin haluaisit matkustaa? Kesämaa
  7. Kuvaile parasta ystävääsi? Tyttökerho
  8. Mikä on lempivärisi? Punainen erokirja
  9. Millainen sää on nyt? Miten niin valo
  10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Ennen päivänlaskua ei voi
  11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? The Marriage Plot
  12. Millainen on parisuhteesi? The Fault in Our Stars
  13. Mitä pelkäät? Muodonmuutos
  14. Päivän mietelause? Ennen kuin kaikki muuttuu
  15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kerro minulle jotakin hyvää
  16. Miten haluaisit kuolla? Tekstien pyörityksessä

Jos innostut itsekin vastaamaan haasteeseen, huikkaa siitä vaikka kommenttiboksissa! 🙂

Minä ja Girls

Girls alkoi vuonna 2012, ja silloin päädyin vahingossa katsomaan yhden jakson. Se oli niitä harvoja onnekkaita vahinkoja elämässä. Sen jälkeen olin heti koukussa. Vuonna 2012 olin kovin nuori, mutta niin olivat sarjan päähenkilötkin: neljä parikymppistä yliopiston jälkeen koittavan aikuisuuden kynnyksellä. Nyt katson Girlsin viimeistä tuotantokautta, ja jotenkin on sellainen olo, että ympyrä on sulkeutumassa. En tiedä, mikä ympyrä, mutta joku.

Että tämä on yhden ajan loppu, toisen alku.

Olen katsonut Girlsiä soluhuoneessani, meren yllä keikkuneessa yksiössäni, oikeassa kodissa ja nyt sinkkuboksissa. Vuodet ovat kuluneet, mutta minä olen katsonut Girlsiä.

Girlsin aikana olen valmistunut, vaihtanut työpaikkoja, eronnut, rakastunut. Niin ovat sarjan päähenkilötkin. Tyttöjen taipaleelle mahtuu tutkintoja ja kesken jätettyjä opintoja, kompurointia työelämässä, pari avioeroa ja raivokasta itsensä etsimistä. Muutama hermoromahdus, muutama väärä valinta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Toisille Girls on vain kokoelma itsekkäitä ja etuoikeutettuja päähenkilöitä ja myötähävettäviä seksikohtauksia. Minulle Girls on sukupolvikokemus, kasvukertomus ja vertaisryhmä. Se on ryhmä naisia, jotka hakevat paikkaansa epävarmassa työelämässä, jotka jakavat minun kokemukseni internetistä, lamasta, pätkätöistä ja perheen perustamisen vaikeudesta sekä seksuaalisesta ahdistelusta ja yhteiskunnan valtarakenteista. Se on ryhmä naisia, jotka uskaltavat nauraa itselleen ja näyttää heikkoutensa, jotka käyttäytyvät välillä aivan raivostuttavan irrationaalisesti ja lapsellisesti.

Koska sellaisia me ihmiset olemme.

Olen ärsyyntynyt sarjan jokaiseen hahmoon vuorotellen. En ole pitänyt läheskään jokaisesta jaksosta. Jotkut jaksoista, kuten seksuaalista ahdistelua ja sukupuolittuneita valta-asetelmia käsitellyt American Bitch, ovat jääneet resonoimaan pitkäksi aikaa. Myös keveämmät asiat resonoivat, kuten Jessan tyylitaju tai Hannahin kirjailijahaaveet. Tai ne useat rehelliset päiväkännit.

Kun Girls tämän kauden jälkeen päättyy, päästän siitä irti haikeana mutta tietäen, että näin sen pitikin mennä. Ihmiset varttuvat. Paikat löytyvät. Suhteet päättyvät, uudet alkavat. Tytöistä tulee niitä ihmisiä, joita heistä olikin tulossa.

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Tartuin vihdoin uudelleen Lena Dunhamin kirjaan Sellainen tyttö (Not that kind of girl: a young woman tells you what she’s “learned”). Hankin kirjan jo viime syksynä kirjamessuilta, suuri Girls-fani kun olen. Ahmin kirjasta heti kolme neljännestä, mutta jotenkin se jäi kesken ja hautautui yöpöydälleni, unohtui. Osittain en halunnut kirjan loppuvan koskaan ja säästelin sitä, osittain kirjasta tuli vaivaantunut olo.

Vaivaantuneisuuteni johtui varmaankin Dunhamin avoimuudesta ja suorasukaisuudesta. Hän kirjoittaa seksielämästään, terveysneurooseistaan ja mielenterveysongelmistaan, kertoo kärsivänsä nielun propuista ja endometrioosista. Hän kuvaa kohtaamaansa seksuaalista väkivaltaa niin, että kertomus jää ihon alle pitkäksi aikaa, ahdistaa.

DSC_0325

Dunham kirjoittaa vakavista ja ei-niin-vakavista aiheista ironisesti ja pilke silmäkulmassa. Kirja naurattaa ja vetää vakavaksi, koska osa aiheista on, noh, vakavia.

Monista Dunhamin kirjoituksista tunnistaa itsensä ja kaveripiirinsä. Se tekeekin kirjasta hauskan ja samaistuttavan ja on kirjan parasta antia. Länsimaiseksi naiseksi varttumisessa tuntuisi olevan joitakin universaaleja ja meidän sukupolvellamme yhteisiä sukupolvikokemuksia, kuten koulunjälkeinen chattaily – ja nolot nimimerkit (Angel88, anyone?!)

Pelkkää mahtavuutta kirja ei ole. Pikemminkin se on hieman epätasainen. Osa teksteistä tuntuu täytteeltä, kuten kotoakarkaamisopas tai Dunhamin isän elämänohjeet. En ole osannut päättää, onko Dunham sukupolvensa ääni ja avoimuudessaan hyvä vertaistuki kanssasisarilleen vai itseriittoinen ja etuoikeutettu narsisti, jolla on suuri tarve jakaa itsestään kaikki.

Itseriittoinen tai ei, Dunham tarjoilee riemastuttavaa, nolostuttavaa ja samaistuttavaa luettavaa. Mitä muuta sitä voi kirjalta toivoa?