Honkasalon Tyttökerho-pokkari on lojunut kirjahyllyssäni vuosikausia. Luin sen kymmenisen vuotta sitten, ja silloin muistaakseni pidin kirjasta älyttömän paljon. Tartuin Tyttökerhoon uudestaan kesällä, ja reaktioni oli täysin päinvastainen.

Tyttökerhon muodostavat Katri sekä hänen parhaat ystävänsä Nuppu ja Tuuli. Naiset viettävät nuorten aikuisten huoletonta elämää Helsingissä. He notkuvat ravintoloissa ja baareissa, treffailevat miehiä ja matkustelevat. Sunnuntaisin kokoonnutaan krapulalounaalle tai vain oleilemaan.

Yksi kirjan kantavista konflikteista on Katrin on/off -suhde surusilmäiseen Miloon, joka haluaa säilyttää vapautensa mutta varata samalla Katrin itselleen. Katri puolestaan haikailee sitoutumisen, remontoimisen ja lapsilauman perään. Odottaa, riutuu yksinäisyydestä, ja odottaa jälleen.

Kirjan edetessä Katri, Tuuli ja Nuppu kasvavat tahoillaan ja muuttavat tottumuksiaan. Kolmikon, ja heidän tuttavapiirinsä, ihmissuhteet alkavat, päättyvät ja kehittyvät.

Tyttökerhoon oli vaikea samaistua vaikka nuori aikuinen olenkin. Usein kirja ärsytti minua aivan valtavasti. Katrin hahmo on itsekeskeinen märehtijä, Tuuli jää hahmona viileäksi kuten käyttämänsä hajuvesi viileä vesinainen, ja Nuppu on lapsellinen hysteerisessä rakkaudenkaipuussaan.

En ole varma, onko kirjan tarkoitus olla viihderomaani – ehkä se selittäisi hahmojen ohuutta. Tai ehkä kirjan tarkoitus on käsitellä ironisesti lapsettomia, kaupunkilaisia kolmikymppisiä. Siinä tapauksessa ironia jäi minulta tavoittamatta.

Tyttökerho on kaikesta huolimatta helppo- ja nopealukuinen, ja siinä käytetty kieli on kaunista. Teos sopii rennoksi lukemiseksi, jos kaipaa suhdedraamoja ja tunnelmallisia tilannekuvia – niiden maalailussa Honkasalo on varsin taitava. Ihmissuhdekiemuroiden kuvaamisessa Honkasalo on kuitenkin onnistunut paljon paremminkin.

Palailen jälleen kirjapostausten pariin. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti – ehkä joskus vuosien päästä olen todellakin kahlannut sen loppuun. Nyt täyttyi haasteen kolmas kohta: vuonna 2015 ilmestynyt kirja.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi sijoittuu 1960-luvulle. Sen keskiössä on kaksi erilaista naista asemansa vankeina: Vuokko on onneton edustusrouva kauniissa kodissa, Aune uskonnollisessa perheessä varttunut vanhapiika, jonka urakehitys on pysähtynyt. Molemmat naiset ovat loukussa kulisseissaan, joista kirjoitetaan pikkutarkasti huonekaluineen ja sisustustavaroineen. Aunen ja Vuokon maailma näyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti ahtaalta.

Kirjan suuria teemoja ovat naisen asema, kielletty rakkaus ja kulissielämä. Siveys- ja moraalisäännöt ovat tiukkoja, avioerot skandaaleja. Kontrastina Aunen ja Vuokon todellisuudelle toimivat Vuokon teini-ikäiset tyttäret, joiden elämä näyttäytyy vapaamielisempänä.

Naisen asemaa äitinä, objektina, sihteerinä ja edustusrouvana korostavat myös lukuisat kauneudenhoitorituaalit. Nilkkoja tulisi voimistella, voiteet levittää alhaalta ylös, jotta kasvot eivät alkaisi roikkua. Tummuneita kyynärpäitä pitäisi hangata sitruunanpuolikkaalla, muodot kuroa kasaan palleatukiliiveillä. Ennen juhlia Vuokko jättää ateriat väliin: vain kahvia ja pillereitä, savukkeita ja yksi konvehti, joka olisi kyllä saanut jäädä syömättä.

Kirjan ajankuva on ihastuttava, ja sen loppuhuipennus toimiva. Huipennusta joutuu kuitenkin odottelemaan, ja teoksessa olisi ollut hieman varaa tiivistämiselle. Usean Honkasalon kirjan lukeneena myös kirjoittajan maneerit alkavat pistää silmään: metsänpeitto ja muut dramaattiset kielikuvat on nähty ennenkin.
Silti tämä kirja on parasta Honkasaloa. Suosittelen sitä leppoisiin iltapäiviin ja kahviloihin sekä hoidoksi akuuttiin aikamatkakuumeeseen.