Olen y-sukupolvea, joten minua ahdistaa koko ajan

vladimir-proskurovskiy-532426-unsplash
Y-sukupolvi purkaa ahdistustaan kahvilassa. Kuva: Vladimir Proskurovskiy / Unsplash

Mietin yhtenä päivänä, että yksi elämääni määrittävistä perustunteista on ollut ahdistus, milloin mistäkin asiasta. Lapsena asiat olivat sellaisia kuin tulipalo, maailmanloppu, jonkun kuolema tai se, että minulla ei ole hääbarbieta.

Sitten, noin 9-vuotiaana, luin artikkelin ilmastonmuutoksesta. Sen jälkeen ahdistukseni sai aivan uudet mittasuhteet. Muut huolenaiheeni olivat samankaltaisia kuin monella muullakin ysärilapsella: perheen raha-asiat, se, että Backstreet Boysin Nick ei koskaan rakastu minuun ja se, että olin rakastunut myös Kate Winsletiin.

Luulen, että muutamia muitakin ikätovereitani ahdistaa. Vuonna 1987 syntyneistä tehty pitkittäistutkimus kertoo, että joka viidennellä kasiseiskalla on ollut mielenterveysongelmia. Samoin näyttäisi siltä, että 1990-luvun laman jälkeen hyvinvointierot ovat jyrkentyneet, eikä osa perheistä toipunut lama-ajasta koskaan. Me y-sukupolven edustajat olemme kasvaneet maailmassa, joka on hyvin erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla: meidän maailmassamme joka nurkan takana väijyy ilmastokatastrofi, talouskriisi tai uusi koukuttava appi, eikä uskoa jatkuvaan kasvuun tai toiveikkaaseen jälleenrakennukseen ole.

Kun puhun ikätovereistani ja y-sukupolvesta, tarkoitan sitä joukkoa, joka syntyi kasarin ja ysärin puolivälin välisenä aikana, käytti lapsuudessaan lankapuhelinta mutta nuoruudessaan kännykkää, varttui internetin kanssa globaaliksi ja kielitaitoiseksi ja näki laman sekä lapsuudessaan että nuoressa aikuisuudessaan. Y-sukupolvesta voi puhua myös jenginä, jolla on jokaiseen asiaan appi, jenginä, joka ei jaksa keskittyä sekuntia kauempaa ja jenginä, joka on viettänyt tuntikausia tuijottaen kissavideoita jollakin aasialaisella lentokentällä.

Ja kun nyt pääsin pohdinnoissani vauhtiin, tein tieteellisesti kattavan ongelmaerittelyn siitä, mikä y-sukupolvea (tai ainakin minua) oikeastaan vaivaa. Ja henkilökohtainenhan on poliittista, joten yleistän ongelmani koko sukupolveen. Siitäs saatte!

Rahat on loppu

Mainitsin jo yllä sen ikävän seikan, että y-sukupolvi näki lapsuudessaan ysärilaman, joka kohteli ikävästi lapsiperheitä ja leikkasi perheiden peruspalveluita. Ne heijastuivat perheiden hyvinvointiin ja asenneilmapiiriin pitkään. Moni lapsi kantoi huolta perheensä toimeentulosta tai ei osannut tai pystynyt haaveilemaan koulutuksesta tai ammatista, jos näki töiden menevän alta vanhemmiltaan.

Kun y-sukupolvi varttui nuoreen aikuisuuteen, tuli vuoden 2008 romahdus, josta Suomessa toivuttiin pitkään. Se muovasi työmarkkinoita ja ansiotulokehitystä länsimaissa uusiksi rajusti, siten, että y-sukupolvesta tuli ensimmäinen sukupolvi, joka on edeltäjiään köyhempi.

Se ei lauseena kuulosta vielä miltään, mutta se merkitsee aika paljon: y-sukupolvi ei ole päässyt kiinni työelämään samoin kuin aiemmat sukupolvet. Tämä vaikuttaa tulevaisuudennäkymiin, asenteisiin, kulutusmahdollisuuksiin ja tulokehitykseen läpi elämän: pienet ansiotulot näkyvät esimerkiksi eläkkeessä tai siinä, onko mahdollisuus hankkia omistusasunto.

Itse epäilen, että nuorten aikuisten epävarmat tulevaisuudennäkymät ja taloudelliset huolet vaikuttavat merkittävästi myös siihen, että se kuuluisa synnytystalkoisiin osallistuminen ei tule ihan ensimmäisenä mieleen. Myös syöminen kiinnostaa.

Vaihtoehdot uuvuttavat

Suurena vapauden ystävänä olen onnellinen siitä, että pystyin muuttamaan kotipitäjästäni isolle kirkolle opiskelemaan ja tekemään virheitä. Olen iloinen siitä, että en mennyt naimisiin 18-vuotiaana naapurinpojan kanssa ja jäänyt emännöimään torppaa, pukkaamaan muksuja ja elämään samoin kuin aina ennenkin on eletty.

Mutta sitten seuraa se kolikon kääntöpuoli. Liiallinen individualismi ja yhteisöllisyyden puuttuminen voivat jättää ihmisen melkoiseen tyhjiöön. Yhtäkkiä ei ole mitään selkeää elämänpolkua, jota seurata. Ei rakennelmaa tai uskomusjärjestelmää, jonka varaan elämänsä rakentaa. Ei ketään kertomassa, miten elää. Kaiken rakkaudesta yhteiskuntarakenteisiin voi niin sanotusti dekonstruoida, ja uskokaa tai älkää, nuorena kirjallisuudenopiskelijana todella harrastin sitä, ja sitten maailmastani tuli teoreettinen häkkyrä, jossa oli harmaan sävyjä ja todella paljon näkökulmia.

Joten, nurinkurisesti kyllä, joskus jengi päätyy tilanteeseen, että elämän karkkikaupassa ei olekaan niin hauskaa. Sitten ahdistaa se, että kukaan ei kerro, millaisia valintoja tehdä. Tai sitten ahdistaa se, että koska vain voi vaihtaa, mitä vain, ja usein sitä vaihtamista helpottaa joku kiva appi, kuten Tinder. Lehdistöstä kantautuukin huhuja, että häilyvät suhteet ovat ihmissuhteiden uusi musta. Melkein tulee jengille jo ikävä naapurinpoikaa ja tuttua kylänraittia!

Maapallo on loppu

Osa y-sukupolven edustajista ahdistui ilmastonmuutoksesta jo lapsuudessaan, ja jos eivät vielä silloin, niin nyt on viimeinen hetki tehdä niin.

Kukaan ei enää voi välttyä siltä tiedolta, että ilmastonmuutos on ikävä juttu. Ilmaston lämpeneminen ja jäätiköiden sulaminen aiheuttavat kaikkea epämiellyttävää, kuten merenpinnan kohoamista, äärimmäisiä sääilmiöitä, muuttoliikettä pois rannikoilta ja muilta kurjenevan sään seuduilta sekä viljelymahdollisuuksien heikentymistä.

Ilmastonmuutoksen vuoksi elintila monelta lajilta, myös meiltä ihmisiltä, kapenee. Muutaman kymmenen vuoden kuluttua saatamme elää täysin erilaisessa maailmassa kuin nyt ja tapella hupenevista resursseista verisesti samalla kun hukumme tekstiilijätteeseen ja elektroniikkaromuun. Se ei ole kovin ruusuinen tulevaisuudenkuva, eikä se auta tekemään optimistisia tulevaisuudensuunnitelmia.

Kaikki uuvuttaa

Mainitsin jo, että raha, työelämään liittyvät huolet ja vaihtoehdot saattavat väsyttää. Mutta niin uuvuttaa moni muukin asia pientä y-sukupolven edustajaa! Esimerkiksi työuupumus koskettaa yhä useampaa nuorta ihmistä, varsinkin nuoria naisia.

Oma lukunsa on digistressi ja ärsyketulva: kivikautiset aivomme eivät vain sulata sitä, että puhelimen ruudulta tulee jatkuvasti valoja, ärsykkeitä, ja muita nopeita palkintoja, jotka polttavat aivoista välittäjäaineita ja häiritsevät keskittymistä.

Sitten me alamme koukuttua typeriin appeihin ja suorittaa Instagramia ja muuta somepreesensiä peläten samalla, että jäämme varmasti jostain todella upeasta paitsi. Kuten öö siitä, että jengi nuokkuu puoli kolmelta jatkoilla juoden siideriä, vaikka kukaan ei oikeastaan enää jaksaisi eikä kenelläkään ole hauskaa.

Y-sukupolven ahdistusta on dokumentoitu myös kirjallisuuteen. Esimerkeiksi kelpaavat esimerkiksi Ulla Donnerin sarjakuvaromaani Spleenish sekä Sisko Savonlahden romaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Mikä muu ahdistaa? Mitä missasin? Kerro kommenttiboksissa! ❤

Lue myös:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Palautetta vuosien varrelta

Muuttolaatikoiden kaivelu inspiroi kaikenlaiseen vanhojen muisteluun. Neuvolakortti, peruskoulun luokkakuvat, todistukset ja stipendit ovat dokumentti siitä, että yhteiskunnan jäseneksi on kasvatettu ja kasvettu.

Minua on mitattu, tarkasteltu, asetettu käyrille. Arvioitu. Nelivuotiaana olen ollut pitkä, hoikka ja reipas tyttö. Ja puhelias. Siinä on asetettu minälle raamit!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Peura ajovaloissa vai sittenkin yhteiskunnan jäsen ysärillä?

En ikinä ollut päiväkodissa, koska lama ja kotiäidit. Minua ei ole varhaiskasvatettu sillä tavalla, että siitä tehtäisiin suunnitelma ja että etenemisestäni saisi säännöllisesti palautetta. Kukaan ei ole sanellut, mitä minun pitäisi oppia ja osata, kukaan ei ole normittanut minua silloin. Ehkä juuri siksi minulla on edelleen vääränlainen kynäote, rajalliset taidot askartelussa ja pohjaton halu kyseenalaistaa.

Ja huonot pöytätavat.

Peruskoulu, tuo kansakuntamme ehtymätön traumavarasto, kerrytti tietenkin kasan arvioita minusta ja käytöksestäni, käsialastani, olemisestani, kelvollisuudestani yksilönä. Koska olen huumorintajuinen tyttö, ajattelin tässä jakaa osan palautteesta, jota olen osakseni saanut niinä vuosina, joina minua on kasvatettu yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi:

  • Käsialan kaltevuudet horjuvat. Melko paha juttu?
  • Eihän sitä nyt tuollaista sanota lehtihaastattelussa! Tarina vaatii taustoitusta: Kävin kerran diskossa, kyseessä taisi olla Selvä perjantai -tapahtuma, johon pääsi sisään olemalla selvä. Hurraa! En tanssinut, mutta mökötin kyllä jossain naulakoilla. Paikallislehden toimittaja kävi haastattelemassa ja kyselemässä, miten ilta on sujunut. Vastasin, että en oikein tykkää tästä musiikista enkä osaa tanssia. Tässä mediakoulutusta jälkipolville: vastaus oli väärä!
  • Kyllä sinun tyttönä pitäisi ymmärtää! Ja silti en ymmärtänyt pitää pojista koostuvaa ryhmätyöryhmääni herran nuhteessa vain siksi, että olen tyttö. Aijaijai, käytösnumerohan siitä alkaa ropista alas. Minun vai poikien? Minun.
  • Saila on ihan kiva tyttö muuten, mutta kun se kiroilee niin paljon.
  • Voisit nyt joskus edes viitata. Voisin.
  • Tilanne: ammatinvalinnanohjauksen tunti kasiluokalla. Palaute: kommentti luokkatoverilta: sä voisit perustaa lauta oy:n. Olenko mä missannut kutsumusammattini? Voinko mä vielä vaihtaa?

Tulinko näistä valmiimmaksi ihmiseksi? Tuskin. Opinko jotain? En juurikaan. Nauroinko ääneen näitä muistellessani? Kyllä. Joten tässä kaikille vertaistukea: jos kynäotteesi on väärä, se ei haittaa kovinkaan paljoa. Saatat saada patin nimettömään sormeesi tai kätesi voi väsyä helpommin, mutta on sitä elämässä pahempiakin taakkoja kannettavaksi.

 

Lamatukka

Kun minä olin lapsi, joskus 1990-luvulla, oli lama.

Siellä, missä minä asuin, oli paljon kotiäitejä. Silloin oli kai vauvabuumi, ja oli parempi olla kotiäiti kuin työtön.

Ulkona oli aina lapsia, ja syötiin paljon perunaa. Kukaan ei ollut päiväkodissa.

Silloin tehtiin paljon itse. Ruuat, vaatteet, kampaukset. Minulla on vieläkin äitini itse ompelemia vaatteita. Kuten kuvien hame.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja ne kampaukset. Muistaakseni hiusmuoti oli tällaista: kampaajalla käytiin kerran vuodessa leikkauttamassa jokin malli tai ottamassa permanentti. Sen jälkeen sen annettiin kasvaa yli. Vaihtoehtoisesti tukka leikattiin itse keittiösaksilla. Valveutuneimmilla kotipartureilla, kuten tädilläni, oli hiustenleikkuusakset.

Minä kävin ensimmäistä kertaa parturissa vasta abivuonna, kun 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli jo pitkällä.

Sitä ennen tukkaani leikkasivat äiti, täti tai kaverit. Usein se vain oli. Kuten minäkin.

Maaliskuun alussa kyllästyin hiuksiini, niihin kuiviin, ylikasvaneisiin pituuksiin. Tartuin saksiin ja nyrhin, leikkelin ja nitkutin. Lopputulos on kuin lapsuuteni lamatukat. Kotikutoinen ja varmaankin ruma, mutta viihdyn siinä. Sellaiseen minä olen tottunut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kuten Roisin Murphy virkkoi: ”Leikkasin ruman tukan, koska halusin näyttää, että minulla on munaa tehdä niin.”