Maalasin oudon taulun ja muita kuulumisia

maalaus1

Ystäväni houkutteli meikäläisen Paints & Friendsin akryylimaalausworkshoppiin. Konsepti on simppeli: maksa workshop, ota oma pullo mukaan (workshopin viiniversiossa) ja saavu paikalle. Maalaustarvikkeet ja vinkit tulevat paikan päältä ja kynnys on matala.

Jos olenkin joskus kirjoittanut, että käsityöt olivat koulussa kauhuaineeni, niin kuvaamataito pitää ehdottomasti kakkossijaa.

Meikäläisen töherrykset vetelivät surkeudessaan vertoja erään keskustalaisen kulttuuriministerin edesottamuksille, enkä koskaan pahemmin nauttinut kuvistunneista. Lukion pakollisen kuviskurssin jälkeen en ole koskenut yhteenkään siveltimeen edes kännissä ja läpällä.

Pakkopullakouluaineista tai järkyttävistä epäonnistumista voi jäädä pitkäksi aikaa vähän harhaisia minäkäsityksiä.

Joku kuvittelee loppuikänsä, että ei voi löytää iloa liikunnasta. Joku saa lommoja laulukokeista, toinen matematiikasta. Meikäläisen lommot tulivat käsitöistä ja kuviksesta.

Jaoin näitä fiiliksiä sekä sangen taiteellisen lopputuotteeni myös Instagramin puolella, ja siellä syntyneiden hyvien keskusteluiden vuoksi vaivauduin tänne plokin puolelle jatkoille.

Taiteelle, uuden kokeilulle ja epämukavuusalueelle menemiselle oli selvästi kysyntää. Korona-ajan rajoitukset ovat jättäneet parin galaksin kokoisen loven kulttuurialan lompakkoon, ja myös suuren kulttuurityhjiön yleisölle, harrastajille, meille kaikille.

Tyhjän kankaan kauhua

Ensisijainen tavoitteeni oli saada aikaiseksi jotain. Ihan mitä vaan.

Kun maalamisesta ei ole kokemusta, on vaikea tietää, mistä edes aloittaisi.

Ensimmäisen tunnin lähinnä sekoittelin värejä. Se oli meditatiivista, ja olisin voinut sekoittaa värejä koko loppuillan.

Mitä enemmän niitä sekoittaa ja tuijottaa, sitä enemmän löytää sävyjä ja keksii niille merkityksiä.

Sen jälkeen aloin kokeilla, millaista jälkeä eri työvälineillä tulee. Mitä saa aikaiseksi siveltimellä, mitä sienellä, mitä vanhalla opiskelijakortilla.

Juuri, kun olin pääsemässä jyvälle hommasta ja työvälineistä, aika alkoi loppua. Työ taisi jäädä kesken, mutta ei se niin haitannut. En ole lopettamassa päivätyötäni, ainakaan kuvataiteen vuoksi.

Workshopista jäi fiilis, että oivalsin jotain. Että ensi kerralla tiedän paremmin, mitä teen. Että nyt päässäni on konkreettisia ideoita siitä, mitä kankaalle voisi räiskiä, eikä se tunnu enää niin typerältä kuin koulussa.

maalaus2

Kotoa ihmisten ilmoille

Workshopilla oli toinenkin anti – kulttuuritapahtumaan, tai ylipäätään johonkin, lähteminen. Korona-aikaan se on ollut harvinaisempaa kuin hyvät uutiset Hesarin etusivulla.

Uudet ajatukset ja ideat tulevat virikkeistä ja kulttuurista. Kun niitä ei ole, elämänsisällöksi kutistuu ulkoilu ja se, että katsoo 8 tuotantokautta Doctor Whota putkeen.

Workshopin jälkeen menimme lähipuistoon juomaan eväänämme olleen roseeviinin loppuun.

Puistossa ihmettelimme, kuinka kummalliselta tuntuu olla perjantai-iltana jossain. Kuinka kummallista oli lähteä ihmisten ilmoille ja harrastaa jotain.

Kuinka oudolta tuntuu nyt ajatus lähteä museoon tai näyttelyyn, kun ne eivät ole enää osa arkista kokemuspiiriä.

Miten kummallista oikeastaan on juoda viiniä puistossa ja katsoa auringonlaskua ja ihmisiä ympärillä.

Miten kummallisilta tuntuvat asiat, jotka vielä joskus olivat ihan normaaleja.

Lähiaikojen suunnitelmani on luonnollisesti palata ihmisten ilmoille. Museokorttini on ladattu. Uimakortillani on uintiaikaa. Koronarokote on otettu.

Korona-disclaimereista vielä sen verran, että workshop pidettiin turvaväleillä ja maskit naamalla. Tuskinpa kulttuuri on vaarallisempaa kuin ravintolassa syöminen, vaikka rajoitustoimenpiteiden vuoksi niin voisikin äkkiä luulla.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Mitään ei kuulu, me vastaamme, vaikka kuitenkin kuuluisi

Viimeisen vuoden ajan kuulumiset on kuitattu tyylillä ei mitään erityistä, kotona on oltu. Koska mitään ihmeellistä ei ole noin vuoteen kuulunut, kenellekään.

Siksi aina kun kysytään kuulumisia, vastaan ei mitään erityistä, arki on ennallaan. Kaikilla se on, ja samoin kaikki muutkin vastaavat.

Me olemme sillä tavalla reippaita, että emme halua kuormittaa muita murheillamme tai joutavuuksillamme tällaisina aikoina, kun kaikilla on raskasta, kun kaikki pelkäävät tai ovat yksinäisiä tai väsyneitä tai hemmetin kyllästyneitä olemaan kotona.

Sehän ei ole totta, että mitään ei kuuluisi. Kertominen ei vaan enää ole samalla tavalla arkista ja luontevaa kuin ennen. Elämästä puuttuu kohtaamisia ja jutustelua, ja kun jutustelu puuttuu, katoaa ote vuorovaikutukseen.

Oikeasti ei mitään erityistä -vastausten alle kätkeytyy vaikka mitä, näin ainakin epäilen. Ne kätkevät väsymystä, iloja, uusia ajatuksia, pikaviestiväsymystä ja kaikenlaisia elämäntapahtumia.

Minunkin päässäni on liikkunut kuluneen vuoden aikana jotain, jopa muutama uusi ajatus. Tässä niistä muutamia.

Hetken kaipasin vihreämpää ruohoa ja omakotitaloa

Viime keväänä, kun kotoilua oli takana kuukauden verran, turhauduin kerrostaloasumiseen. Ajattelin, että jos tämä elämä nyt on tätä, että pitää vain kotona olla, kannattaisiko kodin olla isompi, seinänaapuriton ja pihallinen. 

Se oli jännittävä, uusi ajatus, josta innostuin hetkeksi todella.

Kaipasin kuopimaan, istuttamaan, möyhentämään, tekemään kaikkea konkreettista. Suunnittelin pintamateriaaleja, unelmoin aamukahvihetkistä omalla terassilla ja vertailin leivinuuneja, tontteja, talopaketteja ja energiaratkaisuja. Kuvittelin, että pihalla voisi juoksennella muutama söpö kana ja että voisin soittaa pianoa tasan silloin kun lystään, mietin, miltä lankkulattia tuntuu paljaiden jalkojen alla.

Helsingin ympäryskunnat kiinnostuivat hakukonekäyttäytymisestäni. Aloin saada kohdennettuja mainoksia tonttiarvonnoista ja vapaista tonteista.

Noniin, täältä tullaan, en jaksa enää tätä pandemiapääkaupunkia, mietin.

Sitten minä kävin muutamassa ympäryskunnassa ja havahduin, että mitä ihmettä olen oikein ajatellut. 

Minähän olen itse valinnut Helsingin harrastusten, lyhyiden etäisyyksien, kaupunkimaisuuden ja no, Helsingin takia, enkä minä edes osaa ajaa autoa. Että vaikka Helsinki ei juuri nyt ole oma itsensä, se toivottavasti vielä joskus on. Sitten voin jälleen kävellä illanvietosta kotiin puistojen läpi ja katsella, kun aurinko laskee Munkkiniemen taa.

Kerroin havahduksesta ystävälleni. Hän vastasi, että ei hetkeäkään uskonut, että muuttaisin pois Helsingistä. 

Enää en googlaa talopaketteja. Minä ja pandemiapääkaupunki kuulumme vielä yhteen.

Katselin, mitä vedet tekevät keväisin

Mummuni kuoli viime vuonna, juuri koronarajoitusten aattona. Mummu oli elämäntaitoguruni, ja menetys tuntui aivan kamalalta.

Ihminen katoaa niin äkkiä. Ensin hän on olemassa, sitten ei. Ensin on vain syntymäaika, yhtäkkiä myös kuolinaika. 

Merkkejä ihmisestä on silti kaikkialla. Numero puhelimen muistissa. Puheluhistoria. Muistoja, joita tulee mieleen oudoissa tilanteissa, ja välillä ne naurattavat, välillä itkettävät. Nykyään useammin naurattavat.

Kuoleman jälkeen, ennen hautajaisia, iskivät koronarajoitukset. Hautajaisiin sai osallistua maksimissaan 10 ihmistä. Uusimaa suljettiin.

Minä olin täällä, pandemiapääkaupungissa, ja minä olin raivoissani ja surullinen. Kävelin päivittäin metsissä, joissa kevät eteni vääjäämättä. Istuin vuolaasti virtaavan Mätäjoen varrella ja itkin. Mätäjoki virtasi tänäänkin vuolaasti, koska taas on kevät, ja vedet tekevät keväisin niin.

Enää se ei tunnu pahalta, suru tai kevät tai Mätäjoen ja ajan jatkuva liike. Mutta toivon, että tämän jälkeen ei enää koskaan tulisi aikaa, jona ihmiset eivät pääse rakkaidensa hautajaisiin.

Ja sit ei mitään erityistä

Ja sitten ei tietenkään kuulu mitään erityistä. Olen ollut kotona ja naputellut tietokonetta. Kasvattanut viherkasveja ja tukkaa. Suunnitellut seinien maalaamista tai lattian päivittämistä. Vaihtanut verhot. Kuunnellut äänikirjoja ja podcasteja. Joogannut videoiden tahtiin, soittanut kitaraa virtuaalitunneilla. Olen tosi kömpelö kitaristi, ja otelaudalla kompurointi tekee minulle hyvää.

Olen kaivannut vapautta aivan kamalan paljon. Näen unia festareista, junasta myöhästymisestä tai nurmikolla istumisesta paikassa, jossa on paljon muitakin, musiikkia, kesäilta, viiniä, sellaista tavallista. En usko, että tarvitsee kaivaa Freudia tai ketään muutakaan haudastaan tulkitsemaan näitä.

Kaipaan vain mahdollisuutta tulla ja mennä, kaipaan elävää musiikkia ja ihmisjoukkoja, halaamista ja tavallista, arkista vuorovaikutusta, ruuhkaista nelosen ratikkaa ja jopa niitä onnettomia, jotka eivät älyä seistä metron liukuportaissa oikeassa reunassa

normaali elämä,

tule jo takaisin ja tuo mukanasi jotain erityistä.

Vuosi 2020 paketissa, ja että minkälaisessa!

Spotify ilahdutti jälleen vuosittaisella wrapped-koosteellaan. Kyllä tässä vuodessa sen verran koostettavaa onkin, ettei pelkkä musiikkikooste tee huippuvuodelle oikeutta. Tässä muutamia muita, äärimmäisen tieteellisiä ja datapohjaisia kooosteita.

Öh, ”suosikki”sovellukset

top 5 sovellukset

Etätyö on digitalisoinut kaiken, esimerkiksi normaalin kommunikaation, ja tehnyt jatkuvasta ruutuajasta pysyvän asiaintilan. Top 5 tajunnanräjäyttävät ”suosikki”sovellukset vuodelle 2020 ovat:

  • Slack
  • Teams
  • Slack
  • Telegram
  • Spotify
  • Slack, slack, slack, slack…

Upeimmat ruoka-annokset

  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Riisi ja mifu
  • Mifu ja riisi
  • Lounasravintolat olis tosi jees.

Suosikkiharrastukset

  • Uutissivustojen päivittäminen
  • Sohvalla makaaminen
  • Ulkona käveleminen
  • Ennen oli kaikki paremmin, tähän aikaan viime vuonna olin Pori Jazzeilla, tähän aikaan viime vuonna olin siellä ja täällä, tähän aikaan viime vuonna oli ihan ok juhlia isolla porukalla -ajattelu
  • Asuntolainan maksaminen.

Suosikkimatkakohteet

top 5 matkakohteet

  • Olohuone
  • Makuuhuone
  • Kylpyhuone
  • Keittiö
  • Vaatehuone

Jos asuisin vielä legendaarisessa sinkkuboksissani (it had character, sanoi yksi ystävä), suosikkipaikkojen listalle olisi mahtunut: 1. huone 2. kylpyhuone. Tarinan opetus: kannatti ostaa kaksio, vaikka se vähän hirvittikin.

Suosikkikysymykset

  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?
  • Mikä on elämän tarkoitus?

Suosikkiseuralaiset

  • Viherkasvit
  • Kahvinkeitin
  • Sonos
  • Piano
  • Taitoluistimet

Eipä voi muuta sanoa kuin että sangen tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, luovuutta ruokkiva ja palauttava vuosi on ollut. Laitetaan tähän vielä ne Spotify-suosikit:

photo_2020-12-06_11-14-11

Onko sullakin ollut paras vuosi ikinä?

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Tauon jälkeen

photo_2020-11-13_19-11-13

Puolen vuoden aikana olen

tehnyt töitä sohvalla, tehnyt töitä ruokapöydällä, tehnyt töitä lattialla, tehnyt töitä sängyllä,

ja muutaman kerran tehnyt töitä työpöydällä, mutta vain harvoin, se on sievä mutta liian matala.

Minulle töiden tekeminen on läppärin tuijottamista, joten olen tuijottanut sitä asuntoni jokaisessa nurkassa,

vastaillut viesteihin, joita tulee

Teamsissa, Slackissa, Telegramissa, sähköpostissa, joskus Whatsappissa,

käynyt yllä mainituissa kanavissa metakeskustelua siitä, missä näistä kanavista materiaali, josta pitäisi keskustella, on jaettu, ja ovatko kaikki saaneet tai lukeneet sen ja katsellut sitä tanssia, jota etäpalavereiden ympärillä käydään

Kuuluuko ääni

Hei nyt pätkii

Ei me kuulla sua

Kuva katos

Näkyykö tää näyttö eikö se taaskaan näy

Sori tää verkkoyhteys täällä pätkii nyt ihan sairaasti

Tän presen fontit näyttää ihan paskalta (tämä olen jostain syystä aina minä, ja ne preset ovat minun tekemiäni).

Kaiken kiertyminen tietokoneen ruudun ympärille väsyttää uudenlaisella tavalla, ja ehkä juuri siksi en ole viihtynyt vapaa-ajalla blogissa tai somessa ylipäätään.

Moni on tauon aikana kysynyt, kirjoitanko vielä, koska kirjoitan (kiitos, kun olette kysyneet). Olen miettinyt sitä. Siksihän minä aikoinaan aloitin, että olisi kanava, jossa kirjoitella sellaisia tekstejä, joita en kirjoita töissä.

Se oli joskus hauskaa, kirjoittaminen.

Silloin, kun se ei hautautunut etäpalaverien ja pikaviestikaaoksen jalkoihin, silloin, kun se tuntui harrastukselta, joka kuului kotisohvalle. Mutta kun työt muuttivat satunnaisten etäpäivien sijasta kokonaan sohvalle, tarve erilaiselle vapaa-ajalle korostui.

Puolen vuoden aikana olen yrittänyt harrastaa erilaista vapaa-aikaa, jotta se toimisi vastapainona sohvalle muuttaneelle työlle. En tiedä, olenko onnistunut.

photo_2020-11-13_19-11-20

Olen neulonut. En ole mikään käsityöihminen, vaan oikeastaan jokaisen käsityönopettajan kauhu. Nyt neuloin kuitenkin, että tekisin jotain erilaista.

Aloitin ryijyn. Se oli hauskaa, mutta niska-hartiaseudun ongelmat pakottivat sen tauolle – jos tiedossasi on ei-kyyhöttävä työasento ryijyn tekemiseen, ota yhteyttä!

Olen siivonnut, tuijottanut kattoa, soittanut pianoa, keittänyt loputtomia määriä riisiä, kiertänyt puistot ja muut lähireitit kyllästyttävän monta kertaa.

Olen halunnut heittää tietokoneen seinään, lukuisia kertoja.

Luovuus kuolee, kun ei saa uusia virikkeitä, ja mitä vähemmän on virikkeitä ja uusia ajatuksia, sitä vähemmän on kirjoitettavaa. Tältä vuodelta jäivät pois festarit, keikat, näyttelyt, museokäynnit, kaikki ne asiat, joilla normaalisti lataan itseäni.

Välillä on tuntunut, että jäljellä ei ole yhtäkään laturia, ainoastaan kotona olemista, pikaviestimiin kertyviä uusia tekstirivejä, huonoja uutisia, tiskejä ja ikkunan takana vaihtuva auringon asema.

Ei poikkeusaikaa ja poikkeusvapaa-aikaa ilman jotain kummallisuuksia tai oivalluksia, kuten:

  • Aikoinaan etäpäivä oli positiivinen juttu kerran viikossa, nykyään toimistopäivä silloin tällöin on valonpilkahdus.
  • Aikoinaan keikka piti kokea eturivissä ja mieluiten sopivassa nousuhumalassa, nyt jopa streamattu keikka riittää.
  • Aikoinaan sai osallistua hautajaisiin, mutta keväällä niihin ei päässytkään.
  • Aikoinaan vatsatauti ei vaatinut sen suurempia tutkimuksia, mutta nykyään työterveys lähettää koronatestiin sen vuoksi. (Odottakaa vain käsitetaideteostani ”näin kävin pahassa vatsataudissa koronatestissä ja jäin henkiin kertomaan siitä”)
  • Aikoinaan oli ihan normaalia matkustaa ruuhkabussilla töihin, nykyään yrittää ajoittaa kulkemisensa muihin aikoihin
  • Aikoinaan oli myös normaalia käydä kaljalla töiden jälkeen, halata jotakuta tai juoda toisen lasista.

En tiedä, mikä nykyään on normaalia, mutta jotenkin tämä elämä kuitenkin menee eteenpäin. Ihan kuin tämä blogikin. Siihen huvittaa jälleen kirjoittaa. Kiitos kun olette kysyneet sen perään, ja kiitos jos luitte tänne asti.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Asioita joita en tee

kevät
Teen nykyään tätä

Olipa kerran arki, joka koostui raivokkaasta torkuttamisesta, bussipysäkille juoksemisesta, bussista myöhästymisestä, töiden teosta työpaikalla, työpaikkalounaista, afterworkeista, harrastuksista, kahviloista, museoista, konserteista, taidenäyttelyistä, vierailuista ja juhlista.

Sitten luonto toimi kuten luonto joskus toimii, ja meidän hauras, globalisaatiolle ja halvoille lennoille perustunut järjestelmämme joutui arvioimaan itsensä uudelleen. Sen vuoksi asioista, joita minulla on ollut tapana tehdä, on tullut asioita, joita en nyt tee.

En käytä kirjastokorttia, Museokorttia, uimahallin kausikorttia, matkakorttia enkä virikekorttia (no okei, se on nykyään appi, mutta en pääse sitäkään käyttämään).

En käy harrastuksissa, en käy työpaikalla, en käy kylässä, en käy aftereilla muualla kuin läppärini edessä.

En esiinny tänä keväänä millään kokoonpanolla missään, emmekä lähde kuoron kanssa heinäkuussa World Choir Gamesiin. En todennäköisesti käy festareilla, vaikka en muista yhtäkään kesää 17. ikävuoteni jälkeen, jona en olisi niillä ollut.

En osallistu ympäristötieteen pääsykokeisiin, vaikka olin haaveillut, että ehtisin kevättalven aikana lukea niihin tarpeeksi hyvin. En ehtinyt, enkä viitsi kiusata itseäni sillä, että kasaisin poikkeustilannearjen päälle vielä pääsykoepaineita.

Voisi ajatella, että kaikelta tältä tekemättömyydeltä ehtisi tehdä vaikka mitä: palata keskeneräisten tekstien äärelle, lukea pääsykokeisiin, tehdä lattiaremontin tai luoda itsestään vihdoinkin sen itsensä parhaan version. 

Todellisuus on, että ei ehdi. Päivät täyttyvät ruuanlaitosta, töistä, ruuanlaitosta, metsäkävelyistä, töistä, uutisista ja taas siitä perkuleen ruuanlaitosta. Sellaiset päivät eivät ole minulle luovia tai keskittymistä huokuvia tiloja eivätkä sellaisia, että jaksaisin keskittyä ylimääräiseen aivotyöhön.

Kaikkien näiden tekemättömien päivien jälkeen ajattelen iltaisin, että jälleen yksi päivä tätä poikkeustilaa on takana. Joskus se on ohi, ja sitten minäkin pääsen taas tekemään kaikkea sitä, mitä nyt en voi. Ylevästi voisin ajatella tekeväni heti jotain suurta ja merkittävää, mutta todennäköisesti palaan vain aiemmin inhoamaani hälyiseen avokonttoriin ja totean, kuinka kiva on olla jälleen siellä.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Hengähdys

talvipuutarha
Kaksi viikkoa sitten oli vielä normaalia käydä puutarhassa

En ole kirjoittanut aikoihin, elämä on täyttynyt muusta. Mielessäni on ollut hajanaisia katkelmia, luettuja kirjoja, jotain uutishavaintojakin, mutta ei yhtäkään hetkeä, jona olisin istunut ajattelemaan puolikkaita ajatuksiani valmiiksi.

Elämä on ehkä ollut liiankin täynnä. Perjantaina jäin etätöihin ja tiesin, että edessä olisi hiljainen viikonloppu ja paljon hiljaisia päiviä. Se ahdisti. Uutiset ahdistivat. Somessa jyllännyt disinformaatio ja kasa itseoppineita politiikan, kriisinhallinnan ja epidemiologian asiantuntijoita ahdisti.

Keskellä peruuntuneita suunnitelmia mietin, mitä minä teen. Millä täytän päiväni, miltä tulevaisuus näyttää?

Hiljaisuus teki kuitenkin hyvää, vaikka vielä maanantaina seinät meinasivat kaatua päälle. Astmaatikkona minun roolini on nyt pysyä kotona ja yrittää olla kuormittamatta terveydenhuoltoa.

Nyt olen jo omaksunut uuden elämänrytmin. Kävelen aamulla lähimetsässä, teen työpäiväni etänä, sitten kävelen metsässä vielä pidempään.

Välillä ajatukset hipaisevat: Menehtyykö joku läheiseni? Sairastanko itse vakavan tautimuodon? Jos sairastan, koska? Miltä yhteiskunta näyttää ensi viikolla, kuukauden päästä tai ensi vuonna?

On ihmeellistä, että vielä viime viikolla ihmiset kävivät normaalisti töissä ja harrastuksissa. Alle kaksi viikkoa sitten juhlimme ystäväni polttareita, elämä rullasi eteenpäin pysähtymättä.

Lähipiirissäni piti olla huhtikuussa sekä häät että hautajaiset. Nyt häitä ei juhlita, ja hautajaisista en vielä tiedä. Musertaa ajatuskin, että niihin ei voisi osallistua, mutta tuskin niihin voi.

Poikkeustilanteissa unelmatkin kapenevat, kun miettii, mistä enää uskaltaa unelmoida. Millainen kesästä tulee? Onko silloin festareita, konsertteja, kesälomia, kesähäitä? Vai olemmeko silloinkin poikkeustilassa?

Jokaisen metsäkävelyn jälkeen osaan kuitenkin ottaa hetket paremmin kerrallaan. En murehdi kovinkaan paljoa, koska luonto on niin ihmeellinen. Se muistuttaa siitä, että me emme hallitse kaikkea, emme voi vaikuttaa jokaiseen asiaan. Luonto toimii omalla tavallaan, ja kevät etenee meistä piittaamatta. Jo nyt metsät ovat täynnä mustarastaita, silmuja, virtaavia vesiä, rusakoita. Ne muistuttavat siitä, että elämä ei katoa mihinkään.

Että elämää on tämänkin jälkeen, sitten kun tämä kaikki on ohi.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Dataohjautuva elämäni eli loppukevät numeroina

kesädata
Kuva: Unsplash

Meikäläisen somefeedeissä ja muissa ammatillisissa syötteissä on viime aikoina korostunut yksi termi: dataohjautuvuus. Datan hyödyntäminen ei ole asiana ollenkaan huono. Parempihan se on mitata tekemisiään ja tehdä seuraavalla kerralla paremmin kuin sohia menemään kuin sulava jääpala terassin pöydällä.

Trendeissä on valitettavasti yksi ongelma: ne kuluvat. Jos minä saisin kympin joka kerta, kun luen sanan dataohjautuvuus tai datalähtöinen tai datajotain, asuntolainani olisi maksettu jo eilen ja joululomaksi voisin bookata turistimatkan kuuhun itselleni ja kavereilleni.

Olen kuitenkin omaksunut jotain, koska ihminen välillä on ihan oppivainen tapaus. Siksi minä keräsin teille nyt vähän dataa kuluneesta kuukaudesta. Älkääkä tulko väittämään, ettei tämä data olisi järkevää tai hyödynnettävissä kaupallisiin tarkoituksiin, koska minä olin dataohjautuva, ja datan itseisarvosta tässä nyt lähdetään.

  • Sairastin noroviruksen, ja 10 tunnin ajan oksensin kahdesti tunnissa, melko tarkalleen puolen tunnin välein (aina 20 yli ja 10 vaille). Tällä frekvenssillä ihminen oksentaisi päivässä 48 kertaa ja vuodessa 17520 kertaa.
  • Kolmen vuoden säästöurakkani päättyi, ja laitoin nimeni asuntokauppakirjaan. Urakkaani sisältyi noin 10 000 euron vuosivauhdilla säästäminen sekä uuden kodin etsintä noin kuuden kuukauden ajan.
  • Uusi osoitteeni on elämäni 11. osoite, joten asun yhdessä osoitteessa keskimäärin 2,7 vuotta. Vedonlyönnit seuraavasta muuttopäivästä sitten käyntiin vaan!
  • Pienin ”asuntoni” on ollut Oriveden opistolla jakamani huone, koska kyllä, siellä jaettiin huone. Tiivis asuntolaelämä on mielenkiintoinen sosiaalipsykologinen kokeilu huomioiden mestan olevan täynnä isoegoisia parikymppisiä taiteilijasieluja, jotka uskovat kaikki olevansa jotain. Minustakin tuli jotain, nimittäin keskiluokkainen ja kovaa vauhtia keski-ikäistyvä täti.
  • Viime päivinä olen pohtinut, miten levitän 24 neliölle mitoitetut huonekaluni 47 neliön asuntoon.
  • Olen 177 cm pitkä, joten se on 5,9 senttiä per ikävuosi. Tämäkin mittari on varmasti tarpeellinen.
  • Pyöräilen päivittäin keskimäärin 11 kilometriä.
  • Muutosta, tiiviistä keikkatahdista ja päivätöistä johtuen postaustaukoni tänne on venynyt ennätysmäisen pitkäksi. Siitä huolimatta teitä on vieraillut täällä (kiitos siitä <3), ja liikennettä ovat vetäneet seuraavat postaukset:

Kiinnostaneiden postausten perusteella voisi tehdä oikean dataohjautuvan päätelmän siitä, että kannattaa jatkossakin kirjoittaa opiskelusta, ahdistuksesta, keskinkertaisista avioliittoromaaneista sekä keskinkertaisuudesta. Ja arvatkaapa mitä? Juuri sellaisista aiheista ajattelinkin kohta kirjoitella, etenkin, kun minulla on jälleen toimiva internet. Joten nähdään täällä jälleen entistä tiheämmissä ja keskinkertaisemmissa merkeissä!

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Sittenkin ainutkertainen kevät

Vielä hetki sitten ajattelin, että nyt alan olla siinä iässä, jossa kaikki asiat ovat uusintoja. Että keväät, työpäivät, kesälomat, ilot, surut, ihan kaikki asiat elämässä kieppuisivat vuodesta toiseen vastaan samanlaisina, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja aina hieman entistä laimeampina.IMG_0963Kun kevät vihdoin tuli, ymmärsin, että ainutkertainen se jälleen on. Ja valoisampi, valoisampi kuin koko huikea viime kesä yhteensä oli. Välillä on ollut lähes vaikeaa kestää kaikkea heräävää elämää, yökaudet laulavia lintuja ja yhtäkkiä joka puolelle kukkaan puhjennutta maailmaa, jota olen ihastellut maleksimalla puistoissa ja metsissä ihan loputtomiin.

Maleksinta, kävellyt työmatkat, ulkonasyödyt lounaat ja uimarannoilla notkutut vapaahetket ovat onnistuneet huijaamaan aivoni täyteen kesälomafiilikseen – vaikka on jumankekka vasta toukokuu. Miettikää, toukokuu!alppiruusupuisto_kesäToukokuuta on kevätvyöryn lisäksi leimannut valmistautuminen kuoromme konserttiin Musiikkitalolla. Vaikka talvi ei tuntunut kuluvan, äkkiä konserttipäivä ja sen huikea lataus olivatkin jo käsillä, ympärillään Musiikkitalon pehmeänkirkas akustiikka. Musiikkitalo todella on musiikin koti, ja jos saisin valita, en missään muualla laulaisikaan.

Kevättä, konsertin puitteita tai musiikkia enemmän vaikutuin kuitenkin upeasta yleisöstä. Tuskin enää koskaan saan kokea, kuinka loppuunmyyty Musiikkitalo taputtaa seisten. Vaikka yleensä löydän sanoja helposti, tätä kokemusta en osaa sanoittaa. Viimeiset nuotit lauloin kyyneleet poskilla ja tunsin syvää kiitollisuutta yleisöstä, kuorosta, siitä, että sain kokea tuon hetken. Siitä, että niitä ainutkertaisia kokemuksia on silti olemassa ja edessä, vaikka ehdin jo uskoa elämän tarjoavan vain laimeita uusintoja.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Sana, joka teki vuodesta 2017 erityisen

Vuodenvaihteella on maaginen aura, joka aiheuttaa tarvetta menneiden muistelulle, tulevaisuuden suunnittelulle ja ennen kaikkea tarvetta niille kuuluisille uudenvuodenlupauksille. Uudenvuodenlupaukset eivät kohdallani toimi, mutta tulevaisuuden visiointi ja sanat toimivat sitäkin paremmin.unravel-your-year-2018Viime vuonna tein alkuvuodesta Susannah Conwayn Unravel Your Year -työkirjaa. Sen voi ladata maksutta Susannahin verkkosivuilta (linkki yllä), ja se sisältää pohdintatehtäviä, joiden avulla voi sekä paketoida menneen vuoden että visioida tulevaa.

Viime vuonna täyttelin kirjaa löysin rantein usean päivän kuluessa ja lopulta valitsin vuodelle sanan. Se oli irtipäästäminen. En asettanut itselleni tarkkoja aikarajoja tai päämääriä, en mitään pakottavaa. Kirjoitin vain ylös asioita, joita haluaisin tulevalta.

Oudosti vuoden lopussa huomasin, että lähes jokainen kirjoittamani asia oli toteutunut. Siitä huolimatta, että en asettanut yhtäkään deadlinea. Olen ajatellut, että ne asiat ja muutokset olivat minussa jo. Niistä tuli totta, kun päästin ne ulos ja sanallistin ne.unravel-your-yearIrtipäästäminen oli sanana minulle helppo valinta, ja se tuntui koko vuoden ajan omalta. Irtipäästämistä on monenlaista. Voi päästää irti haitallisista uskomuksista tai huonosta ruokavaliosta, vääristä tavoitteista tai rumista kengistä. Jostakin pahasta tavasta, silmälaseista tai satuttavasta ihmissuhteesta. Voi muuttaa, vaihtaa työpaikkaa, värjätä hiuksensa tai vaikka vain vähän hellittää. Ihan mitä vain.

Tänään on uuden vuoden ja uuden sanan aika. Vuoden 2018 sanaksi valitsin rauhan. Vuoden ensimmäisen aamun minä aloitin joogalla, ja sitten vedin villasukat jalkaan ja väritin. Tästä se alkaa.

Ihanaa uutta vuotta ❤

Vuoden 2017 parhaat

Tein tässä erään loppuvuodelle tyypillisen toimenpiteen, joka kulkee myös nimellä vanhojen muisteleminen. Selailin Instagramia ja fiilistelin viime kesää, mietin kulunutta vuotta. Kuvavirtaan liittyi paljon hyviä muistoja. Iltoja auringonlaskujen äärellä, festareita, se hetki, kun kevät vihdoin koitti. Niiden innoittamana ajattelin listata muitakin vuoden parhaita juttuja.

Paras kirja

Luin tänä vuonna aika vähän. Se vähän harmittaa, mutta toisaalta se on antanut tilaa muille asioille, sillä niitä on tässä vuodessa riittänyt. Ehdottomasti inspiroivin kirja oli Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen 12 tarinaa kirjoittamisesta.nuuksioParas idea

Viikonlopun viettäminen yksin Nuuksiossa oli ehdottomasti parhaimpia ideoitani koko vuonna. Kun lähdin matkaan, minulla oli aika paljon huolia. Siksi olin epäillyt, onko tämä metsähomma yhtään järkevä. Se oli. Asiat asettuivat uomiinsa ja minä palasin kotiin seesteisenä.

Parhaat hetket

Se hetki, kun istuin ystäväni kanssa Kalliossa puistossa juomassa viiniä ja tajusin, että kyllä me sitten puhumme samaa kieltä.

Se hetki, kun istuin kalliolla ja katsoin loppukesän taivasta.

Se hetki, kun pystytin telttani Ilosaarirockin leirintäalueelle ja ajattelin, että pirskatti, kyllä sitä vaan näin vanhoilla päivilläänkin voi saada tällaista aikaiseksi. Viereinen telttakunta tuntui ajattelevan samaa, he kun olivat kiinnittäneet telttojensa väliin setämiesten kesäleiri -lakanan.

Paras juttu

Joko Lumenen meikkiadventtikalenteri tai nahkahousut. Kyllä sitä vaan ihminen voi repiä rajattomasti riemua siitä, että löytää luukuista kosmetiikkaa. Ja paljon.lumene-kalenteriParas biisi

Caribou – Odessa. Se hakkaa aivoissa loputtomasti. En saa siitä tarpeekseni. Se ärsyttää, ja sitten lopussa palkitsee ainoastaan loppuakseen sitten kesken.

Paras eikä-tässä-vielä-kaikki -juttu

Vuoden alussa minulla oli polkkatukka ja silmälasit. Nyt minulla on pitkät hiukset eikä silmälaseja. Vuoden teema oli muutenkin muutos ja jatkuva tietämys siitä, että tässä ei ole vielä kaikki.

Blogin suosituimmat postaukset

Parhaat oivallukset

Se, että ruskea huulipuna on mahdollisuus, ei uhka. Sama pätee nahkahousuihin.

Se, että aina on hyvä idea järjestää juhlat.

Se, että asuu pienessä ja väliaikaisessa asunnossa, ei ole peruste pianottomuudelle.piano

Millainen vuosi sinulla oli?