#vainsinkkujutut

Aikaisemmin kirjoitin, kuinka olen selvinnyt flunssan pahimmasta muodosta, eli sinkkuflunssasta. Sinkkuflunssan loppuvaiheen houreisiin kuuluu esimerkiksi perintöhopeoiden miettiminen, mikä toimikoon vihjeenä siitä, kuinka vakavasta taudinkuvasta on kyse.

Mutta kyllä se sinkkuus voi synnyttää muitakin ajatuksia ja oivalluksia. Vaikka tällaisia:

  • Voit nukkua yösi rauhassa, koska kukaan ei kuorsaa vieressäsi.
  • Voit valvoa yösi rauhassa surren, koska kukaan ei ole vieressäsi.
  • Voit alkaa kartoittaa nuorempia sukulaisnaisiasi tulevaisuuden seuraneidin roolia varten. Seuraneiti istuu luonasi ja lukee sinulle Katekismusta ääneen. Kun torkahdat ristipistotyösi ääreen, hän livahtaa pois vähin äänin.
  • Voit nauraa katketaksesi, kun potentiaalinen tulevaisuuden seuraneitisi postittaa sinulle seuraavan magneetin:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

  • Voit riemuita siitä, että sinulla on paljon aikaa vain itsellesi ja omille harrastuksillesi. Loputtomasti aikaa.
  • Kiroilet ruokakauppojen pakkauskokoja ja sitä, että sinkkuboksisi jääkaapin pakastelokeroon ei mahdu sitten yhtään mitään. Paitsi että jostain syystä sinne mahtuu pyttipannun jämät, joita et koskaan syö.
  • Sinun ei tarvitse siivota lattialta kenenkään muun sukkia tai kalsareita.
  • Voit käydä erittäin nuoren henkilön kanssa seuraavan sananvaihdon: ”Onks sulla poikaystävää?” ”Ei.” ”Vähänkö sulla on köyhä elämä.”
    • Voit sen jälkeen käyttää aikaa siihen, että mietit, kuinka hävytöntä nuoriso nykyään on.
  • Voit seurata ystäväpiirisi vakiintumista ja keksiä elämästäsi erilaisia metaforia, jotka liittyvät mm. tuolileikkiin (joku jää ilman) tai siihen, että kukaan ei halua ottaa viimeistä.
  • Voit miettiä, että elämä on kuitenkin ihan tosi jees, ja se jos mikä on tärkeää.

Lue myös:

Sinkkuflunssa

Miltä eroaminen tuntuu?

Näin muutat sinkkuboksiin

Muut somet ❤

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Lomahavaintoja

Olen onnistunut viime viikkoina sekoittamaan viikot, päivät ja kuukaudet. Laiskojen päivien lomassa olen oppinut, että lomalla voi notkua maanantaiaamuna kirjastossa, samoilla hyllyjen välissä ja miettiä, miksi maanantait eivät aina ole tällaisia.

Lomalla voi myös

reissata ympäri Suomea ja tavata vanhoja ja uusia tuttuja, ajatella

miksi minä en tapaa heitä useammin.

lomalla voi 3

Lomalla ehtii juuri ja juuri syödä aamiasta ennen kuin lähtee kaverin kanssa lounastreffeille,

voi kiertää hitaasti läpi kaikki museot, pysähtyä jokaisen teoksen tai esineen kohdalla,

lukea kaikki tekstit.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja sitten voi katsoa hitaasti pimenevää loppukesän iltaa, sitä, kuinka aurinko laskee puiden latvojen taa taustallaan Lorden hypnoottinen ääni – oh how fast the evening passes, cleaning up the champagne classes

Lomalla voi levittää joogamattonsa heti aamulla kotitalon sisäpihan pihanurmelle ja ajatella,

kuinka hienoa on, että talossamme on sellainen sisäpiha, että kesäaamut ovat lempeitä.

Lomalla voi leipoa sämpylöitä ja antaa taikinan kohota rauhassa, unohtaa muut ajanmääreet.

Loman voi aloittaa festariviikonlopulla ja päättää toiseen festariviikonloppuun. Lomalla voi levätä musiikissa ja ihmisissä alusta loppuun, ja kun loma päättyy, se musiikki soi minussa edelleen.

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Päiväkirjamerkintöjä Porvoosta

Joskus tekee hyvää pysähtyä kaupunkeihin, jotka ovat nähneet useita sukupolvia, kantaneet katukivillään lukemattomia askeleita,

niissä kaupungeissa voi hetken vain olla, unohtaa aikansa ja paikkansa historiassa, levätä, ajatella.

Porvoo_kahvila

Joskus, tai oikeastaan usein, on hyvä juhlia rakkautta, kuten me eilen,

ja tietenkin minä tirautin pienet itkut, koska sellainen minä olen tällaisissa juhlissa.

Kun päivän tuulet tyyntyivät illan koittaessa, istuimme joen rannassa, katsoimme, kuinka valot heijastuivat sen tyyneen pintaan.

Ja kun kävelimme seesteisessä, lämpimässä yössä hotellille, ajattelin,

että tässä maailmassa on niin paljon rakkautta, ihmisiä, joiden kanssa juoda gin toniceja

että on oikeastaan turha jäädä jumittamaan omiin suruihinsa, ahdistuksiinsa,

koska ne tulevat ja ennen kaikkea ne menevät.

Porvoo_ilta

Ja että maailmassa on niin paljon kauneutta, lempeitä kesäöitä

joihin on hyvä jäädä lepäämään, asumaan

vain niihin

ja niiden lisäksi ihmisiin,

jotka valvovat kanssasi ne yöt.

Elämäni aakkoset

Kesälomamaanantain kunniaksi päätin tarttua blogeissa (esim. Mitä luimme kerran & Blurred Esquisse) kiertäneeseen aakkoshaasteeseen ja listata omat aakkoseni. Tässä niitä sitten olisi:

Avaruus. Haaveammattini oli lapsena astronautti, eikä haave ole mihinkään kadonnut. Nykyään runoissani kulkee mukana avaruuteen tai fysiikkaan liittyviä pohdintoja, ja tuskin sen lähemmäksi avaruutta pääsenkään.

Blogi. Aloitin bloggaamisen Livejournalissa vuosia sitten, silloin, kun koko some oli vielä 1.0 -versiossa. Kohtisuora on ensimmäinen julkinen blogini, ja kaikki, mitä se on mukanaan tuonut, on ollut äärimmäisen hienoa ja positiivista – kiitos siitä kuuluu kaikille siellä ruudun takana ❤

C-kasetit. Käsi ylös, kuka on tehnyt itse mixtapeja vielä yläasteella! Minä olen, koska mulla oli Sony Walkman, se kasettiversio tietty.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Draamantaju. Nautin kirjallisuudessa ja muussa kerronnassa hyvin rakennetuista ja rytmitetyistä kohtauksista.

Eloisuus. Eloisat ja ilmeikkäät ihmiset vetoavat minuun, ja kehollisuus on minulle tärkeää. Taidan puhua enemmän kehollani ja käsilläni kuin suullani.

Festarit. Musiikki ja musiikkitapahtumat ovat suuri rakkauteni, ja olen osallistunut jonkin verran myös festareiden järjestelyyn – ihan vain rakkaudesta lajiin. Tänä vuonna lähdin pitkästä aikaa teltan kanssa festarireissuun.

Game of Thrones. Luulin, että en olisi niitä, jotka jäävät koukkuun. Olin väärässä. Nyt odotan jokaista jaksoa ja elän vaarallisesti, koska minulla on suosikkihahmo – yleensä kun suosikit, ja kaikki muutkin, tuppaavat kuolemaan.

Hidastaminen. Olen ennen ollut suorittaja, ja suorittanut koulussa, töissä ja harrastuksissa. Viime aikoina olen harjoitellut tietoisesti hidastamaan, kävelemään juoksemisen sijasta ja hyväksymään sen, että kaikkea ei voi tehdä nopeasti ja täydellisesti.

Introverttiys. Moni ei heti usko minun olevan introvertti. Seuranaiseudestani huolimatta tarvitsen paljon omaa aikaa, tilaa ja rauhaa, ja kuormitun sosiaalisissa tilanteissa helposti. Myers-Briggs -tyyppini on INFJ, eikä varmaan yllätä, että muut pitävät INFJ:tä usein ekstorverttinä.

Jää on suosikkielementtini, ja luistimen terän ääni sitä vasten on yksi parhaista äänistä.

Kirjallisuus on aina ollut minulle tärkeää. Lapsena vietin päiväkausia lukien, yliopisto-opinnot aloitin kirjallisuus pääaineenani, ja nykyisin lörpöttelen kirjallisuudesta silloin tällöin internetiin.

Laulaminen. Lapsena lauloin lapsikuorossa, sen jälkeen sekalaisemmissa kokoonpanoissa. Kuorolaulussa parasta on yhteys muiden ihmisten kanssa ja harmoniassa soivat äänet, joiden keskellä levätä.

Museot = niin mun juttu.

Niityt. Kukkia, kesä, luonto. Kolme mun juttua.

(Sonja) O.  kävi täällä. Sonja O. oli minulle aikoinaan tärkeä lukukokemus, ja vaikka kirja on päälle 30 vuotta vanha, se ei ole kadottanut ajankohtaisuuttaan tiettyjen teemojen osalta.

Piano. Aloitin pianotunnit ala-asteella, ja menuetteja, etydejä ja sonatiineja tuli tankattua useita vuosia. Tänä talvena ymmärsin myös ostaa vihdoin pianon sinkkuboksiini.

Queer. Haukkumasana, josta tulikin lopulta identiteettisana. Queer sanana kyseenalaistaa sukupuoleen ja suuntautumiseen liittyvät normit. Symppaan.

Rakkaus. Jos minulla puuttuisi rakkaus, mitä minulle jäisi? (Hei, se F INFJ:ssä tarkoittaa feelingiä!)

Sinä. Kaikki elämäni sinät, jotka koostuvat kavereista, ystävistä, perheenjäsenistä ja muista rakkaista. Ilman heitä en olisi minä, tällainen tai tässä.

Taide. Taide on minulle sekä inspiraation että rentoutumisen lähde. Jos lähden taidenäyttelyyn, saatan kuluttaa siellä tuntikausia. Jos lähden festareille tai konserttiin, saan siitä virtaa viikoiksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Uni. Olen aina ollut herkkäuninen. Stressaantuneena kärsin unettomuudesta, vieraissa paikoissa en ole koskaan saanut nukuttua. Yleisesti ottaen nukun hyvin, ja näen paljon unia.

Vaeltaminen. Vanha rakkauteni, joka syttyi hetki sitten uudelleen. Nyt en tiedä mitään parempaa kuin yön viettäminen metsässä.

X-sukupolvelta olen omaksunut c-kasetit ja osan musiikkimaustani. Ja ironian. Väittävät, että ovat keksineet sen.

Y-sukupolven edustajana olen varttunut internetissä, ja mielestäni lähes kaikkea voi tehdä ironisesti tai muuten vaan läpällä, koska #yolo!

Zen. Nykyään etsin rauhaa ja hiljaisuutta entistä enemmän. Parhaita keinoja zenin saavuttamiseen ovat metsässä käveleminen, joogaaminen, musisointi tai meditointi.

Å – Luovutan.

Äärettömyys. Äärettömyyden ajatus on kiehtonut ja kiusannut minua lapsesta asti. Ensin se liittyi avaruuspohdintoihin, nykyisin myös olemassaoloon ja sen tarkoitukseen. Äärettömyys on inspiroinut myös koruvalintojani, ja käytän usein sormusta, jossa on äärettömän symboli.

Örinä. Nuorempana minulla oli hevivaihe, ja Nightwishin lisäksi örinähevi oli kova juttu. Enää se ei ole.

 

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ilosaarirock 2017 eli näin kävin festareilla

Kirjoitin aiemmin festaroinnista ja siitä, kuinka se on ollut minulle rakas kesäharrastus. Viime vuosina olen kuitenkin tehnyt lähinnä päivävierailuja festareille ja keskittynyt kaupunkifestareihin. Tänä vuonna päätin muuttaa asian ja lähteä vielä kerran Ilosaarirockiin teltan kanssa.

Ilosaarirock2017_1

Alkuun hieman hirvitti. Olisinko kaikkia vanhempi ja tylsempi, olisinko kaikkein ikälopuin ja noloin tyyppi leirintäalueella? Menettäisinkö vain hermoni? Pelkäsin aivan turhaan. Viikonloppu oli hauskin aikoihin, ja kaiken vuosien varrella karttuneen festaritietotaidon ansiosta ehkä jopa parempi kuin ne nuoruuden festarireissut: tällä kertaa jalassa olivat vaelluskengät (kura ei haitannut, jalat eivät kipeytyneet), ja suola- ja nestetasapainosta tuli pidettyä huolta muillakin tavoilla kuin sipseillä ja kaljalla.

Ilosaarirock2017_2

Vuosien tauko oli saanut minut unohtamaan, kuinka upea festari Ilosaarirock on, ja kuinka ihana elämänrytmi vähän pienemmissä kaupungeissa on. Ensimmäinen asia, joka Joensuussa nimittäin ihastuttaa, on rytmi. Helsingissä minä juoksen metroon, vaikka seuraava tulee viiden minuutin kuluttua. Joensuussa ei juosta. Helsingissä minä naputtelen sormiani kärsimättömästi, jos kassajono ei etene. Joensuussa se ei etene siksi, että kassa kyselee iloisesti tulit sie rokkiin? Minä vastasin yhtä iloisesti tulleeni, ja vanhojen hyvien aikojen kunniaksi ostin halpaa siideriä.

Entäs ne keikat sitten?

Disco Ensemblen keikalla viime vuosikymmenen tunnusbiisi We might fall apart herkisti, etenkin, kun kaikki tuntui muutenkin samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Tässä minä taas olen, ajattelin. Juuri siellä, missä pitikin olla. Huoratronin keikalla tajusin joutuneeni keskelle tanssivaa ihmismassaa, vaikka minun pitäisi varjella vasta laseroituja silmiäni iskuilta. Laitoin aurinkolasit silmille ja jorasin väentungoksessa keikan loppuun. Just like the old days. Sunnuntain ehdoton helmi oli Parov Stelar, joka hymyilitti vielä pitkään keikan jälkeen.

Jäljelle jää yksi helmi ja perimmäinen syy koko reissulleni: Ultra Bra. Minä olin 13-vuotias, kun Ultra Bra lopetti. Liian nuori jäähyväiskeikoille, liian nuori osaksi sitä x-sukupolven sukupolvikokemusta, joksi Ultra Brata aina nimitetään. Minulle jäi y-sukupolven sukupolvikokemus, jossa Ultra Brata luukutettiin lukiobileissä, jossa sen tahtiin vartuttiin aikuisiksi ja jossa kirottiin missattua mahdollisuutta nähdä bändi livenä.

Joskus uusia mahdollisuuksia silti tulee.

Tämän uuden mahdollisuuden aikana ilta pimeni ympärillä, väkijoukko lauloi mukana ja kun Itket ja kuuntelet käynnistyi, minä todellakin itkin ja kuuntelin. Yksi parhaista ystävistäni lauloi edessäni, ja minä ajattelin, että näitä biisejä kuunnellen olemme kyllä selvinneet monenlaisesta.

Ilosaarirock2017_4

Keikan jälkeen kävelin pökerryksissä leirintäalueelle, ja pimeässä yössä kaikui yhteislauluna Leevi & the leavingsin Pohjois-Karjala. Siitä huolimatta en jäänyt juomaan kaljaa auringonnousuun.

Maanantaiaamuna rautatieasemalla oli vastassa konduktööri, joka kysyi, onko Ilosaarirockin jälkeen vielä elämää.

On. Se vasta alkoi.

 

Näin hankkiudut eroon silmälaseista

Minulla oli silmälasit reilut kymmenen vuotta – sopivasti ankeasta murrosiästä lähtien. Totuin siihen, että kasvoillani oli aina jotain ylimääräistä, jokin virka-asu. Se oli vähän kuin meikki, naamio tai asuste. En koskaan opetellut meikkaamaan silmiäni, koska ne olivat aina lasien takana. En koskaan oppinut käyttämään piilareita, joten juhlissa olin joko lasien kanssa tai siristelin ilman.

Pari vuotta sitten päätin, että silloin hankkimani lasit jäävät viimeisiksi. Että seuraava näönkorjauskeikka on lasien uusimisen sijasta laser. Ja se olikin.

Kävin Lasik-leikkauksessa noin kuukausi sitten, ja muutaman jälkitarkastuksen jälkeen uskallan julistaa sen, miltä jo tuntui: kaikki kunnossa ja hyvin näkyy. Paremmin, kuin koskaan laseilla näkyi.

Miten se näönkorjaaminen sitten oikeasti meni?

Laserleikkaus1

Sehän meni useassa vaiheessa:

Hoitoarvio

Ensin kävin hoitoarviossa, joka monessa paikassa on maksuton. Hoitoarviossa tehtiin nopea näöntarkastus ja mitattiin sarveiskalvon paksuus ja keskusteltiin leikkaustavasta. Valitsin Lasik-tekniikan: se sopi parhaiten sekä taittovirheelleni että silmilleni. Koska Lasikissa sarveiskalvoon leikataan läppä, jonka alle laserointi tehdään, pitää sarveiskalvon olla tarpeeksi paksu tähän. Muitakin vaihtoehtoja on, niistä vaikka täällä.

Esitarkastus

Esitarkastuksessa tehtiin kaikkea hauskaa: silmänpohjat kuvattiin, sarveiskalvon paksuus mitattiin tarkemmin ja näkö tarkastettiin perusteellisesti. Silmistä otettiin muitakin kuvia, ja tulevaa leikkausta käytiin läpi tarkasti. Tapasin myös leikkaavan kirurgin, joka tutki silmät mikroskoopilla ja vastaili kysymyksiin.

Leikkauspäivä

Leikkauspäivänä silmistäni otettiin vielä muutama kuva, ja pupillien liikkeitä seurattiin hetki molemmista silmistä. Sen jälkeen sainkin Diapamin ja kipulääkkeen naamaan, tapasin leikkaavan kirurgin ja siirryin odottamaan kutsua leikkaussaliin.

Leikkaussalissa tuntui siltä kuin olisi avaruusaluksessa: paljon jännittäviä härveleitä, joiden alle minut peiteltiin makaamaan. Silmiin laitettiin luomenlevittimet, ja se oli toinen epämiellyttävä asia leikkauksessa. Se toinen oli sarveiskalvon läppien leikkaaminen: kone leikkaa läpän, ja paitsi että se tuntuu epämiellyttävältä, siinä iskee myös hetkellinen pakokauhu, jonka aikana päässä pyörii esimerkiksi seuraavat ajatukset: älkää koskeko mun silmiin, haluan perua koko homman, tää tuntuu kamalalta, entä jos en nää enää ikinä mitään, apua nyt mun näkökenttä heiluu, entä jos se heiluu aina näin.

Kun läpät oli tehty, minut siirrettiin laserin alle. Kirurgi piti läppää ylhäällä, ja minun tehtäväni oli tuijottaa valoa, ensin toisella silmällä, sitten toisella. Kahdeksan sekuntia. Helppo nakki.

Laseroinnin jälkeen silmän pintaa puhdistettiin, ja minulle laitettiin piilarit laastareiksi, jotta sarveiskalvoon leikattu läppä asettuisi nätisti takaisin paikoilleen. Pomppasin pystyyn ja kävelin hymyillen, mutta silmät kovasti vuotaen, hämärään huoneeseen toipumaan.

Noin tunnin levättyäni aloin jo chattailla kavereille aurinkolasit päässä. Pian tapasin vielä optometristin ja kirurgin: piilarit otettiin pois, vointi ja näkö tarkastettiin ja sitten pääsin kotiin.

Ensimmäiset tunnit silmät olivat todella valonarat, mutta iltaa kohden sekin helpotti. Olo oli koko ajan hyvä ja pirteä, en saanut nukuttua kotona, vaikka nukkumista oli suositeltu.

laserleikkaus2

Ensimmäinen jälkitarkastus + leikkauksen jälkeinen viikko

Seuraavana aamuna lähdin jälkitarkastukseen. Oli kaunis kesäaamu, ja astuessani ensimmäistä kertaa ovesta ulos aloin itkeä. En ollut koskaan nähnyt niin terävästi, maailma oli uskomattoman kaunis.

Jälkitarkastuksessa näköni tarkastettiin, ja kirurgi katsoi mikroskoopilla sarveiskalvot. Kaikki hyvin.

Leikkauksen jälkeisen viikon ajan tiputtelin silmiini neljästi päivässä kortisonia, antibioottia ja kostuketta. Heti kun pääsin lääketipoista eroon, lähdin telttailemaan Nuuksioon.

Toinen jälkitarkastus

Toisessa jälkitarkastuksessa optometristi tarkasti näön perusteellisesti – se oli tarkentunut entisestään. Kirurgi katsoi silmät mikroskoopilla ja kyseli voinnin. Sain tuomioksi sen, että kaikki on edelleen juuri kuten pitääkin. Aloin kirjoittaa tätä tekstiä.

Kolmas jälkitarkastus

Kolmas, ja viimeinen jälkitarkastus on luvassa puolen vuoden päästä, silloin, kun on jo pimeää ja ankeaa. Kolmannen jälkitarkastuksen jälkeen leikkausprosessi onkin sitten maalissa, olettaen tietenkin, että kaikki on silloinkin yhtä hyvin kuin nyt.

Miltä nyt tuntuu?

Tuntuminen, ja lasittomuuden aiheuttamat oman peilikuvan säikähdykset, ovat varmasti oman postauksen arvoisia asioita. Ehkä loppuun totean juhlallisesti vain, että hyvin näkyy mutta näkyköön!