Sittenkin ainutkertainen kevät

Vielä hetki sitten ajattelin, että nyt alan olla siinä iässä, jossa kaikki asiat ovat uusintoja. Että keväät, työpäivät, kesälomat, ilot, surut, ihan kaikki asiat elämässä kieppuisivat vuodesta toiseen vastaan samanlaisina, mutta koko ajan kiihtyvällä vauhdilla ja aina hieman entistä laimeampina.IMG_0963Kun kevät vihdoin tuli, ymmärsin, että ainutkertainen se jälleen on. Ja valoisampi, valoisampi kuin koko huikea viime kesä yhteensä oli. Välillä on ollut lähes vaikeaa kestää kaikkea heräävää elämää, yökaudet laulavia lintuja ja yhtäkkiä joka puolelle kukkaan puhjennutta maailmaa, jota olen ihastellut maleksimalla puistoissa ja metsissä ihan loputtomiin.

Maleksinta, kävellyt työmatkat, ulkonasyödyt lounaat ja uimarannoilla notkutut vapaahetket ovat onnistuneet huijaamaan aivoni täyteen kesälomafiilikseen – vaikka on jumankekka vasta toukokuu. Miettikää, toukokuu!alppiruusupuisto_kesäToukokuuta on kevätvyöryn lisäksi leimannut valmistautuminen kuoromme konserttiin Musiikkitalolla. Vaikka talvi ei tuntunut kuluvan, äkkiä konserttipäivä ja sen huikea lataus olivatkin jo käsillä, ympärillään Musiikkitalon pehmeänkirkas akustiikka. Musiikkitalo todella on musiikin koti, ja jos saisin valita, en missään muualla laulaisikaan.

Kevättä, konsertin puitteita tai musiikkia enemmän vaikutuin kuitenkin upeasta yleisöstä. Tuskin enää koskaan saan kokea, kuinka loppuunmyyty Musiikkitalo taputtaa seisten. Vaikka yleensä löydän sanoja helposti, tätä kokemusta en osaa sanoittaa. Viimeiset nuotit lauloin kyyneleet poskilla ja tunsin syvää kiitollisuutta yleisöstä, kuorosta, siitä, että sain kokea tuon hetken. Siitä, että niitä ainutkertaisia kokemuksia on silti olemassa ja edessä, vaikka ehdin jo uskoa elämän tarjoavan vain laimeita uusintoja.

Mitä teille kuuluu? ❤

Voi yksinäisen kurkun viedä marraskuu

Eräänä marraskuisena iltana minä kävin kaupassa ja hukkasin ostokseni. Yleensä en ikinä kadota mitään. En unohda mitään, en hukkaa mitään, en jätä pipoa työpaikan hattuhyllylle tai avaimia kotiin.

Mutta sitten tuli se sateinen ilta, jona minä hukkasin kurkun. Arviolta kolmasosa lukijoista naureskelee nyt itsekseen ja ajattelee JOTAKIN KAKSIMIELISTÄ! NAINEN HUKKASI KURKUN! HAHHAH! Ikävä tuottaa pettymys, sillä tässä tarinassa ei ole mitään tuollaista riemukasta – pelkkää murhetta ja hämmennystä vain.

Miten kaikki sitten sai alkunsa?

voi yksinäisen kurkun viedä marraskuu
Eipä ollut kurkkua kuvattavaksi

No, kyseessähän oli aivan tavallinen torstai, jona marssin kuoroharjoitusten jälkeen kauppaan ostaakseni aineksia seuraavan päivän lounassalaattiin. Kurkku ei mahtunut laukkuuni, joten kaverini kantoi sitä. Hän ojensi sen minulle suurieleisesti repliikillä kurkkunne, madam ennen kuin hyppäsin toisen kaverini autoon.

Havaintoni kovan onnen vihanneksesta päättyvät tähän.

Kun tulin kotiin, purin ostokset, mutta en löytänyt kurkkua mistään. En eteisestä, rappukäytävästä, jääkaapistani tai laukustani.

Sen on pakko olla autossa, ajattelin ja usutin minua auliisti kyydinneen kaverini sateiseen syysiltaan tarkistamaan tilannetta.

Kurkku ei ollut autossa. Se ei ollut missään.

En ole hetkeen ollut yhtä hämmentynyt mistään – olin aivan varma, että kurkku oli mukanani vielä, kun poistuin autosta. Ehkä se oli, ehkä se ei ollut. Ehkä se söi itsensä tai ehkä se putosi ja vieri läheiseen puistoon.

Todennäköisesti se tulee vastaan jonakin keväisenä päivänä, silloin kun kadut ovat jo kuivia.

Tarinan opetus?

Marraskuusta ei selviä ilman kolhuja. Pitäkää vihanneksistanne ja kavereistanne huolta.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Näin vietät tosi paskan vuoden

Vuotta 2016 ei todellakaan tule ikävä. Vuosi sitten tähän aikaan moni ystävistäni kirosi vuoden 2015 olleen siis paskin ikinä. Nyökkäilin, olin samaa mieltä, mutta jossain takaraivossa oli kuitenkin paha aavistus.

Oikeassahan se aavistus oli: vuosi 2016 oli vielä paskempi! (Enkä viittaa edes maailmanpolitiikkaan, vaan pelkästään omaan subjektiiviseen kokemusmaailmaani.) Kulunut vuosi pisti usein miettimään, miksi kaikki on koko ajan siis ihan tyhmää.

dsc_1442
Piirrän kehän kiinni, yhdistän talven toiseen

2016 oli kieputusta, hapuilua ja ahdistusta, enkä hetkeen halua ottaa moista uusiksi. Jos sinä jostain kummallisesta syystä haluat, ja koska tämä on niksicorner, koen velvollisuudekseni jakaa käteviä vinkkejä, joiden avulla voit viettää siis ihan tosi paskan vuoden:

  • Eroa pitkästä parisuhteesta. Prosessi sisältää mm. kohdat: kuka minä oikein olen, mitä minä nyt teen, olenko loppuikäni yksin, missä mä nyt asun ja onkohan mussa jotain vikaa?
  • Pahenna kroonista pitkäaikaissairauttasi (esim. astma). Jos sinulla ei ole sellaista, hanki ensi tilassa!
  • Tee liikaa töitä
  • Kärsi ylikunnosta ja vietä sen takia öitä valveilla uusintaelokuvan tyttö ja syke, joka ei laskenut -kanssa
  • Pode identiteettikriisiä. Se sisältää mm. aihekokonaisuudet: olenko oikealla alalla, mikä on elämän tarkoitus, pitäiskö mulla olla omakotitalo / miks mulla ei ole omakotitaloa / siis mitä tämä nyt oikein on / enhän mä koskaan ole halunnut omakotitaloa / onko mun unelmat jotenkin vääriä?
  • Säädä ihmissuhderintamalla mutta kärsi silti yksinäisyydestä
  • Ole huolissasi läheistesi terveydentilasta

Minulla on kuitenkin salaisuus: paskuus tuntuu todella paskuudelta vasta sitten, kun se on takana. Vasta kun on jotain parempaa, johon verrata sitä ja ihmetellä, miten minä tuostakin tulin selvinneeksi.

Joskus kaikkein pimein ja väsyttävin vuodenaika tuo mukanaan yllättävää hyvää.

Ja niin loppuvuonna minä:

  • Tein paluita: palasin kuoroon ja pianon luo. Niiden molempien tuottama ilo on ollut niin häkellyttävän suurta, että olen ihmetellyt pitkää eroamme ja sen tarkoitusta. (MOI NAAPURIT, MÄ OSTIN PIANON)
  • Tein vähemmän töitä
  • Liikuin vain kävelemällä ja joogaamalla
  • Koin syvää kiitollisuutta ystävistäni, jotka ovat koheltaneet rinnallani läpi tämänkin vuoden – enkä ollut enää niin yksinäinen.

Viimeinen niksi siis ihan tosi paskan vuoden suhteen onkin sen jättäminen taakse.

Jatka eteenpäin.

Odota kevään valoa.

Päätä vuosi siihen kuuluisaan korkeaan nuottiin ja syö vaikka vähän karkkia. Niin minä ainakin teen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja huomenna poksautan samppanjapullon auki ystävien keskellä. Rauhaa ja rakkautta! ❤