Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Vuoden viimeisenä päivänä minä marssin kirjakauppaan. Oli leutoa, lenkkarit upposivat pehmeään maahan ja linnut lauloivat. Kotiutin sieltä Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin (2016), koska en vain voinut vastustaa kiusausta. En, vaikka olin aiemmin ajatellut, ettei blogimaailmasta kertova romaani sijoittuisi mitenkään ykköseksi lukulistallani. Silti se houkutteli ja imaisi mukaansa. (Ja blogimaailmassahan minä tässä pyörin, turha sitä on kieltääkään.)

Joten ei kai sitten muuta kuin asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On Dora, joka pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltä Dora G:n muotokuva (virittäkääpä intertekstuaalisuustutkanne käyntiin). On Pauliina, joka seuraa Doraa kuin varjo. On tutkija, joka alkaa tehdä tutkimusta bloggauskulttuurista ja sen estetiikasta. Ja sitten on Oscar 1800-luvun lopun Lontoon kaduilla (piip, sanoi intertekstuaalisuustutka – ovathan kaikki lukeneet koulussa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan?)

Dora kirjoittaa vaatteista, kynsilakoista, kukista. Arjen pienistä iloista ja armollisuudesta. Asuu kauniissa asunnossa, matkustelee. Odottaa tykkäyksiä ja kommentteja, ostelee uusia tavaroita ja samalla inspiroituu Marie Kondon siivousmetodista. Silti tarkistelee neuroottisesti, että on sulkenut sähkölaitteet ja lukinnut ovet. Pinnan alla on erilaista kuin pinnalla.

Mutta niin sitä vaan Doran blogissa kuvaillaan täydellistä arkea:

Onni on paljaat sääret, valkoinen lyhyt helma ja kimppu tuoreita pioneja. Ja tieto siitä, että on täyttänyt yhden uuden vuoden lupauksistaan. Minähän lupasin: Juosta joka päivä. Opetella murehtimaan vähemmän ja rakastamaan enemmän. Ostaa täydellisen bikernahkatakin, maksoi mitä maksoi.

Samalla Pauliina tuskailee nukkavierujen vaatteidensa kanssa, ja tutkija pureutuu identiteetteihin, bloggaamiseen, kaiken maailman myytteihin. Narkissoksia ja teorioita juoksentelee sisään ovista ja ikkunoista. Ja Oscar vaeltelee kaupungissa, luo minuuttaan. Kristallipalatsia rakennetaan, on kasveja, kasvihuoneita, pyristeleviä lintuja, peilitalomaisuutta. Pioneja, kuohuviiniä, silkkimekkoja. Photoshoppia, instagramia. Rakennelmia, rinnakkaistodellisuuksia.

Identiteetit ovat rakennelmia, jotka eivät valmistu koskaan. Bloggaaminen mahdollistaa reflektiivisen suhteen omaan identiteettiin. Bloggaaja pystyy jatkuvasti tutkimaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kuvajaisen kautta, ja samaan palautetta identiteettityön tuloksista suoraan lukijoiltaan, kirjoittelee tutkija.

Kristallipalatsin rakenne on pirstaleinen ja kertojia on useita. Samalla kertojien luotettavuus rakoilee. Dora kirjoittaa ihanasta arjesta, vaikka lukija voi päätellä, että se ei ole kovin ihanaa. Pauliina ei ole kuka kertoo olevansa. Tutkija tutkii, ja onnistuu samalla tutkimuksillaan sekä ärsyttämään että rikkomaan muuten melko hyvin vetävää tarinaa. Koska kyllä, tarina vetää aika hyvin, ja se on kirjoitettu kiehtovalla kielellä. Lopulta pirstaleisuus, tutkijan pitkät analysointijaksot ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus alkavat turhauttaa. Kuka puhui totta? Kuka eksytti lukijan kristallipalatsiin?

Kuka identiteetin, minän ja sinän määrittää? – Ei huonoja kysymyksiä.

Mutta sit niinku äh!

Antakaa minulle joskus nykyromaani, jossa on yksi kertoja ja joka etenee lineaarisesti eikä siinä olisi ihan hirveän paljon kaikkea kikkailua ja metahommailua. Olis ihan kivaa vaihtelua.

Joten, kehyskertomukseen: vuoden vaihtuessa minä korkkasin shampanjan Daruden Sandstormin soidessa taustalla, ja yöllä kävelin keskuspuiston läpi kotiin. Linnut lauloivat, kaikki oli epätodellisen keväistä, keväistä ilman oikeaa kevättä.

Mutta eihän mikään olekaan sitä, miltä näyttää.

Ja seuraavana päivänä minä luin Kristallipalatsin loppuun.

Ps. Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet ainakin Laura, Omppu ja Helmi.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kun kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta (2015), ei voi tehdä muuta kuin tarttua siihen. Onhan siinä kaksi potentiaalisesti mahtavaa juttua: formaali tiede ja yksikäsitteinen ilmaisutapa yhdistettynä niin sanottuun ruumiilliseen dialogiin, eli panemiseen. Mikään ei kuitenkaan ole niin simppeliä. On asioita, joita on helppo käsittää ja käsitteellistää ja sitten on asioita, joiden kohdalla sanat ja logiikka loppuvat.

Tähän vastakkainasetteluun Seksistä ja matematiikasta pureutuu useista näkökulmista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lahjakas suomalaismatemaatikko Erika luo uraa Berliinissä, kunnes kohtaa sellaista väkivaltaa, että ei voi muuta kuin paeta takaisin kotimaahansa. Samana talvena Suomenlahdella tapahtuu onnettomuus, joka saa öljyn varastoitumaan merijäähän ja laittaa odottamaan kevättä pelonsekaisin tuntein. Kaikki on hetken pysähtynyttä, mutta pinnan alla odottaa katastrofi.

Suomessa Erikan arki ei meinaa asettua uomiinsa. Paniikki ja huonosti integroidut muistot väijyvät olan takana. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee kasvutarina, jossa käydään läpi Erikan lapsuutta ja nuoruutta. Sosiaaliset suhteet ja koulu näyttäytyvät täysin absurdeina poikkeuksellisen lahjakkaalle tytölle.

Jos Erika ei sopeudu kouluun ja ikätovereidensa joukkoon, hänen kehitysvammainen sisarensa Emilia ei sopeudu yhteiskuntaan eikä yliopiston kirjaston transsukupuolinen kirjastonhoitaja Tuovi sovi sukupuolistereotypioihin.

Seksistä ja matematiikasta nostaakin esille isoja kysymyksiä. Kuka asettaa rajat, määritelmät ja normaalin? Kuka käyttää valtaa toisen yli, määrittelee käsitteet ja käytettävän kielen, normittaa sukupuolen ja käyttää luontoa hyväkseen?

Sanat lisääntyvät kontrolloimattomasti kuin ihmiset ja kerääntyvät lakitauluiksi, matemaattisiksi todistuksiksi, tieteellisiksi tutkimuksiksi ja romaaneiksi. Se joka päättää, mitä puhutaan, päättää kaiken muunkin. Kieli on valtaapitävien kieltä ja pahimmat epäoikeudenmukaisuudet niitä, joille ei löydy sanoja.

Vain se, joka on kerran ollut puhekyvytön, voi ymmärtää sanoja vaille jäämisen totaalisen avuttomuuden.

Teos kertoo ennen kaikkea vallankäytöstä: ihmisen vallankäytöstä luonnon yli, seksistä vallankäytön välineenä, matematiikasta, kielistä ja uskonnoista ilmiöiden kuvaajina ja selittäjinä. Siitä, kun sanat, käsitteet ja kieli loppuvat, siitä, kun kokija jää yksin ja keinottomaksi. Seksuaalisen väkivallan uhri jää sanattomaksi, vaikenee ja pakenee.

Niin, se seksi. Sitä on paljon, ja usein se on huonoa, kömpelöä ja epätyydyttävää. Lisäksi se on myös pakotettua, väkivaltaista ja no, juuri sitä vallankäyttöä. Sellaista vallankäyttöä, että niinkin älykäs ja kykenevä ihminen kuin Erika jää täysin aseettomaksi.

Unihalvaukset, kummitukset ja yliluonnolliset kokemukset syventävät käsitteiden ja logiikan yli menemisen teemoja, luovat teokseen unenomaista ja epätodellista tunnelmaa.

Seksistä ja matematiikasta on hieno kokonaisuus. Kunnianhimoinen teema kantaa ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta ja teksti vetää niin, että lähes viisisataasivuisen kirjan lukaisee nopeasti. Nimestään huolimatta teosta ei voi suositella runkkumatskuksi, mutta muuten kyllä.

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Töölössä tapahtuu jälleen! Tuo akateemisten ja säädyllisten kaupunginosa on toiminut näyttämönä niin Helvi Hämäläisen klassikossa Säädyllinen murhenäytelmä kuin vaikkapa Riikka Pulkkisenkin romaaneissa. Parkkisen teoksessa Säädyllinen ainesosa (2016) liikutaan 50-luvun porvarillisessa Töölössä, jonne päähenkilö Saara muuttaa maalta miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa.

Opintonsa keskeyttänyt Saara hoitaa lastaan ja kotiaan, ympärillä velloo sodasta toipuvan Euroopan uusi alku. Juhlia pidetään, töissä käydään, arkea pyöritetään, mutta silti pinnan alla on jotakin muuta. Skandaaleja, vakoojia, kiellettyjä rakkaussuhteita. Rooleja, joita on vaikea pitää yllä. Saara tärkkää, puunaa, siivoaa ja kokkaa, lukee naistenlehdistä vinkkejä vaimouteen ja tuntee itsensä silti huijariksi. Naapurissa asuva kirjallisuudenkääntäjä Elisabet järjestää hienoja juhlia ja näyttää tuntevan kaikki, mutta silti kukaan ei tunnu tuntevan Elisabetiä:

Jotkut sanovat, että hän on ranskalainen perijätär, joka on joutunut palaamaan skandaalin takia Suomeen. Toiset että hän rikastui mustassa pörssissä ja pistää nyt rahoja sileäksi. Titta väittää että hänellä on suhde Kekkosen kanssa ja tämä elättää häntä. – – Itse veikkaan että hän on neuvostovakooja. Tai sitten Stasin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saara ystävystyy Elisabetin kanssa, ja naisten välinen suhde syvenee. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee Elisabetin lähettämistä kirjeistä koostuva kertomus ja takaumien kautta Saaran oma menneisyys, hänen opiskeluaikainen rakkaussuhteensa naiseen. Saaran seksuaalisuutta ja rakkaussuhteita kuvataan hienovaraisesti, naisten välinen rakkaus väreilee pinnan alla, piilossa normatiivisen ja ydinperhekeskeisen arjen alla.

Oli ollut aikoja, jolloin Saaran oli pelastanut vain se että hän näytti mahdollisimman normaalilta. Käyttäytyi niin kuin hänen odotettiin käyttäytyvän. Vastasi kysymyksiin niin kuin hänen odotettiin vastaavan. Ilman sitä taitoa Saara ei olisi tässä, ei nuori vaimo ja äiti. Ilman kykyä heittäytyä suloiseksi ja harmittomaksi hänellä ei olisi edes likaista patjaa.

Perheet ja ihmiset eivät aina ole sitä, miltä näyttävät, mutta myös ruoka ja kirjallisuus kantavat mukanaan salattuja viestejä. Kirjallisuus näyttäytyy mielipiteenmuokkauksen osana ja kustannusmaailmassa muhii yhtä jos toista: teos alkaa kustantamon järjestämien juhlien kuvauksella, ja sekä Elisabet että lopulta Saarakin työskentelevät kirjallisuuden parissa. Ruoka ja sen raaka-aineet näyttelevät tärkeää osaa niin juhlissa kuin viesteissäkin.

Hienojen raaka-aineiden, säädyllisten perheiden ja huolella toimitetun kirjallisuuden alapuolella kuplii salaisuuksia ja säädyttömyyksiä. Kuka lopulta oli kukin ja kuka rakasti ketä?

Säädyllinen ainesosa on huikeimpia tänä vuonna lukemiani kirjoja! Se on tarkkanäköinen, vivahteikas ja hienopiirteinen kuvatessaan naisia sukupuoliroolien puristuksessa ja sodan jälkeen rakentuvaa Eurooppaa poliittisessa ristiaallokossa. Parkkinen kuvailee oivaltavasti niin ruokien, vaatteiden kuin tunteidenkin yksityiskohtia ja koostaa näistä raaka-aineista oikein säädyllisen keitoksen, jota ei malta laskea käsistään.

Vahva suositus!

Ps. toisenlainen mielipide löytyy Lauran blogista täältä!

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Ensilumi sisäpihan nurmikolla on vakava vihje siitä, että nyt olisi aika 1. kuopata mennyt kesä lopullisesti, 2. viedä polkupyörä johonkin sisälle säilöön, 3. lykätä suosiolla ikkunoiden peseminen keväälle ja 4. kirjoittaa vihdoinkin Juha Itkosen Seitsemästätoista, jonka luin kesälomalla.

Taidokkaasti minä viivyttelin, mutta nyt en voi muuta kuin paketoida kesän lopullisesti. Joten: Seitsemäntoista (2010) on romaani kertomisesta, kertomisen oikeutuksesta ja totuuden subjektiivisuudesta. Se on myös romaani nuoruudesta, rakkaudesta, kasvusta ja ystävyydestä. Muutamasta hajonneesta avioliitosta ja lamasta. Kirjoittamisesta.

dsc_1406Päähenkilö Julius Ilonen on pienestä kaupungista ponnistanut kirjailija, jonka uusin teos saa samaisessa kaupungissa kirjoituskurssilla istuvan Päivin suuttumaan: hän muistaa Juliuksen nuorena, ja hän muistaa kaiken eri tavalla. Teoksen keskeisenä temaattisena kysymyksenä onkin se, kenellä on oikeus kertoa ja mikä ylipäätään on totuus.

Yhdellä tasolla kerrotaan 90-luvusta, lukioikäisen pojan kasvusta, kesätöistä, ystävyyksistä. Sitten on myös tarina Päivistä, kivisen tien kulkeneesta yksinhuoltajasta, tarina Juliuksen ja Päivin yhteisestä työkaverista Veskusta sekä tarina pienessä kaupungissa kirjoituskurssia vetävästä Matti Nielikäisestä.

Juliuksen ja Päivin kasvukertomukset kulkevat lomittain, leikkaavat toisiaan. Välillä pompitaan nykyhetkeen, jossa kirjailija-Julius sotii kriitikoita ja toimittajia vastaan, tilittää avioeroaan. Nykyhetkeen, jossa Päivi saa hermoromahduksen, tilittää mennyttä. Ja Nielikäinen, hänkin tilittää: kirjoittamisesta, avioliitosta.

Kirjat eivät ole ainoastaan tarpeettomia, ne ovat vaarallisia. Vaarallisia lukea, vielä vaarallisempia kirjoittaa.

Teoksessa viehättivät eniten 90-luvun ja lama-ajan kuvaukset (vanha yhteiskuntakriitikko tässä hei!) sekä nuoruuden ja varttumisen kuvaukset. Ne ovat tarkkanäköisiä, tavoittavat vivahteita ja niitä pieniä asioita, jotka tekevät nuoruudesta nuoruuden tai lamasta laman.

He ovat kaikki jumissa täällä. Kaikki, samassa kusessa joka ainoa. On perjantai, elokuun alku, hädin tuskin lämmin, ja kohta tulee syksy eikä kukaan pääse pakoon, markka lasketaan kellumaan, loputkin firmat laitetaan vasaran alle, pankkineidit vapautetaan viroistaan, televisiossa missi pyörittää onnenpyörää mutta muuten on onnetonta. Nelikirjaiminen sana, mittaamaton onnettomuus.

Mutta muuten minä pyörittelin aika usein silmiäni, ihmettelin. Kirjassa oli paljon Itkoselle tyypillistä tavaraa, esimerkiksi avioeroaan tilittävä keski-ikäinen mies (miksi taas), pikkukaupunki, lastenkasvatustaan tilittävä keski-ikäinen nainen ja 90-luku.

Teoksen ironia ei osunut minuun, vaan jäi puolivillaiseksi ja myötähävettäväksi – jos ironisista, keskiluokkaisista avioliittokuvauksista puhutaan, Revolutionary Road vetää pidemmän korren. Sen sijaan ironisen taiteilijuuden ja kirjailijuuden kuvauksen suostuin ostamaan, vaikka no, kirjalijan nimenä oli Julius Ilonen (hei kamoon nyt).

Niin paljon aineksia ja kerrontatasoja, niin paljon tuttuja elementtejä, niin paljon sotkuja ja tilityksiä.

Siksi haluankin loppuun sanoa, että Juha, meidän täytyy vähän jutella. Olit yksi lemppareistani Myöhempien aikojen pyhien ja Anna minun rakastaa enemmänin aikaan. Et ole enää. Ehkä me olemme kasvaneet erillemme, elämä on vienyt meitä eri suuntiin tai ehkä tämä ei johdu sinusta vaan minusta: joskus taloja ja avioliittoja rakennellessa alkaa vaan vituttaa, jotenkin tuolla tavalla kirjassasi luki tästä erilleen kasvamisesta ja semmoisesta.

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Seuraan nykyään kotimaista kirjallisuutta huonosti. Ehkä siksi, että en enää notku päivittäin yliopistolla, jonka kirjastossa oli kätevästi näytillä uutuuskirjat – etenkin silloin, kun oli vielä oppiainekohtaisia pikkukirjastoja yhden suuren opiskelijakirjaston sijasta. (Kyllä nykyään kaikki on huonommin, sen minä vaan sanon.) Ehkä luen nykyään kulttuurisivuja laiskemmin, mikä on täysin vastoin mummoni opetuksia. Onneksi Laura oli kuitenkin blogannut Riikka Pulkkisen uudesta teoksesta, joten älysin hankkia sen käsiini, utelias kun olen.

Paras mahdollinen maailma (2016) on Pulkkisen viides romaani. Se on kertomus vaikenemisen muurista, Berliinin muurista, ihmisten välisistä muureista; perheiden salaisuuksista ja tragedioista, vapaasta Euroopasta sekä läheisyydestä ja irtautumisesta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERATeoksessa liikutaan useissa aika- ja kertojatasoissa. Romaanin keskiössä on Aurelia, menestyvä näyttelijä, joka on sattunut syntymään vuonna 1989, juuri silloin, kun Berliinin muuri murtui. Hän saa roolin Kansallisteatterin lavalle tehtävästä suurteoksesta, joka käsittelee Berliinin muurin viimeisiä päiviä. Kun Aurelia harjoittelee näytelmää varten, hänen isänsä makaa sairaalassa tajuttomana ja hänen äitinsä yrittää turhaan tavoittaa tytärtään, joka sitkeästi sulkee äitinsä ulos.

On niin paljon asioita, jotka perheessä jäivät kesken, paljon asioita, joista vaiettiin.

Aurelian lisäksi äänen saa hänen äitinsä, joka kertaa perheensä vaiheita: seurusteluaikoja Aurelian Theo-isän kanssa, yliopistovuosia, Euroopan kuohuntaa, perhe-elämän alkua, virheitä, vaikenemisia. Myös Itä-Saksasta Suomeen päätynyt teatteriohjaaja Joachim käy läpi omia muistojaan ja menetyksiään, erityisesti vuotta 1989, joka päätti yhden aikakauden niin Euroopan kuin hänen perheensäkin historiassa.

Näytelmäharjoitusten edetessä menneisyys tulee yhä lähemmäs Aureliaa ja hänen äitiään. Heidänkin perheensä tragedia sijoittuu juuri Berliiniin.

Paras mahdollinen maailma on jo nimensäkin perusteella mahtipontinen, korkealle tähtäävä. Teoksen teemat ovat suuria, ja ehkä siksi niiden käsittely jää pintapuoliseksi. Materiaalia on liikaa, ääniä on liikaa. Murhenäytelmien, vapauden ja Euroopan lisäksi käsitellään myös sivujuonteina sukupuolirooleja, naiseutta, ruumiillisuutta, syntymää ja kuolemaa; kevyttä pientä askartelua suurten ja ikiaikaisten teemojen äärellä – tämä kaikki paketoituna kolmeensataanviiteenkymmeneen sivuun!

Katsokaa oikealle, katsokaa vasemmalle, katsokaa eteenne ja taaksenne: koko historia on tässä, täällä on verraten kaunista mutta kauheaa, tulkaa niin taivalletaan yhdessä tämä matka. Kalvo kalvolta, kerros kerrokselta me voimme siirtää päiviä sivuun niin että oikea hetki avautuu kuin aukeama. Kas tässä ovat ne vuodet joina suurimmat väärinkäsitykset syntyivät, mutta me jatkamme eteenpäin.

Teoksen kieli on kaunista, hiottua, täydellistä, Pulkkinen on epäilemättä taitava kirjoittaja ja hyvä tunteiden ja yksityiskohtien kuvaaja. Tällä kertaa täydelliseksi hiottu kieli vieraannuttaa, lisää muutenkin pursuilevaan keitokseen vielä yhden lisämausteen.

Kirjassa on myös Pulkkisen edellisistä teoksista tunnistettavia elementtejä: nuoria naisia, joilla on traagisia kohtaloita, vähän paremman väen illanviettoja, illallisia, joiden ruokalajit ja kattaukset kuvataan tarkasti: on pähkinävoilla siveltyjä päärynäsiivuja, briejuustoa ja viikunahilloa, parmankinkkusuikaleisiin käärittyjä meloninpaloja. Perhesalaisuuksia, töölöläisyyttä, akateemisuutta, lentolippuja Pariisiin. Yliopistolla valumista, gradun kirjoittamista, mukanokkelia filosofisia keskusteluita. Temaattisesti Paras mahdollinen maailma sekä aikaisemmat teokset Raja ja Totta muodostavat jonkinlaisen porvarilliset perhetragediat -trilogian.

Paras mahdollinen maailma on kunnianhimoista ja huolellista kirjallisuutta, kertomus ihmisistä historian ja sattumien jaloissa. Minut se sai kuitenkin enimmäkseen miettimään, että miksi aina on ihan tyhmää eikä ikinä ole kivaa?

Anja Kauranen: Syysprinssi

Jos tässä maailmassa on joitakin luonnonvakioita, ne ovat seuraavia: nuoriso on aina pilalla, sukupolvi sukupolven jälkeen. Rakastuminen on hullua. Kahden luovan ihmisen rakastuminen vasta hullua onkin. Luovuuden, herkkyyden ja mielen järkkymisen raja on joskus ohut, joskus olematon. Ja ihmiset, niistä jää aina jälki.

Syysprinssissä (1996) Anja Kauranen (nyk. Snellman) kuvaa hänen ja kirjailija Harri Sirolan rakkaustarinan. Kirjan todenperäisyys ei ole mikään salaisuus, tositapahtumiin viitataan jo esipuheessa. Syysprinssi on rakkaustarina, erotarina ja sukupolviromaani. Se on tarina mielen järkkymisestä, masennuksesta ja kasvusta aikuiseksi, se on tarina kirjoittamisesta, 1980-luvun alusta ja punkista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Teoksen kehyskertomuksessa kertoja tapaa vuosien jälkeen Syysprinssin uudelleen. Sairastelu ja sähköhoito ovat heikentäneet Syysprinssin muistia, joten kertoja alkaa käydä läpi heidän tarinaansa, kertoa rakkaustarinaa, joka sai alkunsa kun runotyttö suoraan humanistisesta tiedekunnasta tapasi kulttuuriklubilla kohutun esikoiskirjailijan.

Sinulla on ihana lause, runotyttö sanoi esikoiskirjailijalle.

Rakkaustarina syttyy uuden vuosikymmenen ensimmäisenä syksynä. Syysprinssi ja runotyttö ovat mukana perustamassa Virhe-nimistä kulttuuriyhdistystä, joka julistaa lehdessään punkin ilosanomaa, suututtaa ihmisiä oikealta ja vasemmalta, tekee pesäeroa edellisiin sukupolviin. Tapahtumien näyttämöinä ovat vallatut talot, baarit ja kulttuuriklubit, kosteat illanvietot ja Syysprinssin sotkuinen kellarikämppä. Ja yliopisto, vanha kunnon yliopisto.

Moni yliopiston kuppilassa Virhettä myyneistä ja pöyristyttäviä karkeuksia ladelleista punkkaritytöistä oli käynyt Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön terapiassa harjoittelemassa estoista vapautumista ja ilmiselvästi päässyt ainakin suullisen manifestaation tasolle.

(Nuoriso, se on aina pilalla.)

Punkin lisäksi runotytöllä ja Syysprinssillä on rakkaus; rakkaus, himo ja kirjoittaminen. Rakastavaiset kirjoittavat yhdessä, avustavat aikakauslehtiä, kirjoittavat huvikseen yleisönosastokirjoituksia, heittelevät ilmaan sanoja, välimerkkejä, aiheita, kirjoittavat toisilleen lappuja, joissa on havaintoja, päähänpistoja, runoja, mitä vain. Toinen vauhdittaa toisen ajatusta, tekstejä syntyy kuittien taakse, sätkäpapereille, kaikkialle.

Minä en ole koskaan kokenut mitään tällaista, me kerroimme toisillemme yhä uusin sanoin.

Kirjan parasta antia ovatkin kirjoittamisen ja ruumillisuuden kuvaukset. Kauranen kuvaa tarkkanäköisesti ja herkin sanankääntein yhdessä ja toiselle kirjoittamista, ruumiillisuutta ja halua, sitä, kuinka kiihkeästi ja yksityiskohtaisesti rakastuneet haluavat toistensa kehoja tutkia.

Kauniista kielestä ja tarkoista havainnoista huolimatta teos ei ollut parhaimpia lukukokemuksiani. Siitä puuttui jännite, tapahtumat kävivät raskassoutuisiksi. Teoksen luonne dokumenttina tai muistelmana toki sallii tällaisen muodon, mutta minä tahkosin viikkokaupalla näinkin lyhyttä teosta, koska tarinana se ei imaissut mukaansa.

Koska takakansi ja kehyskertomuskin jo paljastavat, että Syysprinssistä ei tullut kertojan lasten isää, voin minäkin sen paljastaa. Lopulta pariskunta repii itseään irti toisistaan. Runotyttö kasvaa itsekseen, Syysprinssi vajoaa syvemmälle depressioon. Vihaisina he tiuskivat toisilleen, syyttävät sanojen, lauseiden ja ideoiden viemisestä. Uhkaavat olla kirjoittamatta toisistaan enää koskaan.

Pariskunnan kipeä ja raastava ero on yksi ilmentymä heidän rakkautensa hulluudesta ja voimakkuudesta. Teosta kannattaakin lukea rakkaustarinana, nuoruuden vimman ja luovuuden kuvauksena. Sellaisena se puolustaa paikkaansa, vaikka juonellisesti tässä ei suuriin sfääreihin ylletäkään.

Ps. Lukuhaasteen yhtenä kohtana on klassinen rakkausromaani. Minä sijoitan Syysprinssin siihen, koska kyseessä on vähintäänkin uusklassikko – julkaistiinhan siitä tänä syksynä elokuvakin.

Laura Lindstedt: Oneiron

Jos Murakamin 1Q84 oli vaikea purkaa osiin, ei Finlandia-palkittu Oneiron (Laura Lindstedt, 2015) ole yhtään helpompi tapaus. Oneiron on jopa hankalampi, koska siitä on jo kirjoitettu niin paljon. Voinko edes sanoa mitään tuoretta, mitään uutta, mitään sellaista, jota ei vielä olisi sanottu?

Ehkä voin aloittaa kuvailemalla omaa lukukokemustani. Olin tyhjentänyt mieleni huolellisesti ennakko-odotuksista, onnistunutkin siinä melko hyvin. Toki tiesin Oneironin olevan se kuuluisa ja palkittu fantasia kuolemanjälkeisistä sekunneista, olevan jotain täysin poikkeavaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja niinhän se olikin. Sehän oli hämmentävä, huikea, määritelmiä pakeneva – ja pakkohan teoksen on paeta määritelmiä, kun siinä kuvataan sellaista, jota ei ehkä ole tai josta ei voi tietää mitään, jossa ei ole aikaa tai tilaa, ei edes ruumista. Pelkkää valkoista, jossa ihmisistä tulee jonkinlaisia mentaalisia representaatioita. Jossa ruumiilliset tarpeet hiljalleen sammuvat. Jossa ei ole ylä- tai alapuolta, selkeää pintaa liikuttavaksi, aikaa, kieliä, tarvetta hengittää.

Tilaa, tai pitäisikö sanoa tilatonta tilaa, ja seitsemän naista siinä tilassa. Ja tältä se tuntuu Ulrikesta, viimeisestä:

Istut nyt mukavassa, upottavan pehmeässä penkissä, jossa painontunne lopullisesti katoaa. Elokuva on alkamassa, valkokangas on valoa täynnä jo ennen kuin filmi on lähtenyt pyörimään. Mutta tällä kertaa kangas ei täyty yksinomaan valosta, sillä projektorin filmiporttiin on tarttunut roskia. Säriseviä, tuulettimen puhurissa huojuvia haituvia. Lasket ne aikasi kuluksi. Niitä on kuusi kappaletta. Karvoja koneenhoitajan rystysistä? Kämmenkarvojako ne ovat? Älä kuitenkaan ajattele miehiä nyt. Katso herkeämättä kirkasta valkoista kangasta, ja kuutta haituvaa siellä. Ne ovat huojuneet riittävän lähelle, ja uskottava se on: naisia joka ainoa.

Niin, naiseus. Naisruumis, se on yksi teoksen kantavista teemoista. Ruumiintoiminnot sammuvat hiljalleen, ja ruumiin pettäminen, tapaturma tai sen kokema väkivalta ovat ajaneet naiset tuohon valkoiseen.

Valkoisessa ei ole mitään, mihin tarttua, mutta aina on saapumisjärjestys. Se on heille tärkeä. Ensin on anoreksian riuduttama amerikanjuutalainen performanssitaiteilija Shlomith, sitten hölösuinen alkoholiongelmainen Polina Moskovasta. On brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina kaksoset vatsassaan. Sitten vielä syövän väsyttämä Wlbgis Hollannista, valokuvamallin urasta haaveileva nuori Maimuna Dakarista ja viimeisenä nuorin, kaunis Ulrike Mozartin syntymäkaupungista. Ulrike, vasta 17-vuotias. Juuri niin viaton kuin viimeksi tulleet tapaavat olla.

Miksi he ovat tuolla? Miksi juuri he? Ja miten he päätyivät valkoiseen?

Kun mikään ei ole varmaa, on vain tarinoita ja naisten teoria siitä, että ehkä he ovat kuolleita. He kertovat toisilleen elämästään, yrittävät muistaa ja ymmärtää, miten ja miksi ajautuivat valkoiseen.

Tarinallisuus onkin yksi teemoista: ihmisillä kun on tarve tarinallistaa elämäänsä, ymmärtää sitä narratiivien kautta. Ajattomuudessakin voi tarttua tarinoihin ja muistoihin, joiden avulla todellisuutta voi yrittää jäsentää, joita pitkin voi kurottaa kohti toisia. Ylipäätään on tärkeää tarttua johonkin ja luoda järjestystä; vaikka rakentaa valkoiseen koti, muodostaa kodille selkeät rajat vaatekappaleista.

Tarinat, ne ovat ydin. Ne jäävät kun ruumis lähtee. Oneironissa naisruumis on moninainen. Se on synnyttänyt, se on raskaana, sen voi nälkiinnyttää tahdonvoimalla tai se joutuu raiskauksen ja murhan uhriksi. Se on toimija ja kohde, subjekti ja objekti, ja lopulta kuitenkin vain kuori jollekin muulle. Mielelle. Sielulle. Kertomuksille.

Päähenkilöiden elämäntarinat, teoriat kuolemasta ja kuolemanjälkeisyydestä sekä tieteelliset katkelmat ruumiintoiminnoista nivoutuvat fragmentaariseksi ja huikeaksi kokonaisuudeksi. Proosatekstin seassa on lehtileikkeitä, Shlomithin luentokäsikirjoitus anoreksian ja juutalaisuuden suhteesta, kansansatua, pitkiä monologeja ja vaikka mitä muuta. Sekä teoksen muoto että merkitys ovat moninaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Ensimmäinen lukukerta jättää haukkomaan henkeään, toisella kerralla teoksesta avautuisi varmasti vielä paljon uutta.

Mutta loppu koittaa kuitenkin, sekä Oneironille että ruumiille. Hiljalleen paljastuu, mitä kenellekin kävi. Kenen keho uupui sairauden takia, kuka kohtasi väkivaltaa, kuka joutui tapaturmaan, miten meille tuttu maailma päättyi kenenkin kohdalla.

Jos voisin sanoa, sanoisin: Rauhoittukaa. Olen kuollut.

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Palailen jälleen kirjapostausten pariin. Lukuhaaste etenee hitaasti mutta varmasti – ehkä joskus vuosien päästä olen todellakin kahlannut sen loppuun. Nyt täyttyi haasteen kolmas kohta: vuonna 2015 ilmestynyt kirja.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi sijoittuu 1960-luvulle. Sen keskiössä on kaksi erilaista naista asemansa vankeina: Vuokko on onneton edustusrouva kauniissa kodissa, Aune uskonnollisessa perheessä varttunut vanhapiika, jonka urakehitys on pysähtynyt. Molemmat naiset ovat loukussa kulisseissaan, joista kirjoitetaan pikkutarkasti huonekaluineen ja sisustustavaroineen. Aunen ja Vuokon maailma näyttää sekä sisäisesti että ulkoisesti ahtaalta.

Kirjan suuria teemoja ovat naisen asema, kielletty rakkaus ja kulissielämä. Siveys- ja moraalisäännöt ovat tiukkoja, avioerot skandaaleja. Kontrastina Aunen ja Vuokon todellisuudelle toimivat Vuokon teini-ikäiset tyttäret, joiden elämä näyttäytyy vapaamielisempänä.

honkasalo6

Naisen asemaa äitinä, objektina, sihteerinä ja edustusrouvana korostavat myös lukuisat kauneudenhoitorituaalit. Nilkkoja tulisi voimistella, voiteet levittää alhaalta ylös, jotta kasvot eivät alkaisi roikkua. Tummuneita kyynärpäitä pitäisi hangata sitruunanpuolikkaalla, muodot kuroa kasaan palleatukiliiveillä. Ennen juhlia Vuokko jättää ateriat väliin: vain kahvia ja pillereitä, savukkeita ja yksi konvehti, joka olisi kyllä saanut jäädä syömättä.

Kirjan ajankuva on ihastuttava, ja sen loppuhuipennus toimiva. Huipennusta joutuu kuitenkin odottelemaan, ja teoksessa olisi ollut hieman varaa tiivistämiselle. Usean Honkasalon kirjan lukeneena myös kirjoittajan maneerit alkavat pistää silmään: metsänpeitto ja muut dramaattiset kielikuvat on nähty ennenkin.
Silti tämä kirja on parasta Honkasaloa. Suosittelen sitä leppoisiin iltapäiviin ja kahviloihin sekä hoidoksi akuuttiin aikamatkakuumeeseen.

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM