Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Ulla Donner: Spleenish

Sarjakuvat ja sarjakuvaromaanit ovat minulle melko vieras genre. Ehkä juuri siitä syystä vuoden 2015 (hehheh) lukuhaasteessa on vielä sarjakuva-albumin tai -romaanin kohta täyttämättä – vaan eipä ole enää!

Bongasin Ulla Donnerin Spleenish -sarjakuvaromaanin (2017) Lauran blogista, ja kun Laura vielä mainitsi tekstissään sanat sukupolvikokemus, itseironia ja y-sukupolvi, ajattelin tässä olevan se sarjakuvaromaani, johon kannattaa tarttua. Ja niinhän tässä olikin.ulla-donner-spleenishSpleenishin päähenkilö ymmärtää muiden nuorten ja lupaavien keskellä, että oma parasta ennen -päivämäärä on mennyttä. Hänellä ei ole työn alla poikkitaiteellisia prokkiksia, pikku videoduunia, ruokablogia, seuraavaa sukupolviromaania eikä mitään muutakaan. Taidenäyttelyt ja kotibileet alkavat vaikuttaa kaoottisilta ja tyhjänpäiväisiltä, sosiaaliset tilanteet välteltäviltä. Päähenkilö menettää drivensä ja vetäytyy kotiin ja yrittää ymmärtää ongelmaansa.

Miten y-sukupolven edustaja sitten ratkaisee ongelmansa? Menemällä Googleen. Niinpä hän menee Googleen – ja tekee sen monesti. Alkaa matka kohti hyvää elämää, tai ainakin yrittämistä, vaikka oikeasti huvittaisi vain maata kotona ja selata internetiä.ulla-donner-spleenish-2Spleenish on ironinen tutkielma y-sukupolven ongelmista: mitä tehdä, kun ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin? Miten jatkaa suorittamista, jos sai burnoutin tiistaina, miten sulattaa se, että uniikista lumihiutaleesta tulikin aikuisena ihan tavallinen hiutale? Mikä estää tulemasta mahdollisuuksien ihmiseksi? Mukana pyörivät kaikki tämän vuosikymmenen klassikot: Tinder, Fafa’s, gluteeni, dinnerit, vasemmiston haasteet, älypuhelimella roikkuminen, 10 000 tunnin sääntö ja fitness.

Naurattaa.

Teoksen voimakas puna-valkoinen visuaalinen ilme jakaa varmasti mielipiteitä, mutta minuun se iski. Samoin kuvakerronta onnistuu hyvin: bileistä ja näyttelyistä kertovat sivut ovat kaoottisen täynnä tekstiä ja kuvaa, kun taas välillä lähes tyhjät sivut ja aukeamat kertovat pysähtyneisyydestä ja ahdistuksesta. Teoksen rytmi ja rakenne ovatkin varsin onnistuneita, ja kuvakerronnasta ja tekstistä tulee eheä kokonaisuus, joka samalla naurattaa että vetää vakavaksi.

Olen Donnerin kanssa samaa ikäluokkaa ja varmasti myös saman koulutetun kaupunkilaisen punaviherkuplan sisällä. Siksi teos puhuttelee, osuu lähelle. Kohderyhmän ulkopuolisia se tuskin ravistelee samalla tavalla.

Mutta tiedoksi y-sukupolven edustajille: tässä olisi teille tällainen sukupolvikokemus tutustuttavaksi.

  • Ulla Donner: Spleenish (2017)
  • Suomentanut: Sinna Virtanen
  • Schildts & Söderströms

 

Millaista on kirjallisuuden opiskelu yliopistossa?

kirjallisuuden-opiskelu

Aiemmin kirjoitin suomen kielen yliopisto-opinnoista, ja postauksen herättämän keskustelun perusteella päätin kirjoittaa opiskelukokemuksistani enemmänkin. Yliopistossa kun oppiaineita riittää, ja usein ne omaan tutkintoon kuulumattomat aineet oppisisältöineen jäävät hyvin vieraiksi.

Suomen kielen opiskelun lisäksi tiedän toiseksi eniten kotimaisen kirjallisuuden opiskelusta. Se oli alkuperäinen pääaineeni, ja suoritin kotimaisesta kirjallisuudesta perus- ja aineopinnot sekä pari muuten vaan kiinnostavaa ekstrakurssia.

Vaikka kotimaisen kirjallisuuden opinnot ovat ehtineet muuttua omien opiskeluaikojeni jälkeen, nopean vilkaisun perusteella perussisällöt ovat samoja: kirjallisuuden klassikoita, nykykirjallisuutta, kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia ja kirjallisuushistoriaa.

Suuret sivumäärät tekevät kotimaisen kirjallisuuden opinnoista melko työläät. Vertailun vuoksi: kun pystyin valtiotieteellisessä saamaan 5 opintopistettä lukemalla ja tenttimällä pari teoriakirjaa, saatoin kirjallisuuden opinnoissa saman opintopistemäärän eteen lukea kasan kaunokirjallisuutta, jonkin teoriakirjan, kirjoittaa pari esseetä ja käväistä tentissä.

Kotimaisen kirjallisuuden perusopinnot: syvään päähän klassikoiden kanssa

Kun aloitin opinnot Helsingin yliopistossa, ensimmäisen syksyn perusopintoihin kuului kaksi 10 opintopisteen jättikurssia. Toisella niistä luettiin noin 30 kotimaista romaania rinnakkain kirjallisuushistorian kanssa. Toisella kurssilla perehdyttiin proosan ja lyriikan teoriaan ja analyysiin ja tehtiin paljon esseitä ja muita tehtäviä.

Se oli aika kylmä suihku hämmentyneelle fuksille.

Nykyään jättikursseja on pilkottu osiin. Se on kiva juttu pienempien kokonaisuuksien vuoksi ja ihan vain siksi, että jos joutuisi keskeyttämään kurssin, ei menettäisi 10 opintopisteen pottia kerralla.

Pilkkomisesta huolimatta perusopintojen idea ja sisältö on kuitenkin sama: saada perustiedot suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteistä sekä harjaantua analysoimaan kirjallisuutta.

Aineopinnot: Raamattu ja pari muuta kirjaa

Aineopintoihin jatkoin vielä pääaineopiskelijan statuksella, ja siksi niihin kuului teoriapraktikum. Siinä perehdyttiin syvällisemmin kirjallisuudentutkimuksen teorioihin ja tutkimusmenetelmiin, ja samalla tarjottiin välineitä edessä olevaa kandidaatintutkielmaa varten. Sivuaineopiskelijat selviävät pääaineopiskelijoita vähäisemmillä teoriaopinnoilla.

Teoriaopintojen lisäksi yksi iso kokonaisuus aineopinnoissa käsittelee kirjallisuuden lajeja ja tyylikausia. Tyypillisesti näillä kursseilla luetaan noin 10 kaunokirjallista teosta tietystä lajista tai tyylisuunnasta sekä niihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Itse napsin näistä kursseista kaikkea mielenkiintoista, kuten nykykirjallisuuden, yhteiskunnallisen kirjallisuuden, lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja sotienjälkeisen modernismin. Istuin myös jonkin lyriikantutkimuksen kurssin.

Yksi työläimpiä ja samalla sivistävimpiä kursseja oli legendaariset mittasuhteet saavuttanut kurssi Raamattu ja kirjallisuus, jota kuvataan tutkintovaatimuksissakin melko työlääksi. Kurssilla luetaan Raamattu lähes kokonaisuudessaan ja sen rinnalla sitä kommentoivia ja siihen viittaavia kaunokirjallisia teoksia. Teoriapuolella käydään läpi Raamatun syntyä ja historiaa, ja aamuyön tunteina kirjoitetaan kirjallisuusesseitä hikoillen.

Kurssi oli, ja on edelleen, yksi yliopistourani sivistävimpiä, mielenkiintoisimpia ja no, tuskallisimpia. Palkintona siitä saa kokonaiset viisi opintopistettä.

Miksi opiskella kirjallisuutta?

Kirjallisuus sopii sivuaineeksi moneen tutkintoon – kaverini ovat todistaneet sen soveltuvan myös pääaineeksi. Kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se sivistää niin paljon, että haluan sanoa sen uudestaan: kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se avaa uusia näkökulmia ihmisyyteen, kieleen, kulttuurihistoriaan ja meitä ympäröivään yhteiskuntaan. Se antaa välineitä kirjallisuuden analysointiin ja kirjallisuutta ympäröivien juttujen ja asioiden hahmottamiseen, ja samalla se antaa valmiuksia kaiken kyseenalaistamiseen ja kriittiseen ajatteluun.

Kirjallisuus on hieno taidemuoto, joka auttaa ymmärtämään itseään, muita ja ympäröivää maailmaa. Koska se on taidemuoto, sen  välineellistäminen tuntuu vähän hassulta. Silti kirjallisuudesta voi löytää myös hyötynäkökulman: kirjallisuus paljastaa paljon arvokasta ihmisistä ja ympäristöstään. Kirjallisuus kuvaa, analysoi ja piikittelee ympäristöään, ja sen lukeminen kehittää ajattelua, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja. Hyvä kirjallisuudentuntemus mahdollistaa myös vaikka hyvien kirjavinkkien jakamisen ja siten lukemisen ilosanoman levittämisen. Ja lukutaito, se on tärkeä juttu. Se harjaantuu vain lukemalla.

Mitä kirjallisuuden opiskelijasta tulee isona?

Minusta tuli isona kirjallisuuden sivuaineopiskelija, joten joku oikea kirjallisuuden maisteri varmasti osaisi vastata tähän minua paremmin. Kuitenkin omassa aineyhdistelmässäni (suomen kieli, kotimainen kirjallisuus, sosiologia, viestintä, sukupuolentutkimus + jne), on varmasti samankaltaisuuksia myös monen kirjallisuutta pääaineenaan opiskelleen kanssa.

Tyypillisiä urapolkuja kirjallisuuden maistereille ovat esimerkiksi äidinkielen opettaja, kirjasto- ja kustannusala, toimittaja, tiedottaja ja erilaiset kulttuurialan ja -järjestöjen hommat. Sivuainevalinnat, sattumat ja omat kiinnostuksenkohteet tietenkin vaikuttavat urapolkuun.

Työelämä muuttuu nopeasti, ja uusia ammatteja syntyy hurjaa vauhtia. Siksi opintojen alussa on vaikea sanoa, millaiseksi maailma ja työelämä on opintojen loppuvaiheessa muotoutunut. Kirjallisuuden opiskeleminen antaa hyvän pohjan oppimiselle, laajojen kokonaisuuksien jäsentämiselle sekä luovalle ja kriittiselle ajattelulle. Hyödyllisiä taitoja kaikki.

Anekdoottina kerrottakoon, että kun aloitin opintojani luulin, että minusta tulisi isona runoilija. Ei tullut, ainakaan päätoimista sellaista. Sen sijaan tungin kyllä runojani esimerkiksi entisen työpaikkani henkilöstölehteen, ja välillä tähän blogiinkin. Runous on siis edelleen minun juttuni, ja kirjallisuuden opinnoista sain valtavan hyvän pohjan myös kirjoittamista varten.

Millaisia opiskelukokemuksia sinulla on?

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

5 x kotimaiset kirjasuosikit

Välillä uusien kirjojen lukemisen sijaan tekee hyvää muistella vanhoja. Moni kirja kestää useamman lukukerran ja herättää eläviä muistoja mieleen – muistan vieläkin, kuinka intensiivisesti luin Täällä Pohjantähden alla -sarjan kakkososaa ja samalla menetin sen sisällissota- ja vankileirikuvausten takia yöuneni.

Oliko se vaikuttavaa kirjallisuutta? Kyllä vain. Joten, Täällä Pohjantähden alla ja muut vaikuttavat kotimaiset, olkaatten hyvät:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on aina ollut minulle se suurin suomalainen teos, jonka pariin myös palaan säännöllisesti. Se on sekä laadukas historiallinen romaani että tarkka ihmiskuvaus. Samalla se kertoo minulle omasta taustastani. Olen varttunut hämäläisellä maaseudulla, ja niin vaan moni asia romaanisarjan maailmassa tuntuu vieläkin kovin tutulta.5 kotimaista kirjaaLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Säädyllinen ainesosa oli parhaita vuonna 2016 lukemiani kirjoja. Se kuvaa vivahteikkaasti ja hienopiirteisesti sotien jälkeistä Suomea ja naisia sukupuoliroolien puristuksessa. Säädyllinen ainesosa jatkaa töölöläisten perhedraamojen kaanonia. Niiden äiti on Helvi Hämäläisen romaani Säädyllinen murhenäytelmä – ei huono kirja sekään.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

Ei minulta mitään puutu käsittelee jatkuvan kasvun mahdottomuutta massiivisiksi paisuvien suviseurojen kautta. Kaikkien aikojen suurimpien suviseurojen keskelle rakentuu paitsi jättisuuri teltta, myös kokonainen pienoisyhteiskunta erilaisine ihmiskohtaloineen. Ironiastaan ja vedenpaisumuskertomuksestaan huolimatta teoksessa on myös lempeyttä.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Monika Fagerholm taitaa sekä mystisen ja kiehtovan kielen että tarkkanäköisen naiskuvauksen. Amerikkalainen tyttö on kerroksellinen romaani paitsi eräältä  pikkupaikkakunnalta kuolleena löytyneestä amerikkalaisesta tytöstä että seudun muista tytöistä ja naisista kohtaloineen ja kasvukipuineen. Kirjan arvoituksellinen tunnelma jää resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa.

Tove Jansson: Mikä tahansa Muumikirja

Minä olen monen ysärilapsen tavoin kasvanut Muumien parissa. Ensin oli tv-sarjat, elokuva ja sitten lopulta vähän vanhempana itse kirjat. Muumikirjat jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen, ja ne tarjoavat ajateltavaa isommalle ja pienemmälle lukijalle.  Taikatalvesta voit lukea kirjoituksen täältä.

Mitä kotimaisia suosikkeja sinulla on?

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa

Kun olin koulussa, minulla ei ollut unelmahommaa. Tunsin sen takia suurta tuskaa ja epävarmuutta. Moni asia kiinnosti ja pärjäsin kaikissa aineissa yhtä hyvin – paitsi kuvaamataidossa, koska no, jotkut eivät vain opi piirtämään. En koskaan tiennyt, mitä minusta tulisi isona. Joka kerta, kun joku kysyi haaveammattia tai tulevaisuudensuunnitelmia, ahdistuin. En minä tiedä, vastasin, vaikka oikeastaan tiesinkin. Minä halusin kirjoittaa, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Se ei tuntunut oikealta työltä.unelmahommissaKunnes sitten kävi niin, että kirjoittamisestakin tuli oikea työ. Kukaan ei vain ollut keksinyt sisältömarkkinointia silloin, kun tuskailin ammatinvalintaa 9. luokalla. Bloggaamistakaan ei oikeastaan ollut silloin olemassa nykymuodossaan, eikä montaa muutakaan viimeisen 10 vuoden aikana syntynyttä työtä.

Työtehtävät ja -tavat ovatkin muuttuneet valtavasti. Harrastuksestaan voi tehdä työn ja töitä voi tehdä samalla, kun kiertää ympäri maailmaa. Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat tästä paljon esimerkkejä kirjassaan Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017).

Teos käsittelee nimensä mukaisesti unelmahommia ja sitä, miten niihin pääsee. Rämö on toimittaja, designkaupan pitäjä, matkailuyrittäjä ja ammattibloggaaja. Valtari on ammattibloggaaja, toimittaja ja tuottaja. Molemmat ovat onnistuneet kokoamaan erilaisista palasista itselleen unelmauran, ja unelmahommat joustavat siten, että niitä voi tehdä vaikka Balilta.

Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia: yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni, ja neljäs kortti esittelee minut designkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.

Miten unelmahommiin pääsee?

Unelmahommiin ei pääse tuosta vain. Uran alussa joutuu tekemään kompromisseja kartuttaakseen kokemustaan. Pitää tunnistaa omat erityistaitonsa ja vahvuutensa ja olla sitkeä. Vahvuuksien ja itselle merkityksellisten asioiden miettimistä varten kirjassa on pohdintatehtäviä.

Rämön ja Valtarin teksti on helppolukuista, ja se onnistuu tekemään yksityisestä yleistä.  Erityisesti minulle jäi mieleen Valtarin kuvaus epätoivostaan työvoimatoimiston tiskillä ja siitä, kuinka kirjoittamistyöt lähtivät sen jälkeen hiljalleen luistamaan. Unelmahommissa todella on inspiroiva ja valaa uskoa lukijaansa.

Teoksessa on kiitettävästi käytännön esimerkkejä oman työn hinnoittelusta, aikatauluttamisesta ja suunnittelusta. Ne ovat tervetulleita aikana, jona yrittäjyys ja projektityö lisääntyvät, mutta konkreettiset esimerkit vaikkapa siitä laskutuksesta puuttuvat.

Rämön ja Valtarin kuvaama työnteon tapa on elämäntapa, ja työn ja vapaa-ajan rajat häilyvät. Jos on unelmahommassaan ja kokee tekemisensä merkitykselliseksi, se ei haittaa. Unelmaduunarinkin pitää silti muistaa huolehtia jaksamisestaan.

Onko ok, jos ei ole unelmatyötä?

Haluan kehittää merkityksellisyyden ajatusta hieman pidemmälle. Merkityksellisyyden ei ole pakko löytyä työstä, eikä kaikilla ole uraan liittyviä tavoitteita tai unelmia. Kaikilla ei ole sellaisia unelmia, joita toteuttamalla voisi tulla taloudellisesti toimeen. (Omat tällaiset sivu-unelmat: runojen kirjoittaminen, opiskelu, metsässä hengailu ja kissanpentujen paijaaminen päivittäin.)

Jos työ on sinulle vain työtä ja unelmasi ovat jossain työn ulkopuolella, se on ihan ok. Siksi kannattaa pyrkiä löytämään hyvä kompromissi, jossa omalle unelmatekemiselle, kuten perheen kanssa ajan viettämiselle tai puutarhanhoidolle, on tarpeeksi aikaa.

Tärkeintä on, että oman tekemisensä kokee mielekkääksi ja merkitykselliseksi ja että elämässä on tilaa tekemiselle, jolla on väliä – oli se sitten työtä tai jotain muuta.

Hyvä kiertämään

Lopuksi haluan kertoa tarinan siitä, miten päädyin lukemaan Unelmahommissa-kirjaa. Sarkasmia ja shampanjaa -blogin Riina oli kirjoittanut teoksesta, ja minä syöksyin kommentoimaan postausta kiinnostuneena. Riina tarjoutui pistämään hyvän kiertämään ja lähetti kirjan minulle postissa. Samalla hän toisti kirjassakin esitettyä oppia verkostojen ja jakamisen tärkeydestä.

Muiden auttaminen auttaa itseäkin ja kaveria kannattaa aina jeesata, eikä verkoston vaikutusta voi vähätellä. Siksi minäkin pistän kirjan nyt kiertämään kaveriporukkaani.

Mikä sinun unelmahommasi on?

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

Ronja Salmi – Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta (2017), joka sisältää nimensä mukaisesti 12 keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. 12 erilaista kirjoittajaa poliitikosta kirjailijaan, tubettajista journalistiin. Vaikka genret ja ilmaisukanavat vaihtelevat, kaikkia haastateltuja yhdistää sama työväline, kirjoittaminen.

Tavoitteena on pikemminkin muuttaa kirjoittamisella omaa elämäänsä ja mahdollisesti tehdä samalla muiden elämästä parempaa.Samuli Putro

12 tarinaa kirjoittamisesta

En ole hetkeen lukenut mitään kirjaa tällaisella intohimolla. Ahmin siitä puolet eräänä varhaisena aamuna ennen töitä, puolet seuraavana päivänä. Teksti soljuu, käy syvällä, tarjoaa oivalluksia ja vertaistukea: joku muukin painiskelee joskus häpeän tai blokin kanssa, kävelee päämäärättä ja kärsii tylsyydestä.

Että joku muukin.

Vaikka jokaisen persoona, tyylilaji ja kanava vaikuttavat työtapoihin ja ajatuksiin siitä, mitä kirjoittaminen on, löysin kaikista jotakin samaistuttavaa. Samalla sain paljon uutta. Uusia tapoja ajatella, järjestelmällisyyttä, jota ihmetellä (itse kirjoitan kyllä säännöllisesti, mutta en mitenkään järjestelmällisesti).

Sitten nousi esiin teemoja, jotka erityisesti resonoivat. Ulkopuolisuuden tunteesta kertoivat monet, kuten räppäri Paperi T ja kirjailija Emmi Itäranta. Ulkopuolinen tarkkailija löytää paljon havaittavaa, paljon kirjoitettavaa.

Ulkopuolisuudesta huolimatta teksti on myös kädenojennus muille. Stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström ajatteli kirjoittamisen juuri kommunikaationa – niin minäkin sen koen; tapana jäsentää maailmaa, tapana kommunikoida ja luoda yhteyksiä, tapana olla.

Sitten on vielä uteliaisuus. Journalisti Reetta Räty puhui uteliaisuudestaan ja suuresta tarpeestaan ymmärtää, miten maailma toimii. Se minuakin on aina vaivannut, pelko siitä, että en vaan ehdi ymmärtää tätä kaikkea.

Kirjoittaminen on minulle tapa hallita ymmärtämättömyyteen liittyvää pelkoa ja silloin kun kirjoitan, minulla on olo, että tulen ymmärretyksi. – bloggaaja Eeva Kolu

12 tarinaa kirjoittamisesta 2
Laura Mendelin kuvasi kirjoittajat. Kuvassa teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Milja Sarkola.

Minä haluan vielä sanoa: tarinat ovat voimakkaita, formaatista riippumatta. Tarinoita on ollut aina, kertominen on osa ihmisyyttä. Me tarinallistamme itseämme, elämäämme, sukuhistoriaamme. Kirjoittamisella ja kerronnalla vaikutetaan, kosketetaan, ilahdutetaan, synnytetään merkityksiä ja rakennetaan siltoja – tai poltetaan niitä. Kynä on vahva, tämä kirja on vahva, tämä kirja on lohdullinen, innostava ja mielenkiintoinen.

Tartu siihen.

Myös Helmi Kekkonen, Bookishteapartyn Katri ja Kirjat kertovat -blogin Satu ovat kirjoittaneet kahdestatoista tarinasta.

Ps. meikkis scoretti tämän myötä vihdoin Lukuhaasteen ”tietokirja” -kohdan! Jes!

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

Seuraa blogia:

FACEBOOK      BLOGLOVIN      INSTAGRAM

Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel

Joskus luen kepeitä kirjoja välipalaksi, silloin kun en oikein jaksa muuta. Ne ovat kuin jakso lempisarjaa tai lasillinen kuohuvaa. Hulahtavat ohi nopeasti ja jättävät hyvän mielen. Siksi nappasin kirjastosta mukaani Henna Helmin nuortenromaanin Miisan kakoisaxel (2014). Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään kahden asian vuoksi: taitoluistelun ja lajityypin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yksi suosikkilajityypeistäni, koska se tuo uusia lukijoita kirjallisuuden luo, koska se on niin monimuotoista. Runoa, lorua, satua, realismia. Minä opettelin aikoinaan lukijaksi lukemalla Viisikoita, Seikkailu-sarjaa, Mystery Clubeja, Annoja ja Runotyttöjä. Siksi nappaan aina silloin tällöin mukaani kirjastosta jonkin uuden nuortenkirjan. Haluan tietää, mitä lajityypille kuuluu. Haluan tietää, mitä uusi lukijasukupolvi lukee.

photo_2017-04-17_19-27-07

Miisan kaksoisaxel kertoo taitoluistelua harrastavasta teini-ikäisestä Miisasta. Miisa on taitekohdassa: yläaste on juuri alkanut ja koulunkäynti on muuttunut haastavammaksi. Myös luistelutreeneissä vaaditaan enemmän, ja yhdestä elementistä, kaksoisaxelista, tulee Miisalle ylitsepääsemätön ongelma.

Hyppy ei vain onnistu. Se jää vajaaksi.

Kaksoisaxelin takkuaminen vaikuttaa koko identiteettiin ja Miisa alkaa pohtia, onko hän sittenkään hyvä luistelija. Onko hän luistelija ollenkaan? Ja jos hän lopettaisi, mitä hän sitten olisi?

Entisenä urheilijana ja entisenä teini-ikäisenä Miisan tunnot osuivat maaliin todella hyvin. Monta vuotta jatkuneesta harrastuksesta tulee identiteetti, jonka ympärillä vapaa-aika ja kaverisuhteet pyörivät. Oma urheilijaidentiteetti alkaa rakoilla, jos kaverit kehittyvätkin lajissa paremmin, jos oma osaaminen ei tunnukaan riittävän. Miisakin joutuu kysymään itseltään, kuka hän on ja riittääkö hän alkuunkaan:

Miisa oli aina pitänyt lopettajia jollain lailla heikkoina. Olihan hän harmitellut ääneen, kun oli kuullut kaverien päätöksestä ja joskus itkenytkin, kun hyvä kaveri oli viimeistä kertaa jäällä. Mutta kyynelten kuivuttua hän oli katsonut peiliin ja tiennyt olevansa vahvempi kuin nuo muut, jotka eivät enää jaksaneet käydä harjoituksissa tai halusivat mieluummin keskittyä tanssiin.

Olikohan kukaan lopettanut siksi, ettei vaan ollut riittävän hyvä?

Tarvitaan hieman epäonnea ja muutama mutka matkaan ennen kuin Miisa on valmis tekemään päätöksen. Samalla hän ymmärtää olevansa sama ihminen, luisteli hän tai ei – siinä kelpo opetus myös identiteettikriisin parissa painiville aikuisille.

Miisan kaksoisaxel on kirjana sellainen kuin pitääkin. Se seuraa siististi kaavaa: siinä on alku, keskikohta ja loppu, konflikti ja sen ratkeaminen, kasvutarina. Se on raikas ja hyvä lajityyppinsä edustaja, kirja, josta jää hyvä mieli, mutta joka ei mullista maailmaa. Miisan kaksoisaxel ei ole uusi nuortenkirjallisuuden klassikko, eikä se kurota kohti rankempia teemoja kuten vaikka Kira Poutasen anoreksiaa käsitellyt nuortenromaani Ihana meri.

Kyllä tätä silti nuorison edustajille voi suositella. Eli arvoisat z-sukupolven edustajat: nenä irti niistä älypuhelimista ja mars mars vaan kirjastoon vanhojen ja hyvien viihdeformaattien pariin. Kiitätte tätiä sitten myöhemmin tästä neuvosta.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.