Minna Rytisalo: Lempi

Minna Rytisalon esikoisromaani Lempi oli tapaus ilmestyessään, eikä syyttä. Kun vihdoin tartuin siihen, luin sen yhdeltä istumalta. Niin ei ole hetkeen käynyt. Luin niin kauan, että kesäilta pimeni ympäriltä, ja nykyään illat, ne ovat valoisia pitkään. Luin niin kauan, että oli ihan pimeää, lopetin vasta, kun viimeinen sivu kääntyi pois.

Kirjan takakansi kysyy kaksi kysymystä, joiden ympärille kertomus kasvaa: Kuka on Lempi? Mitä on lempi?rytisalo-lempiLempistä on moneksi. Hän on rakastettu, vihattu, kauppiaan tytär, vaimo, äiti, kaksoissisar, kaupunkilainen, josta tuli talon emäntä ja päähenkilö, joka kuitenkin jää sivuhenkilöksi kolmen ihmisen tarinaan. Vaikka jokainen kertoo Lempistä, hän ei tule kokonaiseksi, hänellä itsellään ei ole ääntä, ei, vaikka tarinoiden aikajana ulottuu sota-ajoista nykyisyyteen, ei, vaikka kertojia on kolme.

Miksi Lempi ei ole kertomassa tarinaansa itse?

Kun Lempi vielä oli, hän törmäsi isänsä kaupalla Viljamiin, jolla on oma maatila, eikä paljon muuta. Nuoret menevät naimisiin nopeasti, ja kokematon emäntä saa avukseen piikatytön auttamaan tilan töissä. Lapin sota pyöräyttää seesteiseltä näyttäneen asetelman uusiksi, ja Viljami joutuu lähtemään rintamalle. Kun hän palaa, Lempiä ei enää ole.

Viljami kertoo osuuttaan äänellä, joka on rakkautta, kaipausta, katkonaisia muistoja, kipua, sitä, kuinka elämän mittakaavassa lyhyet ajanjaksot voivat määrittää kaikkea jäljellä olevaa aikaa.

Yksi kesä. Yksi sellainen kesä ja puolikas vuosi, joka meillä oli, ja senkö pitäisi riittää koko elämäksi. Minun on parempi ajatella sitä kuin mitään muuta, se on ainoa mitä minulla on.

Viljamin jälkeen jatkaa Elli. Hänen äänensä on kovia kokeneen, emäntäänsä vihaavan piikatytön ääni, joka virtaa myrkkynä eteenpäin. Ellin kertomus on katkeruutta, kuorittuja perunoita, lantaa, jäisessä jokivedessä virutettuja lakanoita ja magneettisuutta, magneettisuutta se on. Ellin vuoro on intensiivinen, sitä ei malta jättää kesken, ja sivu sivulta kiertyy auki Lempin kohtalo.

Kyllä, minä toivoin kuolemaasi. Rukoilin sitä. Että ota Jumala pois tästä maailmasta tuo kirottu nakku ja kaupunkilaiskekkanokka, sähkövaloon ja radionkuunteluun tottunut kynsienviilaaja ja hienohelmahempuli.

Hieman etäämmältä kertomuksen lankoja kerii yhteen Sisko, kaksoissisar, jonka kerran niin vahva yhteys Lempiin katkeaa, kun sisarukset ajautuvat erilaisille urille: Lempi syrjäiselle maatilalle, Sisko saksalaisen sotilaan kihlatuksi. Rakkauden sijasta Siskoa odottaa nöyryyttävä kotiinpaluu, ja rakkauden olemus vaivaa Siskoa loppuun asti.

Asiat eivät aina mene niin kuin nuori ihminen toivoo, kaikkea muuta. Sitä voi luulla, että elämässä on jokin kaava tai järjestys, mutta ei sellaista ole, ei minulla ainakaan ole ollut. Aina kun olen kuvitellut jotain tapahtuvaksi, on käynyt toisin. Varsinkin yksityiselämässäni on ollut niin. Työuralla olen onnistunut ihan eri tavalla.

Sen lisäksi, että Lempi kietoo hypnoottisesti yhteen kolme erilaista näkökulmaa, se osoittaa, miten sattuma meitä heittelee. Se antaa äänen saksalaisten sotilaiden mukaan lähteneille suomalaismorsiamille, se osoittaa, kuinka ihmiset jäävät sotien ja yhteiskunnallisten mullistusten jalkoihin helposti, sinkoavat erilleen kuin hahtuvat jokaisena kesänä.

Samalla teos pohtii kateutta, rakkautta, kaipausta ja katkeruutta vahvalla kielellä ja monelta kantilta. Lempiä ja lempeä, joita aprikoi erityisesti rakkaudessa pettynyt kaksoissisar. Sisko etsii vastauksia kirjoista niitä löytämättä, rakentaa itselleen akateemisen uran, jättää tunteet taka-alalle. Kun vastauksia ei ole, on luotava elämä ilman niitä. Kun toista ei näe kokonaisena, ei edes tiedä, ketä rakasti.

Lempi on yksi upeimpia kirjoja, joita olen hetkeen lukenut. Se pitää otteessaan alusta loppuun ja jättää jälkeensä kysymyksiä, joihin saa miettiä vastauksia pitkään. Juuri näin hyvä kirjallisuus tekee, juuri tällaisten kokemusten takia minä luen.

  • Minna Rytisalo: Lempi, 2016
  • 234 s.
  • Gummerus

Kati Tervo: Iltalaulaja

Kati Tervon romaani Iltalaulaja kuvaa taiteilija Ellen Thesleffin viimeistä kesää Casa Bianca -kesähuvilalla Muroleessa. Vanheneva taiteilija palaa nuoruutensa huvilalle, muistelee, maalaa ja kokee kaikin voimin kesää. Avukseen hän saa nuoren maalaistytön Taimin, joka haaveilee taiteilijanurasta ja ihailee Elleniä, oman tien kulkijaa ja maailmannaista. kati-tervo-iltalaulajaNaiset ovat toistensa kontrasteja. Rohkea ja itsenäinen Ellen on viettänyt taiteilijaelämää Suomessa ja ulkomailla, arka Taimi varttunut hämäläisellä maaseudulla pelokkaan äidin ja sodasta palanneen, viinaanmenevän isän kanssa. Naisten elämänpiirit ja mahdollisuudet ovat erilaiset, mutta kesän aikana heidän polkunsa punoutuvat hetkeksi yhteen.

Teoksen kerronta on ilmavaa, ja sen lyhyet kohtaukset välittävät aina jonkin tunteen, muiston tai tapahtuman. Kokonaiskuva Ellenin vaiheista muodostuu hiljalleen palojen loksahdellessa kohdalleen. Teksti virtaa kuin ihmisen mieli, asiasta toiseen, menneestä nykyhetkeen, mutta ei kovinkaan usein tulevaan.

Ellen tarttui leveämpään vahvaharjaksiseen siankarvasiveltimeen ja pyöritti, sekoitti vanamoa paletilla. Keltaisenoranssia hän raapi veitsellä maalauspohjan pintaan. Siihen syntyi juonenkäänne, josta hän ei tiennyt, mihin se tulisi johtamaan. Hän oli tien päällä.

Ihan jokainen pala ei loksahda kohdalleen, ja Taimi varastaa fokuksen Elleniltä. Vaikka Taimi toimii oivana vastinparina Ellenille, osoittaa yhteiskuntaluokkien eron ja sen, että mahdollisuudet eivät ole kaikille samoja, olisi Ellenistä lukenut mieluusti enemmän – etenkin, kun Taimin kohtalosta kehkeytyy se melko tavallinen tarina.

Teoksen teksti on lumoavaa ja maalauksellista, välillä yhtä ekspressionistista kuin Thesleffin maalaukset. Romaanin kohtaukset haipuvat ja katoavat ilmaan kuin syksyksi vaihtuva kesä tai laimennettu värisävy. Ränsistyvä kesähuvila ja kohti päätöstään etenevä kesä kulkevat kuin käsi kädessä vanhenevan Ellenin kanssa ja säestävät tyylikkäästi tarinaa viimeistä huvilakesäänsä viettävästä taiteilijasta.

Päämäärää tärkeämpi on matka. Sitä nuori ei oivalla. Vanha sen ymmärtää. Ellen tiesi matkanneensa koko ikänsä ja tiesi saapuvansa kohta perille. Ei vielä, mutta kohta.

  • Kati Tervo: Iltalaulaja, 2017
  • 204 s.
  • Otava

Petri Tamminen: Suomen historia

Petri Tamminen haastatteli Suomen historia -romaania varten yli viittäsataa ihmistä ja rakensi tarinoista kokonaisuuden, joka on samalla sekä absurdi että järkeenkäypä läpileikkaus Suomen historiasta. Kerronta alkaa itsenäistymisvuodesta ja päättyy vuoteen 2016, ja matkan varrelle mahtuvat niin sodat, Armi Kuusela, maaltamuutto kuin matkapuhelimetkin.petri-tamminen-suomen-historiaParhaimmillaan tarinoissa onnistutaan kiteyttämään yhteen virkkeeseen koko maailma, ja tiivis ilmaisu osuu suoraan ytimeen, kuten näissä vuoden 1941 kertomuksissa:

Isä käveli maantiellä kirkolle päin, kääntyi vielä mutkassa ja heilautti kättään. Heitä jäi kotiin Savitaipaleen Monolan kylään äiti ja isoäiti ja neljä lasta. Ennen lähtöään aamuyön tunteina isä oli ajanut heinät alaniityn saarekkeilta aina maantienvieren pelloille asti.

Kamala sotia, kun on talvi ja kylmä, mutta oli sekin, että sotahommiin vaikka oli heinänkorjuuaika.

Siitä huolimatta, että tarinat eivät liity toisiinsa, teos on eheä; se on kansakunnan historia, jolla on yhtä monta kokijaa kuin kansalaistakin. Vuosikymmenten kuluessa Suomi jälleenrakentuu ja vaurastuu. Pinnalle pulpahtelee sellaisia asioita kuin kouluterveydenhuolto, lastenkasvatus, urheilumenestys, Kekkonen ja Mobira Talkman. 1990-luvulla kärsitään lamasta mutta myös eurooppalaistutaan kovaa vauhtia.

Osallistuin vaalivalvojaisiin, joissa maisteltiin samalla viinejä. Tuntui että yhdessä yössä Suomesta tuli osa Eurooppaa. Minä sitten innostuin siitä niin, että rupesin pitämään oikein viinipäiväkirjaa, ostin aina viikonlopuksi uuden jännittävän viinin. Aika pian se harrastus kyllä lopahti. Kun myöhemmin selailin sitä viinipäiväkirjaa, ne minun muistiinpanot oli hirmu lyhyitä ja joka toinen päättyi: ”Yllättävän hyvä valkkari.”

Vaikka kertomuksista hyvä kokonaisuus muodostuukin, ovat ne keskenään epätasaisia. Osa liikuttaa syvästi ja kestää monta lukukertaa, osasta ei jää sen kummempaa muistijälkeä. Silti jokin pienin yhteinen jaettava säilyy läpi teoksen, ja Tammisen vähäeleinen ja suoraan ytimeen osuva ilmaisutapa tukee eheän vaikutelman muodostumista.

Kaikesta hauskasta ja liikuttavasta huolimatta itselleni eniten ajattelemisen aihetta antoi 1950-luvun näkövinkkelistä sanottu kommentti, joka muistuttaa siitä, että elämä on pohjimmiltaan aika simppeliä – huolimatta siitä, että nykyään on aikaa kelailla kaiken maailman tasoja.

Se näin jälkeen päin tuntuu kaikkein köyhimmältä ja kummalliseltakin, että ei ollut erikseen sisäistä ja ulkoista todellisuutta. Maailma oli justiin se, mitä ikkunasta näkyy. Ei puhuttu läsnäolon voimasta tai henkisyyteen heräämisestä, ainakaan meidän kylällä. Herättiin navettaan ja mennä pöhkötettiin. Tavallaan sitä on ikäväkin. Nyt kun kaikessa on tasoja.

Toisten muistojen lukemisessa, ja vuorovaikutuksessa yleisestikin, parasta onkin se, että niistä saa aina jotakin ajattelemisen aihetta.

  • Petri Tamminen: Suomen historia (2017)
  • 157 sivua
  • Kustannusosakeyhtiö Otava

Ulla Donner: Spleenish

Sarjakuvat ja sarjakuvaromaanit ovat minulle melko vieras genre. Ehkä juuri siitä syystä vuoden 2015 (hehheh) lukuhaasteessa on vielä sarjakuva-albumin tai -romaanin kohta täyttämättä – vaan eipä ole enää!

Bongasin Ulla Donnerin Spleenish -sarjakuvaromaanin (2017) Lauran blogista, ja kun Laura vielä mainitsi tekstissään sanat sukupolvikokemus, itseironia ja y-sukupolvi, ajattelin tässä olevan se sarjakuvaromaani, johon kannattaa tarttua. Ja niinhän tässä olikin.ulla-donner-spleenishSpleenishin päähenkilö ymmärtää muiden nuorten ja lupaavien keskellä, että oma parasta ennen -päivämäärä on mennyttä. Hänellä ei ole työn alla poikkitaiteellisia prokkiksia, pikku videoduunia, ruokablogia, seuraavaa sukupolviromaania eikä mitään muutakaan. Taidenäyttelyt ja kotibileet alkavat vaikuttaa kaoottisilta ja tyhjänpäiväisiltä, sosiaaliset tilanteet välteltäviltä. Päähenkilö menettää drivensä ja vetäytyy kotiin ja yrittää ymmärtää ongelmaansa.

Miten y-sukupolven edustaja sitten ratkaisee ongelmansa? Menemällä Googleen. Niinpä hän menee Googleen – ja tekee sen monesti. Alkaa matka kohti hyvää elämää, tai ainakin yrittämistä, vaikka oikeasti huvittaisi vain maata kotona ja selata internetiä.ulla-donner-spleenish-2Spleenish on ironinen tutkielma y-sukupolven ongelmista: mitä tehdä, kun ahdistaa, vaikka kaikki on hyvin? Miten jatkaa suorittamista, jos sai burnoutin tiistaina, miten sulattaa se, että uniikista lumihiutaleesta tulikin aikuisena ihan tavallinen hiutale? Mikä estää tulemasta mahdollisuuksien ihmiseksi? Mukana pyörivät kaikki tämän vuosikymmenen klassikot: Tinder, Fafa’s, gluteeni, dinnerit, vasemmiston haasteet, älypuhelimella roikkuminen, 10 000 tunnin sääntö ja fitness.

Naurattaa.

Teoksen voimakas puna-valkoinen visuaalinen ilme jakaa varmasti mielipiteitä, mutta minuun se iski. Samoin kuvakerronta onnistuu hyvin: bileistä ja näyttelyistä kertovat sivut ovat kaoottisen täynnä tekstiä ja kuvaa, kun taas välillä lähes tyhjät sivut ja aukeamat kertovat pysähtyneisyydestä ja ahdistuksesta. Teoksen rytmi ja rakenne ovatkin varsin onnistuneita, ja kuvakerronnasta ja tekstistä tulee eheä kokonaisuus, joka samalla naurattaa että vetää vakavaksi.

Olen Donnerin kanssa samaa ikäluokkaa ja varmasti myös saman koulutetun kaupunkilaisen punaviherkuplan sisällä. Siksi teos puhuttelee, osuu lähelle. Kohderyhmän ulkopuolisia se tuskin ravistelee samalla tavalla.

Mutta tiedoksi y-sukupolven edustajille: tässä olisi teille tällainen sukupolvikokemus tutustuttavaksi.

  • Ulla Donner: Spleenish (2017)
  • Suomentanut: Sinna Virtanen
  • Schildts & Söderströms

 

Millaista on kirjallisuuden opiskelu yliopistossa?

Aiemmin kirjoitin suomen kielen yliopisto-opinnoista, ja postauksen herättämän keskustelun perusteella päätin kirjoittaa opiskelukokemuksistani enemmänkin. Yliopistossa kun oppiaineita riittää, ja usein ne omaan tutkintoon kuulumattomat aineet oppisisältöineen jäävät hyvin vieraiksi.

Suomen kielen opiskelun lisäksi tiedän toiseksi eniten kotimaisen kirjallisuuden opiskelusta. Se oli alkuperäinen pääaineeni, ja suoritin kotimaisesta kirjallisuudesta perus- ja aineopinnot sekä pari muuten vaan kiinnostavaa ekstrakurssia.

Vaikka kotimaisen kirjallisuuden opinnot ovat ehtineet muuttua omien opiskeluaikojeni jälkeen, nopean vilkaisun perusteella perussisällöt ovat samoja: kirjallisuuden klassikoita, nykykirjallisuutta, kirjallisuudentutkimuksen suuntauksia ja kirjallisuushistoriaa.kirjallisuuden-opiskeluSuuret sivumäärät tekevät kotimaisen kirjallisuuden opinnoista melko työläät. Vertailun vuoksi: kun pystyin valtiotieteellisessä saamaan 5 opintopistettä lukemalla ja tenttimällä pari teoriakirjaa, saatoin kirjallisuuden opinnoissa saman opintopistemäärän eteen lukea kasan kaunokirjallisuutta, jonkin teoriakirjan, kirjoittaa pari esseetä ja käväistä tentissä.

Perusopinnot: syvään päähän kotimaisten klassikoiden kanssa

Kun aloitin opinnot Helsingin yliopistossa, ensimmäisen syksyn perusopintoihin kuului kaksi 10 opintopisteen jättikurssia. Toisella niistä luettiin noin 30 kotimaista romaania rinnakkain kirjallisuushistorian kanssa. Toisella kurssilla perehdyttiin proosan ja lyriikan teoriaan ja analyysiin ja tehtiin paljon esseitä ja muita tehtäviä.

Se oli aika kylmä suihku hämmentyneelle fuksille.

Nykyään jättikursseja on pilkottu osiin. Se on kiva juttu pienempien kokonaisuuksien vuoksi ja ihan vain siksi, että jos joutuisi keskeyttämään kurssin, ei menettäisi 10 opintopisteen pottia kerralla.

Pilkkomisesta huolimatta perusopintojen idea ja sisältö on kuitenkin sama: saada perustiedot suomalaisen kirjallisuuden historiasta ja kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteistä sekä harjaantua analysoimaan kirjallisuutta.

Aineopinnot: Raamattu ja pari muuta kirjaa

Aineopintoihin jatkoin vielä pääaineopiskelijan statuksella, ja siksi niihin kuului teoriapraktikum. Siinä perehdyttiin syvällisemmin kirjallisuudentutkimuksen teorioihin ja tutkimusmenetelmiin, ja samalla tarjottiin välineitä edessä olevaa kandidaatintutkielmaa varten. Sivuaineopiskelijat selviävät pääaineopiskelijoita vähäisemmillä teoriaopinnoilla.

Teoriaopintojen lisäksi yksi iso kokonaisuus aineopinnoissa käsittelee kirjallisuuden lajeja ja tyylikausia. Tyypillisesti näillä kursseilla luetaan noin 10 kaunokirjallista teosta tietystä lajista tai tyylisuunnasta sekä niihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Itse napsin näistä kursseista kaikkea mielenkiintoista, kuten nykykirjallisuuden, yhteiskunnallisen kirjallisuuden, lasten- ja nuortenkirjallisuuden ja sotienjälkeisen modernismin. Istuin myös jonkin lyriikantutkimuksen kurssin.

Yksi työläimpiä ja samalla sivistävimpiä kursseja oli legendaariset mittasuhteet saavuttanut kurssi Raamattu ja kirjallisuus, jota kuvataan tutkintovaatimuksissakin melko työlääksi. Kurssilla luetaan Raamattu lähes kokonaisuudessaan ja sen rinnalla sitä kommentoivia ja siihen viittaavia kaunokirjallisia teoksia. Teoriapuolella käydään läpi Raamatun syntyä ja historiaa, ja aamuyön tunteina kirjoitetaan kirjallisuusesseitä hikoillen.

Kurssi oli, ja on edelleen, yksi yliopistourani sivistävimpiä, mielenkiintoisimpia ja no, tuskallisimpia. Palkintona siitä saa kokonaiset viisi opintopistettä.

Miksi opiskella kirjallisuutta?

Kirjallisuus sopii sivuaineeksi moneen tutkintoon – kaverini ovat todistaneet sen soveltuvan myös pääaineeksi. Kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se sivistää niin paljon, että haluan sanoa sen uudestaan: kirjallisuuden opiskelu sivistää. Se avaa uusia näkökulmia ihmisyyteen, kieleen, kulttuurihistoriaan ja meitä ympäröivään yhteiskuntaan. Se antaa välineitä kirjallisuuden analysointiin ja kirjallisuutta ympäröivien juttujen ja asioiden hahmottamiseen, ja samalla se antaa valmiuksia kaiken kyseenalaistamiseen ja kriittiseen ajatteluun.

Kirjallisuus on hieno taidemuoto, joka auttaa ymmärtämään itseään, muita ja ympäröivää maailmaa. Koska se on taidemuoto, sen  välineellistäminen tuntuu vähän hassulta. Silti kirjallisuudesta voi löytää myös hyötynäkökulman: Kirjallisuus paljastaa paljon arvokasta ihmisistä ja ympäristöstään. Kirjallisuus kuvaa, analysoi ja piikittelee ympäristöään, ja sen lukeminen kehittää ajattelua, empatiakykyä ja sosiaalisia taitoja. Hyvä kirjallisuudentuntemus mahdollistaa myös vaikka hyvien kirjavinkkien jakamisen ja siten lukemisen ilosanoman levittämisen – ja lukutaito, se on tärkeä juttu. Se harjaantuu vain lukemalla.

Mitä kirjallisuuden opiskelijasta tulee isona?

Minusta tuli isona kirjallisuuden sivuaineopiskelija, joten joku oikea kirjallisuuden maisteri varmasti osaisi vastata tähän minua paremmin. Kuitenkin omassa aineyhdistelmässäni (suomen kieli, kotimainen kirjallisuus, sosiologia, viestintä, sukupuolentutkimus + jne), on varmasti samankaltaisuuksia myös monen kirjallisuutta pääaineenaan opiskelleen kanssa.

Tyypillisiä urapolkuja kirjallisuuden maistereille ovat esimerkiksi äidinkielen opettaja, kirjasto- ja kustannusala, toimittaja, tiedottaja ja erilaiset kulttuurialan ja -järjestöjen hommat. Sivuainevalinnat, sattumat ja omat kiinnostuksenkohteet tietenkin vaikuttavat urapolkuun.

Työelämä muuttuu nopeasti, ja uusia ammatteja syntyy hurjaa vauhtia. Siksi opintojen alussa on vaikea sanoa, millaiseksi maailma ja työelämä on opintojen loppuvaiheessa muotoutunut. Kirjallisuuden opiskeleminen antaa hyvän pohjan oppimiselle, laajojen kokonaisuuksien jäsentämiselle sekä luovalle ja kriittiselle ajattelulle. Hyödyllisiä taitoja kaikki.

Anekdoottina kerrottakoon, että kun aloitin opintojani luulin, että minusta tulisi isona runoilija. Ei tullut, ainakaan päätoimista sellaista. Sen sijaan tungin kyllä runojani esimerkiksi entisen työpaikkani henkilöstölehteen, ja välillä tähän blogiinkin. Runous on siis edelleen minun juttuni, ja kirjallisuuden opinnoista sain valtavan hyvän pohjan myös kirjoittamista varten.

Millaisia opiskelukokemuksia sinulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

5 x kotimaiset kirjasuosikit

Välillä uusien kirjojen lukemisen sijaan tekee hyvää muistella vanhoja. Moni kirja kestää useamman lukukerran ja herättää eläviä muistoja mieleen – muistan vieläkin, kuinka intensiivisesti luin Täällä Pohjantähden alla -sarjan kakkososaa ja samalla menetin sen sisällissota- ja vankileirikuvausten takia yöuneni.

Oliko se vaikuttavaa kirjallisuutta? Kyllä vain. Joten, Täällä Pohjantähden alla ja muut vaikuttavat kotimaiset, olkaatten hyvät:

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla

Täällä Pohjantähden alla on aina ollut minulle se suurin suomalainen teos, jonka pariin myös palaan säännöllisesti. Se on sekä laadukas historiallinen romaani että tarkka ihmiskuvaus. Samalla se kertoo minulle omasta taustastani. Olen varttunut hämäläisellä maaseudulla, ja niin vaan moni asia romaanisarjan maailmassa tuntuu vieläkin kovin tutulta.5 kotimaista kirjaaLeena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Säädyllinen ainesosa oli parhaita vuonna 2016 lukemiani kirjoja. Se kuvaa vivahteikkaasti ja hienopiirteisesti sotien jälkeistä Suomea ja naisia sukupuoliroolien puristuksessa. Säädyllinen ainesosa jatkaa töölöläisten perhedraamojen kaanonia. Niiden äiti on Helvi Hämäläisen romaani Säädyllinen murhenäytelmä – ei huono kirja sekään.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu

Ei minulta mitään puutu käsittelee jatkuvan kasvun mahdottomuutta massiivisiksi paisuvien suviseurojen kautta. Kaikkien aikojen suurimpien suviseurojen keskelle rakentuu paitsi jättisuuri teltta, myös kokonainen pienoisyhteiskunta erilaisine ihmiskohtaloineen. Ironiastaan ja vedenpaisumuskertomuksestaan huolimatta teoksessa on myös lempeyttä.

Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö

Monika Fagerholm taitaa sekä mystisen ja kiehtovan kielen että tarkkanäköisen naiskuvauksen. Amerikkalainen tyttö on kerroksellinen romaani paitsi eräältä  pikkupaikkakunnalta kuolleena löytyneestä amerikkalaisesta tytöstä että seudun muista tytöistä ja naisista kohtaloineen ja kasvukipuineen. Kirjan arvoituksellinen tunnelma jää resonoimaan mieleen pitkäksi aikaa.

Tove Jansson: Mikä tahansa Muumikirja

Minä olen monen ysärilapsen tavoin kasvanut Muumien parissa. Ensin oli tv-sarjat, elokuva ja sitten lopulta vähän vanhempana itse kirjat. Muumikirjat jaksavat viehättää kerta toisensa jälkeen, ja ne tarjoavat ajateltavaa isommalle ja pienemmälle lukijalle.  Taikatalvesta voit lukea kirjoituksen täältä.

Mitä kotimaisia suosikkeja sinulla on?

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Satu Rämö & Hanne Valtari: Unelmahommissa

Kun olin koulussa, minulla ei ollut unelmahommaa. Tunsin sen takia suurta tuskaa ja epävarmuutta. Moni asia kiinnosti ja pärjäsin kaikissa aineissa yhtä hyvin – paitsi kuvaamataidossa, koska no, jotkut eivät vain opi piirtämään. En koskaan tiennyt, mitä minusta tulisi isona. Joka kerta, kun joku kysyi haaveammattia tai tulevaisuudensuunnitelmia, ahdistuin. En minä tiedä, vastasin, vaikka oikeastaan tiesinkin. Minä halusin kirjoittaa, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Se ei tuntunut oikealta työltä.unelmahommissaKunnes sitten kävi niin, että kirjoittamisestakin tuli oikea työ. Kukaan ei vain ollut keksinyt sisältömarkkinointia silloin, kun tuskailin ammatinvalintaa 9. luokalla. Bloggaamistakaan ei oikeastaan ollut silloin olemassa nykymuodossaan, eikä montaa muutakaan viimeisen 10 vuoden aikana syntynyttä työtä.

Työtehtävät ja -tavat ovatkin muuttuneet valtavasti. Harrastuksestaan voi tehdä työn ja töitä voi tehdä samalla, kun kiertää ympäri maailmaa. Satu Rämö ja Hanne Valtari antavat tästä paljon esimerkkejä kirjassaan Unelmahommissa – tee itsellesi työ siitä mistä pidät (2017).

Teos käsittelee nimensä mukaisesti unelmahommia ja sitä, miten niihin pääsee. Rämö on toimittaja, designkaupan pitäjä, matkailuyrittäjä ja ammattibloggaaja. Valtari on ammattibloggaaja, toimittaja ja tuottaja. Molemmat ovat onnistuneet kokoamaan erilaisista palasista itselleen unelmauran, ja unelmahommat joustavat siten, että niitä voi tehdä vaikka Balilta.

Olen printannut neljä erilaista käyntikorttia: yhtä jaan matkailuyhteyksissä, toista viestintä- ja toimittajakeikoilla, kolmas on blogilleni, ja neljäs kortti esittelee minut designkauppiaana. Tilaisuuden mukaan kaivan taskusta oikean kortin.

Miten unelmahommiin pääsee?

Unelmahommiin ei pääse tuosta vain. Uran alussa joutuu tekemään kompromisseja kartuttaakseen kokemustaan. Pitää tunnistaa omat erityistaitonsa ja vahvuutensa ja olla sitkeä. Vahvuuksien ja itselle merkityksellisten asioiden miettimistä varten kirjassa on pohdintatehtäviä.

Rämön ja Valtarin teksti on helppolukuista, ja se onnistuu tekemään yksityisestä yleistä.  Erityisesti minulle jäi mieleen Valtarin kuvaus epätoivostaan työvoimatoimiston tiskillä ja siitä, kuinka kirjoittamistyöt lähtivät sen jälkeen hiljalleen luistamaan. Unelmahommissa todella on inspiroiva ja valaa uskoa lukijaansa.

Teoksessa on kiitettävästi käytännön esimerkkejä oman työn hinnoittelusta, aikatauluttamisesta ja suunnittelusta. Ne ovat tervetulleita aikana, jona yrittäjyys ja projektityö lisääntyvät, mutta konkreettiset esimerkit vaikkapa siitä laskutuksesta puuttuvat.

Rämön ja Valtarin kuvaama työnteon tapa on elämäntapa, ja työn ja vapaa-ajan rajat häilyvät. Jos on unelmahommassaan ja kokee tekemisensä merkitykselliseksi, se ei haittaa. Unelmaduunarinkin pitää silti muistaa huolehtia jaksamisestaan.

Onko ok, jos ei ole unelmatyötä?

Haluan kehittää merkityksellisyyden ajatusta hieman pidemmälle. Merkityksellisyyden ei ole pakko löytyä työstä, eikä kaikilla ole uraan liittyviä tavoitteita tai unelmia. Kaikilla ei ole sellaisia unelmia, joita toteuttamalla voisi tulla taloudellisesti toimeen. (Omat tällaiset sivu-unelmat: runojen kirjoittaminen, opiskelu, metsässä hengailu ja kissanpentujen paijaaminen päivittäin.)

Jos työ on sinulle vain työtä ja unelmasi ovat jossain työn ulkopuolella, se on ihan ok. Siksi kannattaa pyrkiä löytämään hyvä kompromissi, jossa omalle unelmatekemiselle, kuten perheen kanssa ajan viettämiselle tai puutarhanhoidolle, on tarpeeksi aikaa.

Tärkeintä on, että oman tekemisensä kokee mielekkääksi ja merkitykselliseksi ja että elämässä on tilaa tekemiselle, jolla on väliä – oli se sitten työtä tai jotain muuta.

Hyvä kiertämään

Lopuksi haluan kertoa tarinan siitä, miten päädyin lukemaan Unelmahommissa-kirjaa. Sarkasmia ja shampanjaa -blogin Riina oli kirjoittanut teoksesta, ja minä syöksyin kommentoimaan postausta kiinnostuneena. Riina tarjoutui pistämään hyvän kiertämään ja lähetti kirjan minulle postissa. Samalla hän toisti kirjassakin esitettyä oppia verkostojen ja jakamisen tärkeydestä.

Muiden auttaminen auttaa itseäkin ja kaveria kannattaa aina jeesata, eikä verkoston vaikutusta voi vähätellä. Siksi minäkin pistän kirjan nyt kiertämään kaveriporukkaani.

Mikä sinun unelmahommasi on?