Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Pysähdyin kirjakaupassa Mikko Kalajoen Miesmuisti-romaanin (2017) äärelle ja muistelin hetken lukioaikojani. Kalajoen esikoisteos Taas mua pohjaan (2005) ravisteli aikoinaan lukioaikaista meikäläistä sekä kaveripiiriäni: se kun oli kipeä kasvutarina höystettynä sanaleikittelyllä ja taidelukiolaisviboilla – jotakin aika tunnistettavaa siinä silloin oli.

Niinpä tartuin innolla Miesmuistiin, jossa on hypätty lukiolaisista keski-ikäisiin perheenisiin. Päähenkilönä sankaroi 39-vuotias Arto, joka havahtuu tilanteesta, jossa kaikesta kivasta on kulunut 20 vuotta tai enemmän. Nyt pitäisi sitten kahlata kaiken maailman keski-iän kriiseissä, joihin liittyy perhe- ja työelämän lisäksi myös menneiden muistelua ja oman terveyden murehtimista.

kalajoki_miesmuisti

Arto yrittää remontoida taloa, selviytyä pomonsa ja vaimonsa oikuista sekä olla läsnäoleva isä kahdelle villille pojalleen. Mutta kun työtehtävät mainostoimistossa käyvät yhä mielikuvituksellisemmiksi, talo paljastuu koko ajan ongelmallisemmaksi ja paikalle purjehtivat sekä nuoruudenrakkaus Tuuli että lasten hyvännäköinen nuori hoitaja Janna, tarinasta kehkeytyy täysi farssi.

Pitää jaksaa sekä vanha luolamiehen rooli että pehmoisän tontti, täytyy käydä töissä, huoltaa autot, metsästää ruuat, kyntää pellot ja rakentaa talot, ja sen lisäksi vaihtaa vaipat, soseuttaa perunat, nukuttaa lapset, imuroida asunto, lukea ääneen kehittäviä kirjoja, antaa tilaa parisuhteessa ja hoitaa kaikki samat hommat kuin äidit ennen, paitsi paremmin, koska miesten pitää aina todistaa naisille jotain.

Kalajoki on taitava kuljettamaan tarinaa ja viemään sitä yhä överimpään suuntaan. Teoksen rakenne ja kerrontatavat, kuten mukana kulkevat tekaistut Wikipedia-artikkelit, tukevat Arton todellisuuden vääristymistä. Tarinan edetessä Arton mieli, talo ja todellisuus luhistuvat samaa tahtia. Toisaalta tarina on keski-ikäisen miehen kärsimysten kulminaatio, toisaalta havainnointia yhteiskuntarakenteen ja työelämän muutoksista, joita kerronnassa mukana kuljetetut lapsuus- ja nuoruusmuistot peilaavat.

Miesmuisti on ensisijaisesti miesromaani, ja ehkä juuri siksi naishahmot kutistuvat siinä varsin ohuiksi. Vaimo Pälvi jää nalkuttavaksi pirttihirmuksi, lastenhoitaja Janna seksiobjektiksi. Vaikka teos veti hyvin, ja ajoittain naurattikin, taisin olla liian naislukija vaikuttuakseni erityisemmin.

Miesmuisti sijoittuu jo ihan nimensäkin puolesta äijäromaanien genreen – siihen samaan, johon esimerkiksi Hotakaisen Juoksuhaudantie tai Tammisen Enon opetukset asettuvat. Omassa vertailussani Miesmuisti häviää Enon opetuksille, jossa Tamminen onnistui piirtämään tarkkanäköisesti surkuhupaisia henkilöhahmoja.

Melko lailla samoilla linjoilla kanssani on ollut myös Tuijata.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Ronja Salmi – Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta

Sain ystäviltäni syntymäpäivälahjaksi Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen teoksen 12 tarinaa kirjoittamisesta (2017), joka sisältää nimensä mukaisesti 12 keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa. 12 erilaista kirjoittajaa poliitikosta kirjailijaan, tubettajista journalistiin. Vaikka genret ja ilmaisukanavat vaihtelevat, kaikkia haastateltuja yhdistää sama työväline, kirjoittaminen.

Tavoitteena on pikemminkin muuttaa kirjoittamisella omaa elämäänsä ja mahdollisesti tehdä samalla muiden elämästä parempaa.Samuli Putro

12 tarinaa kirjoittamisesta

En ole hetkeen lukenut mitään kirjaa tällaisella intohimolla. Ahmin siitä puolet eräänä varhaisena aamuna ennen töitä, puolet seuraavana päivänä. Teksti soljuu, käy syvällä, tarjoaa oivalluksia ja vertaistukea: joku muukin painiskelee joskus häpeän tai blokin kanssa, kävelee päämäärättä ja kärsii tylsyydestä.

Että joku muukin.

Vaikka jokaisen persoona, tyylilaji ja kanava vaikuttavat työtapoihin ja ajatuksiin siitä, mitä kirjoittaminen on, löysin kaikista jotakin samaistuttavaa. Samalla sain paljon uutta. Uusia tapoja ajatella, järjestelmällisyyttä, jota ihmetellä (itse kirjoitan kyllä säännöllisesti, mutta en mitenkään järjestelmällisesti).

Sitten nousi esiin teemoja, jotka erityisesti resonoivat. Ulkopuolisuuden tunteesta kertoivat monet, kuten räppäri Paperi T ja kirjailija Emmi Itäranta. Ulkopuolinen tarkkailija löytää paljon havaittavaa, paljon kirjoitettavaa.

Ulkopuolisuudesta huolimatta teksti on myös kädenojennus muille. Stand up -koomikko ja toimittaja Jukka Lindström ajatteli kirjoittamisen juuri kommunikaationa – niin minäkin sen koen; tapana jäsentää maailmaa, tapana kommunikoida ja luoda yhteyksiä, tapana olla.

Sitten on vielä uteliaisuus. Journalisti Reetta Räty puhui uteliaisuudestaan ja suuresta tarpeestaan ymmärtää, miten maailma toimii. Se minuakin on aina vaivannut, pelko siitä, että en vaan ehdi ymmärtää tätä kaikkea.

Kirjoittaminen on minulle tapa hallita ymmärtämättömyyteen liittyvää pelkoa ja silloin kun kirjoitan, minulla on olo, että tulen ymmärretyksi. – bloggaaja Eeva Kolu

12 tarinaa kirjoittamisesta 2
Laura Mendelin kuvasi kirjoittajat. Kuvassa teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija Milja Sarkola.

Minä haluan vielä sanoa: tarinat ovat voimakkaita, formaatista riippumatta. Tarinoita on ollut aina, kertominen on osa ihmisyyttä. Me tarinallistamme itseämme, elämäämme, sukuhistoriaamme. Kirjoittamisella ja kerronnalla vaikutetaan, kosketetaan, ilahdutetaan, synnytetään merkityksiä ja rakennetaan siltoja – tai poltetaan niitä. Kynä on vahva, tämä kirja on vahva, tämä kirja on lohdullinen, innostava ja mielenkiintoinen.

Tartu siihen.

Myös Helmi Kekkonen, Bookishteapartyn Katri ja Kirjat kertovat -blogin Satu ovat kirjoittaneet kahdestatoista tarinasta.

Ps. meikkis scoretti tämän myötä vihdoin Lukuhaasteen ”tietokirja” -kohdan! Jes!

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Hilla Hautajoki: Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä

Pikkuhiljaa, salakavalasti, elämänpiirini oli kutistunut. Minä taas olin pyöristynyt samaan tahtiin, ja leukani oli alkanut kukkia kuin puolukkamätäs. Aikuisiällä, ykskaks. Istuin työpöytäni ääressä niin pitkä aikoja, että olin alkanut juurtua siihen. Sisälläni kasvoi levää, rikkaruohoa, sammalta, jotakin mikä ei kuulunut sinne. Jokin vieras ja uraaninraskas oli vallannut minut, mutten voinut näyttää sitä ulospäin. Esitin iloista ja reipasta, koska sellaisena minut oli totuttu näkemään. En voinut yhtäkkiä muuttua toiseksi, se olisi ollut sama kuin jos hakee joka aamu lehden postilaatikosta ja yhtenä aamuna lehti vain lakkaa tulemasta.

Vuonna 2010 Hilla Hautajoki oli umpikujassa. Sellaisessa, jossa oli liikaa töitä ja liian vähän muuta. Sellaisessa, jossa ystävät ja yöunet jäivät. Sellaisessa, josta ei näyttänyt olevan poispääsyä, ellei sitten tosissaan lähde pois. Ja niin Hautajoki päätti lähteä. Ei ihan mihin tahansa, vaan Latinalaiseen Amerikkaan. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä – Harharetkiä Latinalaisessa Amerikassa (2017) kertoo Hautajoen matkasta sekä harhailuista ja kohtaamisista sen varrella.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ensimmäiseksi Hautajoki matkustaa Guatemalaan ja asettuu Antiguaan opiskelemaan espanjaa, salsaamaan ja tutustumaan uuteen arkeensa ja uusiin ihmisiin. Sosiaalinen elämä on vilkasta, kaikki on yhtä pyörrettä. Uusi kieli, luonto, eläimet, kohtaamiset paikallisten ja muiden reissaajien kanssa. Hautajoki kiertelee Keski-Amerikka kiihkeällä tahdilla, ja nähdyiksi tulevat Guatemala, El Salvador, Belize, Honduras, Costa Rica, Nicaragua ja Panama.

Lukija hengästyy – että noinkin voi elää. Että voi nähdä noin paljon, tavata uusia ihmisiä, nukkua hostellissa tai veneen alla. Yllättäviä asioita sattuu luonnonilmiöistä kummallisiin hallinnollisiin asioihin, mutta niiden yläpuolelle nousee kuitenkin kaikesta selviytyminen.

Keski-Amerikkaa seuraa Etelä-Amerikka: Argentiina, Chile, Paraguay, Bolivia, Peru, Ecuador ja Kolumbia. Etelä-Amerikassa myös oleminen on rauhallisempaa: etäisyydet ovat pidempiä, matkustaminen on tullut kertojalle tutummaksi ja muuttunut normaaliksi. Nyt Hautajoella on aikaa miettiä itseään, entisiä roolejaan: urheilijaa, juhlijaa ja suorittajaa. Sitä, kuinka hänellä oli tapana sukeltaa täysillä kaikkeen ja sitten väsyä. Niin uhkasi käydä matkustamisenkin kanssa, kunnes Hautajoki löysi tasapainon.

Vaikka umpisolmussa oleva elämäntilanne sysäsi Hautajoen matkalle, ei itsensä etsiminen ole pääroolissa kirjassa. Pääroolissa ovat kohtaamiset paikallisten kanssa ja ne kertomukset, joita näistä kohtaamisista syntyi. Yksi esimerkki on yhteisen huumorin sävyttämäksi kääntyvä keskustelu rajavartijan kanssa Paraguayn ja Bolivian rajalla:

Vastaillessani kysymyksiin hän selasi passiani ja jäi sitten tuijottamaan jotain sivua niin pitkäksi aikaa että vatsassani muljahti. Sitten hän nosti hymyyn levinneet kasvonsa passistani ja kysyi:

Pidätkö sinä vodkasta?”

Katsoin häntä ihmeissäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan miksi se häntä kiinnosti.

Finlandia! Minä olen juonut teidän vodkaanne! Onko teidän järvennekin tehty vodkasta?”

Ei sentään”, nauroin helpottuneena kun ymmärsin etten ollut jäänyt mistään sen vakavammasta kiinni, ”en kai minä muuten olisi malttanut lähteä tänne asti katsomaan teidän maailmankuulua järveänne!”. Tarkoitin sillä Bolivian ja Perun rajalla sijaitsevaa Titicacaa, Etelä-Amerikan suurinta järveä, jonne olin matkalla.

Koska Hautajoen kirja ei ole fiktiivinen teos vaan se kertoo hänen omista kokemuksistaan, en ala arvottaa sitä hyväksi tai huonoksi. Keinutuolikaupunki ja Tulikärpästen kylä on lukijallekin ensisijaisesti kokemus. Samalla se on monella tapaa puhutteleva matka itseen ja matka uuteen. Se on myös matka ihmisyyteen ja ihmisten välisiin kohtaamisiin, jotka nousevat kaikkein arvokkaimmiksi Hautajoelle. Myös minua ne puhuttelivat teoksessa eniten. Jälkitautina voi saada myös matkakuumeen – ei liene kovin yllättävää.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel

Joskus luen kepeitä kirjoja välipalaksi, silloin kun en oikein jaksa muuta. Ne ovat kuin jakso lempisarjaa tai lasillinen kuohuvaa. Hulahtavat ohi nopeasti ja jättävät hyvän mielen. Siksi nappasin kirjastosta mukaani Henna Helmin nuortenromaanin Miisan kakoisaxel (2014). Olin halunnut lukea kirjan jo pitkään kahden asian vuoksi: taitoluistelun ja lajityypin.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yksi suosikkilajityypeistäni, koska se tuo uusia lukijoita kirjallisuuden luo, koska se on niin monimuotoista. Runoa, lorua, satua, realismia. Minä opettelin aikoinaan lukijaksi lukemalla Viisikoita, Seikkailu-sarjaa, Mystery Clubeja, Annoja ja Runotyttöjä. Siksi nappaan aina silloin tällöin mukaani kirjastosta jonkin uuden nuortenkirjan. Haluan tietää, mitä lajityypille kuuluu. Haluan tietää, mitä uusi lukijasukupolvi lukee.

photo_2017-04-17_19-27-07

Miisan kaksoisaxel kertoo taitoluistelua harrastavasta teini-ikäisestä Miisasta. Miisa on taitekohdassa: yläaste on juuri alkanut ja koulunkäynti on muuttunut haastavammaksi. Myös luistelutreeneissä vaaditaan enemmän, ja yhdestä elementistä, kaksoisaxelista, tulee Miisalle ylitsepääsemätön ongelma.

Hyppy ei vain onnistu. Se jää vajaaksi.

Kaksoisaxelin takkuaminen vaikuttaa koko identiteettiin ja Miisa alkaa pohtia, onko hän sittenkään hyvä luistelija. Onko hän luistelija ollenkaan? Ja jos hän lopettaisi, mitä hän sitten olisi?

Entisenä urheilijana ja entisenä teini-ikäisenä Miisan tunnot osuivat maaliin todella hyvin. Monta vuotta jatkuneesta harrastuksesta tulee identiteetti, jonka ympärillä vapaa-aika ja kaverisuhteet pyörivät. Oma urheilijaidentiteetti alkaa rakoilla, jos kaverit kehittyvätkin lajissa paremmin, jos oma osaaminen ei tunnukaan riittävän. Miisakin joutuu kysymään itseltään, kuka hän on ja riittääkö hän alkuunkaan:

Miisa oli aina pitänyt lopettajia jollain lailla heikkoina. Olihan hän harmitellut ääneen, kun oli kuullut kaverien päätöksestä ja joskus itkenytkin, kun hyvä kaveri oli viimeistä kertaa jäällä. Mutta kyynelten kuivuttua hän oli katsonut peiliin ja tiennyt olevansa vahvempi kuin nuo muut, jotka eivät enää jaksaneet käydä harjoituksissa tai halusivat mieluummin keskittyä tanssiin.

Olikohan kukaan lopettanut siksi, ettei vaan ollut riittävän hyvä?

Tarvitaan hieman epäonnea ja muutama mutka matkaan ennen kuin Miisa on valmis tekemään päätöksen. Samalla hän ymmärtää olevansa sama ihminen, luisteli hän tai ei – siinä kelpo opetus myös identiteettikriisin parissa painiville aikuisille.

Miisan kaksoisaxel on kirjana sellainen kuin pitääkin. Se seuraa siististi kaavaa: siinä on alku, keskikohta ja loppu, konflikti ja sen ratkeaminen, kasvutarina. Se on raikas ja hyvä lajityyppinsä edustaja, kirja, josta jää hyvä mieli, mutta joka ei mullista maailmaa. Miisan kaksoisaxel ei ole uusi nuortenkirjallisuuden klassikko, eikä se kurota kohti rankempia teemoja kuten vaikka Kira Poutasen anoreksiaa käsitellyt nuortenromaani Ihana meri.

Kyllä tätä silti nuorison edustajille voi suositella. Eli arvoisat z-sukupolven edustajat: nenä irti niistä älypuhelimista ja mars mars vaan kirjastoon vanhojen ja hyvien viihdeformaattien pariin. Kiitätte tätiä sitten myöhemmin tästä neuvosta.

Petri Tamminen: Enon opetukset

Petri Tammisen romaani Enon opetukset (2006) on surullisenhauska tutkielma eräästä suvusta, periytyvistä käytösmalleista ja ihan tavallisista aikuisen miehen kohtauksista. Enon opetuksissa seurataan päähenkilö Jussin ja tämän kymmenisen vuotta vanhemman Enon edesottamuksia kolmella vuosikymmenellä: 80-, 90- ja 2000 -luvuilla.

Enon opetuksissa ei tapahdu järisyttäviä asioita tai puhuta liikoja, mutta kuitenkin siinä tapahtuu koko elämä. Suvun kesäpaikan ympärille kietoutuvat syntymät ja kuolemat, kalareissut ja viinanjuonnit. Kirjan ensisivuilla seurataan Dianan ja Charlesin häitä, viimeisillä sivuilla Charlesin toista avioliittoa Camillan kanssa. Samoin ensisivuilla päädytään Enon kanssa koomisia piirteitä saavalle arkunhakureissulle, viimeisillä sivuilla arkkua kannetaan toisenlaisissa tunnelmissa.

Täysiä ympyröitä siis, sekä Charlesin ihmissuhteissa että Jussin, täysiä ympyröitä elämän alkutaipaleissa ja lopuissa, täysiä ympyröitä suvun miesten välisessä keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Jussinkin olisi vain pitänyt ostaa vaimolleen kukkia 😦

Jussi näyttäytyy ujona ja estyneenä miehenä, joka kelluu ajopuuna elämäntilanteesta toiseen. Ei oikein pääse alkuun tai uskalla tarttua toimeen. Jussi päätyy Enon ja Enon parhaan kaverin Myrskyn kanssa sekalaisille retkille, hiekkakuopille, huoltoasemille ja ryyppyreissuille. Päätyy naimisiin, omakotitaloon, ikuisen väitöskirjaprojektin pariin. Isäksi, aviomiehen elämysmatkoille (Enon käyttämä termi Jussin ihan vahingossa hankkimasta sivusuhteesta), ja lopulta päätyy ihmettelemään poismuuttaneen vaimon jäljiltä tyhjää taloa.

Eno kulkee rinnalla kaikessa, on Jussille idoli, elämäntaitoguru ja tukipilari.

Eno pyysi minua ajattelemaan Kolumbusta ja Vasco da Gamaa ja kysyi olinko koskaan miettinyt, miksi aikuiset miehet olivat lähteneet niin kauas, minkä takia? Sanoin etten ollut tullut sitä miettineeksi. Eno katsoi minua murheellisen näköisenä ja ihmetteli, kuinka minä en tätäkään ymmärtänyt, eikö jokainen avioliitossa elävä mies arvannut, mitä Kolumbuksilla oli kotona huudettu. ”Että sinäkin saatanan paska aina vaan sohvalla makoilet etkä koskaan kuuntele kun sulle puhutaan. Ja Kolumbus siihen että vittu nyt lähti.”

Ja minä nauroin ääneen lukiessani, useita kertoja. Kuoppaiset ihmissuhteet, masentuneisuuteen taipuvainen perheenisä ja suvussa periytyvä alkoholismi onnistutaan kietomaan hellästi humoristiselta näyttävään käärepaperiin. Huumorin välistä pilkahtelee suru: jo teoksen ensisivuilla nuoren Jussin päässä on ajatus, joka kiteyttää hänen aikuisuutensa ja koko loppuromaanin:

Niin paljon minä pelkäsin, etten ymmärtänyt, että se mitä meille nyt tapahtui, tapahtui, tapahtui kaikkialla, että mitään niin surkeaa me emme keksisi, etteivät toiset olisi sitä jo keksineet.

Hellyys, se oli päällimmäinen tunteeni näiden miesten kohellusta seuratessani. Jussiin voisi ärsyyntyä, hänelle voisi raivota että ota nyt hitto vie vastuu teoistasi, mutta niin vähän Tamminen antaa hahmoilleen tilaa varsinaisesti märehtiä, että ärsytyskin ehtyy. Sellaisia toheloita nuo vain ovat, ja niiden kohellusta seurataan leikkisällä ja surumielisellä otteella, kirkkaalla ja koristelemattomalla lauseella ja hauskalla dialogilla.

Tarinan jännite hiipuu teoksen keskivaiheilla hieman, mieskuva ei ole mairitteleva, ja pieniä asioita paisutellaan suuriin mittakaavoihin. Kuitenkin, hellyys ja lempeys jäävät viimeisiksi tunteiksi kirjan päätyttyä: eivät ne miesparat vaan parempaan pystyneet.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Vuoden viimeisenä päivänä minä marssin kirjakauppaan. Oli leutoa, lenkkarit upposivat pehmeään maahan ja linnut lauloivat. Kotiutin sieltä Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin (2016), koska en vain voinut vastustaa kiusausta. En, vaikka olin aiemmin ajatellut, ettei blogimaailmasta kertova romaani sijoittuisi mitenkään ykköseksi lukulistallani. Silti se houkutteli ja imaisi mukaansa. (Ja blogimaailmassahan minä tässä pyörin, turha sitä on kieltääkään.)

Joten ei kai sitten muuta kuin asiaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On Dora, joka pitää suosittua lifestyle-blogia nimeltä Dora G:n muotokuva (virittäkääpä intertekstuaalisuustutkanne käyntiin). On Pauliina, joka seuraa Doraa kuin varjo. On tutkija, joka alkaa tehdä tutkimusta bloggauskulttuurista ja sen estetiikasta. Ja sitten on Oscar 1800-luvun lopun Lontoon kaduilla (piip, sanoi intertekstuaalisuustutka – ovathan kaikki lukeneet koulussa Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan?)

Dora kirjoittaa vaatteista, kynsilakoista, kukista. Arjen pienistä iloista ja armollisuudesta. Asuu kauniissa asunnossa, matkustelee. Odottaa tykkäyksiä ja kommentteja, ostelee uusia tavaroita ja samalla inspiroituu Marie Kondon siivousmetodista. Silti tarkistelee neuroottisesti, että on sulkenut sähkölaitteet ja lukinnut ovet. Pinnan alla on erilaista kuin pinnalla.

Mutta niin sitä vaan Doran blogissa kuvaillaan täydellistä arkea:

Onni on paljaat sääret, valkoinen lyhyt helma ja kimppu tuoreita pioneja. Ja tieto siitä, että on täyttänyt yhden uuden vuoden lupauksistaan. Minähän lupasin: Juosta joka päivä. Opetella murehtimaan vähemmän ja rakastamaan enemmän. Ostaa täydellisen bikernahkatakin, maksoi mitä maksoi.

Samalla Pauliina tuskailee nukkavierujen vaatteidensa kanssa, ja tutkija pureutuu identiteetteihin, bloggaamiseen, kaiken maailman myytteihin. Narkissoksia ja teorioita juoksentelee sisään ovista ja ikkunoista. Ja Oscar vaeltelee kaupungissa, luo minuuttaan. Kristallipalatsia rakennetaan, on kasveja, kasvihuoneita, pyristeleviä lintuja, peilitalomaisuutta. Pioneja, kuohuviiniä, silkkimekkoja. Photoshoppia, instagramia. Rakennelmia, rinnakkaistodellisuuksia.

Identiteetit ovat rakennelmia, jotka eivät valmistu koskaan. Bloggaaminen mahdollistaa reflektiivisen suhteen omaan identiteettiin. Bloggaaja pystyy jatkuvasti tutkimaan itseään ikään kuin ulkopuolelta, kuvajaisen kautta, ja samaan palautetta identiteettityön tuloksista suoraan lukijoiltaan, kirjoittelee tutkija.

Kristallipalatsin rakenne on pirstaleinen ja kertojia on useita. Samalla kertojien luotettavuus rakoilee. Dora kirjoittaa ihanasta arjesta, vaikka lukija voi päätellä, että se ei ole kovin ihanaa. Pauliina ei ole kuka kertoo olevansa. Tutkija tutkii, ja onnistuu samalla tutkimuksillaan sekä ärsyttämään että rikkomaan muuten melko hyvin vetävää tarinaa. Koska kyllä, tarina vetää aika hyvin, ja se on kirjoitettu kiehtovalla kielellä. Lopulta pirstaleisuus, tutkijan pitkät analysointijaksot ja kokonaiskuvan hahmottamisen vaikeus alkavat turhauttaa. Kuka puhui totta? Kuka eksytti lukijan kristallipalatsiin?

Kuka identiteetin, minän ja sinän määrittää? – Ei huonoja kysymyksiä.

Mutta sit niinku äh!

Antakaa minulle joskus nykyromaani, jossa on yksi kertoja ja joka etenee lineaarisesti eikä siinä olisi ihan hirveän paljon kaikkea kikkailua ja metahommailua. Olis ihan kivaa vaihtelua.

Joten, kehyskertomukseen: vuoden vaihtuessa minä korkkasin shampanjan Daruden Sandstormin soidessa taustalla, ja yöllä kävelin keskuspuiston läpi kotiin. Linnut lauloivat, kaikki oli epätodellisen keväistä, keväistä ilman oikeaa kevättä.

Mutta eihän mikään olekaan sitä, miltä näyttää.

Ja seuraavana päivänä minä luin Kristallipalatsin loppuun.

Ps. Kristallipalatsista ovat kirjoittaneet ainakin Laura, Omppu ja Helmi.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Kun kirjan nimi on Seksistä ja matematiikasta (2015), ei voi tehdä muuta kuin tarttua siihen. Onhan siinä kaksi potentiaalisesti mahtavaa juttua: formaali tiede ja yksikäsitteinen ilmaisutapa yhdistettynä niin sanottuun ruumiilliseen dialogiin, eli panemiseen. Mikään ei kuitenkaan ole niin simppeliä. On asioita, joita on helppo käsittää ja käsitteellistää ja sitten on asioita, joiden kohdalla sanat ja logiikka loppuvat.

Tähän vastakkainasetteluun Seksistä ja matematiikasta pureutuu useista näkökulmista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lahjakas suomalaismatemaatikko Erika luo uraa Berliinissä, kunnes kohtaa sellaista väkivaltaa, että ei voi muuta kuin paeta takaisin kotimaahansa. Samana talvena Suomenlahdella tapahtuu onnettomuus, joka saa öljyn varastoitumaan merijäähän ja laittaa odottamaan kevättä pelonsekaisin tuntein. Kaikki on hetken pysähtynyttä, mutta pinnan alla odottaa katastrofi.

Suomessa Erikan arki ei meinaa asettua uomiinsa. Paniikki ja huonosti integroidut muistot väijyvät olan takana. Teoksen nykyhetken rinnalla kulkee kasvutarina, jossa käydään läpi Erikan lapsuutta ja nuoruutta. Sosiaaliset suhteet ja koulu näyttäytyvät täysin absurdeina poikkeuksellisen lahjakkaalle tytölle.

Jos Erika ei sopeudu kouluun ja ikätovereidensa joukkoon, hänen kehitysvammainen sisarensa Emilia ei sopeudu yhteiskuntaan eikä yliopiston kirjaston transsukupuolinen kirjastonhoitaja Tuovi sovi sukupuolistereotypioihin.

Seksistä ja matematiikasta nostaakin esille isoja kysymyksiä. Kuka asettaa rajat, määritelmät ja normaalin? Kuka käyttää valtaa toisen yli, määrittelee käsitteet ja käytettävän kielen, normittaa sukupuolen ja käyttää luontoa hyväkseen?

Sanat lisääntyvät kontrolloimattomasti kuin ihmiset ja kerääntyvät lakitauluiksi, matemaattisiksi todistuksiksi, tieteellisiksi tutkimuksiksi ja romaaneiksi. Se joka päättää, mitä puhutaan, päättää kaiken muunkin. Kieli on valtaapitävien kieltä ja pahimmat epäoikeudenmukaisuudet niitä, joille ei löydy sanoja.

Vain se, joka on kerran ollut puhekyvytön, voi ymmärtää sanoja vaille jäämisen totaalisen avuttomuuden.

Teos kertoo ennen kaikkea vallankäytöstä: ihmisen vallankäytöstä luonnon yli, seksistä vallankäytön välineenä, matematiikasta, kielistä ja uskonnoista ilmiöiden kuvaajina ja selittäjinä. Siitä, kun sanat, käsitteet ja kieli loppuvat, siitä, kun kokija jää yksin ja keinottomaksi. Seksuaalisen väkivallan uhri jää sanattomaksi, vaikenee ja pakenee.

Niin, se seksi. Sitä on paljon, ja usein se on huonoa, kömpelöä ja epätyydyttävää. Lisäksi se on myös pakotettua, väkivaltaista ja no, juuri sitä vallankäyttöä. Sellaista vallankäyttöä, että niinkin älykäs ja kykenevä ihminen kuin Erika jää täysin aseettomaksi.

Unihalvaukset, kummitukset ja yliluonnolliset kokemukset syventävät käsitteiden ja logiikan yli menemisen teemoja, luovat teokseen unenomaista ja epätodellista tunnelmaa.

Seksistä ja matematiikasta on hieno kokonaisuus. Kunnianhimoinen teema kantaa ajoittaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta ja teksti vetää niin, että lähes viisisataasivuisen kirjan lukaisee nopeasti. Nimestään huolimatta teosta ei voi suositella runkkumatskuksi, mutta muuten kyllä.