Syysarvonta

Alkukesän valoisina iltoina olen aina valmis seikkailuihin ja kaikkeen uuteen, syksyllä hiljennyn kotiin rakentamaan itselleni viihtyisää hyvän fiiliksen syysluolaa.

Syysluolassa haluan tehdä vain rentoja juttuja, kuten torkkua ja sisustaa kodista mukavan, kasata sinne hyviä kirjoja, jotain piristystä lokakuun syvenevää hämärää vastaan.

syysarvonta

siksi minä muuten juon aamukahvin sängyssä ja poltan tuoksukynttilää, syön suklaata ja laulelen viherkasveilleni

tai sitten minä kirjoittelen seinille, koska kirjoittaminen, se on minun juttuni

Eikä kirjoittamisen tarvitse olla aina kaunokirjallista, se voi olla puhtaasti sisustuselementti tai vaikka muistilista.

Sitä varten on kirjaintaulu, ja sellaisen saan ilokseni myös arpoa teille.

syysarvonta2

Miten sitten voit voittaa kirjaintaulun itsellesi?

Helposti: jätä kommentti tähän postaukseen ja kerro vaikka, mihin kirjaintaulua käyttäisit. Arvon yhden kirjaintaulun kaikkien kommentoineiden kesken.

Sovitaan vaikka niin, että osallistumisaika päättyy tämän viikon lopussa: aikaa osallistumiseen on siis 22.10. klo 23.59 asti!

Julkaisen voittajan blogissani ja otan yhteyttä voittajaan henkilökohtaisesti – jätäthän siis kommentin yhteyteen toimivan sähköpostiosoitteen: älä huoli, sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Ei muuta kuin onnea arvontaan ❤

Kirjaintaulu on saatu CoolStuffilta, ja arvonta toteutetaan yhteistyössä CoolStuffin kanssa.

Seuraa blogia:

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Keskeneräisyyksiä

On ollut melko avartavaa tajuta muutamia asioita, kuten

että mikään ei ole koskaan valmista tai täydellistä

että elämä on pitkälti keskeneräisyyden sietämistä.

Esimerkiksi siten, että kun tukka on hyvin, leuassa on finni tai kun naama on hyvin, tukka ei ole. Tai että taulujen ripustamiseen muuton jälkeen saattaa kestää reilu vuosi.

Elämässä jokin asia on aina kesken. Pesuohjelma, opinnot, työprojekti, jokin muu projekti. Ja kun yhden asian saa valmiiksi, kesken on jo jokin seuraava.

keskeneräisyyksiä

Mutta keskeneräisyys on elämää itseään, ja oikeastaan melko lohdullista. Jos kaikki olisi valmista, ei olisi mitään, mitä odottaa. Jos keskeneräisyys ei riittäisi, mikään ei riittäisi. Tahrat ja rypyt ja finnit ja pyykit ja surut ja kompuroinnit kuuluvat elämään samoin kuin vastasilitetyt paidat, käteen tarttuvat kädet, onnenhetket ja puhtaat ikkunat.

Sen tajuaa esimerkiksi silloin,

kun pyyhkii juhlia seuraavana iltana lattialta viinitahroja ja ajattelee, että

hitto nää viinitahrat on mahtavia,

että ne oikeastaan voisivat kuulua tähän.

Ihanaa alkavaa ja keskeneräistä viikkoa ❤ Ja lokakuuta. Ajatella, että nyt se taas on.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Pikkuvanhuus iskee flunssassa

Viime viikolla se iski, hirvittävä syysflunssa. Siitä kärsiessäni olen nukkunut huonosti, nähnyt levottomia unia, niistänyt taukoamatta ja tuijottanut maratonina milloin mitäkin.

Sitten eksyin katsomaan Girlsiä uusintana. Ja Girlsistä se sitten tuli mieleen, aika. Ei vain siksi, että suosikkihahmollani Jessalla on hysteerinen näkemys ajan kerroksellisuudesta (So we’ve already died, but not yet been born), vaan siksi, että minä olen katsonut Girlsiä eri asunnoissa ja eri elämänvaiheissa.

Ensin tuli mieleen, että aika kuluu. Sen jälkeen se, että joskus tulee se hetki, kun sen kuluminen ei enää haittaa. Kuten nyt.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen katsonut ensimmäiset Girls-jaksot silloin, kun asuin vielä kimppakämpässä. Silloin, kun vietin vielä säännöllisesti aikaa nyt jo kaukaisessa kaupungissa. Ihmiset vaihtuivat, osoitteet vaihtuivat. Takana oli kandi, edessä gradu ja paljon huolta siitä, mitä minusta tulee isona.

Muistelen lämmöllä festarireissuja, juhlia, arkipäivien päiväkännejä ja Nintendo-turnauksia. Yliopistolla notkumista, kummallisia kesätöitä, tekstiviestejä – niitä ei kukaan enää lähetä. Muistelen lämmöllä, mutta en ottaisi takaisin sitä aikaa.

En ottaisi takaisin tenttejä, epävarmuutta, Hoas-kämppiä tai edes sitä, että olisin 22.

Viime viikolla ystäväni tokaisi teini-ikäisten laumaa katsoessaan, että onneksi en ole enää teini. Niinpä, minä sanoin. Joskus kaipasin sitä aikaa, mutta en enää.

Ja nyt me olemme siinä hetkessä, jolloin iällä ei niin paljon ole enää merkitystä. On vain elämää, päiviä ja hyviä vuosia.

Ps. Vihaan silti flunssaa.

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Miltä eroaminen tuntuu?

Tähän ikään mennessä ehtii kokea kaikenlaista. Iloja, suruja, hyvää ja pahaa. Kompastumisia ja kipuamisia. Suruissa ja kompuroinneissa on onneksi kaksi hyvääkin juttua: ne menevät lopulta ohi ja niistä saattaa oppiakin jotain.

Yksi näistä suruista on ero. Se tuntuu lamaannuttavalta ja omituiselta tyhjiöltä, joka nielaisee kaiken normaalin. Surun käsittelyn lisäksi myös identiteettiään joutuu käsittelemään: me-puhe muuttuu minäpuheeksi, monikko yksiköksi. Asuinpaikka menee uusiksi. Kaveripiiri menee uusiksi. Kaikki, mitä tulevaisuudessa olisi ollut, katoaa.

Ei ole lähitulevaisuutta, kuten yhteisen tutun häitä tai kesälomamatkaa, ei ole pitkän aikavälin tulevaisuutta, kuten yhteistä lasta. Ei ole sitä tukea ja turvaa, johon on tottunut, ei edes sohvaa.

Sitten sitä viettää unettomia öitä pohtien, mikä meni vikaan, mitä olisi voinut tehdä paremmin ja että löydänkö enää koskaan edes ketään, pitäiskö hankkia kissa tai lähteä maailmanympärimatkalle? Aamulla herää silmät turvonneina, työmatkalla kuuntelee Vilma Alinan Hullut asuu Kallios -biisiä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

On kuitenkin yksi mutta: kun yksi tulevaisuus katoaa, syntyy toinen.

Kun jokin loppuu, se aloittaa samalla jonkin uuden, ajan jälkeen. Elämään alkaa kertyä juttuja ja asioita. Uusi koti, ystäviä, uudenlaisia suunnitelmia. Uusia harrastuksia, uudenlaisia ajatuksia. Tulevaisuus hahmottuukin erilaisten mahdollisuuksien avaruutena. Sellaiset asiat, jotka sitoivat ennen, eivät enää sido: tiettyyn kaupunkiin tai maahan ei ole pakko jäädä.

Sitten tulee niitä uusia asioita rytinällä. Suru väistyy. Jonakin päivänä saattaa käydä treffeillä, joilla puhuttavaa riittää niin paljon, että havahdutte vasta seitsemän tunnin kuluttua. Tai jonakin päivänä saattaa ostaa lentolipun tai asunnon, tai sitten vain katsoa auringonlaskua ajatellen, kuinka kaunis se on.

Lopulta tulee levollisuus ja ymmärrys: Minä olen tässä hetkessä, jossa kaikki on hyvin, ja tulevaisuudessa on edessä vaikka mitä hyvää. Elämään voi luottaa, siihen voi aina luottaa. Sitten on vielä se viisaus, jonka Anna tokaisi: mikään oikea ei koskaan mene ohi. Väärät menee, ja niin on hyvä. ❤

Niin on hyvä. Tässä on hyvä.

Lue myös:

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Näin muutat sinkkuboksiin

FACEBOOK   BLOGLOVIN   INSTAGRAM

Aikuisuus: uhka vai mahdollisuus?

Nuorena ei jaksa odottaa sitä, että tulee aikuiseksi. Että voisi muuttaa omaan kotiin, käydä baareissa ja olla muutenkin no, aikuinen. Parikymppisenä maailma on avoinna ja täynnä mahdollisuuksia, kunnes aikuisen elämän aloittaminen ja omilleen muuttaminen lyö kasvoille erinäisten rasitteiden muodossa.

Esimerkkejä aikuisuuden mukanaan tuomista rasitteista:

  • Koti: asunnossasi on aina jotain rempallaan. Saat olla jatkuvasti vaihtamassa suodattimia tai tiivisteitä tai lamppuja tai pattereita tai sulakkeita, kiristelemässä ruuveja, availemassa tukkeutuneita viemäreitä ja tyhjentämässä lattiakaivoja.
  • Paperityöt: veroilmoituksen lisäksi joudut täyttämään hakemuksia ja lomakkeita, selvittelemään vakuutus- ja pankkiasioita, kilpailuttamaan asuntolainoja ja lukemaan vuokrasopimuksen ehtoja suurennuslasin kanssa.

aikuisuus uhka vai mahdollisuus

  • Lyhyet kesälomat: yhtäkkiä kolmen viikon yhtenäinen kesäloma tuntuu luksukselta, vaikka eihän siitä voi olla niin montaa vuotta, kun kesäloma kesti kuukausia.
  • Ura: kohtaat sellaisia juttuja kuin työnhaku, urakehitys, ammatillinen itsetunto ja kouluttautuminen. Peruskoulussa uraa varten valmennetaan sillä tavalla, että mennään internetiin tekemään se mollin avotesti, joka sitten kertoo, mikä sinusta tulee isona.
  • Perheen perustaminen: joudut miettimään sellaisia asioita kuin että onko nyt oikea hetki, olenko minä ihmisenä valmis, meneekö minulla taloudellisesti tarpeeksi hyvin ja mikä on paras synnytystapa. Näiden asioiden pohtimisesta et välttämättä tule yhtään viisaammaksi.
  • Odottamattomuus: joudut sopeutumaan siihen, että kaikesta suunnittelusta huolimatta asiat tapahtuvat joskus yllättäen, joskus eivät sitten millään.
  • Perheen perustamisen jälkeiset rasitteet: ensin jälkikasvusi valvottaa sinua, ja teini-ikään ehdittyään kuluttaa kaiken lämpimän veden käydessään suihkussa.
  • Oppiminen: opit, että elämässä on paljon harmaan sävyjä, ei pelkkää mustaa tai valkoista. Opit valitsemaan taistelusi ja hyväksymään kompromisseja ja epätäydellisyyttä.

Rasitteistaan huolimatta aikuisuus on silti melko ok elämänvaihe. Aikuisuuden myötä ihmisestä tulee melko näppärä korjaamaan asuntonsa pikkuvikoja tai vaihtoehtoisesti näppärä soittamaan jollekulle, joka osaa ne korjata.

Sitä aikuisuus kiteytettynä onkin: jatkuvaa vikojen korjaamista tai vaihtoehtoisesti niiden hyväksymistä ja jättämistä taa.

Kasvit, jotka eivät vaatineet mitään

Viime viikonloppuna minulla oli vihdoin aikaa huonekasveilleni. Vaihdoin niille mullat, suihkuttelin niitä, nypin pois kuolleita lehtiä. Ihmettelin, kuinka sitkeitä ne ovat, vaikka ne ovat sinnitelleet viileällä ikkunalaudalla koko vuoden ja sietäneet monta auringonvalotonta kuukautta.

Ennen projektiani olin hieman huolissani. Ajattelin, että kaikki kasvini ovat todella huonossa kunnossa ja että tekisin turhaa työtä.

Olin väärässä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Rönsylilja, jonka sain vuosia sitten opiskelukaveriltani, on viihtynyt ja kasvattanut vuoden aikana viisi uutta pistokasta. Orkidea, jonka luulin vetelevän viimeisiään, versoikin uutta kukkavanaa. Se ei ole kukkinut kertaakaan sen jälkeen, kun palautin graduni. Siitä on kolme vuotta.

Olin ällistynyt ja häkeltynyt. Siinä ne ovat kasvaneet ja pärjänneet, vaikka minä en ole suorittanut niiden hoitamista. Siinä ne olivat ja kertoivat minulle, että vähempikin riittää.

Asiat ovatkin joskus melko simppeleitä. Auringolla, vedellä ja ravinnolla pääsee pitkälle. Joskus näistä helpoista perusasioista muistuttavat huonekasvit, joskus metsäretki.

Ja niiden muistutusten jälkeen asiat ovatkin jälleen oikeassa mittakaavassa, uomissaan.

 

Sammutuspeite

Kiva sammutuspeite, sanoi kaverini kun lähetin hänelle kuvan uusista verhoistani. Kuva nauratti minuakin, koska se kuvasti todellisuutta. Tässä asunnossa sammutuspeitettä ei pääse pakoon. Se varastaa huomion ja kirkuu punaisuuttaan ikkunan vieressä, keittokomeron oviaukon yllä. Peite näkyy joka suunnasta.

Ripustin sen paikalleen ensimmäisenä iltana tässä kodissa, vaikka moni muu tavara oli vielä laatikossa, hukassa tai matkalla. Sellainen minä kai olen: järjestelmällinen ja turvallisuushakuinen, mutta silti jokseenkin leikkisä.

sammutuspeite (2)

Sammutuspeitteeni suurin ansio tähän mennessä ei olekaan ollut sen mainio sijainti tai se huolellisuus, jolla asettelin sen järkevälle paikalle. Sen suurin anti on ollut siitä revitty huumori. Ystäväni kun ovat kommentoineet sen sijaintia ja olemusta useita kertoja:

Ehkä se on kätevä, jos käyttää ruuanlaitossa bensaa, sanoi yksi huomattuaan peitteen keskeisen sijainnin.

Onpas hyvällä paikalla, naureskeli toinen.

Eihän tuohon lyhyempi ihminen edes yletä, kritisoi kolmas.

Minä yletän.

Minä olen varautunut katastrofiin, tehnyt sen sisustuksen ja visuaalisuuden kustannuksella. Minä olen varautunut kaikkeen. Sellainen minä olen, käytännöllinen.

Ps. tämä ei ole yhteistyöpostaus, mutta minua ei todellakaan haittaa, jos joku haluaa sponssata palovaroittimeeni uudet paristot. Unohdin jälleen kerran ostaa.

Ja tulipa huonolaatuinen kuva, sori siit! 😦